Kevään kuohuntaa

Kevät vyöryy koko voimallaan eteemme ja vie huomiomme luonnon heräämiseen. Kevään voi ohittaa, mutta se ei ole helppoa. Kirkkaista kirkkain aurinko tunkeutuu joka paikkaan. Se paljastaa asunnon pölypesäkkeet, kuluneet huonekalut, likaiset ikkunat. Se tunkeutuu myös ihmisen mieleen ja sielun sokkeloihin. Kun kevät etenee pidemmälle, mukaan vyöryvät myös räikeät värit, jotka vasta siirtyessämme kesään muuttuvat hillitymmiksi.

Tuusulanjoen rantoja joskus menneenä keväänä.

Tiedän, että kirjoitan näissä blogeissani sekaisin kaikenlaista, mutta kuten olen ennenkin sanonut, tämä on minun elämääni. Se saattaa olla sekavaa, välillä tylsää pohdintaa, välillä menoa ja välillä tunteiden paloa ja sitten taas jonkun asian tutkimista. Haluaisin ehtiä tehdä paljon enemmän, kulkea enemmän ympäriinsä. Talvi on kuitenkin verottanut voimia ja on paras ottaa rauhallisesti. Mutta kevät tekee entistä levottomamman olon. Myös jokakeväinen kuume matkustaa kevättä vastaan muistuttaa itsestään. Levottomuus on tavallaan kirjoitettu geeneihimme. On vaikea tietää, mistä kaukaa se tulee.

En voi tarkistaa omaa levottomuuteni juuria mistään muualta kuin omista päiväkirjoistani ja tietenkin muististani. Muisti saattaa vääristää ja kaunistaa muistoja.  Raahasin jokin aika sitten laatikollisen 1960-luvun puolivälin päiväkirjoja tänne evakkokämppääni tehdäkseni niille jotakin. Jossakin vaiheessa olen jo aiemmin merkinnyt vihkojen kansiin päivämäärät. En ole tähän mennessä ehtinyt enkä jaksanut paneutua niihin. Enkä nytkään sen enempää kuin hiukan. Nappasin nimittäin sieltä äskettäin yhden summamutikassa.  Kirjoittaminen kirjoittamisesta on eräs tapa ottaa asioita käsittelyyn. 

Joskus yritämme liian suuriin saappaisiin, mutta se on hyvä vain.

On maaliskuun loppu vuonna 1965, juuri tämä aika meneillään.  Pohdin ikuista kysymystä:  Mitä minä olen?  Aurinko nousee aamuisin ja laskee iltaisin. Kuljen sen mukaan mutta elämättä. Pohdin syytä siihen ja tuolloin näin syyt itseni ulkopuolella toisin kuin nyt.  Haluan löytää itsenäisyyden, mutta koen olevani orja. Tiedän olevani kärsimätön. Syytän suomalaista koulusysteemiä, synkkämielisiä ja suvaitsemattomia ihmisiä, jotka ovat lisäksi ennakkoluuloisia ja tunteitaan kätkeviä. Nuoret tukahdutetaan, heidän mielipiteitään ei huomioida.  Kirjoitan haluavani vähäksi aikaa ulkomaille ymmärtääkseni Suomea ja suomalaisia paremmin, nimenomaan sitä, miksi he ovat juuri sellaisia kuin ovat, kärsimättömiä eivätkä näe ihmisten mahdollisuuksia. On 26.3.1965.

Vähän ennen niitä aikoja. Tämä kuvan on isän i ottanut joskus 1957-1958 ehkä. Leikkimökki on vielä pystyssä ja voikukat kukkivat. Lapsuuden kotipiha!

”Kevätmärkä, kevätvaloisa koulunpiha viehättää. Mutta pitää olla viehättävä itsekin, jotta se todella viehättäisi. Vanhat vaatteet, roikkuva tukka, rumat kasvot, tyhjät silmät, jotka katsovat, katsovat.. Kevät on tullut monta kertaa ja yhtä monta kertaa eräs henkilö on odottanut sitä innolla ja ----pettynyt. Hän on kulkenut sivulla ja surrut köyhyyttään ja rumuuttaan.  Hän on katsellut iloisia ja onnellisia ihmisiä ja istunut yksin puistossa ja katsellut…. Yksinolo on tuonut onnen, ajatuksen, lennon mielikuvitukseen. Mutta nuorena ei pitäisi olla yksin. Jälleen kevät tulee ja jälleen eräs ottaa sen vastaan iloisena, mutta elää sen mukana vain puolittain iloisena.”

Nuori Anna kiipeämässä 

Nuori Merja jatkaa vielä pitkään valuttaen tuskaista nuoruuttaan päiväkirjavihon sivulle. Seuraavana päivänä hän kirjoittaa suuren määrän otteita mm. Albert Camus’ilta kuten ”Kirjailijalla ei ole mitään muuta alkuperäistä aineistoa kuin omat mielikuvansa.” Tältä kirjailijalta on monta muutakin otetta tukemassa yksinäisyyden pohtimista ja kirjoittamisen siihen tuomaa iloa. Väliin kirjoitan runoja.  Viehättävä lause: ”eivät he ole sitä, mitä luulevat sinisessä aamunkoitossa ajatussyksyissä tai aamunkirkkaissa kevätilloissa”. Tai entä ”Poishaihtuvia hetkiä leijuvia tuoksuja himmeneviä aatteita. On ja ei ole. Se on totuus. Ainoa.”

Hyrylän varuskunnan laaja metsä odottaa kevättä.

Seuraavalla viikolla luin Saima Harmajan päiväkirjaa ja totesin löytäneeni hänen runonsa liian myöhään. Olin liiaksi oman aikani  eli ”nykyajan” lapsi, jotta tämän nuorena kuolleen runoilijan tunteellinen, uneksiva ja poissaoleva teksti olisi kolahtanut.

Samanaikaisesti luin Charles Baudelairea ja kirjaan sopivia kohtia päiväkirjaani, sivukaupalla. Väliin kirjaan omia mielipiteitäni.  Käy ilmi, että minun pitäisi saada kirjoitettua kotiaine. Suunnittelen kirjoittavani kirjailijan vastuusta. Myöhemmin totean kirjoittaneeni nimenomaan tästä aiheesta. Hannu Salaman edellisenä vuonna ilmestynyt Juhannustanssit herätti tuohon aikaan paljon aiheeseen liittyviä kysymyksiä.  Samana keväänä kirjan jumalanpilkan takia käytiin oikeutta kirjailijaa vastaan. Kirjoitan aiheesta huhtikuussa, koska sitä silloin uutisoitiin paljon oikeudenistuntojen takia. Hannu Salama ilmoitti motiivinsa olleen todella pilkata uskontoa, kirkkoa ja pappeja ja hän kieltäytyi saapumasta johonkin oikeudenistuntoon. Seuraavaan hänet uhattiin hakea poliisivoimin paikalle.  Vaikka olin kokenut kirjan inhottavaksi, aloin tuossa vaiheessa tuntea sympatiaa kirjailijaa kohtaan. 

Käyn talolla kiertelemässä ainakin kerran viikossa. Sain juuri äsken kuulla, että kuivatus jatkuu vielä 15.4. saakka.

Maaliskuun 31 päivänä luen Henri Troyatin Dostojevskin elämänkertaa ja pohdin sitä.  Seuraavana päivänä kirjoitan hetkistä, jotka astuvat tyhjyyteen ja hiljaisuuteen pieninä olentoina. Ne asettuivat riviin ja odottivat minun keräävän ne yksitellen vuoronperään helmaani. Hymyilin niille ja yhtäkkiä tylsä, harmaa huone oli täynnä elämää, täynnä pienenpieniä vilkkaita hetkiä. Istuuduin lattialle vetäen jalkani hameen alle, sillä oli kylmä päivä. Hetket tulivat luokseni vuoronperään, hymyilevinä ja todellisina.

Huhtikuun alun jälkeen olenkin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisistä. Alan tarkkailla ympäristöä, tutkin ihmisiä bussissa. Kirjoitin myös muista asioista, jotka tuntuivat kiinnostavan – kynääni. Seuraavana päivänä kirjoitan, kuinka kirjoittaminen rakastaa minua enkä voisi noissa olosuhteissa elää ilman sitä. Sitten kerron ystävistäni, joita ovat aamutaivas ja hiljaisuus. Käsittelen näiden erikoisten ystävieni ominaisuuksiaan paljonkin. Lopuksi kirjaan oman tulevaisuuden kuvani: ” Pyri aina totuuteen ja täydellisyyteen! Tavoittele kauneutta. Ole uskollinen, vaikka sille nauretaan. Rakasta, vaikka sinua ei rakastetakaan!”

Niin ne aihiot omaan elämäämme ovat olleet olemassa jo nuoruuden kuohuntavuosina. Varmaan me kaikki voimme tunnistaa saman kiertokulun. Ihmiselämä on tavallaan ympyrä, jota kierrämme. Kaikilla meistä ei kuitenkaan ole enää tallella lapsuutemme ja nuoruutemme muistiinpanoja.  Niistä minulla riittää ammennettavaa vielä moneksi kertaa, aina kun on niiden aika. 

Pyöräretken varrella menneenä keväänä.

Kirjoitin ja jätin tämän tekstin hautumaan, en pöytälaatikkoon kuten ennen muinoin tehtiin vaan verkkoon julkaisematta. Sunnuntaina sitten innostuin taas vaihteeksi tutkimaan kirkonkirjoja. Nappasin nimittäin viikolla erään henkilön sukututkimuksen kamerallani mukaan Helsingin Kuolemajärvikerhosta ja lähdin sovittamaan sitä omiin tutkimuksiini SukuJutut-ohjelmaan. Sukututkimus on helppoa, jos ei tarvitse mennä 1700-luvulle tai kauemmas. No, sinnehän taas jouduin ja aloin tutkia syntyneiden luetteloita 1770-luvulta. Samalla sain täytettyä aukkoja perheissä.  Niinpä monta hetkeä kului, kun yritin selvittää selvittämättömiä.  Ja ehti yö tulla.

Sitten olikin kerätty tarpeeksi voimia aloittaa tänä aamuna uusi vaihe talonremonttiasioissa? Siinä onkin monta asiaa yhteensovitettavana, hoidettavana ja järjestettävänä, aivan samoin kuin koko tämän kokonaisuuden junailussa on ollut alusta lähtien. Usko on ollut välillä mennä, mutta kaikki asiat tahtovat aina järjestyä. Ja aikaa minulla on jostakin kumman syystä enemmän kuin koskaan, se on vain laajentunut. Itse asiassa olen joskus vähän hukassa sen kanssa. 

Kaatunut puu lähimetsässä. Kaikki valokuvat ovat omia ottamiani kuvia, jollen muuta mainitse tai  se ilmenee asiayhteydestä.