lauantai 13. tammikuuta 2018

Nainen varjoissa



Saattaa olla tammikuun alun hämärä, sumuinen aamupäivä. Viivyttelen verhon ylösnostamista, yritän hidastaa päivää, jotta ehtisin enemmän. Kunhan ensin alkava päänsärky laantuisi. En yhtenäkään päivänä ehdi riittävästi, en jaksa riittävästi. Olen kyllä opetellut välillä laiskottelemaan. Sanon joka päivä itselleni, että kukaan muu ei odota minulta mitään paitsi itse. 

Alkupuolen kuvat ovat tästä nykyisen kotini läheltä eli Kirkkotien varrelta.

Tammikuussa päivät eivät siitä paljon muutu. Jos eilen ja sitä ennen aurinko kultasi maisemat, niin toisena päivänä pieni sumu on vielä iltapäivällä hiljaisen ja seisovan maiseman yllä. Kestänee monta vuotta, ennen kuin pääsen kokonaan irti rytmistä, joka väritti vuosikausia elämääni. Tutkin silloin tällöin tasan vuosi ottamiani valokuvia ja palaan ajatuksissani hetkeksi niihin hetkiin. Tuntuu sietämättömältä ajatella sitä mahtavaa pyristystä, minkä jouduin vuosi sitten tammikuussa tekemään. Kaikki koettelemukset on vain kestettävä ja pyrittävä eteenpäin.

Takahuoneen kaaos jatkuu tässäkin asunnossa, mutta yritän useimmiten olla niin, etten vaivaa sillä päätäni. Kestän sen hyvin, kun tiedän, että minun ei tarvitse vastata siitä kenellekään muulle. Ajattelin, voisinko luopua edes niistä 2000-luvun Kotipuutarha-lehdistä. Saisin pitkän pätkän hyllytilaa, jonne voisin siirtää laatikoista muuta materiaalia. Entä puutarha-aiheiset-kirjat, nekin jotka ovat varastossa? 


Nyt on paras elää vain päivä kerrallaan eteenpäin. Kun vanha ihminen alkaa liian tarkasti katsoa omaa ympäristöään, elämäänsä, surujaan ja ilojaan, se ei ole ollenkaan hyvästä. Pitää vain jatkaa elämistä ja nauttia kaikesta niin paljon kuin pystyy, pitää kiinni niistä asioista, jotka tuntuvat oikeilta. Itselleni antaisin nyt ohjeen, ota siitä sisäisestä rohkeudestasi nyt pitävä ote, jotta pystyt toteuttamaan ne unelmat, joita sinulla vielä on. 

Kun sain asiat hoidettua ja vapauduin valtavasta taakasta, koitti uskomaton tyhjyyden tunne. Se johtui monen vuoden valtavasta ponnistuksesta.  Kuten olen aiemmin kirjoittanut, kaikki ikäväkin toi mukanaan niin paljon muuta, hyviä asioita, josta suuri osa jäi jälkeen ja kannatti. Kaikki se on silti tuntunut nyt vähäpätöisemmältä. Kuljin aiemmin kuin myrskytuuli seinien läpi, rohkeasti luottaen elämän kantamiseen. En pysähtynyt miettimään pikkuasioita. Nyt haluan pysytellä varjoissa. Kuulostaa kauniilta, romanttiselta. Nainen varjoissa?

Niin meistä useat tekevät koko ajan, pysyttelevät varjossa eikä siinä ole mitään pahaa. Eihän tämä bloggaaminen oikein resonoi sen varjossa olemisen kanssa. Mutta eihän kukaan näe minua ja harva edes tuntee. Joka tapauksessa olen siinä varjon ja valon välimaastossa. Yhtenä päivänä mietin taas videoiden tekemistä, joissa kertoisin tästä hetkestä ja miltä tuntuu. Teinkin yhden koevideon, mutta siihen se jäi. Tietenkään en jakaisi niitä.  Tai koskaan ei pidä sanoa EI.

Kun tälle alueelle rakennettiin paljon joskus 2000-luvun alkupuolella,joulumyrsky kaatoi pian sen jälkeen ison määrän puita. Ne tukkivat koko Kirkkotien. Kävin katsomassa, mutten ehkä kameran kanssa.
Syksyn kirjamessuilla ihastuin yhteen kirjankanteen ja kuvasin sitä. Myöhemmin sama kirja tuli eteeni lähikirjaston lyhytlainoissa. Siinä hyllyssä on yleensä uusia kirjaston hankintoja. Kirjan nimi on ”Vihreä päänsärky: Taidetta siemenestä kompostiin.” Maahenki Oy. Helsinki 2017. Se on toimitettu kirja, jossa kirjoittajina on useita taiteilijoita, tutkijoita jne. mm. Jan-Erik Andersson, josta olen kirjoittanut täällä aiemmin ja Arja Elovirta, Keravan taidemuseon johtaja. Kuvia kirjassa on usealta taiteilijalta. Kannen ja etupaperien ihanat kuvat ovat Piia Lehden kädenjälkeä, otsikko niille on ”Suojelen sinua kaikelta” ja ”Kertomuksia rakkaudesta”.


Kirja on minulle nyt erityisen ajankohtainen ja se vaikutti siihen, että jätän toistaiseksi kaiken kasvikirjakirjallisuuden ja ne takahuoneen lehdet rauhaan. Muistan myös, että jos asia on kulkenut mukanani varhaislapsuudesta, en voi sitä turmella, en tuhota enkä jättää huomioimatta. Luonto, kasvit ja usein blogeissani kirjoittanut näistä aiheista. Ne eivät tosin ole niitä runsaasti luettuja.  Toisaalta ymmärrän sen, mutta monissa blogeissani on tylsästä nimestä huolimatta joskus muutakin, ehkä jopa yllätyksellistä sisältöä.  Ja se ajatus takana. Toisaalta on hyvinkin totta, että suuri osa kanssaihmisistämme on loitontunut luonnosta. Olen sitä ihmetellyt usein- Se ei näy meistä päälle, mutta keskustelussa tulee esille. Se on joskus kuin vihaa ”villiä” luontoa kohtaan.  


Pari blogia sitten kirjoitin siitä entisestä puutarhastani, jossa on nyt lähes kaikki isot männyt armottomasti kaadettu. Olen muutamana yönä herännyt melkein vapisten siihen, mitä männyt kokivat niitä kaadettaessa, kun ne tapettiin, kun ne ryskyen kaatuivat.  Samalla tuhoutuivat puita vasten olleet kasvit, ruusut, humalat, kärhöt. Pensaiden aluskasvillisuus saattoi vaurioitua.  Entinen rakastettu puutarhani muuttui hetkeksi tuskaisaksi taistelukentäksi. Siitä voi syntyä jopa jälkivaikutuksia. Jonakin myöhempänä vuonna myrskyn iskiessä alueelle, naapurien puita kaatuu. Taloa varjostavat puut eivät enää suojaa pihaa kuumina kesäpäivinä, aurinko räkittää aamusta iltaan sisälle. Keväisin ihana syreenin tuoksu ei kohtaa ohikulkijaa.


Lähdin etsimään erästä Helsingin Sanomien artikkelia, jonka lienen jakanut jo aiemmin, mutta sitä etsiessäni löysin edellä mainitsemani kirjan kansi- ja etulehtien kuvien tekijän Piia Lehden muistokirjoituksen. Hän kuoli kohta vuosi sitten vain 43-vuotiaana. Muistokirjoitus oli Helsingin Sanomissa 13.2.2017. Kopioin sieltä Anni Valtosen kirjoittamasta tekstistä seuraavaa:


”Rakastetun graafikon tuotannossa leimallista oli hänen tapansa yhdistää ihminen, eläin ja luonto niin, että niiden rajat sekoittuvat. Useissa teoksissaan Lehti tutki ihmisen ja puun samankaltaisuutta. Hän näki vanhan puun muotoutuneen sen mukaan, kuinka ympäristö on sitä kohdellut. ”Puiden tavoin kasvamme valoa kohti ja suuntaamme oksamme sinne, missä on tilaa kasvaa”, hän sanoi. Oksien lisäksi Lehti piirsi juuret osaksi ihmisen verenkiertoa ja sisäelimiä. Juuret joista alamme ja oksat jotka kasvatamme, ovat meissä samaan aikaan elävinä kerroksina.”


Vaistovaraisesti tartumme tässä elämässä asioihin, jotka koskettavat meitä syvästi. Kuvat ottivat kuten niin usein muulloinkin otteen ja johdattivat eteenpäin ja nyt olen tässä.  Joidenkin mielestä on ehkä väärin inhimillistää luontokappaleita, kasveja ja eläimiä. Silti olen toista mieltä, kuten yhä useammat tutkijat myös ovat. Mutta kyse ei ole inhimillistämisestä vaan elämän monimuotoisuuden ymmärtämisestä. Ihminen voi silloin käyttää osittain omaa itseään, kokemuksiaan, tietojaan lähtökohtana ymmärtääkseen asioita paremmin.

Jollen ole aiemmin linkittänyt tänne tätä Helsingin Sanomien artikkelia 29.4.2017, joka sisältää loistavan Stefano Mancuson TED- puheen liittyen kasveihin, linkitän sen nyt.  Artikkelissa kirjoitetaan myös ”Vihreä päänsärky”-kirjasta. Linkki artikkeliin, josta pääset helposti luettuasi takaisin blogiin. Puhe löytyy myös täältä Ted-puheiden kautta. 


” Maapallon biomassasta yli 99 prosenttia on kasveja. Ihmislaji ja muut eläimet vastaavat vajaasta prosentista. Mancuson ja Violan mukaan kasvien dominoivalle asemalle on vain yksi selitys: kasvit ovat paljon jalostuneempia, sopeutuvaisempia ja älykkäämpiä eliöitä kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Ne esimerkiksi vastaanottavat ja lähettävät monenlaista dataa kokonaisvaltaisesti, vaikkapa juurillaan: ”Miljoonat juuren kasvuvyöhykkeet työskentelevät verkkona siten, että yhden, huomattavankin, osan tuhoutuminen ja joutuminen saaliiksi ei aseta itse verkkoa alttiiksi tuholle”, he kirjoittavat ja vertaavat juurten verkostoa internetiin, joka ”ideoitiin ja rakennettiin modulaariseksi, jotta se kestäisi laajamittaisen ydinaseiskun”.”


Stefano Mancuson ja Alessanda Violan kirja ”Loistavat kasvit” on kaivettava kirjastosta, vähintäänkin. Peter Wohllebenin ”Puiden salattu elämä” ilmestyi suomeksi jo 2016. Miksei sitten kasvitieteessä ei mentäisi tutkimuksessa ja kehityksessä eteenpäin kuten kaikessa muussakin? 



Eipä tässä muuta kuin, että olen onnellinen siitä, että pääsin omakotitalosta eroon. Se ajatus tulee usein mieleeni kävellessäni tässä lähistöllä olevien useiden omakotitalojen ohi ja ajatellessani sitä työmaata, mikä talon omistaminen on omistajilleen sen lisäksi, että se tuottaa paljon iloa.  Se ilo ja riemu, kun pääsi ovesta suoraan pihalle eri vuodenaikoina, sen puutteen huomaan. Kaikeksi onneksi me ihmiset olemme hurjan monimuotoisia, mielikuvitusrikkaita, ajattelevia, menneisyyden, tämän hetken ja tulevaisuuden hallitsevia. Näiden ominaisuuksien avulla voimme rakentaa puutarhoja jopa mielikuvituksessamme.

Silloin voimme jopa syventyä yksityiskohtiin erilaisella tarkkuudella kuin raskasta puutarhatyötä tehdessämme.  Tästä linkistä pääset viime kevään ajatuksiini. http://unikkopellossa.blogspot.fi/2017/03/kukkien-seassa-sekoilua.html

Voin itsekseni ihmetellä, miten vaan edelleenkään ehdin tehdä kaikkea, vaikka paljon on jäänyt pois. Ehdinkö syventyä puutarhoihin, kasveihin, puihin, luontoon samalla kun paneudun historiaan, sukututkimukseen, kirjallisuuteen? Ehkä vähintään kirjoittamalla. Aika näyttää ja se on jo toinen juttu.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti