perjantai 24. kesäkuuta 2022

Harmitusta ja ilonaiheita

Harmituksestani on kulunut nyt jo aikaa.  Aloitin kirjoittaa siitä ja myös siitä, mikä siihen oli johtanut jo pian tapahtuneen jälkeen. Harmittelin asiaa niin paljon, että heräsin kirjoittamaan siitä jopa eräänä yönä. Mielipahaa kesti viikon päivät, mutta en silti ehtinyt kirjoittamaan aloittamaani blogipostausta loppuun. Minulla oli nimittäin tekeillä toinen kirjoitus, jonka deadline oli ennen juhannusta. Suunnitteilla oli myös parin päivän reissu samalla viikolla, mikä kuitenkin peruuntui.


 

Sain artikkelini ja myös toisen lyhyemmän tekstin valmiiksi elokuussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen 2022-lehteen. Kun olin saanut sen lähetettyä kuvien kera alkuviikosta ennen juhannusta, oli edessä helpotus ja vapaus tehdä kaikkea muuta. Pidän blogin kirjoittamista vapaana. Olen erinomaisen hyvä keksimään muutakin tekemistä ja iltapäivisin olen sitten mahdottoman väsynyt. Puolipakollisen tekstin väsääminen on yleensä erityisen vaativaa, koska kaikki asiat pitää tarkistaa. Kun valmista tekstiä lukee, niin koko ajan löytyy muutettavaa sanojen järjestystä myöten. Ystäväni Marja kirjoitti samanaikaisesti tekstiä samaan lehteen. Vaihdoimmekin välillä ajatuksiamme kirjoittamisen ongelmista.


Kun harmituksesta on kulunut jonkin aikaa, ajatuksetkin muuttuvat ja harmitus helpottuu. Päivittelin sanallisesti asiaa monelle. 

Olen nopeasti siirtynyt lähes normaaliin elämään koronan jälkeen. Huomaan sen myös tapaamistani ihmisistä ja innosta keskustella muiden kanssa. Alamme samalla paikata vaurioita, joita on niitäkin ehtinyt kertyä. 


 

Yritän pysytellä aiheessa ja kirjoitan kaikesta muusta myöhemmin. Kirjaan tässä juuri niitä ajatuksia, joita kirjoitin muistiin eräänä yönä:

"Olen muutaman päivän ajan harmitellut ja samalla häpeillyt erästä unohdustani. Maailma ei tapahtuneeseen kaadu eikä sitä kukaan muu ajattele tai edes huomaa. 

Kolmen vuoden aikana minulla ei ole ollut montaa onnistumisen ja ilon hetkeä. Harvinaisia sellaiset hetket ovat muutenkin, jollei tunnetta kehitä itse itselleen. Tämä yksi tapaus, josta aion nyt kirjoittaa, olisi ollut jotakin ainutkertaista ja minulle juuri nyt tarpeellista. Olen kauan sitten ymmärtänyt, että olen vain pieni ihminen, jonka tekemisillä ei ole paljon merkitystä. Kun tulemme vanhoiksi, niillä on vieläkin vähemmän merkitystä. Se on väärin, mutta niin vain on.

Tiedän tai muistan, miltä tuntui paistatella edes lyhyen hetken onnistumisen valossa, tuntea kelluvansa pilven päällä. Koin niitä hetkiä aikanaan taidenäyttelyiden avajaisissa. Kun on saanut tärkeän työn päätökseen, voi kokea hetken jotakin harvinaista ja ainutlaatuista. Normaalisti kukaan muu ei anna ja tuota sitä iloa ja arvostusta minulle kuin minä itse. Kukaan ei kiitä minua, kehu hyväksi. Luotan vain omaan arviooni. Minulla ei ole lähellä ihmistä, joka arvostaisi tekemisiäni.  Kaikki muut ohittavat minut useimmiten hiljaisuudella. Olen tottunut siihen eikä se lannista minua. Kaipaan vai joskus sitä hetkeä pilven päällä. Niitä hetkiä on niin harvassa, se on oikeastaan vain kiihkeä lyhyt hetki ja tunne onnistumisesta.


 

Lapsena meitä ei kiitetty paljon mistään. Kaikkien muiden perheiden lapset olivat parempia ja fiksumpia. Jopa äitini loppuun saakka muisti mainita muiden onnistumisia ja ihmetellä, mitä minä teen työkseni, kun hän ei ymmärrä siitä mitään. Oli turha edes kertoa sen enempää, kun hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Olen päätellyt, että omien lasten mollaaminen ja arvosteleminen oli vuosisataista perua, varsinkin maaseudulla eläneissä perheissä.

Ilon aiheet omista tekemisistä on ollut aina revittävä omasta itsestä. Siihen olen oppinut vähitellen enkä ole ihmetellyt asiaa sen kummemmin. Se on suomalainen tapa. Jos tuo itseään vähän enemmän esille, sitä paheksutaan. Meistä jokaisen ympärillä on hiljaisuus. Elävästä ihmisestä se tuntuu kiusalliselta. Paitsi, että kyllä siihen tottuu. Sitä ei vain pidä jatkaa vähättelemällä omia jälkeläisiään ja ystäviään."



Mistä oli siis kysymys? Kauan väännetyn kyläkirjan julkistamistilaisuus oli lauantaina 11.6. Rengon Asemilla  Siksi olisi ollut hienoa osallistua kyläkirjan julkistamistilaisuuteen. Oli oma virheeni, etten ollut merkinnyt päivämäärää, jonka kirjan toimittaja oli maininnut viestissä kauan aikaisemmin. Olin odottanut saavani siitä tiedon muulla tavalla. Sen päivän illalla sain eräässä Facebook-keskustelussa lukea asiasta. Siitä alkoi pohjaton harmistukseni. Harmistukseen liittyy myös aiemmin mainitsemani häpeän tunne.

Päästäkseni takaisin jaloilleni, totesin, että minun oli käsiteltävä tämä asia perin pohjin.  Uusi kirjaprojekti liittyen äitini karjalaiseen sukuun on äskettäin aloitettu. Siihen olen tuottamassa vain sukutauluja, tekstini eivät ole kovin tarpeellisia. Mitä teen sille kaikelle tiedolle, mitä olen kerännyt? On suljettava ovia uusien projektien tieltä.

Kerron lyhyesti keväällä painetun ja lauantaina 11.6.2022 julkistetun kirjan tekemisen vaiheista omasta näkökulmastani. Jospa se auttaisi minua sulkemaan erään lehden elämässäni. 

18.2.2018 kokousta Tukikohdassa. Vasemmalla seisoo Tapio Letonen ja oikealla Pekka Peltotalo
 

Kyseistä kyläkirjaa oli ilmeisesti yritetty aloittaa jo aiemminkin, mutta kesällä 2017 alkoi uusi projekti. Tapio Ketonen lähetti ennen juhannusta 2017 sekä tekstiviestillä että sähköpostilla pyynnön tulla 27.6. pidettävään tilaisuuteen Renkoon Kaloisten kyläyhdistyksen Tukikohtaan.  Hän mainitsi lukeneensa kirjoittamiani blogeja kotikylästäni Rengon Vehmaisista.  Muistin Tapio Ketosen kansakoulusta alemmalta luokalta ja hän mainitsi olleensa myös Hämeenlinnan Yhteiskoulussa ja tunteneensa sieltä nuoremmat sisareni. Myöhemmin minulle selvisi, että hän oli ollut Tuulilasi-lehden päätoimittaja. Kirjaa alettaisiin suunnitella Tukikohdassa järjestettävien muistelutilaisuuksien pohjalta.

En voinut osallistua ensimmäiseen tapaamiseen, koska olin juuri keskellä omakotitaloni myymistä ja sen jälkeen uuden asunnon etsimistä ja muuttoa. Se oli toisin sanoen erityisen hurja kesä. Lupauduin kuitenkin tulemaan myöhempiin tilaisuuksiin eli ilmoitin osallistuvani mielelläni kirjan tekemiseen.

Kokous 19.11.2019 Alex oli mukana

 

Osallistuinkin jatkossa useimpiin tilaisuuksiin ja tapasin kokouksissa ihmisiä, joista osan olin tavannut edellisen kerran kansakouluaikoina tai en muistanut koskaan tavanneeni. Olin monta kertaa pää sekaisin, kun olin kuunnellut ihmisten muistoja, joissa mainittiin tuttuja nimiä. Yritin tehdä muistiinpanoja, joita en sitten ehtinyt heti perään selvittää. 

Syksystä 2017 alkaen oli monta muutakin asiaa vireillä. Välillä olin Karjalassa ja sitten taas Hämeessä. Oli seminaareja, kerhoiltoja. Se ei ollut minulle mitään uutta, sillä koko 2010-luku oli täynnä samaa tiedonkeruuta, tapaamisia, haastatteluja ja opiskelua. Paljon meni ohitse, kun en pystynyt enkä ehtinyt purkamaan asioita heti tilaisuuksien jälkeen. Myöhemmin olen etsinyt muistiinpanoistani pieniä tiedonmurusia ollessani kirjoittamassa jotakin blogiani.


 

Lapsuuteni kotikylään palaaminen oli minulle jotakin hyvin tärkeätä. Muistan kotini ympäristön mahdottoman tarkkaan. Olen aina kuljeskellut siellä unissani ja nyt tunnen, että palaan sinne entistä useammin mitä vanhemmaksi tulen. Tunsin jokaisen polun, kasvin, puun ja kiven. Muistin menneisyyden haamujen paluun kotipihalle kylmän henkäyksen käydessä. Lapsuuden kotini elää minussa syvemmällä kuin osasin edes kuvitella.

Koska olen luonteeltani tutkija ja tarkkailija pystyn paneutumaan asioihin käytännönläheisesti ilman, että ne nostattaisivat suuria tunteita ja inhoamaani nostalgiaa, minulla ei ole vaikeuksia ymmärtää isoja muutoksiakaan elinympäristöissä. En kuitenkaan olisi koskaan saanut kotejani mukaani, ne elävät minussa loppuun saakka myös sellaisena kuin olen ne kokenut. Onneksi ihmisellä on ominaisuus, että pystymme erottamaan menneen, nykyisyyden ja tulevan ja näkemään kaikki vaiheet kiihkottomasti.


 

En ole edes merkinnyt kaikkia tapaamisia, lapsenhoitoja, sukutapaamisia ym. kalenteriini. Kerratessani nyt asioita, alan ihmetellä, miten olen voinut selvitä täysjärkisenä noiden ja aiempien vuosien menosta. Korona sai meidän vanhatkin hyppäämään oravanpyörästä ulos. Tosin nyt meitä yritetään työntää sinne takaisin ja itsekin menemme vapaaehtoisesti.

Jo lähes alusta alkaen tiesin, että minun tarinani perustuu sukututkimukseen. Kesällä 2018 rohkenin erään keskustelutilaisuuden jälkeen ajaa suoraan lapsuuteni kotipihalle. Sain sieltä yllättäen mukaani kansion, jossa oli paljon vanhaa materiaalia menneiltä ajoilta. En ollut tietoinen, että sellainen mappi oli olemassa. Ehkä en olisi ollut aiemmin nuorena edes kiinnostunut niistä asioista huolimatta kotipihalla tapaamistani menneisyyden haamuista. Kansion asiakirjat auttoivat minua kirjoittaessani tekstiäni ”Paluu Vehmaisten kylään ja Siukolan talon historiaan”. 


 

Tapaamiset loppuivat 2020 alussa tai minä jäin pois, jos niitä järjestettiin. Tapio Ketonen kuoli 23.2.2020. Jo sitä ennen hän oli sairastumisen takia kesällä 2019 jäänyt pois hankkeesta ja Pekka Peltotalo jatkoi projektia. Tavoitteena oli, että kirja saataisiin valmiiksi vuoden 2020 loppuun mennessä. Tunsin Pekka Peltotalon ennestään Markkulan sukuseuran puheenjohtajana. Olen itse seuran sihteeri. Pekka on toimittanut useita kirjoja ennen tätä. Aivan suunnitellusti kirja ei valmistunut.

Sain oman tekstini valmiiksi tammikuussa 2021. Sen kirjoittaminen oli kovaa ponnistelua, koska kaikki piti olla oikein ja moneen kertaan tarkastettua. Niin vaativia eivät olleet muut kirjaan tulleet kirjoitukseni ”Koulumatkalla 1950-luvulla” ja ”Merjan päiväkirjasta”. Kuvien valinta oli myös erityisen vaikeaa, koska kirjassa sai olla vain pieni osa värikuvia. Sieltä jäi pois paljon sellaisia kuvia, joita olisin sinne halunnut. Osa värikuvista on muutettu mustavalkoiseksi. Koulumatka kuvailee 2,5 kilometrin pituista koulumatkaa Vehmaisista Kaloisten kouluun. Päiväkirjaotteeni oli ensimmäisestä päiväkirjastani vuodelta 1957.

Kirjassa on 358 sivua monelta kirjoittajalta. Heistä useimmat taisivat olla mukana julkistamistilaisuudessa. Olisi kiva tavata kaikki vielä joskus ja keskustella kirjan tekemisestä. Ehkä pystyn ehdottamaan sitä kirjan toimittajan ja aineiston kokoajan Pekka Peltotalon kautta. Tekijänkappaleena saan aika monta kirjaa, joista sitten riittää kirjoja läheisilleni, jos he sattuvat olemaan kiinnostuneita.


 

Kirjan nimi on ”Kaartjoen rannoilta – Elämää ja ihmisiä Kaloisten seudulla”. Kirja käsittelee kolmea Rengon (nykyään Hämeenlinnaa) kylää Kaloista, Asemia ja Vehmaista. Kirjan julkaisija on Kaloisten Seudun Pienviljelijäyhdistys ry.

En ole ehkä aiemmin kirjoittanut blogeihini suoraan tämän kirjan tekemisestä, mutta aiheiden valinnat saattavat viitata siihen suuntaan. Olihan ajatus kyläkirjan tekemisestä jo ennen tätä ajatuksissani.

Koulutie alkoi tästä ensin jalan ja sitten bussilla

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti