lauantai 8. elokuuta 2015

Valokuvan haihtuva maailma

Tällaisia kesäpäiviä on odotettu koko kesän. Kesä lienee ylipäänsä siirtynyt hiukan myöhempään, lähelle syksyä. Muistan, että yritin useimmiten työelämän aikana saada lomani alkamaan juhannuksesta.  Elokuu oli jo niin syksyistä aikaa, että en mielelläni aloittanut lomaani silloin. Eihän asia ole oikeasti ollut niin vaan elokuu on parasta sadonkorjuun aikaa. On lämpimiä, kauniita päiviä ja kuutamoöitä.

Olisipa kiva tietää! Sivu yhdestä isäni abumista.

Nyt on sitten oikeastaan samantekevää, milloin on mikäkin vuodenaika. Omakotitalossa asuvana tahtoo kesään laittaa tavallista enemmän odotuksia ja suunnitelmia. Nythän odotan myös sitä, että muutan jonakin päivänä tästä paratiisista pois. Se tulee tietysti aiheuttamaan kaikenlaista uutta, mutta olen tottunut muutoksiin. Joskus vaan tuntuu siltä, että en jaksa enää. Sanotaan kuitenkin, että ihmiselle on asetettu sen verran taakkaa, minkä hän jaksaa kantaa.

Tämän tiedän tarkalleen. Olen 12 vuotias ja vuosi on 1959.

Kirjoittaminen sujuu vaivalloisesti. En tunnu löytävän sille vapaita hetkiä vaan arkinen tekeminen vie kaiken aikani.  En ehdi tehdä muutenkaan kaikkea, mitä pitäisi. Aika valuu kuin hiekka käsistäni. Elämä on juuri nyt yhtä tiimalasia. Onneksi muisti on armelias, se kätkee minulta asioita, joita pitäisi tehdä kunnes löydän ne edestäni. Eivät ne tietenkään katoa minnekään, tekemättömät työt.  Kun oikeastaan vain haluaisin mennä metsän keskelle mökkiin kirjoittamaan. 

Poikia mökillä. Missä mökki ja keitä ovat pojat?

Kirjoitussuunnitelmani eivät ole edistyneet yhtään. Silloin tällöin saan odottamatta inspiraatioita ja yllättäviä ajatuksia,  jotka yritän kirjata muistikirjaani ennen kuin ne haihtuvat jonnekin. Mökkiä metsän keskellä ei ole, mutta tämä omakotitalo puutarhan keskelle on myös aivan erinomainen paikka kirjoittamiseen, jolleivat ne tekemättömät työt painaisi. Ja usein ne ajatukset ehtivät karata, mutta punaisesta langanpäästä en päästä irti.

Tunnistin isäkseni.


Äskettäin lehdestä lukemani artikkeli nosti esille rakastamieni valokuvien keskeltä aiheen valokuvien haihtuvasta maailmasta.   Toimittaja Anja Portin kirjoitti nimittäin 7.8.  kolumnin Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla  otsikolla ”Valokuvan kuviteltu maailma”.  Se oli eräänlainen ajatusleikki, joka oli lähtenyt  The Guardianin julkaisemasta artikkelista, jossa kerrottiin erään keräilijän nettihuutokaupasta ostamasta valokuvasta, jonka epäiltiin esittävän Bronten kirjailijasisaruksia, Charlottea, Emilyä ja Annea. Sisarukset olivat syntyneet kahden vuoden välein 1816, 1818 ja 1820 ja he kuolivat myös peräkkäin 1855, 1848, 1849 nuorina.   Tuohon aikaan oli aika harvinaista, että syrjäseudulla eläneet sisarukset olisivat käyneet otattamassa yhteisen muotokuvan. Jutun ydin on toisaalta pohdinnassa valokuvan todistusvoimasta. Vanhojen valokuvien viehätys onkin ehkä niiden sisältämissä mahdollisissa maailmoissa.

Isäni veli Jaakko. Paikankin voi tunnistaa. 
Vanhat valokuvat ovat Facebookissa monen ryhmän aiheena. Ihmisillä on paljon valokuvia, joiden henkilöt ovat vieraita. Meilläkin ostetaan kirpputoreilta ja huutokaupoista vanhoja valokuvia, joita kukaan ei kaipaa. Niistä saadaan aikaiseksi uskomattoman paljon keskustelua, joihin sadat ihmiset osallistuvat. Minulla on paljon valokuvia isäni arkistoista. En aina tiedä niiden henkilöistä tai paikoista mitään. Jotkut salaisuudet aukenevat pikkuhiljaa, mutta jotkut eivät koskaan.  Joidenkin valokuvien maailma ja kokonainen aikakausi ovat haalistuneet kuin vanhat valokuvat tai paperit. Kuvien selvittäminen tuntuu joskus epätoivoiselta tehtävältä. Samanlaista tehtävää suorittavat juuri nyt monet muutkin aikalaiseni.

Aloin taas kerran miettiä, miten nykyajan valokuvien käy, kun niitä ei edes aina ole, vaikka niitä onkin vaikka kuinka paljon. Kuvia otetaan ja jaetaan uskomattoman paljon, mutta harva ajattelee niiden tallentamista. Onkin uskomattoman työlästä pitää sellaisia valokuva-arkistoja kovalevyillä kuin vaikkapa minulla on. Jonakin päivänä saan niistä harmaita hiuksia. En jaksa ajatella aihetta sen pidemmälle vaan lykkään asiaa aina jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Kesä 1959 kotipihalla.

Kun jonakin päivänä alan järjestellä kuviani loogisempaan järjestykseen, solahdan järjestämisen sijaan syvälle niiden maailmaan saamatta parannusta aikaisemmaksi. Teen löytöjä ja olen sisällä milloin missäkin valokuvassa. Omat valokuvani ovat vielä kaikki itselleni selkeitä ja kertovat monta erillistä tarinaa. Ne täyttävät tyhjiä kohtia, aukaisevat oven johonkin päivään menneisyydessä. Ne tuovat ihmiset eri-ikäisinä luokseni ja lähelleni.

Olen hetkessä sisällä värikkäässä maailmassa, joka oli olemassa kauan sitten. Mieleeni tulee eräs elokuva, jossa lapset menivät kotitalonsa kaapin kautta toiseen maailmaan. Olisiko elokuva ollut  C.S. Lewisin  Narnian tarinoista tehty Velho ja leijona.  Tuon menneen maailman tähän päivään. En vain aina saa tehtyä kuvista jotakin sellaista, mitä kiihkeästi haluaisin.  Useimmiten haluan muuttaa ne jollakin tavalla kirjalliseen muotoon.



Oma lapsuus ja nuoruus huutavat haluavansa tulla esille, tuoda ikuisesti kauniit kesäpäivät ja lumiset talvet näkyviksi ja muistiin pantaviksi. Kunhan vain ehdin. Aikoinaan, lähes kymmenen vuotta sitten esitin sisarelleni Päivikille toivomuksen (vai jäikö se vain ajatukseksi?), että tekisimme kirjan lapsuuden muistoistamme. Kirjassa hän piirtäisi ne puuttuvat kuvat, joita isämme tai minä en ollut ottanut. Hän oli loistava piirtäjä.  Päivikki kuoli tammikuussa 2011.  En tiedä, mitä muut sisareni ajattelevat.  En tiedä ylipäänsä, mitä edes ystäväni ajattelevat. Ei tällaisia asioita puhuta, kun tavataan.  Onneksi voin vähän jakaa ajatuksia lähimmän ystäväni kanssa.  Pääni pursuaa ajatuksia, aiheita, kuvia, jotka vaativat ulospääsyä. Aikuiset ihmiset ovat aikuisia, omituiset ihmiset ovat omituisia.

Nainen, jota isä kuvasi?

En ole varmaan ainoa ihminen, jonka luovuus yrittää pursua ulos, mutta aika ei ole otollinen sille. Tai ehkä se onkin, kun vain otan siitä oikein kunnon otteen ja puristan sen itselleni sopivaksi.

Jollen ota ja tee jotakin, tämä jatkuu. Minun kuvani, koko elämäni, muistoni ja tietoni häviävät kuin tuhka katoaa tuulen mukana. Kukaan muu ei osaa käsitellä sitä niin kuin minä. Kukaan muu ei kanna muistinsa lokeroissa sellaista tietoa, ainutlaatuista, yhden ihmisen maailmaa. Ajatelkaapa tekin, mitä lähtee maailmasta pois, kun te poistutte. Ainutlaatuinen tomumajanne jättää tämän maailman.

Ja ajatelkaa, mitä on jo lähtenyt, kun vanhempanne ja isovanhempanne ja kaikki muut ihmeelliset ihmiset ovat lähteneet.  Jäljelle on jäänyt paperinpalasia, kirjoituksia, lehtileikkeitä, kirjoja, valokuvia, jotka itkevät yksinäisyyttään. Haihtuvatko meidänkin valokuvamme, haalistuvat, hukkaavat värinsä, kun me lähdemme ja kun kuvien henkilöt kuolevat? 

Paikankin tiedän (Valajärvi) ja tunnen perheen. Dinah mukana.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti