perjantai 24. tammikuuta 2014

Vähän selvyyttä kaaoksen keskelle, kiitos...

Kaaos ympärilläni vain pahenee. Suloinen kosto minulle, koska olen joskus ja usein ennenkin sanonut, että rakastan kaaosta ja vihaan rutiineja. Wikipediassa joku sen päivittäjä on määritellyt kaaoksen seuraavasti:

Kaaoksella (muinaiskreikaksi Χάος) tarkoitetaan epäjärjestystä, sekasortoa. Kaaos oli äitijumalatar. Kaaoksella tarkoitetaan myös kaikkeuden (kosmoksen) muodostumista edeltänyttä oletettua järjestymätöntä olotilaa. Kaaosteoria on fysiikassa (näennäisen) säännöttömiä ilmiöitä koskeva teoria, mutta yleisesti oletus jonka mukaan epäjärjestys eli kaaos on maailmankaikkeuden perustila.

Rutiinilla ymmärrämme tiettyjä ennalta suunniteltuja toimia ja järjestystä, joita noudatamme päivittäin ja jotka helpottavat elämää. Molemmilla sekä kaaoksella että rutiinilla on hyvät puolensa, mutta kumpaankaan ei pidä toden totta kiintyä liikaa. Jos menee ja tekee aina rutiinien mukaan, saattaa kangistua kaavoihin eikä ole koskaan enää helppoa mukautua uusien olosuhteiden mukaan. Näin se pitää tehdä, koska aina on näin tehty. Kaaos opettaa sen, että emme koskaan voi olla varmoja mistään tässä maailmassa. Kun oma pieni hienosti järjestetty maailmamme syystä tai toisesta romahtaa, mitä teemme silloin? En jää tätä sen enempää edes pohtimaan, en kiinnity enkä kiinny aiheeseen sillä tavallakaan.

Anna kesällä 2004 serkkumatkalla. Tyttärentyttäreni ensimmäinen Karjalan matka.
Aika vähän meidän perusluonteemme muuttuu elämän koulussa. Siksi en tällä kertaa edes lähde kaivamaan vanhoja kirjoituksiani samasta aiheesta. Jokainen meistä varmaan tietää itse parhaiten omat sopivat menettelytapansa. Mutta niitä on kyllä hyvä aika ajoin tarkastella suurennuslasilla. Ja mikä minä olen neuvomaan?

Talviaurinko kultaa maisemat, mutta antaa jo vinkkejä, miten kevätaurinko sitten loppujen lopuksi paljastaa kunnolla kaikki pölypesät ja likaiset ikkunat. Täällä kotonani tehdään kevään kuluessa isoa remonttia, jota tulen seuraamaan tarkalla silmällä ja korvalla, vaikken niistä asioista paljon ymmärräkään. Kunhan ensin itse pääsen täältä muuttamaan. Muuton valmistelu on osittain aiheuttamassa sitä kaaosta. Kaikki on tänä päivänä onneksi tehty niin helpoksi ja yksinkertaiseksi, että ei sentään tarvitse menettää yöuniaan.

Maisema Tammikosta  sen niemen merenpuoleiselta reunalta. Aallonmurtajan rippeet keskellä. Vasemmalla näkyy Seivästön kylää, johon Tammikko kuului.  Kesä 2004.
Talviaurinko heittää jännästi ilmaan pieniä tähtiä, jotka muodostuvat puiden oksilta putoavista lumihiutaleista. Kultasadetta seuratessani ja eläkeläisenä pystyn hoitamaan asioitani milloin ja oikeastaan myös missä tahansa eikä näinkään iso asia keskeytä harrastuksiani ja menojani. Väliin jää jopa aikaa tutkimukseen ja kirjoittamiseen ja jopa ystävien tapaamiseen. Ihmettelen tässä nyt sitä, miten pystyin vielä enempään parisen vuotta sitten, kun opiskelut olivat päällä ja samat harrastukset taustalla ja menoja vaikka kuinka paljon. Kaiken lisäksi tuo ikävä oikeustaistelu ja rahapulmat. Kuntosali, ulkoilut. Nyt onkin monta kertaa tullut mieleeni, että ehkä hajotin silloin itseäni liikaa ja ainoa tapa katkaista innostukseni oli sairastuttaa minut. No, ei sekään tahtonut vielä pysäyttää, tein melkein kaikkea edelleen ja sitten välillä nukuin pari päivää. Usein on varmaan niin, että ajamme itsemme umpikujaan tajuten sen vasta jälkikäteen.

Edellisestä muutostani on jo lähes 14 vuotta aikaa. Kaiken lisäksi se oli niitä helpoimpia muuttoja. Oli kesäaika ja saimme pikkuhiljaa kuukauden aikana muuttaa tyhjään taloon. Tosin samana kesänä tehtiin muita perheen muuttoja, joissa oman elämän kerrostumia joutui kaivamaan esille. Mutta jotakin katastrofin aineksia olen oppinut muuttoihin liittämään, tunnen sen välillä itsessäni.  Nyt olen tarkkana, etten vaan missään nimessä menetä kallisarvoisia papereitani, niitä, jotka liittyvät tutkimuksiini. Saatan monen mielestä kuulostaa täysin pöhköltä, koska mennyt aika on niin vahvasti mielessäni. Tänään etsin yhtä valokuvaa kirjoista liittyen äitini kotipaikkaan sitä kuitenkaan löytämättä. Samalla mietin sitä, että miksi olemme antaneet ajan kulua niin nopeasti. Emmehän sille voi mitään, mutta…


Kaapo Meripirtti toimi Seivästön kansakoulun opettajana vuosina 1909-1944. Hän keräsi aineistoa  1968 ilmestyneeseen kirjaansa "Kylä majakan valokehässä ja hajaannuksessa.", jonka kustansi Kuolemajärven Seivästön siirtoväen avustusrahasto.
Minun ja meidän kaikkien sotien jälkeen syntyneiden on lähes mahdoton saada selkeää kuvaa menetetystä maasta ja elämästä Karjalan kannaksella. Olen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat keränneet muistoja ja jakaneet kuvia kirjoissa ja lehdissä. Ne todella kuluvat käsissäni. Vaikka tänä päivänä yhteydet voisivat olla helpompia puhelimen, netin, sähköpostin, kotisivujen ja facebookin kautta, tuntuu vaikealta luoda yhteyksiä itselleen täysin vieraisiin ihmisiin. Ennen tietoja kerättiin lähettämällä kirje tai kirjepostikortti postin välityksellä. Kylien ihmiset olivat sotien jälkeen hajaantuneet jo kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Aikaa oli taas ehtinyt kulua, mutta ne ihmiset, jotka aikoinaan olivat tunteneet, tunsivat vielä toisensa. Nyt on lähdettävä lähes alusta. Yhteydet aiempiin sukupolviin ovat syystä tai toisesta katkenneet. Oma mielenkiinto herää usein niin myöhään, ettei perheenjäsenistäkin ne, jotka jotakin muistavat, ovat harvassa.

Itse vitkastelin aikoinaan mukaan lähtemistä, koska olin sitä mieltä, etten osaa enkä tiedä tarpeeksi. Muut ovat jo tehneet niin paljon, ei siinä minua enää tarvita sotkemassa.  Sitten tajusin, että eivät ne muutkaan varmaan ole sen kummempia. Niinhän se onkin ollut. Kukin teemme tätä työtä omalla tavallamme. Kaikista tärkeintä on loppujen lopuksi se innostus, jota kuljetamme itsessämme ja jaamme muille. On aivan sama. onko kysymyksessä sukututkimus, taide, historia. Kaikilla ei ole samaa paloa mennä tutkimuksissaan syvemmälle, mutta kaikki pystyvät jakamaan tiedonrippeitä, joista voimme kutoa oman kuvamme menneisyydestä.

Elokuussa 2003 osui kerran vuodessa ilmestyvän Kuolemajärveläine –lehden (N:o 1 – 2003 10. vuosikerta) sivulla 35 silmiini Tietoa kaivataan palstalta seuraava ilmoitus, jonka olen tähän kuvannut.


Äitini oli kuollut saman vuoden keväällä enkä ehtinyt sinä vuonna pohtia ilmoituksen tietoja sen enempää, kuin alkaa kesälomallani tutkia yökaudet sukua. Tuo aikahan merkitsi omassa elämässäni eräänlaista lopun alkua eikä energiaa minulta riittänyt yhteydenottoihin. Kesällä 2004 teimme serkkumatkan Kuolemajärvelle, mikä oli vasta kolmas matkani sinne.  Kallista aikaa valui koko ajan hukkaan, sillä vasta elokuussa 2005 tieni kulki Turkuun Kuolemajärvijuhlille, niille, joista siskoni kanssa lähdimme pois puoliajan jälkeen.  Mutta reppu täyttyi juhlissa, tosin ymmärsin sen vasta myöhemmin. Väliajalla seisoimme keskellä konserttisalin aulaa ja yhtäkkiä olimme ihmeellisessä pyörteessä.  Kaukaisia sukulaisia oli ympärillä ja syntyi tärkeitä yhteyksiä.  Tapasin ihmisiä, joita en edes silloin tuntenut, mutta joihin olen sittemmin tutustunut. Siitä alkoi tie, jolla olen edelleen.
Kuolemajärvijuhlilla 2005 pikkuserkkuni Hilkan perheen kansa.
Aloin pitää aktiivisesti yhteyttä vanhempiin sukulaisiini, aloin käydä Karjalan matkoilla. Kävin satunnaisesti Helsingin Kuolemajärvikerhon tapaamisissa. Vauhti on sittemmin vain kiihtynyt ja jos minusta on kiinni, niin kiihtyy edelleen, tosin maltillisesti. Ja sillä tiellä mennään nyt aktiivisesti eteenpäin. Toivotankin kaikki vähänkin kiinnostuneet mukaan toimintaan. Viime viikolla meillä oli Helsingin Kuolemajärvikerhon vuosikokous. Olin todella ilahtunut, että paikalle ilmaantui henkilö, jonka sukujuuret ovat samassa kylässä ja samoissa esivanhemmissa kuin omani. Yhteys häneen on syntynyt Facebookin kautta. Kerhon toimikunnan jättivät kaksi yli kymmenen vuotta tärkeätä työtä tehnyttä naista (Liisa Vihko ja Sinikka Hovi) ja tämä ensimmäistä kertaa mukaan tullut Anu valittiin heti lennossa toimikuntaan. Toivon kovasti, että hän ymmärtää jatkossa, kuinka hienosta asiasta on kysymys.
Lisää pikkuserkkuja samoilla juhlilla. Vasemmalla Kyllikki Kleinsmidt von Lengefeld, Helmi Salomaa, Kaarina Nurminen ja Hilkka Heliö-Virtanen
Maailmankaikkeuden suloinen kosto kaaoksen muodossa suo minun myös joka päivä lähettää kiitoksen sinne jonnekin siitä, että asiat järjestyvät yksi kerrallaan.  Tänään oikean kiitoksen saa myös vanha työnantajani Nordea, sen puhelimitse toimiva Asiakaspalvelu. Ja huomenaamulla auto todennäköisesti käynnistyy välittömästi kiitos uuden akun. Ensi viikolla sitten alkaa pakkaaminen.  Mutta kerron niistä asioista sitten aikanaan.

Serkkumatkalla Johanneksen Koskijärvellä keskellä istuvan serkkuni Arjan kotona. Kuvassa mukana myös serkkuni Anneli Salmisen perhettä ja Anna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti