Kevään kiihkeää tuskaa

Aika viime syksystä lähtien on ollut minulle yllättävän vaikeaa. Olen toki tehnyt kaiken, mitä ennenkin, mutta olen tavallaan ollut koko ajan pakokauhun vallassa. Tiedättehän te tunteen, kun ei pysty kuin lyhyt hetki kerrallaan nauttimaan elämästä,  koska on koko ajan on myrskyn silmässä ilman tietoa, minne tuuli seuraavaksi riepottelee. Olen tainnut jo aiemmin sanoa, että minusta tuntuu nyt, että kamelin selkä on katkennut.

Kaikki tekstiäni kuorruttavat valokuvat ovat syksyltä 2005.  Olin silloin innostunut mm. dahlioiden kasvattamiseen.

 

Tietenkin teen kaiken lupaamani, mutta asioihin kiinni pääseminen on hitaampaa.  Ehkä se osittain johtuu myös terveydentilani aaltoilusta.  Sitten tulee yllättäviä pieniä takaiskuja, jotka lisäävät sitä pakokauhun tunnetta. Tietenkin ne kaikki ovat  vain tunteita, niin minusta tuntuu.  Tunteita pystyy hallitsemaan. Mutta en pysty hallitsemaan niitä asioita, joita minulle on tapahtunut. Ehkä tällaiset ajatukset ja tuntemukset liittyvät vanhenemiseen… Joku ikätoverini sanoisi ja sanookin tähän heti, ei missään nimessä, mehän olemme nuoria.  Mutta minä olenkin aina katsonut totuutta suoraan silmiin.

Kaikki seuraavat kuvat ovat Madeiralta.

 

Ulkoisesti kaikkihan on lähes ennallaan. Olisi kiva saada jokin aiemmin aloittamani blogikirjoitus valmiiksi. Ne liittyvät yleisesti sukututkimuksiin. Kirjoittaessani lähden usein tutkimaan lisää ja siksi jutut jäävät kesken.  Olen myös luvannut kirjoittaa jotakin syksyllä ilmestyvään Seivästö-lehteen ja Kuolemajärveläine- lehteen olisi taas aika kertoa Kuolemajärvi-kerhon toiminnasta.  Sitä ennen minua tällä ja ensiviikolla ja lähiaikoina odottavat useat kirjoitus- ja suunnittelutehtävät.  Kun on tällainen vaihe menossa, on hyvä taas kerran laatia niitä muistilistoja. Ne ovat avuksi, kun mieli alkaa tehdä alitajuista työtään etukäteen. Sitten kun ryhtyy oikeasti työhön,  jo puolet töistä onkin tehtynä ajatusten työskennellessä etukäteen kuin unessa ikään.

Kirjoittamisen (ja valokuvaamisen) punainen lanka seuraa minua myös uniini, joissa taas tällä viikolla olen kulkenut kameran kanssa kuvaten maisemia jollakin lomamatkalla, jota en ole oikeasti koskaan tehnyt. Se johtuu varmaan siitä, kun olen ajatuksissani eläytynyt voimakkaasti ystäväni matkaan, jolla hän on parhaillaan.  Olisin saattanut olla mukana, jos kaikki elämässäni olisi mennyt kuten ajattelin ja suunnittelin.  En ole edes koko tänä aikana ehtinyt päivisin tutkia matkakohdetta sen enempää. Paikka on tuttu minulle, koska olin siellä sisareni kanssa syksyllä 2005. Ehkä siksi, nukkuessani olen siirtynyt sinne kamerani kanssa.  En ole kuitenkaan edes ehtinyt kirjoittaa niistä asioista. Olen vain kärvistellyt tekemättömien töiden ja väsymyksen kanssa. 

Tällaisessa olotilassa ei kyllä nauttisi edes lomasta jossakin kaukana. Hyvää se silti saattaisi tehdä paitsi että sitten palatessa olisi karu paluu takaisin tähän hetkeen.

Nyt melkein kadehdin ihmisiä, joilla elämä on selkeää ja tasaista.  Kotitalon seinät ovat makuuhuoneessa ja takkahuoneessa edelleen auki siitä kohtaa, mistä kuntotarkastaja halusi ne avattavan. Ulkoseinän laudat ovat edelleen irti, tosin otimme ne irti väärästä kohtaa eikä se oikeastaan olisi ollut edes tarpeellista. Kun ilmat lämpenevät, naulaan ne kiinni.  Vakuutusyhtiö ei ole enää palannut asiaan huolimatta kiirehtimisistäni. Yritän vielä kerran ennen kuin lähden valitusten tielle.

Olen myös toivorikkaasti ostanut dahlian ja gladioluksen juurakoita kukkamaahani, jonka möyhimisen  olen aloittanut.  Siemeniäkin on onneksi vielä tallessa, En ajatellut, että asuisin täällä enää koko kesää, mutta nyt näyttää siltä, että täällä ollaan koko ensi kesä ja varmaan pitempään. Sisareni haravoi suuren osan pihaa. Kiitos hänelle siitä!  Toisen puolen olen myös aiemmin aloittanut ja jatkan taas kun sille päälle tulen, jos ylipäänsä tulen. Olisiko kevätmasennus nostamassa päätään. Ei kai. Sitä ei ole enää sen jälkeen ollut, kun pääsin eroon rististäni.

Keväällä myös ihmiset yleensä heräävät. Tässä eilen suunnittelin erään vanhan ystävän kanssa valokuvaretkeä Tuusulanjärven ympäristöön. Toisen kanssa keskustelimme taidenäyttelyistä, joissa olisi ehdittävä käydä. Sitten toukokuussa on Turun keikka ja sukukokous laivalla. Hämeenlinnan riemuylioppilasjuhla aiheuttaa minullekin jo sydämentykytystä ja jännitystä lupaamani esityksen takia. Nämä kaikki ovat silti asioita, jotka saavat hetkeksi unohtamaan ikävät asiat.  Kun tuo sateinen ja vaihteleva keli vielä vaihtuu leppeäksi kevätilmaksi, niin ehkä sitten myös vaihteleva mielentilani toipuu ja jaksan hoitaa kaikki velvollisuudet. Ja olenhan aina pitänyt poikkeamisesta omalta mukavuusalueeltani.  Haastaa itsensä ja mukavuusalue ovat tietenkin sanoja, joita ei tulisi käyttää. Ne ärsyttävät vanhaa kansaa.

Mutta piristääkseni itseäni, palaan kuvien kautta hetkeksi Madeiran matkaan 6.9. – 13.9.2005.  Hotellimme Monte Carlo sijaitsi korkealla rinteessä.  Parvekkeeltamme oli näkymä hotellin uima-altaalle ja alas Funchalin kaupunkiin. Matkapäiväkirjaani kirjoitin huoneen olevan täydellinen sijainniltaan ja näkymältään. Hotellin ravintolasta näkyi ylhäällä Montessa oleva Ladyn kirkko, jonne oli linnuntietä matkaa 6 km, mutta nykyään matkan voi taittaa hissillä 11 minuutissa. 

Sinne ylös matkasimmekin heti tuloamme seuraavana päivänä. Lady Monten kirkon kupeessa kävimme kahvilla ja kirjoitin kortit sekä Annalle että Artulle, lapsenlapsilleni.  Kiertelimme puutarhat ja sen jälkeen istahdimme syömään tomaattisipulikeittoa.

Sitä seuraavan päivän vietimme kaupunkilevadalla kulkien sen päättyessä osin teitä pitkin Camara de Lobosin kylään , jossa nälkäisinä  jäimme Winston Churchillin aikoinaan suosimaan ravintolaan syömään, tällä kertaa sardiineja.  Alapuolella näkyvä kaupunki näytti mielenkiintoiselta, mutta kun saavuimme sinne, olimme järkyttyneitä siellä olevista kurjista, hampaattomista ja juopoista ihmisistä.

Aloin selata valokuvia, joita on todella runsaasti. Muistan, etten ollut niihin edes tyytyväinen. Olin aloittanut digikuvauksen edellisenä syksynä. Muistaakseni minulla oli myös filmijärjestelmäkamera mukana. Ne kuvat ovat sitten albumissaan paperikuvina. 

Kaikkein vaikuttavin matkalla oli kuitenkin, kun kävelimme Eira do Serradon turistien rakastamalta näköalapaikalta alas Nunnien laaksossa olevaan kylään nimeltä Curral das Freiras. Sille polulle olisin mielelläni jäänyt useammaksi päiväksi.

Kummasti kuitenkin tuollaiset virtuaaliretket piristävät mieltä.  Aikoinaan  lähdin sisareni kanssa lomilla matkoille ehkä paetakseni sitä ikävää kotielämää. Silloin se oli vielä rahallisesti mahdollista, koska olin työelämässä. Nyt sen sijaan pitää olla rahan suhteen tarkkana.Varsinkin kun on tällainen omakotitalo painolastina.