maanantai 4. helmikuuta 2019

Kinosten takaa


Lunta tupruttaa hiljaa.  Kuten yleensäkin istun kirjoittamassa työpöytäni ääressä olohuoneen ison ikkunan edessä.  Tästä tulee mieleeni se, että viimeisimmät ajat entisessä kodissani, työpöytäni oli myös talon olohuoneen ikkunan edessä. Siitä oli lyhyt matka, pari askelta pihalle, jos näin siellä jotakin mikä vaati lähempää tarkastelua. Oli parempi mennä pihalle ottamaan valokuva ikkunaan lentäneestä linnusta, puussa kisailevista oravista, sääilmiöistä, ensimmäisistä silmuista puissa, kukkien avautumisesta, kaikesta...

Carl Larsson (Swedish, 1853 - 1919) Lisbeth reading, 1904. Tämä lähtee nyt, siis postikortti ?

Sunnuntaille luvatut rankat lumisateet jäivät nyt meilläpäin vähäisiksi, vaikka sääennustukset lupasivat vaikka mitä. Seurasin tilannetta makuuhuoneen ikkunasta, josta näen parkkipaikalla olevan auton.  Sen päälle kerääntynyt lumi antaa parhaiten nopean tilannekatsauksen. Tänä talvena lunta on kyllä tullut, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen paljon, vaikka joku saattaa niin väittää.  Ei ainakaan täällä Helsingistä noin 30 kilometriä pohjoiseen. En ota tässä kantaa muuhun Suomeen. Sosiaalista mediaa vain seuraaville voi tulla erilaisia käsityksiä. Seuraanhan minäkin ja olen juuri nyt aika kyllästynyt. Siksi pitää keskittyä muuhun.

25.1.2010

Tänään media räjähti, kun tuli tieto menestyneimmän mäkihyppääjämme Matti Nykäsen äkillisestä kuolemasta. Onhan kova isku, kun joku näkyvä henkilö lähtee ennenaikaisesti, saappaat jalassa. Aloin heti seurata televisiosta ohjelmia, joissa hänen elämäntaivaltaan seuratiin filmein ja haastatteluin.  Facebookia seuratessa näytti, että koko maa meni sekaisin.  Voin vain kuvitella ja toivoa, että Matti Nykänen voisi kuunnella pilven reunalta kaikkea sitä positiivista puhetta hänestä juuri nyt!

Unohdin tuossa tuoksinassa, mitä olin ajatellut kirjoittaa tänään. Viime päivinä olen monta kertaa ajatellut, että minun pitäisi entistä enemmän laittaa muistiin kirjoitusideoitani, erityisesti niitä, jotka tulevat mieleen kesken yötä herättyäni. Teen muistiinpanoja, mutten kyllä yöllä, jolloin on tärkeintä nukkua kunnolla.
Kun en nyt muista, mitä ajattelin kirjoittaa, otankin tällä kertaa esille erään muistikirjan, jonne silloin tällöin päiväyksen kera kirjoitan mieleeni putkahtavia asioita. Ne tulevat joko omasta päästä tai luettuani jonkin artikkelin, kirjan tai kuultuani jotakin. On jo aika tähän!

Välillä sattuu. Puutarhassani kesäkuussa 2011.

Voin vain kuvitella, että tästä tulee ”hidas” blogi.  Muistokirja alkaa joulun jälkeen 2009. Törmään heti aluksi niihin valtaviin kinoksiin, joita meidän kunkin elämään muodostuu. Ne ovat niitä kerrostumiksi kutsumiani asioita, niitä, joiden arvostus on mielessäni vain kasvanut. Ensimmäiseksi tuleekin mieleeni, että olen itse ollut äärimmäisen hyvä niiden keräämisessä. Tietämättäni, tajuamattani asiaa silloin, kun kaikki on tapahtunut. Nyt on ehkä aloitettava niiden purkaminen ja kiteyttäminen.

Postikortit! Sain 2010 lahjaksi pohjoisen ystävältäni Elisalta Seija Riitta Laakson kirjan ”Postikorttien keräilystä kokoelman rakentamiseen”. Kirja on julkaistu 2009. Olen maininnut kirjan muistikirjani ensimmäisellä sivulla, jossa olen harkinnut sen tilaamista ja jossa olen myös pohtinut Stefan Bollmanin kirjaa ”Frauen die lesen sind gefährlich”. Jälkimmäisen kirjan olinkin saman tien tilannut Amazonilta.


Postikortit pistävät edelleen miettimään. Nimittäin kirjoitin jo 12.4.2010  blogin otsikolla ”Postikorteista ja vähän kirjoittamisesta”, että postikortit pistävät miettimään. Nyt toistan sen.

Yksi monista Elisaa ja minua yhdistävistä aiheista olivat postikortit ja Postcrossing-yhteisö. Minulla on edelleen kolme mappia täynnä meidän kirjeenvaihtoamme ja siihen liittyvää materiaalia kuten postikortteja ja lehtileikkeitä. Ja ne postikortit! Olin Postcrossingissa niin pitkään, että sain ja lähetin yli 3200 korttia (muistaakseni). Ne saamani postikortit ovat siis tallella, suurin osa maajärjestyksessä. Siihen pitää laskea myös kaikki aikoinaan saamani muut postikortit, joiden joukossa myös runsaasti vanhempieni postikortteja. Niin ja vielä kaikki tyhjät postikortit, joita olen aikanaan saanut ja haalinut hullun lailla. 


Lähes jokaisesta pienestä tietopaketista eli postikortista voisi kirjoittaa blogin ja joskus jopa kokonaisen kirjan. Eikö olekin hurja ajatus?

Minulle kävi loppujen lopuksi niin, että postikortit ja monet muut asiat jäivät taka-alalle, kun tuli uusia kinoksia käsiteltäväksi, elettäväksi. Pienen ihmisen aika ei riitä kaikkeen. Vanhetessa myös elinvoima vähenee. Pitääpä kirjata muistikirjaan nyt, että ”tee jotakin postikorttien suhteen”. Sillä en tarkoita niiden hävittämistä, mitä minulle aina ensimmäisenä ehdotetaan kuten myös kirjojen suhteen.

Aloitin myös postikorttien liittämisen Flickr-palveluun, jonne löydät tästä. Olin liittynyt palveluun jo edellisenä vuonna, mutta nyt menin syvemmälle.

Tämä postikortin kuva oli blogissa, josta otteita tuolla myöhemmin. Merit Walle on tekijä. Kortin teksti oli Yksin kotona. Lähetin kortin äidilleni hänelle ostamani uimapuvun mukana 1997.
Suunnittelin muistikirjan alkusivuilla itselleni kokoelmaa, jossa olisi eri aiheisiin perustuvia albumeita. Asia jäi sittemmin pahasti kesken. Koska nykyään maksan vuosimaksun Pro-palvelusta (rajoittamaton tila), olen ajatellut tuoda palveluun entistä enemmin kuviani ja jopa parempilaatuisina.  Tämä on toinen asia, joka vaatii nyt huomiotani. Se pitää suunnitella hyvin.

Etsin tuolloin myös englanninkielisiä ja latinankielisiä nimiä kasveille, joita olin kuvannut. Sitten olinkin jo suunnittelemassa Merjan palstaa jonnekin lehteen. Ajattelin silloin, että kirjoittaisin lyhyitä juttuja sotakuviin liittyen isästäni ja äidistäni. Se ei koskaan toteutunut eikä ole enää edes ajankohtainen. Nämä blogit ovat palstani, joissa kirjoitan myös niistä aiheista.

Siihen aikaan kirjoittelin ahkerasti kirjeitä tai olin kirjeenvaihdossa useamman ihmisen kanssa. Sekin on jäänyt, vaikka monta kertaa ajattelen kirjoittaa, kunnes muut asiat tulevat väliin. Viittauksia löytyy muistikirjastani ja silloin ne kirjeet vielä toteutuivat. Mitähän olen kirjoittanut? Tietokoneeni sokkeloista kyllä löytyisi kopioita noista kirjeistä, mutta jääköön. Ne hakemistojen sokkelot ja ulkoiset kovalevyt pitäisi kyllä järjestää.
Elokuussa 2009 kotipihalla.

Niin vain tässä kävi, että löydän vain tekemättömiä töitä itselleni.  Siinä ei ole mitään uutta. Toisella suunnalla lupaamani kirjoittamattomat jutut odottavat. 

En voi estää itseäni jatkamasta vielä hetken, vaikka on nälkäkin. Ruoka on onneksi kohta valmista. Ihme, kun välillä maltan laittaa ruokaa.

Prinsessa Arsinoe IV, mitä? Kuka hän on, miksi olen merkinnyt hänet muistikirjaani. Olen kyllä kirjannut sivulle, että hänet murhattiin Efesoksessa 41 ekr. Hauta löydettiin sieltä 1920-luvulla ja 1992 löydettiin lisää luita. Meneepä mielenkiintoiseksi!


Efesos on minulle merkityksellinen paikka. Melkein kuin olisin elänyt siellä joskus. Kaksi kertaa olen päässyt käymään siellä.  Kuka oli prinsessa Arsinoe? Google auttaa. Hän oli kaikkien tunteman Kleopatran nuorempi sisar tai puolisisar, joka teloitettiin kuningatarpelissä liian vaarallisena. Itävaltalainen arkeologi Hilke Thür tutki haudasta löydettyjä luita mm. pääkalloa. DNA:ta ei pystyttä enää tutkimaan, koska luita oli niin paljon käsitelty ja siirretty, mutta pääkallon muodosta pääteltiin hänen ulkonäköään.   

Vastaavanlaisia tarinoita tulee jatkuvasti eteeni.  On vuorenvarmaa, että ne herättävät minun mielenkiintoni. Jos lukijaani kiinnostavat Egyptin Ptolemaiosten hallitsijasuvun tarinat, niin Wikipediasta löytyy runsaasti kertomuksia ja sukukarttoja kaikista suvun jäsenistä.


Postikorttien suunnittelu valokuvistani ja taideaiheet vuorottelevat alkuvuodesta 2010. Jotkut kirjaamani asiat ovat kehittyneet pidemmälle. Kun asian kirjaa, niin se usein toteutuu jossakin muodossa. Mutta monta asiaa on vielä vaiheessa.  Itselle on hyvä olla armollinen, mitään ei saa tehdä veren maku suussa. On myös hyvä muistaa, että kaikki tekeminen voi katketa milloin vain. Koskaan ei tule täysin valmista.

Lumikinokset sulavat, mutta ihmisen elämän kinokset kasvavat koko ajan. 

Talven riemua? 20.1.2010

Lopuksi palaan vielä postikorttiaiheeseen liittämällä tähän osan edellä mainitsemastani  blogista 12.4.2010:
”Postikortit – niihin katse kääntyy, kuljen sitten missä kuljen. Jo nuorena tyttönä, aloin kiintyä niihin tajuamatta, että innostukseni joskus voisi ryöpsähtää niinkin laajaksi ja nyt jopa tietoiseksi. Välillä toki suhtaudun asiaan maltillisesti ja elän ilman niitä päiväkausia, mutta kun sitten käyn läpi, järjestelen ja hävitän vuosien mittaan keräämiäni papereitani, niin tietysti jostakin välistä putkahtaa esiin joko vanhoja valokuvia tai postikortteja. Toisaalta myös täällä kuvablogissa eniten katseltu kansioni ovat postikortit. Se pistää miettimään!

Paperille, useimmiten päiväkirjoihini kirjoittamani asiat, nimenomaan haaveet ja unelmat ovat tahtoneet myös toteutua. Ne tulevat ensin hentoina ituina esille ja vuosien myötä kasvavat isoksi kauniiksi puuksi. Muistan, kuinka vaikealta tuntui aloittaa kaksi vuotta sitten tämän blogin kirjoittaminen. Nyt tämä luonnistuu tuosta vain ilman sen suurempia miettimisiä. Aiheiden paljous välillä hämmentää eikä kaikki mielessäni käyvät aiheet koskaan edes ehdi tänne, Ehkä nekin vain kypsyvät jotakin toista tarkoitusta varten. Kirjoitan kulkiessani aamulenkillä, kirjoitan käydessäni viikottain Helsingissä, kirjoitan tavallaan koko ajan vaikka ilman kynää. En ole oppinut vielä ottamaan sanelukonetta käyttöön, vaikka minulla sellainen on.

kukkapenkin pioneja 8.7.2010

Tässä päivänä muutamana tyhjensin yhtä lipastoa, jonka halusin siirtää toiseen paikkaan ja toiseen käyttöön. Kummasti kaikki lipastotkin aina täyttyvät. Sinne piiloon silmiltä on hyvä siirtää papereita odottamaan aikaa parempaa. Nyt suurin osa siirtyi roskakoriin. Siellä löytyi kasa tietokoneen korppuja siltä ajalta, kun käytimme vielä niitä tallennusvälineinä ennen CD- tai DVD-levyjä ja muistitikkuja jne. Olin katsonut aiheelliseksi säästää vanhoja tekstejäni. Pois joutivat kaikki.

Siellä on muutama vanha päiväkirjani, yksi vuodelta 1965- 1965, toinen vuodelta 1967 ja sitten  vuodelta 2004 ja osasta vuotta 2005. Olin ottanut ne erikseen tarkoituksella ja jopa luullut tällä välin, ettei niitä ollut olemassakaan.  Yhteistä noille ajoille on ollut niiden kohtalonomaisuus, ne on kirjoitettu murros- ja muutosvaiheissa. Vaikka yleensä nukun yöni hyvin, niin levottomaksi yhden päiväkirjan lukeminen minut teki, että vatvoin sitä unissani ja heräsin sitten valvomaan. Oli pakko mennä aamuyöstä lukemaan kirja loppuun.   

Oma ”saippuaoopperani” heräsi taas henkiin. Minun on tosin vaikea tehdä siitä komediaa, sillä se on niin draamaa kuin vain voi olla.  Kirjoittava ystäväni voi keksiä siihen väliin sitten komediaa, sillä onhan totta, että koko elämä on naurua itkun läpi tai oliko se itkua naurun läpi. Miten ihminen unohtaakaan asioita, jollei siis kirjoita niitä ylös. Järkyttävää. Vaikka niitä kirjoituksia ei lukisikaan koskaan, ne toimivat eräänlaisena terapiana. Siksi aina suosittelen muille kirjoittamista. Jollei ole aiemmin kirjoittanut, aloittaminen on aika jäykkää. Mutta kun siitä tekee jokapäiväisen tavan, niin hiljaa hyvää tulee.”

Mitäpä tuohon enää voisin lisätä muuta kuin, että tulipa taas turhanpäiväinen kirjoitus. On se vaan niin, ettei aina jaksa revetä kirjoittamaan vakavasti. Eivätkä ne kinokset ole tänään ulkona sen enempää kasvaneet. Jos ymmärsit otsikon tarkoittavan lumikinoksia, erehdyit. Ne ovat minun kinoksiani, näitä iänikuisia kerrostumia. Huomenna on aika lähteä liikkeelle.

elokuussa 2011.



3 kommenttia:

  1. Ei ollut ollenkaan turhanpäiväinen kirjoitus! Kiva, etä kirjoitat! Tuo ”Frauen die lesen sind gefährlich” kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Kerrothan joskus, mitä siitä pidit, sitten kun olet sen saanut ja lukenut. Voisin vaikka lainata sen sinulta. Mukavaa helmikuuta toivottelee MarjaTerttu

    VastaaPoista

  2. Mukavaa kun eksyin sivullesi. Pentti-isäsi jälkeen olen ollut Sammalselän Samoojien sihteerinä n 25 vuotta. Väki on hiipunut. Olen porukan toiseksi nuorin ja nyt on jo taulussa 64 v. Et usko kuinka hienoa siellä oli viettää kesäpäiviä. Kävin siellä noin jokatoinen vuosi heinäkuun ja elokuun vaihteessa.Aina marjastettiin ja joskus oli hilla 35 litraa kotiintuomisina.
    Mukavia kuvia, Pentistä, Mäkelän Seposta ja tietenkin kämpästä.
    Sammalselän vuokrasopimus päättyi toissa vuonna. Kaikki oli kuitenkin ennallaan kun kävin siellä elekuussa 2018. Saunassa sai edelleen ne hyvät löynyt.

    Kaikki asiakirjat, mm päiväkirjat toimitettiin pari vuotta sitten Rengon Museoon. Kaipasimme alkuaikojen päiväkirjoja. Blogista selviää, että ne ovat Sinulla. Sitten kun aika on kypsä, olisiko mahdollista toimittaa ne sinne? Niistä joku historiasta kiinnostunut voisi saada jotakin irti.
    Ystävällisin terveisin Veli-Matti Pänkäälä, Sammalselän Samoojien sihteeri,
    matti.pankaala@gmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Veli-Matti, vastaan sinulle lähiaikoina erillisellä sähköpostiviestillä. Ystävällisin terveisin Merja Kalenius

      Poista