Kiinnekohtia

Silloin tällöin jokin asia, uni, mielikuva jää päällimmäiseksi ajatukseksi vaivaten päiväkausia ikään kuin odottaen käsittelyä. Siihen voi kuluneiden päivien aikana tarttua muutakin, joka ehkä liittyy aiheeseen ja saattaa johtaa eteenpäin. Pidän tämän kaltaisista ajatuksista. Ne ovat kiehtovia ja tuntuvat odottavan jonkinlaista ratkaisua tai yhteenvetoa, jotta ne pääsevät jatkamaan elämäänsä. 

Vietin viime viikolla pari yötä Virolahdella sisareni luona. Siellä eräänä helteisenä yönä näin unen, jossa palasin erääseen kappeliin Italiassa. En tosin ole koskaan käynyt siellä muuten kuin mielikuvituksessani ja unissani.  Herättyäni en millään saanut kappelin nimeä enkä sijaintipaikkaa mieleeni. Ajattelin vain Sienaa eikä kappeli todellakaan sijainnut siellä. Ihana ”Maailman taiteen historia” olisi auttanut minua heti, mutta kirja oli kotona kirjahyllyssäni. 

Koska uneni kappelin seinät olivat täynnä maalauksia Jeesuksen elämästä, mietin, että mahdollisesti äskeinen vierailuni Hattulan Pyhän Ristin kirkossa olisi tuonut tuon Italiassa sijaitsevan kappelin seinät mieleeni. Olihan niin, että eläydyin aikanaan taidehistorian opiskelussa siihen niin voimakkaasti, että silloinkin näin siitä unia. Saatoin kirjoittaakin siitä vanhassa blogissani. Kappelin freskot olivat eräänlainen käännekohta taiteen historiassa, koska niiden tilaajana oli yksityishenkilö, ei hallitsija, kirkonmies tai viranomainen.

Ajatuksen siivin matkustan nyt Padovaan, joka sijaitsee melko lähellä Venetsiaa. Kaupunki on yksi Italian vanhimmista kaupungeista, siellä oli yliopisto jo 1200-luvulla. Siellä vaikutti myöhemmin 1500-luvun lopulla professorina mm. kuuluisa Galileo Galilei. Jo aiemmin 1400-luvulla Padovan lähistöllä oli syntynyt kuuluisa taiteilija  Andrea Mantegna, jonka olen useamman kerran aiemmin maininnut blogeissani.

Menen nyt ajassa taaksepäin aivan 1300-luvun alkuun, jolloin Firenzesta oleva taidemaalari, arkkitehti ja kuvanveistäjä Giotto di Pondone sai merkittävän tehtävän rikkaalta padovalaiselta Enrico Scrovegnilta, joka oli saanut luvan rakentaa palatsinsa viereen pienen kappelin, pienen kirkon.  Runoilija Dante sijoitti samoihin aikoihin Enricon isän, pahamaineisen rahanlainaajan, Jumalaisen näytelmänsä osaan Helvetti. Tavallaan kappelin rakentaminen liittyi myös isän syntien sovittamiseen, mutta myös perheen kunnian palauttamiseen. Kappelia kutsutaan Scrovegni- tai Arena-kappeliksi. Arena-kappelin nimi tulee siitä, että se on rakennettu muinaisen roomalaisen amfiteatterin raunioiden päälle.

Giotton (1267 – 1337) maalaukset kappelin seinissä ja katossa ovat ainutlaatuinen näyte hänen taiteestaan. Kuvat kertovat uuden ja vanhan testamentin tapahtumista ja viimeisestä tuomiosta. Opiskelussa kävimme maalauksia läpi kuva kerrallaan.  Ne painuivat mieleeni tuolloin niin voimakkaasti, että uneksin niistä jo silloin ja unet palasivat jälleen nyt vuosien päästä. Ulkoisesti kappeli on hyvin yksinkertainen. Ei ole varmuutta siitä, että Giotto olisi suunnitellut senkin.

Hattulan kirkon maalaukset ovat uudemmalta ajalta ja kuten useimmat Suomen keskiaikaisten kirkkojen maalaukset ne ovat kansantaiteilijoiden työtä muistuttaen lasten piirustuksia. Niitä ei voi suoraan verrata toisiinsa muuten kuin aiheiden takia. Silti molemmat rakennukset maalauksineen ovat olleet äärimmäisen vaikuttavia aikansa ihmisille kertoessaan Kristuksen elämästä. Ja vielä nytkin ne vaikuttavat voimakkaasti. Ainakin joihinkin yksilöihin!

En varmaan koskaan pääse käymään Padovassa, mutta maalauksiin pääsee tutustumaan kuvien ja vidoiden kautta, joita selityksineen löytyy netissä runsaasti. Vaikka kuvat eivät vaikuttavuudeltaan vastaa aivan fyysistä käyntiä paikassa ja sen ympäristössä, niin niiden kautta voi hyvin eläytyä. Googlen karttasovelluksen kautta näkee, että kappelia ympäröi laaja puisto.

Unessa nähdyt asiat ja unen ja valveen rajamailla ajateltu tuntuu tulevan jostakin alitajunnan syvyyksistä. Niinhän se tuleekin. Voi silti olla vaikeata löytää yhteyksiä eikä niitä tarvitse aina löytääkään. Ihminen on ikuisesti salaisuus itselleen. Mutta olemme salaisuuksia myös toisillemme. Kaikki iät ja aikakaudet voivat olla karuja ja vaikeita. Unet ovat yksi tapa käsitellä kokemaamme. Mielikuvitus, taide, kirjoittaminen auttavat myös. 

Ihmiset ovat usein harvinaisen julmia toisilleen ja jopa itselleen. Olen kirjoittanut ennenkin, miten vanhetessa tulee harvinaisen selvänäköiseksi. Jos tulee. Se ei ilmiselvästi koske meitä kaikkia. Huomaan sen toisinaan epäkunnioittavasta kohtelusta ja käytöksestä toisiamme kohtaan. Nuorempana se raivostutti, mutta nyt annan sen valua ylitseni sanomatta mitään. Minulla ei ole enää aikaa riidellä ja väitellä. Pääasia on, että ehdin tehdä kaiken, mikä on tehtävä enkä mene mukaan kiistoihin, väittelyihin ja riitoihin.

Syvät totuudet löytyvät rivien välistä. En lapsena kirjoittanut päiväkirjoihini kaikkea, jätin paljon sanomatta. Usein ne olivat niitä vaikeita asioita. Lapsen kapina ja epäystävällisyys kätkee sisälleen paljon. Vanha ihminen näkee syvemmälle ja tajuaa sen, mitä nuoremmat eivät ymmärrä. Elämä ei ole koskaan helppoa eikä sen olekaan tarkoitus olla.  Meillä kaikilla pitäisi olla lähellämme ihmisiä, jotka näkevät syvemmälle, ymmärtävät ja rakastavat. Siitäkin huolimatta vanhana tajuaa selvästi juuri sen, suuren yksinäisyyden, joka ympäröi meitä koko elämämme ajan, vaikkemme edes tajua sitä.  Ihminen on yhtä kuin suuri salaisuus…

Palaankin usein unissani lapsuuden maisemiin.  Arena-kappelin unen juuret ovat jo kaivautuneet vaikuttavuudessaan syvälle. Näen niissä yhteyden aikaisempiin sukupolviin. Lapsuuteni unien selvittämisessä on kysymys samasta asiasta, vain toisesta näkökulmasta. Äskettäin uneksin paluusta kotipaikalle. Aika oli joskus ennen, kauan sitten. Muistin sen jälkeen, että olen ennenkin palannut juuri siihen paikkaan unessani. Jäin miettimään, mitä uni haluaa kertoa minulle. Olen saattanut kaivaa sitä niillä muutamalla käynnilläni lapsuuden pihapiirissä.  Mitä kaikkea sinne sisältyykään? Olen myös ällistynyt siitä, miten erilaiset muistot meillä sisaruksilla on. Joskus ne tukevat ja vahvistavat toisen muistoja, joskus taas jään ihmettelemään niiden erilaisuutta. 

Ihminen tarvitsee aikaa muistaakseen. Hektinen elämä ei salli sitä. Se on juuri sitä tätä hetkeä, mitä pidetään kaikkein tärkeimpänä. Koko ajan on oltava virikkeitä ja menemistä. Sitten elämän loppupuolella tulee aika, kun se kaikki käy merkityksettömäksi. Sen sijaan haluaa ottaa käsittelyyn muistot ja niihin liittyvät asiat, joita ei ole koskaan ehtinyt käsitellä. Niitä ikävimpiä asioita emme usein edes halua kaivaa esiin. Eikä tarvitsekaan. Minulla jää varmasti paljon käsittelemättä. Jotkut asiat tuntuvat edelleen kovin läheisiltä kuin olisin vasta äsken ne elänyt. Usein ne liittyvät nuoruuteen, aikaan, kun kaikki oli vielä edessä.

Nyt olen usein kuin maani myynyt. Siivosin papereitani järjestykseen, pyyhin pölyjä, järjestelin kirjakasoja, pesin pyykkiä. Joskus otan oikein yhden päivän järjestelyihin, vaikka eihän se riitä. Pyörittelen aina välissä joitakin kirjoja käsissäni, niitä, joista pitää luopua. Ja niitähän riittää. Psykologian professori ja filosofi H. A. Overstreet kirjoitti jo 1940-luvulla menestysteoksen ”The mature mind”, joka suomennettiin myöhemmin nimellä ”Henkinen kypsyys”. Kirjasta ilmestyi suomeksi J.A. Hollon suomentamana viides painos WSOY:n Humanitas-sarjassa 1962.  Kirja lienee ilmestynyt suomeksi jo 1952, sillä löydän siitä selostuksen Helsingin Sanomien aikakoneesta (HS 22.1.1952 nro 20).  Minulla oleva kirja on jäänyt joulukuussa 1966 palauttamatta Kuopion kaupunginkirjastoon. Oletan, että ex-anoppini Aino tai joku perheenjäsen on lainannut sen. He saattoivat silloin asua vielä Kuopiossa. 

Luin kirjasta joitakin sivuja ja aloin miettiä sitä, miksi nykyaika on alkanut arvostaa henkistä kypsymättömyyttä aikuisissa, vastuullisissa tehtävissä olevissa ihmisissä. Tarkoitan maailman johtajia, mutta myös politiikassa populististen puolueiden nousua. Se viittaa mielestäni nimenomaan henkiseen kypsymättömyyteen.

Teoksessa sanotaan, että aikuisten ihmisten aivot surkastuvat usein ihmismielen ollessa jo neljänkymmenen vuoden iässä arkipäiväinen, sievistelevä, laimea ja aikaansa hukkaan kuluttava. Nuoruusikä on vielä täynnä uskallusta ja rohkeutta, mutta aikuisiän antama kuva ei rohkaise heitä kasvamaan täyteen kukoistukseen. Toisaalta syy on siinä, että kulttuurimme kohtalokas virhe on ollut epäkypsyyden ihannointi. Nuoruutta on pidetty kulta-aikana. Ainoa vaihtoehto sille on ollut aikuisikä ei kypsyys. Siirtyminen nuoruudesta on merkinnyt vain siirtymistä tylsään rutiiniin ja taloudellisen ahdingon vaivaamaan elämän levottomuuteen. Sijalla olisi voinut olla siirtyminen uuteen mielekkääseen elämän ulottuvuuteen ja luovaan toimintaan.

Mitähän Mr. Overstreet sanoisi nykyajan ärsyttävistä 5 kohdan ohjeista, jotka mediassa hyppäävät jatkuvasti silmille?  Hänkin antaa kirjan lopussa kypsyville aikuisille ohjeita neuvoen heitä 1) harjoittautumaan luovaan toimintaan, 2) velvollisuutensa täyttämiseen, 3) harjoittautumalla tutkimaan ja 4) harjoittautumalla seurallisuuteen ja leikkimiseen.

Teoksessa käydään läpi myös niitä voimia, jotka muovaavat ihmistä. Filosofinen atmosfääri on kirjoittajan mukaan epäterveellinen ja ristiriitainen ja se palkitsee epäkypsyyden jatkumista. Hän kirjoittaa poliittisen ja uskonnollisen autoritarismin suuntausta, jossa vastuu siirretään jollekin viralliselle taholle. Nationalistinen patriotismi ei jätä tilaa yhteisymmärrykseen, myötätuntoon ja yhteistoimintaan. Miksi kaikki on mennyt niin kuin on mennyt, kirjoittaja käsittelee jopa edellisen vuosisadan filosofiset suuntaukset.

Niin tai näin. Taidankin lukea kirjan kokonaan. Ihan periaatteesta. Saatan löytää siitä juuret tämän päivän suuriin ongelmiin. Vihapuhe, viha politiikkaa ja taloutta kohtaan, toisenlaisten ihmisten viha, huvipainotteinen elämä, kuplat. Ja mitä kaikkea onkaan vielä tulossa. 

Silti tänään kaikki ovet ovat ihmisille avoinna, maailma on täynnä mahdollisuuksia?  Kun Suomi on mainittu maailman onnellisimmaksi maaksi, niin miksi siihen liittyvä kommentointi on kauhistuttavaa, ikävää, hirveätä?

Minulla oli jo toinenkin kirja kädessäni, mutta jätän sen myöhemmäksi, jotta saan tämän tekstin valmiiksi ja julkaistua.

 

Memento te mortalem esse...

On  enemmän kuin ikävä olla olotilansa vankina näin kesäaikaan. Nilkkaongelma on kärjistynyt. Olen sanonut nyt itselleni, että pitäisi olla koko ajan varuillaan ja hereillä, jotta mikään vaiva ei pääsisi yllättämään.  Kesällä tulee liikuttua paljon enemmän, joten nilkan paljon normaalia suurempi rasittaminen lienee kärjistänyt asian minun kohdallani. On aina menoja, joita en halua jättää väliin. Väliajat yritän olla rasittamatta ärtynyttä nilkkaani, vaikka särkylääkkeellä saankin liikkumavaraa.

Vaikka joudun viettämään hienolla säällä aikaani kerrostalossa, yritän saada tehtyä muita asioita. Jollei sitten kirjoittaminen ala vetää. Sekään ei ole maistunut viime aikoina, vaikka inspiraation lähteet pyörivät kesätuulen lailla ympärilläni. Kohta muutosta omakotitalosta kerrostaloon tulee kuluneeksi kaksi vuotta.

Koko kahden vuoden ajan olen kipuillut elämäni muutosten takia. Kaikki oli oikeasti paljon suurempaa ja merkityksellisempää kuin edes halusin myöntää.  Asiat ei aina mene niin kuin ajattelee tai toivoo menevän. Ryntäsin muutoksiin vauhdilla ja toivorikkaana odottaen uuden uljaan entistä paremman ajan koittavan. Siinä ohessa jätin kiinnittämättä huomiota väsymykseeni ja pikkuhiljaa kipeytyviin jalkoihini ynnä muihin oireisiin. Niinhän se aina on, meidät yllätetään. Salakavalasti olemme vanhentuneet vuosia, samoin kaikki ystävämme ovat vanhentuneet. 

Jotkut asiat vaikuttavat koko ajan taustalla. Ruumis muistaa kokemansa. Herkkä ihminen nappaa muiden suruja itseensä. Samalla on uusi muutos meneillään. Muutokset johtavat uusiin muutoksiin. Niin on käynyt kaikille muillekin, jotka tunnen.

Aamulla ajattelin itseäni kesällä 2005, kun aloin toipua aiemmista kriiseistäni ja löysin sisältäni taiteilijasielun. Aloin vahvistaa sitä ajattelematta vielä, että entistä suurempia vaikeuksia alkoi mustien pilvien tavoin kerääntyä ihanista harrastuksistani huolimatta.

Ihmiselämä on täynnä salaisuuksia, joita emme pysty koskaan täysin ymmärtämään. Tulee hetkiä, kun seisomme jälleen kerran risteytyvien polkujen keskellä ymmärtämättä, mitä tehdä. Vanhuus on ovella tai olen jo avannut oven siihen. Emme kukaan tahdo sitä, mutta emme voi sille mitään. 

Uusi käynti Hattulaan on tehtävä, emme ehtineet käydä kirkossa sisällä, mutta ison kuusen alla on aina kivaa.

Vanhuus on paljon monimuotoisempi aika kuin lapsuus.  Koemme sen kaikki eri tavalla.  Siitä on silti aika vaikea keskustella kenenkään kanssa. Useimmat ovat hyvin pitkälle vanhuuteen ja vanhuudessa sitä mieltä, että he ovat edelleen nuoria tai vanhuudesta puhuminen ei kosketa heitä ollenkaan. No, sisäisesti onkin hyvä olla ikuisesti nuori ja joustava.

Okei, en minäkään jaksa kirjoittaa enkä puhua siitä sen enempää.  Totesin vain asian, jonka tunnen itsessäni.  Ja ajatelkaapa vain, kuinka verrattoman monimuotoista meidän vanhempien ihmisten elämä on nykyään kuin joskus ennen tai koskaan ennen. Ajattelen asiaa usein jo sukututkimusharrastukseni kautta.

Keväällä terveyskeskuslääkärillä käydessäni valitin vaivojani ja sanoin, etten halua vielä kuolla. Siitä tulikin mieleeni seuraava kirjoituksen aihe, joka usein tulee eteeni milloin miltäkin suunnalta. Usein kirjatessani jonkun ihmisen kuoleman sukututkimukseen, ajattelen ajankohtaa. Saatan sanoa ääneti: ”Hän pääsi haudan lepoon vähän ennen myrskyn puhkeamista, ennen sodan alkua ja säästyä evakkoon lähdön vaivoilta ja muilta suruilta.”

 

 Me kuolimme vanhuuteen 1918

Seurakuntien kuolleiden luetteloista voi poimia vanhuuteen kuolleet. Ajattelin tarkastella tilannetta vuonna 1918 – 1919 Kuolemajärvellä.  Käytän apuna seuraavaa arkistoa: Kuolemajärven seurakunta > Kuolemajärven seurakunnan arkisto > Kuolleiden ja haudattujen luettelot > Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1880-1919. Lisäksi apunani on oma Sukujutut-ohjelma, jonne olen kirjannut paljon sukuja. Useimmat henkilöt löytyvät sieltä. Samalla täydennän tietojani käyttäen apuna mm. Katihaa ym.

En ota kriteeriksi pelkästään vanhuutta, vaikka se on päätarkasteluaiheeni tänään. Joidenkin henkilöiden tarkastelu tuo mieleen muita aiheita, joita olen aiemmin käsitellyt. Patronyymejä ei kuolleiden luettelossa ole mainittu, lisään ne omasta ohjelmastani. Ilman niitä on usein vaikea erottaa ihmisiä toisistaan, koska samannimisiä voi olla useita.

• Ensimmäiseksi osuu silmiin 6.1.1918 kuollut Yläkirjolasta kotoisin ollut Salomon Joosepinpoika Inkinen. Hän oli syntynyt 1840 ja kuoli nyt vanhuuteen 77-vuotiaana. 

Hän oli samasta kylästä kotoisin olevan, Ahvijoen kaivajan Taavetti Mikonpoika Inkisen serkku. Hän sattuu olemaan myös isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän pikkuserkku tai paremminkin puolipikkuserkku, koska Salomonin isoäiti oli Helena Sofia Juhontytär Danski, Margaretha Aatamintytär Kamparin tytär 1. avioliitosta.  Toisen avioliiton Margareta solmi Tahvo Yrjönpoika Sirkiän, josta syntyi yksi lapsi eli Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä, jonka pojan Abrahamin poika isoisäni oli. Tästä olen kirjoittanut aikoinaan blogissani ”Esiäiti nimeltä Margareta”. 

Tämä kuva on käynniltäni 25.8.2016

• Muutama päivä aiemmin tammikuun 1. päivänä Yläkirjolan kylässä kuoli myös Paavo Evesti, Salomon Inkisen ikätoveri, joka oli syntynyt myös 1840, mutta hänet on kirjattu kuolleeksi halvaukseen. 

Tammikuussa 1918 kuolleiden joukossa näen myös, että erään Huumolassa kuolleen  67-vuotiaan naisen kuolinsyy oli vanhuus. Koska hänen hänen nimensä on vieras, en lähde tutkimaan lisää.

• Toisen saman ikäisen, myös tammikuussa kuolleen, 1849 syntyneen Ristiina Rastaan s. Vesterinen kuolinsyy on keuhkotauti eikä vanhuus. Yllättäen huomaan, että tämän Kristiinan tytär on Serafiina Rastas s. 1880, joka meni naimisiin Emmanuel Stenholmin kanssa. Tämän isoisä Eenok Stenholm oli lähtenyt Lopelta ja pääsi vähän aika sitten kirjoittamaani blogiin ”Hämeestä Karjalan kannakselle”.

Vuonna 1918 alkaa helmikuusta alkaen näkyä kapinan takia ammuttuja ihmisiä kuolleiden joukossa. Heidän käsittelynsä vaatii oman kirjoituksen. Jos vanhempi ihminen kuolee ilmiselvästi sairauteen, niin se kirjataan vanhuuden sijasta kuolinsyyksi.

Torpparinpoika pappilasta Toimi Heikinpoika Ratia on syntynyt 1895, mutta hänet on merkitty kuolleeksi 27.3.1918, vain 23-vuotiaana. Hänet punaiset ovat väkisin raahanneet sotaan ja hän on kuollut. Hautausmerkintää ei ole.

• Huhtikuun 7 päivänä 1918 Karjalaisten kylässä kuoli leski Salomon Abrahaminpoika Anttalainen vanhuuteen. Hän oli syntynyt 1839. Hänen saman ikäinen vaimonsa Helena Antintytär Hovi oli kuollut vanhuuteen 1893 vain 54-vuotiaana. Tästäkin tapauksesta löydän mielenkiintoisen yhteensattuman. Salomon Anttalaisen isänpuoleinen isoäiti on Katariina Juhontytär Juva s. 1762, joka sattuu olemaan minun suoraan äitilinjaani kuuluvan Kaarina Juhontytär Juvan s. 1741 sisarpuoli.

• Itsellisen vaimo Aune Juhontytär Laasonen kuoli 6.4.1918 keuhkokuumeeseen 75-vuotiaana. Yllättävää kyllä, tämäkin satunnainen tapahtuma vie minut erääseen keskeneräiseen asiaan liittyen Aune Laasosen ensimmäisen avioliiton jälkipolviin. Tämä mies oli Tuomas Gabrielinpoika Toivonen Uudenkirkon Toivolasta, joka kuoli jo 1881.

• Huhtikuun alkupäivinä Muurilassa kuoli 1842 syntynyt talollinen, leski Juho Joonaksenpoika Muurinen vanhuuteen 75-vuotiaana.  Taitaa olla niin, että hän on ehtinyt haudata kaksi vaimoaan ja neljä lastaan ja suku taisi kuolla siihen.

Huhti -toukokuussa 2018 moni kuolemajärvinen mies ammutaan kapinallisena.

• Kesäkuun lopussa kuoli vanhuuden heikkouteen 77-vuotias leski kolmesta avioliitosta, Risto Joosepinpoika Hovi Inkilästä. Hänen lapsistaan usea on jatkanut sukua eteenpäin.

• Sitten tulee taas eteen tuttu nimi, Varpuli Sirkiä s. Kukko. Hän kuoli 27.6.1918 vanhuuden heikkouteen ollessaan vähän yli 80-vuotias. Hänen jälkeläisensä ovat minulle tuttuja. Vasta nyt tajuan, kuinka rankka elämä hänellä onkaan ollut. Hän meni vain 17-vuotiaana 1855 naimisiin Samuel Joosepinpoika Sirkiän kanssa. Tämä oli isoisoisäni Abraham Joosepinpoika Sirkiän vanhempi veli. Veljeksillä oli ikäeroa niinkin paljon kuin 22 vuotta. Tässäkin, Varpulin ja Samuelin perheessä kuolo korjasi lapsia rankalla kädellä. He saivat yhteensä yhdeksän lasta, joista vain kaksi eli aikuiseksi. Ja vain poika Salomon Samulinpoika Sirkiän (1872 – 1959) osalta suku on kasvanut. He elivät Karjalaisten kylässä.

• Seuraavana päivänä 28.6.1918 kuoli Seivästöllä Eerik Joosepinpoika Muurinen niinkin iäkkäänä kuin 85 vuotiaana. Eerik on alun perin Muurilan kylästä, mutta mentyään naimisiin Hatjalahdesta olevan Maria Mikontytär Juvan kanssa, perhe asettui Seivästön Konnuille.

Seivästön kyläkirjassa on perheen osalta on lisää tietoa s. 25, jossa kerrotaan Maria Juvan erityistaidoista. Hänen sanotaan olleen selvännäkijä ja parantaja. 

Konnut sijaitsivat Viipurista päin tultaessa Tammikon jälkeen ennen varsinaista Seivästön etukylää. Sinne pääsi autolla Karjalaisten kylän kautta.  

Albrecht Dürerin kuvaus äidistään 1514 tämän ollessa 63-vuotias.

 

Kirjaan tähän joitakin huomioita lisää.  Etsin Eerikin ja Marian tytärtä Helenaa Muurilan kylän lastenkirjoistaKuolemajärven seurakunta > Kuolemajärven seurakunnan arkisto > Lastenkirjat > Lastenkirjat 1859-1880 (I Ab:4).  Samalla sivulla sattui olemaan myös Anna Mikontytär Juva, joka syntyi 1854.  Hän oli Maria Juvan pikkusisko. Hän kulki ilmeisesti sisarensa perheen mukana, koska vanhemmat kuolivat, tosin vasta 1870-luvulla. En olisi kiinnittänyt tähän sen enempää huomioita, mutta huomasin, että Anna Juvan tytär Maria Antonintytär Yrjönen s. 1876 meni naimisiin Emmanuel Stenholmin kanssa. Kun hän kuoli 1906, Emmanuel avioitui Serafiina Rastaan kanssa kuten aiemmin kerroin.

Jos lähden seuraamaan Eerik Muurisen jälkeläisiä, tulen kohtamaan monta tuttua henkilöä Seivästöltä. Mm. Rusin liikenneyhtiön esiäiti on Eerik Muurisen ja Maria Juvan tytär 1873 syntynyt Justina Erikintytär Muurinen, joka avioitui Tiitus Tahvonpoika Rusin (”Esi Tiitus”) kanssa 1895.

Seivästön kyläkirjassa mainitaan Eerikillä ja Maria olleen myös Niklaus-niminen poika. Olen selannut lastenkirjat ja kaiken mahdollisen, mutten löydä sen nimistä poikaa. Saattaa olla käynyt niin, että on tarkoitettu heidän vanhimman tyttärensä Katariina Eerikintytär Muurisen ja  puoliso Taavetti Antinpoika Muurisen 23.3.1892 syntynyttä Niklaus-nimistä poikaa. Tämä avioutui 1916 Helena Tiituksentytär Junnisen kanssa.

Toisaalta pääsen taas Juvan suvun kautta suoralle äitilinjalleni. Maria ja Anna Mikontyttären isän Mikon isoisä oli 1721 syntynyt Juho Tuomaanpoika Juva, jonka sisar oli Kaarina Juhontytär Juva, jonka jo aiemmin mainitsin. Oma äitini mainitsi joskus olevansa sukua monille seivästöläisille. Sukututkimuksen kautta se on minullekin valjennut ja tätä kirjoittaessani selviää lisää. Tunnen olevani kuolemajärvisyyden ytimessä.

Kirkon kattoa on tänä kesänä tervattu.

• Syyskuun 13 päivänä 1918 kuolee Huumolassa talollisen leski Anna Tuomaantytär Iivonen syntyjään Taatinen. Hän on syntynyt 1835 ja on kuollessaan 83-vuotias. Hän on kirjattu alun perin Taatila-sukunimellä ja on tullut Kuolemajärvelle Johanneksen Tikkalasta ja avioitunut 1855 Kristian Joosepinpoika Iivosen kanssa tämän mennessä toiseen avioliittoonsa edellisen vaimon Eeva Aapelintytär Iivosen kuoltua vain puoli vuotta aiemmin samana vuonna.

Kuolemajärvellä oli Taatisia, mutta en lähde nyt tutkimaan Annan alkuperää kuin totean, että hänen äitinsä oli alun perin Seivästöltä nimeltään Helena Juhontytär Utter s. 1803, joka meni naimisiin Johanneksen Tikkalasta olevan leski Tuomas Ristonpoika Taatilan s. 1796 kanssa. Mainittakoon, että kapellimestari Santtu-Matias Rouvali on Kristianin ja Eevan pojan Matin tyttären Vilhelmiinan pojan Toivon pojanpojanpoika. Tutkin sen aikoinaan eräänlaisena salapoliisityönä, kun aiheesta keskusteltiin Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä.

 

• Lokakuussa 27.10. 1918 kuolee Inkilässä talollisen leski Eeva Peterintytär Lerkki s. Ranki. Hän on syntynyt Seivästöllä 1840 ja on kuollessaan jo täyttänyt 78 vuotta. Voisiko Peterin kääntää Pietariksi tai Pekaksi? Eeva oli mennyt 1860 avioon Kristian Antinpoika Lerkin kanssa, joka kuoli jo 1908.  En pysty seuraamaan sukua muuten kuin yhden heidän poikansa Tahvo Ristonpoika Lerkin s. 1864 osalta. Tosin Tahvokin kuoli jo 1930, mutta puoliso Helena vasta 1948 Maskussa. Siirtokarjalaisen tie osa II kertoo, että heidän Tahvon ja Helenan poika Salomo s. 1899 asui evakkoon lähdettyään Maskussa.

• Seuraava vanhuuteen kuolleen edessä lukee seuraavasti edellisen vaimo Eeva o.s. Sahari. Kysymyksessä on Eeva Iivanainen s. Sahari s. 1844 , joka kuoli vanhuuden heikkouteen 30.11.1918 ollessaan 74-vuotias. Muutama päivä aiemmin eli 23.12.1918 kuoli hänen miehensä Herman Israelinpoika Iivanainen s. 1851 espanjantautiin. Puolisot haudattiin samana päivänä eli 1.12.1918. 

 

kuva 2016

Espanjantauti oli maailmassa juuri 1918  riehuva influenssapandemia, jonka sanotaan olleen kaikkien aikojen tuhoisin epidemia. Siihen kuoli maailmassa 1918 miljoonia ihmisiä. Suomessa kuolleita on arvioitu olleen 25.000. Kuolemajärven kuolleista löysin muutaman nimenomaan espanjantautiin kuolleen.  Tauti näytti ehtineen paikkakunnalle syksyllä. Pari ihmistä kuoli samana vuonna myös isorokkoon.

Jossakin lehdissä siteerattiin New Yorkin terveydenhoitolautakunnan ohjetta, että espanjantautia välttääkseen suudelma piti vain nenäliinan läpi. Suomessa tauti lienee riehunut vielä 1919.

Hämeen Sanomat kertoi 2.3.1920 espanjantaudin riehumisesta Lapissa. Inarissa kolmatta sataa ruumista odotti hautaamista. Neljä miestä kaivoi koko ajan hautoja. Arkkuja varten piti metsästä kaataa puita. Kirkkoherrakin oli sairaana. Sairauden kerrotaan levinneen Norjan puolelta. Inarin kirkonkylän pienessä sairaalassa sairastuivat myös palvelijat ja lopuksi lääkärikin. Saksalaissyntyinen kullankaivaja Schneider ryhtyi sairaanhoitajaksi. Sairaus oli levinnyt myös muihin Lapin pitäjiin.

Kun tutkin sen ajan sanomalehtiä, näen espanjantaudin kulkeneen myös eteläisessä Suomessa talvella ja keväällä 1920. Se on ollut tuolloin, suunnilleen sata vuotta meidän ajastamme taaksepäin iso asia maailmanlaajuisesti. Isäni syntyi 1918. 

Olisin halunnut tarkistaa, miltä vastaava tilanne näytti Rengossa samana vuonna, mutta netin kautta pääsen katsomaan kuolleita ja haudattuja vain 1899 saakka. Kuolemajärven osalta tietoja pääsee kuka tahansa selailemaan aina seurakunnan lopettamiseen saakka. Viimeiset kuolleet on kirjattu 1949- 1952 ja yksi ulkomailla kuollut vielä 1951.

 

• Joulukuussa kuolleiden joukossa on mm.  mökkiläisen vaimo Eeva Sintonen s. Hovi, joka kuoli 76-vuotiaana vanhuuteen.  Hovi-sukunimenä on Kuolemajärvellä varsin tuttu, mutta Sintonen kuulostaa vieraalta. Hänen puolisonsa muurari Jaakko Juhonpoika Sintonen asuivat tuolloin Pihkalan kylässä. Mies kuoli seuraavana vuonna. Jo Jaakon isä oli tullut Kuolemajärvelle jostakin muualta Suomesta ja vaimotkin olivat muualta, joten en tiedä heidän alkuperäänsä enkä edes lähde sitä selvittämään. Eeva Israelintytär Hovi on syntynyt Kuolemajärven Yläkirjolassa 1842 ja isän puolen esi-isät ovat Hoveja kautta aikain. Äidin puolella on Seppäsiä ja Iivanaisia. Sintosilla ei näytä olleen ollenkaan lapsia.

• Samana päivänä edellisen kanssa eli 2.12.1918 kuoli Seivästöllä leski Kristian Rusi 68-vuotiaana. Heidät haudataankin Kuolemajärven hautausmaalle saman päivän aikana eli 8 12.1918. Kristian Joonaksenpoika Rusi on ollut aviossa Justina Abramintytär Tikan kanssa, joka on kuollut 1910. Heille on syntynyt liuta lapsia 1861 – 1880, mutta kaikki lukuun ottamatta 1863 syntynyttä Mariaa ovat kuolleet pieninä, osa jopa on syntynyt kuolleina.  Taas täytyy vain ihmetellä, miten ihmiset kestivät niin monen lapsen kuoleman. Toisaalta näyttää olleen myös paljon avioliittoja, joista ei näytä syntyneen ollenkaan lapsia. 

Sukututkimusaineistot ovat kiinnostavia. Jokainen tässäkin blogissa mainitsemani henkilö on kertomuksen arvoinen.  Heistä saisi aikaiseksi vieläkin pidempiä kertomuksia. Ehkä niitä on jo olemassa oman suvun keskuudessa. Ihmisen ominaisuuksia on lyhyistä tiedoista vaikea arvioida paitsi ehkä silloin, jos kirkon asiakirjoissa on mainittu jotakin poikkeuksellista.  Ulkonäköä emme tiedä muuta kuin sen, että ihmiset näyttivät jo nuorempina paljon vanhemmilta kuin nyt.  Perheissä on vain vähän kuvia eikä usein edes tiedetä, ketä kuvat esittävät. 

Toisaalta joku toinen lukuja kauhistelee aihettani eikä halua edes lukea. Useat jättävät kyllä muutenkin lukematta, silmäillään nykytavan mukaan vain nopeasti otsikko ja alku. Minäkin huomaan nettilukemisessa tekeväni niin usein. Jos luen sanomalehteä tai kirjaa paperista, luen paljon huolellisemmin.

Tätä kirjoittaessani tuli tieto kirjailija Claes Andersson kuolemasta. Eteeni tuli ET-lehdessä 2011 julkaistu teksti, jossa Claes Andersson kertoi vanhenemiseen liittyvistä tunnoistaan. Otsikkona on ”Vain kuolemaa ajattelemalla elämästäkin tulee täyttä”.  Lähes hykertelin sen luettuani, koska olin juuri kirjoittamassa ihmisten kuolemista.  Jutussa oli paljon muutakin.  Se käsittelee vanhenemista, yksinäisyyttä ja kirjoittamista tai jopa sen välttämistä. Kovin tuttua minullekin.  Otsikon sanoin, muistakaamme olevamme kuolevaisia.

Poikkesin tällä viikolla pitkästä aikaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Olin jälleen kerran lumoutunut  kirkon seinät täyttävistä maalauksista, jotka on tehty joskus 1500-luvulla. Käytänkin tässä kuvituksena myös kirkkoon liittyviä valokuvia käynneiltäni nyt heinäkuussa, pari myös aiemmalta ajalta.