Näin ennen joulua mutta usein muulloinkin koen
ajan puutetta. Illan koittaessa olen jo niin rättiväsynyt, etten jaksa enää
keskittyä mihinkään syvälliseen kirjoittamiseen aiheista, jotka ovat odottamassa.
Ne seisovat melkein kuin ovella ja odottavat minun nostavan ne esille. Kirjoittamisen tulee olla hauskaa ja
lennokasta, soljua kuin metsäpuro. Väsyneenä
ei moni muukaan asia solju.
Alkuviikosta poikkesimme Tukholmassa. Nappasin
mukaani lopetetun kirjaston hyllystä aiemmin tänä vuonna ostamani pokkarin
”Kaikki mitä rakastin”. Kirjoittaja on Siri Hustvedt, amerikannorjalainen New
Yorkissa asuva kirjailija. Kirja ilmestyi jo 2007 ja suomeksi Kristiina
Rikmanin suomentamana 2009. Risteilymatkalla kun on hyvää aikaa keskittyä
välillä lukemiseen ja jopa keskusteluun lukemastaan. Voi jopa lukea toiselle
ääneen. Eräällä aikaisemmalla matkalla luin Merete Mazzarellan loistavaa ”Elämä
sanoiksi”, jota olen tainnut joskus siteerata täälläkin. Matkalla olisi myös
loistava tilaisuus kirjoittaa päiväkirjaa. Vain pieni pätkä tuli nyt kirjoitettua.
 |
| Tukholman Kungsträdgården noin 1700. Kuvat lainattu Wikipediasta, |
Koska yleensä nykyään luen enimmäkseen
tietokirjallisuutta, mukanani oleva kirja oli loistava valinta. Siihen melkein
jäin koukkuun ja se on nyt kotiin palattua ollut pakko lukea loppuun. Se, että
kirja on ”ahmittava” loppuun, on eräs hyvän romaanin tunnusmerkki. Kun kirja vielä liittyy taide- ja
kirjailijamaailmaan ja ihmissuhteisiin, niin se sopii minulle erinomaisesti. Paluumatkalle lähdettäessä halusin jäädä
mieluiten lukemaan hyttiin. Kirja oli n-i-i-n mielenkiintoinen. Laivalla myös nukkuu erinomaisesti, vaikka
nukun muutenkin oikein hyvin huolimatta mieltä raastavista asioista. Kulunut vuosi on ollut omanlaisensa. Mihin
tämä kaikki johtaa, se on suuri salaisuus?
 |
| Sama paikka noin 1890 |
Palatakseni tuohon ”syvälliseen” kirjoittamiseen,
mitään sellaista ei irtoa nyt. Siksi kaivelin vanhoja blogeja vuodelta 2008.
Silloinhan jäin eläkkeelle ja kaikki suuret muutokset luurasivat silloinkin hämärässä tulevaisuudessa. Sinä
syksynä olin huolissani vanhimmasta lapsenlapsestani, joka täytti 14 vuotta. Keskellä murrosikää. Hänestä kasvoi kuitenkin
reipas nuori nainen, joka otti varhain oman elämänsä ohjat käsiinsä. Hän
opiskeli kokiksi ja työpaikkoja oli tarjolla jo opiskeluaikana. Hän hankki
itselleen auton omilla ansioillaan heti täytettyään 18 ja saatuaan ajokortin.
Eikä hän ollut edes 20 täyttänyt, kun hän oli jo päällikön tehtävissä.
 |
| Edelleen samassa puutarhassa 1950 |
Mietin paljon elämääni, matkustin virtuaalisesti
milloin missäkin. Usein kirjoitin aivan samoista asioita, joita kertaan nytkin
yhä uudelleen. Se lienee meidän vanhojen ihmisten tehtävä. Lokakuussa 2008 luin myös Siri Hustvedtiä. Omituista. Kirja oli nimeltään ”Amerikkalainen elegia”.
En muista kirjasta yhtään mitään saati edes sitä, että olen sen lukenut.
 |
| Joka kerta Tukholmassa joudumme näille sijoille, mutta säät eivät tälläkään kertaa suosineet, joten omat kuvat pimeitä ja ankeita. Siksi latasin tänne Wikipedista pari kuvaa vanhoilta ajoilta. Tässä kuvassa keskellä Molinin suihkulähde 1800-luvulta. Taustalla näkyy Pyhän Jaakon kirkko, |
Aihe lähellä olevista asioista ja niiden tärkeydestä
meille on edelleen ajankohtainen. Vanhemmiten emme ehkä edes pääse enää
lähtemään kauas. Monestakin syystä. Mutta mielikuvituksen avulla voimme lentää
paikasta ja ajasta toiseen. Nyt tällä hetkellä haluaisin kirjoittaa
useammastakin valokuvasta ja niiden herättämistä ajatuksista. Kirjaan ajatuksen muistikirjaan vastaisen
varalle
17.11.2008
Lähellä
on kaikki
Vaikka aina välillä seikkailen missä milloinkin
joko virtuaalisesti (useimmiten) tai olen oikeasti matkalla, niin vasta
vanhemmiten olen tajunnut sen, että kaikki on tässä ja nyt, ympärilläni ja
lähellä.
Tälläkin hetkellä auringon säteet tavoittavat
verivaahteran kuhmuraisen varren ja oksat.
Sen oksasta roikkuvaan lintutaloon kiipeävän oravan selkä hohtaa
punertavana. Puiset pallot, kauniin muotoiset ja väriset, heiluvat hiljaa
kevyessä tuulessa puun oksilla hehkuvina ja tuovat vaihtelua marraskuiseen
maisemaan. Talitintin kelta viivähtää hetken niiden vierellä, kunnes tintti
onkin jo syömässä auringonkukansiemeniä.
Vuosien mittaan olen katsonut lähiympäristöäni päivittäin kameran etsimen
läpi. Kuvia pelkästään oman kotini ikkunoista ja pihalta on satoja, liekö jo
tuhansia. Onneksi kuvaaminen on nykyään lähes maksutonta.
Lähikuvia niiden kauempaa otettujen lisäksi on
kertynyt varmaankin yli 100 erikokoista valokuva-albumia ja useita
laatikollisia. Lisäksi minulla on isäni ottamia kuvia useita albumeita. Päälle tulevat vielä digikuvat, joita olen
myös tulostanut paperille jonkin verran. Viime vuosina on kuitenkin tullut
tarve hyödyntää kuvia uusilla tavoilla kuten tehdä niistä valokuvakirjoja ja
postikortteja. Lisäksi liimaan päiväkirjani sivuille tulostamiani valokuvia.
Sieltä löytyy myös kirjeenvaihdon yhteydessä muilta saamiani valokuvia. Käytän
kuviani myös kirjeissäni. Omat esittelykansiot syntyivät näyttelyiden
yhteydessä, mutta vaativat taas paneutumistani ja niiden uusimista.
Valtaosa valokuvistani sekä omista että isäni
kuvista on näitä läheltä otettuja. Olemme kuvanneet kotiemme ympäristöä,
perhettä, ystäviä, kotieläimiä, kotipihaa ja lähimetsiä, järviä ja jokia. Onni
löytyy läheltä. Kun sen tajuaisi jo nuorena, olisi aika pitkällä. Sen sijaan
juuri silloin haikailemme useimmiten kauas maailmalle ja tulevaan aikaan.
Minulle kävi aikanaan juuri niin. Vaikka
harjoittelinkin valokuvausta nuorempien sisarteni toimiessa mallina,
niin sen tarkoitus oli silloin aivan muu. Olisin halunnut oikeaksi
valokuvaajaksi. Niin ei sitten
kuitenkaan käynyt. Jos nyt pääsisin
takaisin tuohon aikaan, ottaisin kuvia aivan eri tavalla. Ajatus tulee aina mieleeni katsoessani sekä
omia että isäni kuvia ja miettiessäni, miten voisin niitä käyttää. Nyt tämä asia varmaan hoituu sillä, että
otamme paljon enemmän kuvia. Tai sitten
ei. Etsin eilen tietokoneeltani aiemmin käyttämättömiä
lumisia valokuvia joulukortteja varten.
Missä lumi luuraa? Ehkä tänä talvena pääsen käymään pohjoisessa ja saan
valokuvia LUMESTA ja ”jouluisista” maisemista ystäväni Elisan lähimaisemissa.
23.11.2008
Katso
lähelle, näe kauas
Kirjoitukseni ”Lähellä on kaikki” pisti minut
viikolla työmatkalla ajattelemaan asiaa pitemmälle. Oikeastaan otsikon lause ”Katso lähelle, näe kauas” voisi tällä
hetkellä olla mottoni. Olen niin pitkään tälläkin polullani pyörinyt nimenomaan
tämän asian ympärillä. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, se on oikeastaan aina
ollut tapani katsella asioita, mutta vasta nyt se on jalostumassa, kun käyn
läpi aikoinaan näkemiäni ja kokemiani tapahtumia. Nyt asian teki
ajankohtaiseksi jokin päivän uutinen tai vastaava, joka toi taas kerran
mieleeni sen, kuinka lyhyelle nykyään katsomme. Siinähän ei ole mitään pahaa,
sillä pitää ensin katsoakin lähelle, tarkentaa asiaan. Mutta sitten pitää ikään
kuin kiivetä mäelle tai kukkulalle ja nähdä se sama asia pitkällä tähtäyksellä.
On ehkä mietittävä seurauksia, katsottava kenties taaksepäin.
Lapsena osasimme hyvin seurata lähiympäristön
asioita, seurasimme muurahaisia, koppakuoriaisia, kastematoja, osasimme
erinomaisesti katsoa lähelle. Emme osanneetkaan vielä sen enempää, koska emme
muusta tienneet. Lähimetsä, lähipelto, lähipolut kodin ympärillä olivat
kaukaisimmat kohteet. Kun kasvoimme, opimme
siitä pois. Pian mennä viiletimme eteenpäin näkemättä lähelle saati kauas.
Elimme juuri sitä hetkeä osaamatta kuitenkaan elää sitäkään täysillä. Koska oli
niin kiire. Se on kuin kasvava paise yhteiskunnassa. Kaikki kärsivät siitä.
Kiireestä. Ihminen ei tahdo pysyä mukana, lapset ja nuoret oireilevat.
Lähinäkö kannattaa opetella uudelleen. Me, jotka
harrastamme valokuvausta, teemme sitä koko ajan. Kun kulkee maailmalla kamera
kädessä, on jo hyvin pitkällä. Syvällinen ajattelu, tehdä kysymyksiä ja löytää
vastauksia, opiskelu, ne ovat myös tärkeitä. Lasten ja vanhusten kanssa toimiminen on myös
hyvää harjoittelua. Luonnossa samoilu ja eläinten ja lintujen elämän
seuraaminen ovat jollekin toiselle luontaisia tapoja kehittää lähinäköä. Taide kaikissa muodoissaan vie meitä myös
lähemmäksi. On tärkeää olla HITAAMPI, koska silloin oikeasti näkee ENEMMÄN ja
TARKEMMIN. Elämä on pelkkiä ihmeitä
täynnä, ja niiden äärelle pysähtyminen on jokaisen ulottuvilla.
Puhu vain itsestäsi, saattaa joku sanoa minulle.
Olen tehnyt samoin, mennyt välillä liian lujaa. Nyt kuitenkin olen jo pitkään
kulkenut hitaasti ja tarkkaillen. Voin
sanoa sen antaneen minulle paljon ajateltavaa, paljon uusia asioita, ideoita.
Kun olen katsonut tarkkaan lähelle, olen huomannut, että samalla olenkin alkanut
nähdä tulevaisuuteen. Sen olen kuitenkin pystynyt todistamaan vasta sitten kun
sen aika on tullut. Tämä koskee omia
henkilökohtaisia asioitani. Työelämässä ja monissa yhteiskunnan asioissa
kannattaisi kuunnella myös kokemusta ja oppia siitä.
Sitten
Luettuani ja viivähdettyäni hetken edellisellä vuosikymmenellä, palaan kirjoituspöytäni ääreen. Jouluviikko on meneillään. Ulkona on pimeää, koska meillä ei ole edes lunta valaisemassa. Jouluvalot sentään auttavat. Parin päivän päästä on talvipäivän seisaus. Sen jälkeen olemme taas menossa kohti valoisampia päiviä. En olisi varmaan tässä, jollei minulla olisi ollut mielikuvitusta. Mutta täytyy kyllä sanoa, että pelkkä otsikko olisi riittänyt. Mutta jos se olisi riittänyt, minä en olisikaan minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti