lauantai 17. joulukuuta 2022

Mene syvemmälle

Talven, runsaan lumentulon ja kylmyyden kanssa taistelu on aina vaikuttanut meidän kestävyyteemme ja siihen, että osaamme hallita erilaisia tilanteita kaikkien vaikeuksien keskellä. Ajatus on pyörinyt päässäni viimeisen viikon aikana ja laajentunut entisestään. Viittasin aiheeseen jo edellisessä tekstissäni. Ehkä minun on kirjoitettava mietteitäni muistiin myös blogipostaukseeni. Kun äskettäin puhdistin autoani lumesta, minulle tuli lähes tarve aloittaa kirjoittaa juuri tästä aiheesta.

Tämä kuva on jo 1940-luvulta.

Olen silloin tällöin kirjoittanut 1950-luvusta ja sen aikaisesta elämästäni. Joskus tuntuu, että olen silti kaunistellut kertomaani.  Menneen ajan ylle on asettunut sadun tuntu, se on ikään kuin vain tarua.  

On kuitenkin totta, että 1950-luvulle tultaessa oltiin vähitellen toipumassa rankasta sota-ajasta. Elinolosuhteita ei voinut verrata tähän päivään. Kodeissa ei ollut mukavuuksia, ei ainakaan maaseudulla, ei minun kodissani. Koska olin lapsi, en osannut tietenkään kaivata mitään parempaa. Me lapset olisimme olleet tyytyväisiä vieläkin vaatimattomiin olosuhteisiin.

Vanhempani olivat viettäneet vuosikausia sodassa, isä pitkään sairaalassa, sitten toipilaana. Vuosikausia he totuttelivat erilaiseen aikaan. Nuoruus oli mennyt sodassa, osittain myös terveys. Koska kotini oli maalla Hämeessä, niin siellä oli mahdollisuus jatkaa siitä, mihin oli lopetettu ennen sodan syttymistä. 1910-luvulla rakennettu mökki oli olemassa, navetta, kotieläimet, pellot ja metsät. Muut olivat hoitaneet tilaa sodan aikana, kunnes sitten isäni palasi kotiin. 


 

Isäni äiti Lempi oli kuollut sodan aikana. Isä oli lähtenyt 1930-luvun lopulla lukioon Helsinkiin ja sieltä talvisodan alettua alokkaaksi ja sitten sotataipaleelle aina 1944 kesäkuussa sattuneeseen haavoittumiseen saakka. Sattumalta hän oli tavannut tulevan äitini sodassa. Äiti tuli myöhemmin auttamaan isääni maatilalle. Äiti oli menettänyt kaiken, kodin, työpaikan, tavaransa, hän oli jo 30-vuotias.

Sodan jälkeen monet ihmiset etsivät paikkaa, mihin asettua. Se oli kuin oman elämänsä etsimistä ja uudelleen haltuun ottamista. Äitini suuri lapsuudenperhe oli selvinnyt sodasta evakkona, kodin ja maan menetys oli ollut suurin koettelemus Karjalan kannakselta lähteneelle perheelle. Kukaan ei menettänyt henkeään sodassa, mutta on vaikea määritellä henkisiä menetyksiä. 

28.4.1957

Vaikka harvat minun lisäkseni myöntävät sitä (saati ylipäänsä ajattelevat), niin henkiset menetykset siirtyivät seuraaville sukupolville. Ihminen selviää käsittelemättä niitä. Toisaalta ihminen saattaisi siirtyä seuraavalle tasolle ja jopa kukoistaa, jos osaisi ja pystyisi käsittelemään sen suunnattoman taakan, mikä hänen takanaan seisoo. Minulle se on vuosien myötä vähitellen valjennut.

2022

Ensimmäisen lapsen syntymä merkitsi vanhemmilleni varmasti uuden elämän alkua ja toivoa tulevasta. En ole koskaan uskonut, että heidän liittonsa oli taivaassa solmittu, mutta silti he elivät sen ajan tavan mukaan koko elämänsä yhdessä ja saivat viisi lasta. Äidilläni oli pari keskenmenoa, joiden ajankohta saattaa selvitä pienistä lapuista, joita hän jätti jälkeensä. Viimeinen lapsi syntyi 12 vuotta minun jälkeeni.

Elämä alkoi kukoistaa sotien jälkeen ja toivo toi siihen lisää voimaa. Tässä iässä voin hyvin aistia sen tunteen, minkä vallassa vanhempani ovat silloin olleet. Rakkaus lapsiin elämänvoiman ja yhteisön ja ystävien lisäksi auttoi eteenpäin. He olivat vielä nuoria ja jaksoivat.

kesä 1966

Olisin halunnut näyttää lapsenlapsilleni lapsuudenkotini, mutta en voi enää. Talo seisoo vielä pystyssä ja sisällä ovat lähes kaikki 1980–1990-luvun tavarat, mutta nyt uskon, että minun on paras vain kirjoittaa ja esittää kuvin mennyttä aikaa. Olen itse käynyt kuvaamassa sen rappion, mutta lapsenlapseni saavat aikanaan kuvitella, mitä se kaikki oli ja mikä merkitys sillä on. Jos ymmärrät, niin siinäkin näkyy henkisen taakan tulos.

2018
 

Vanhan talon kahta huonetta lämmitettiin puilla. Käytössä oli kaksi pönttöuunia, joilla talo päivällä lämmitettiin. Keittiössä oli liesi, johon laitettiin tuli aikaisin aamulla. Me lapset asuimme ainakin myöhemmin 1950-luvulla vintissä, jossa oli pieni puilla lämmitettävä kamiina. Vessa oli ulkona. Keittiön vieressä oli pieni huone, jossa saattoi käydä pienellä pesulla käyttäen pesuvatia. Samassa huoneessa oli myös roskaämpäri. Vesi tuli 1950-luvulla sisään keittiöön ja meni viemärin kautta ulos. Sauna oli navetan päädyssä, jonne oli vähän matkaa. Pyykit pestiin karjakeittiössä, jonka kautta mentiin saunaan. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon töitä kaatui perheen äidin päälle.

Syntyessäni ja aina 1950-luvun puolivälin jälkeen, meillä oli kotieläimiä, lehmiä, hevosia ja kanoja. Joskus oli ehkä sikakin ja lampaita. Peltoja viljeltiin. Kasvaessamme isommiksi, mekin jouduimme auttamaan eri tavoilla. Hakemalla lehmiä kauempaa kotiin, hoitamalla kanoja, lajittelemalla munia myyntiin, harventamalla sokerijuurikaspellolla, kitkemällä kasvimaata, poimimalla marjoja, hakemalla puita ja siivoamalla.

Koti kokonaisuudessaan kaikkine tehtävineen, tunnelmineen, väreineen ja vuodenaikoineen on painunut erityisen tarkkaan muistikuviini. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tarkemmin pystyn mielessäni toistamaan kaiken.


 

2022

 

Lapsenlapsistani vain vanhin voi muistaa jotakin lapsuudenkodistani, mutta epäilen sitä.  Jossakin vaiheessa koulutehtävän puitteissa hän kyseli ja kirjoittikin siitä jotakin. Minun kertomukseni saattoi silloin olla kaunisteleva kuvaus. Se on tallessa.  Joka tapauksessa he eivät voi koskaan verrata omaa lapsuuden elinympäristöään mumminsa lapsuuteen.

On huvittavaa, että minäkin saatoin olla aika hyvä kuvaamaan elämääni ruusunpunaisten lasien läpi tai jätin yksityiskohdat useimmiten kertomatta. Ihmisten väliset suhteet olivat lapselle aikoinaan todella vaikeita ymmärtää. Niistä ei puhuttu mitään, mutta lapset rekisteröivät pienistä viittauksista ja vallitsevasta tunnelmasta asioita mieleensä. Kaikki se painui syvälle jääden sinne eikä se useimmiten edes tullut pinnalle.

1999

Tiedän hyvin, kuinka paljon vaatii uskallusta aukaista oman mielen sokkeloita asioista, joita on itse aikuisena tehnyt joko pakosta tai mielen ailahdellessa. Olisiko voinut toimia toisin, miten olisi voinut toimia? Varmaan me kaikki pohdimme sellaisia asioita, vaikka päälle päin esitämme olevamme täydellisiä ihmisiä.

Tutkiessani vanhempieni historiaa ja elämää 1930-luvulla, voin hyvin kuvitella, että 1950-luvulla elettiin lähes uudelleen 1930-lukua. Silloin oli jo toivuttu edellisestä sodasta ja elämä alkoi kukoistaa.

2022


Mieleeni on aina pulpahtanut muistoja jo ajalta ennen kouluaikaa. Olen ehkä maininnut palavan linja-auton, kun olin vanhempieni kanssa matkalla jonnekin sukulaisiin. Isä hankki auton vasta 1952. Sitä ennen kuljimme äidin sukulaisten luo bussilla ja junalla. Äitini on kertonut, kuinka minä kerran junassa kävin juttelemassa kaikille ihmisille, olin ehkä vasta 2-vuotias, jos sitäkään. Kerroin kaiken perheestäni ja itsestäni. Vanhempani häpesivät puheliaisuuttani. En muista sitä itse. Joitakin muistoja muistaa, koska niistä on kerrottu usein.

Muistan kuitenkin, kuinka pienenä tein aina tuttavuutta vieraiden ihmisten kanssa, kävin vaikkapa keinumassa jalan päällä. Muutaman vuoden iässä, ehkä 4–5-vuotiaana kävin kaupassa hakemassa postin, sinne oli matkaa ajotietä pitkin useita satoja metrejä. Olin hyvin oma-aloitteinen. Kertomus näistä asioista kuvaa, kuinka luottavaisesti suhtaudun maailmaan ja ihmisiin. 

1950-luvun lopulla

Jokaisella meistä lapsista on omat kertomukset lapsuudestaan.  Perheen elämään tulee vähitellen kaikissa tapauksissa tummia sävyjä. Vaikka vanhemmat piilottavat ikäviä asioita lapsilta, ne kuitenkin tulevat läpi. Jos lapsella on pohjalla hyviä muistoja, hän saattaa ohittaa ikävät asiat kevyemmin. En tiedä, mutta koskee ainakin minua.

Jatkuvat rahavaikeudet piinasivat. Millaisia ne olivat, siitä on vaikea tietää. Äiti joutui tekemään kaikkensa, että pystyi pitämään kuviot meiltä lapsilta piilossa. Samaa teki varmaan isäkin. Ympärillä oli siihen aikaan ihmisiä, jotka auttoivat. Maanviljelijän elämä ei ollut silloin kuin ei ole nytkään, helppoa. Päiväkirjaani kyllä on välittynyt jotakin myös erilaisista vaikeuksista, varsinkin tullessani vanhemmaksi.

Kun ajattelen kaikkea tätä nyt, en voi samalla olla ajattelematta omia vaikeuksiani 1970–1990-luvuilla. Nekin pyrkivät koko ajan pinnalle ja kirjoitettaviksi. Kun kirjoitan vanhempieni elämästä, harhailen osittain suolla.  Eräänä kesänä isän kuoleman jälkeen äiti yritti kertoa jotakin, mutta siinä kävi niin kuin yleensä käy, lapset eivät haluakaan kuulla. Voin vain aavistella asioita ja osa kertomustani saattaisi olla melkein fiktiota. Kun oikein yritän ymmärtää, niin varmaan osa on lähes oikein. Jatkan ajatteluani. Se kuuluu vanhuuteen

Kestävyysharjoittelu jatkuvat. Tänä aamuna pinnistin kovasti, jotta olisin muistanut näkemäni unen, jossa kuljetin taas kameraa mukanani. Kun heräsin yöllä, ajattelin muistavani unen, mutta nyt en saa unta kiinni.  Siksi merkittävät unet pitää kirjata heti muistiin. Tätä kirjoittaessani talitintti lensi parvekkeen ulkopuolen kaiteelle. Minulle se on aina merkki äidistäni. Hän on mukana. Näkymätön maailma tai kaikkeus kulkee koko ajan rinnallamme.

Tiedän sen arvostavan asioiden käsittelyä ja niihin syventymistä. Kaivanpa taas päiväkirjojani esiin.

Jollen nyt en ehdi ennen joulua enää postaamaan, niin toivotan tässä kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulua!


 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti