Reputettuja muistoja

Eräänä yönä tällä viikolla heräsin, useaan kertaan. Joka kerta mieleeni tuli jokin idea, puolivalmis ajatus, jonka olisi aika toteutua. Monet ajatukset tulevat ja menevät, mutta yksi niistä on tullut jo useana yönä. Liekö juuri se herättänyt minut? Olisi pitänyt heti saman tien kirjoittaa ajatus yhdellä sanalla paperille, koska se ei ollut alun perin  ”reputetut”, kuten nyt blogini otsikoksi tuli. Se saattoi olla ”hylätyt”,  ”epäkelvot”, ”hyllytetyt” tai jotakin vastaavaa. ”Reputetut” kuulostaa tosin paremmalta.  Toisaalta se viittaa ”oikeaan” taiteeseen. Mutta mitä on oikea taide?

En herää öisin pohtimaan tämänhetkistä tilannettani. En mieti öisin paikoilleen juuttunutta talon myyntiä, rahaongelmia, jaksamistani vaan aivan muita asioita. Nyt ajattelin niitä lukemattomia hylkäämiäni valokuvia, jotka täyttävät kovalevyjäni.  Olen kautta aikojen ottanut niin paljon valokuvia, että joukossa on paljon hutaisten otettuja. Joitakin saatan poistaakin, mutta joitakin jätän, koska ajattelen joskus myöhemmin löytäväni niistä jotakin oleellista. En ota enää valokuvia valokuvauksellisten arvojen takia. En kilpaile enää kuvillani enkä halua muutenkaan tehdä niistä numeroa. Ne lähinnä dokumentoivat elämääni ja ehkä osittain joidenkin muidenkin elämää. Ne kuvaavat myös ympäristön elämää ja muuttumista.

Kun jokin asia herättää ja valvottaa muutaman hetken liikaa, on paras nousta ylös ja alkaa kirjoittaa.  Aihe sinänsä tällä kertaa on edes tuskin kovin kiinnostava. Reputetut valokuvat. Yleensähän sellaiset kuvat tuhotaan saman tien ja jäljelle jätetään ehkä vain yksi tai ei yhtään valokuvaa.  Monen valokuvat jäävät nykyään kokonaan tallentamatta. Minun eivät. Niitä on kertynyt satojatuhansia.  Ulkoiset kovalevyt ovat täyttyneet niistä.  Nyt on niiden aika tulla esiin.  Windows 10:n asentamisen jälkeen 7 paikkaa sisältävä hub, jolla saatoin yhdistää eri laitteita läppärin usb-porttiin ja käyttää kaikkia joustavasti samanaikaisesti lakkasi toimimasta. Siitä saakka olen voinut tutkia samanaikaisesti vain yhden tai kahden laitteen aineistoa kerrallaan.

Kun lähden katselemaan noita kuvia, joita en ole koskaan kelpuuttanut mihinkään,  olen tyytyväinen, että en ole tuhonnut niitä. Ne eivät olekaan hutaisten otettuja vaan aivan kelpo valokuvia. Ne kertovat paljon juuri siitä tietystä hetkestä, joka hetki täydentyy niillä heti perään otetuilla muilla valokuvilla. Olen koko sen ajan, kun olen kuvannut digikameralla eli elokuusta 2004 lähtien ottanut mahdottoman paljon kuvia. 

Jäin kirjoittamisen sijaan valitsemaan niitä kuvia. Kaksi tuntia yöstä hurahti siihen. Aiheet ovat niin moninaisia, että nyt on tehtävä valintoja.

Kymmenen vuotta sitten kesällä 2005 aloin irrotella, valmistautua muutaman vuoden päästä häämöttävän eläkeiän alkamiseen. Kesälomallani vuokrasin läheiseltä Teboilin huoltoasemalta auton pariksi viikoksi ja lähdin lomamatkalle jonnekin Suomeen.  Mukaani otin ystävättäreni koirineen ja lapsenlapseni Annan, joka oli silloin 11-vuotias. Meillä ei ollut sen kummempaa valmiiksi lukkoon lyötyä suunnitelmaa vaan lähdimme ajamaan idän suuntaan. Monethan harrastavat koko ajan tällaisia irtiottoja lomillaan. Olin ollut pitkään autoton. 

Olin juuri viettänyt muutaman päivän Karjalassa, Mannerheimin jalanjäljillä Kannaksen halki Pietariin ja sieltä laivalla Laatokalle, Syvärille ja Valamoon.  Uusi elämä oli alkamassa. Koko maailma tuntui erilaiselta, minusta tuntui, etten koskaan aiemmin ollut tuntenut luonnon voimaa niin elävästi kuin kesällä 2005.

Kaivoin päiväkirjani esiin. Oli yllättävää lukea, että Annakin kirjoitti päiväkirjaa, kirjoitti matkamme aikana muistiin päivän tapahtumia ennen nukkumaan menoa. Minä kirjoitin matkan aikana vähemmän kuin normaalisti, koska kuskilla on ylipäänsä niin paljon muuta huolehdittavaa. 

Sinä kesänä tunsin astuneeni seuraavalle askelmalle, mikä se sitten olikaan.  Aiemmin olin mennyt yhden askeleen eteenpäin ja kaksi taaksepäin. Eihän siinä pystynyt kunnolla etenemään.

Matkan jälkeen lainasin Gabriel Carcia Márquezin tekstiä:

” Elämä ei ole se, jonka ihminen eli, vaan se, jonka hän muistaa, ja niin kauan kun hän sen muistaa siitä kertoakseen.”

Voiko sitä sen paremmin sanoa. Sitähän tämäkin on.

Uusi tietokone avasi lisää ovia sen kesän aikana.

Heinäkuussa 22.7.2005 lapset, Anna ja Arttu olivat yökylässä. Edellisenä iltana heille tuli riitaa perhosen toukasta, jonka Arttu oli tuonut mukanaan.  Toukka joutui sitten vaihtokaupassa hiekkakasalla Annalle. Arttu nuorempana vaati myöhemmin toukkaa takaisin itselleen. Hermostuin kinastelusta ja tönimisestä ja Artun itkemisestä ja räjähdin. Loppujen lopuksi Anna päästi toukan vapauteen. Setvimme sitten keskenämme tilannetta lisääkin ja minä mietin omaa lapsuuttani, jolloin minä vanhimpana sisaruksista olin aina syypää kaikkeen.

Kyllä siihen aikaan oli paljon muutakin pohdittavaa. Olin irtautumassa henkisesti ja lopullisesti silloisesta kumppanistani, jonka alkoholinkäyttö oli liiallista ja kärsin siitä, että hän syytti minua kaikesta. Tajusin, että mikään ympärilleni keräämä maallinen tavara ei ollut pysyvää enkä saisi kiintyä mihinkään liikaa, koska voisin sen minä hetkenä tahansa menettää. Koin myös, että paluuta entiseen ei enää ollut.

Jokainen kirjoittamani päiväkirjan sivu, jokainen sana ja jokainen valokuva kantaa mukanaan muistoja, jotka johdattavat seuraavaan.  Jatkoin sen kesän säilömistä muistoihini. Ja sillä tiellä olen edelleen. 

Kaikki muut kuvat ovat kesältä 2005 paitsi tämä selfie edelliseltä syksyltä. Unikot sielät jo pilkistävät.