Monenlaisia voimavaroja

Minusta on tullut jännittäjä. Kun olen lähdössä jonnekin etukäteen sovittuun tilaisuuteen, on sen sitten kuinka vaatimaton tahansa, vaikka vain verikoe tai kauppaan lähtö jonkun muun kanssa, alan jännittää etukäteen. Valmistaudun ajoissa ja minulla on yleensä sitten paljon vapaata aikaa ennen lähtöä. En silti osaa rentoutua ja tehdä jotakin muuta. Joskus väsähdän ja haluaisin ottaa pienet torkut, mutta jos teen niin, niin minun on laitettava kännykän herätyskello soimaan, koska muuten unessani rentoudun niin hyvin, että koko meno jää väliin.

"Minun peltoni" 9.9.2022

 

Alan jo yhdistää tämän eläkeläisten kiireeseen, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Silloin yksikin meno päivässä piti koko päivän varattuna. Minuakin kun on alkanut ärsyttää liian monta menoa samana päivänä. Tulen hajamieliseksi.

Muistan isästäni sen, että hänelle oli tärkeää laittaa silmälasit aina samaan paikkaan. Näin hän löysi ne nopeasti. Tätä ongelmaa minulla ei ole, tarvitsen sen verran vähän silmälaseja, että yleensä löydän ne nopeasti ovat ne missä tahansa, usein otsalla.  Olen kyllä huomannut ongelman myös joillakin muilla.

Vanhetessamme meistä itse kullekin tulee erilaisia, usein pieniä ongelmia. Yritetään olla niin, etteivät ne häiritse meitä. Odottaessani lähtöä Turkuun Kuolemajärvijuhlille, aloin kirjoittaa, vaikka minulla ei ollut enää kuin puoli tuntia aikaa lähtöön. Olisiko minun aina muulloinkin kokeiltava kirjoittamista, jotta osaisin olla rento ja ilman jännitystä? Aloittaessani mietin kyllä, pitäisikö laittaa kello soimaan, koska silloin tällöin huomaan unohtuvani, varsinkin tehdessäni mielestäni mielenkiintoisia asioita vaikkapa ollessani selaamassa laajoja valokuva-arkistojani kovalevyiltäni.

Matkalla Turkuun Paimion kohdalla 11.9.20221

Itse asiassa nukun nykyään edellisen yön ennen menoa jonnekin todella hyvin. En edes heräile niin usein kuin normaalisti. Edellisenä yönä näin aivan aamuyöstä hengästyttävän unen, johon heräsin. Minulla oli vielä noin tunti aikaa suunnittelemaani heräämiseen, mutta riipustin nopeasti hämärässä jotakin muistikirjaani, jotta muistaisin unen. Pähkäilin untani pitkään ja mietin, mitä se voisi minun näkökannastani ajatellen tarkoittavan. Unen muistaminen oli sen verran harvinaista, sillä en todellakaan ole viime aikoina nähnyt mitään sellaista unta, joka olisi muistiin kirjoittamisen ja tulkitsemisen arvoista, koska en ole muistanut mitään herätessäni.

Matkalla kotiin 13.9.2015

Olin taas jossakin Helsingissä tai kaupungissa kuten silloin tällöin olen työpaikalla, joka ei muistuta yhtään työpaikkojani, mutta on niiden arkkityyppi. Se sijoittuu kuitenkin aina siihen Helsingin Aleksanterinkadulle, jossa vastakkain on Nordea ja vanha yliopiston rakennus, ollen erityisen sokkeloinen ja vaikeakulkuinen rakennus. Muutenhan olen tuntenut molemmat paikat hyvin eivätkä ne ole vaikeakulkuisia.  Uneni talossa oli jokin asuntokin, mutta uni johti kuitenkin siihen, että lähdin esittelemään kahdelle työ- tai opiskelutoverilleni erästä erityisen mielenkiintoista paikkaa. 

Se oli valtava kauppa, kirjasto tai arkisto. Siellä oli hyllyt ylös asti kirjoja ynnä muuta tavaraa vapaasti valittavissa ilman mitään hintaa. Niin kuin kotonani, mutta vapaasti valintaa ei ole täällä vielä julistettu, vaikka olen sitä joskus suunnitellut. Toinen mukana olevista henkilöistä oli etsimässä ruotsin sanakirjaa, toisen etsimiskohdetta ei oltu määritelty. Minä lähinnä tutkin kaikkea ja yritin siinä ohessa tarkkailla, olisiko missään ruotsin sanakirjaa. Hyllyt ylettyivät niin korkealle, etten olisi kyllä kaikkea nähnyt enkä edes ylettynyt ottamaan käsiini. Halleja oli paljon, ehkä jopa eri kerroksissa kuin tavaratalossa.

Tämä kirja Paimion karjalaisista ilmestyi myös 2015. Ehdin selata sitä hetken.

Minulla on muuten kirjahyllyni ylähyllyllä vanha ruotsalais-suomalainen sanakirja, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut 1953. Sanakirjan on toimittanut Knut Cannelin ja minun kirjani on seitsemäs painos, joka on painettu Tampereella 1953. Laakapainomenetelmällä, mikä mainitaan painoksen esipuheessa. Silloin kirjat olivat vielä arvossaan. Esipuheessa, jonka päiväys on 14.9.1939 eli ilmeisesti jonkun painoksen julkaisuajankohta, kerrotaan, että professori Knut Cannelin teki neljä vuosikymmentä sanakirjatyötä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimeksiannosta. Olisiko ensimmäinen painos ollut suppea versio oppikouluja varten ja ilmestyi jo 1904? Knut Cannelin ehti kuolla ja työstä huolehti sen jälkeen fil. maisteri Aulis Cannelin. Näen muualta, että Knut Leopold Cannelin kuoli 1938 ollessaan 77-vuotias ja hänen poikansa Aulis kuoli 1960.  Historiaa yhtä kaikki, kaiken lisäksi olen aikanaan saanut sanakirjan eräältä SYP:n notariaatin aikaiselta työtoveriltani, joka on saanut kirjan 1957.

Tie, jota pitkin ajoimme Kipinoiselle 13.9.2015 Paimiossa. Tässä jo pois lähdössä.

Palaan uneeni. Siellä eräässä hyllyssä useiden matalien hyllyjen tai pöytien takana näin korkeammassa kirjahyllyssä kirjan, jonka otsikossa mainittiin Kuolemajärvi. Kirjasta puuttui puolet, mutta kannet olivat silti tallella. Se näytti mielenkiintoiselta ja ajattelin noutaa sen. Kaverini olivat jo aikoja sitten hävinneet. En edes saanut tietää, ovatko he kiinnostuneita paikan kaltaisesta aarreaitasta. Kiemurtelin hyllyn luokse ja vedin kirjan mukaani. En tutkinut sitä, olin vain iloinen, että löysin jotakin, mitä en ollut ennen lukenut.

Ajattelin vielä etsiä jotakin vietävää lapsenlapselleni Alexille, sillä olin juuri tullut tiskien ja hyllyjen luo, jossa oli paljon lapsille sopivaa tavaraa. En ehtinyt ottaa mitään vielä mukaani, kun käännyin takaisin päin ja rappuja alas liihotteli eräs työkaverini vuosien takaa. Hän asuu Keravalla enkä ole vuosiin nähnyt häntä, ajatellut kyllä. Hänellä ei ollut mitään kirjaa tai vastaavaa käsissään. Hän sanoi lähtevänsä lomalle ja vaikutti kovin kiireiseltä. Ikään kuin minulla olisi ollut hänelle jokin ehdotus, mutta en muista sitä enää. Ehdotin kuitenkin, että tapaamme hänen lomansa jälkeen. Siihen uni päättyikin.

Miehet ja minä Kuolemajärvijuhlilla 13.9.2015

Seuraavana aamuna oli sitten lähtö Turkuun Kuolemajärvijuhlille, ensimmäisille oikeille juhlille kolmen vuoden tauon jälkeen. Sinne oli pakko päästä. Lähdin ystäväni ja sukulaiseni Marjan kanssa. Välillä mukaamme olisi ollut tulossa pitkäaikainen ystäväni ja jos hän olisi lähtenyt, niin Marjan mies olisi myös lähtenyt. Molemmat olivat aiemmin osallistuneet kanssamme juhliin. Kun ystäväni perui, niin lähdimme kaksistaan Marjan kanssa.

Kuolemajärvijuhlat ovat minulle nykyjään melkein must, jos niin voi sanoa, kun kolme vuotta on ollut taukoa välissä. Pitempi tai ikuinen tauko on tulossa kotiseutumatkoihin. Matkalla muistelin menneiden vuosien matkoja. Kerrankin syksyllä 2015 minulla oli kolme miestä autossa ja ajoimme harhaan Turussa.  Yhden miehistä, Rumpusen Heimon olin hakenut Keravan rautatieasemalta, jonne hän tuli Hyvinkäältä. Kipinoisen Erkin haimme hänen kotoaan Paimiosta. Oli kyllä aikamoinen ihme, että löysimme perille ja ehdimme juhliin. Kukaan miehistä ei osannut neuvoa. Minulla taisi olla tabletti, josta yritin Google mapsin avulla löytää tiedon, missä oikein olimme. Jos paikka olisi selvinnyt, olisin osannut perille. En kyllä muista, miten se loppujen lopuksi selvisi.

Tässä vasemmalla Heimo Rumpunen ja oikealla Erkki Kipinoinen. kuva 13.9.2015

Kotimatkalla vein ensin Erkin kotiinsa, jossa meitä odotti herkullinen ateria ja kahvit mustikkapiirakan kera. Samaan ruokapöytään istahtivat myös Arvi Akkanen ja hänen vaimonsa Karkkilasta. Sitten jatkoimme matkaa ja veimme Heimon Hyvinkäälle. Kuvasaaliini siltä päivältä on laiha. Vaikka hallitsen yleensä monta asiaa kerralla, niin jokin osa-alue jää vajavaiseksi. Tässä linkki Kuolemajärvisäätiön sivulle, jossa kerrotaan sen juhlapäivän ohjelmasta. Huomasin, etten ole kirjoittanut siitä oikeastaan mitään aiemmissa blogeissani. Tai sitten en muista.

Oman äitini perintö on tullut koko ajan omituisella tavalla näkyviin. Ketjun pitää jatkua jotenkin, mutta miten se jatkuu minusta. Ehkä näiden blogieni ja muiden kirjoitusteni kautta. Äiti on tuntenut samoja ihmisiä kuin minä vuosikymmeniä myöhemmin. Minulle he tulivat tutuiksi yllättävillä tavoilla. Erkki Kipinoisen tapasin Urjalassa marraskuussa 2012 narikkajonossa mennessämme Jorma Muurisen siunaustilaisuuden jälkeen muistojuhlaan kirkkoa vastapäätä olevaan säätiötaloon. Olimme heti kuin vanhat tutut. Itse asiassa olen joskus kauan sitten katsonut vierestä ja ottanut valokuvan, kun hän ja äitini ovat kätelleet. Myös Arvi Akkanen on aikoinaan päässyt valokuvaani tullessaan keskustelemaan äitini kanssa.

Tämä ihana kuva oli Erkki Kipinoisen lapsuudenkuvia Kuolemajärven Hatjalahden kylästä. Erkki on kuvassa isompi poika ja vuosi on 1937.

Ikävä kyllä, vanhat ystävämme poistuvat yksi kerrallaan. Heimo Rumpunen kuoli toukokuussa 2019 ollessaan 92 vuotta ja 10 kuukautta vanha. Erkki Kipinoinen kuoli 24.2.2020 lähes 90-vuotiaana. Olen surullinen, mutta myös kiitollinen, että olen saanut tuntea heidät. Kun tarkastelen heidän ja äitini sukulaisuutta, huomaan, että he ja myös Arvi Akkanen ovat lukemattomia reittejä pitkin sukulaisia keskenään ja minulle molempien isovanhempieni kautta. Läheisin sukuyhteys oli kuitenkin Heimo Rumpusella, joka oli äitini pikkuserkku. He tuskin tunsivat toisiaan.

Moninkertainen sukulaisuus saattaa yhdistää meitä omalaatuisella tavalla, jota on erityisen vaikea selittää.

Tässä Heimo ja minä Karjalaisten kesäjuhlien aikaan 16.6.2015  Hyvinkään Rautatiemuseossa.

Aikomukseni oli oikeastaan kirjoittaa jotakin myös viime sunnuntaisesta juhlasta, joka oli kaikin puolin erinomaisen onnistunut. Väki oli kovasti harventunut. En silti ehtinyt jutella kaikkien haluamieni ihmisten kanssa. Väliaika oli 45 minuuttia. Joidenkin kanssa jatkan muulla tavalla. Apuna on myös yhteinen ryhmämme Facebookissa eli Juuret Kuolemajärvellä, joka mainittiin positiivisesti moneen otteeseen. Koska idea aikanaan tuli minulta ja perustin ryhmän 2014 ja olen edelleen sen aikoa ylläpitäjä, koin ylpeyttä. Toivon sinne vielä enemmän avoimuutta, mutta samalla haluan, että siellä vallitseva positiivinen ilmapiiri ilman somen ikäviä kaikuja säilyy pitkään.

Palaan jatkossa myös sukuasioihin ja juhlissakin puheenvuoroissa mainittuihin karjalaisuuden teemoihin, joihin olenkin kerran aiemmin ehdottanut jotakin. Nyt senkin välähdyksen arvo nousee korkealle, koska raja on suljettu ehkä lopullisesti?

Vielä noista voimavaroista, niitä on tullut tässäkin postauksessa sen enempää osoittelematta esiin. Niitä on meillä kaikilla valtavasti, jos vain oivallamme ne. Niitä käsittelen itse asiassa koko ajan…

Missä olet taas ollut? Ethän tänään lähde minnekään.

 

 

Kesä loppui

Aloitan tylsästi.  Kesän loppuminen näin jyrkästi eli sään erittäin suuren kylmenemisen takia, ei ole mielelle paras mahdollinen tapahtuma. Olin lukevinani jostakin, että hallaakin on tulossa. Puutarhan hoitaja eli nyt pelkkä kokemusasiantuntija tarkkailee sään muutoksia. Silloin pitää varautua ja peittää arat kasvit. Ainakin alavilla mailla,  Niinhän tein aikanaan, kun minulla oli vielä puutarha.  Lasitetulla parvekkeelle lämpö ehkä säilyy kauemmin. Lähes kaikki huonekasvini ovat olleet kesän parvekkeella kokien Suomen lähes trooppisen kesän. 

Renko Vehmainen 18.7.2021 Harviantien alku

Ensimmäisenä kylmänä tämän syksyn päivänä kävin kahdessa kaupassa viime talvena usein pitämäni takki päällä eikä se ollut yhtään liikaa. Koko aamupäivän (ja myös seuraavina päivinä) on kaiken lisäksi tuullut paljon. Kumman paljon yksi ihminen tarvitsee tavaroita taloudessaan. No, onhan minulla nyt täällä toinenkin henkilö, eli rouva kissa. Tällä viikolla on ollut joka päivä jokin meno. Eläkeläisillä on silloin koko päivä varattu, olettehan huomanneet.  Se ei kyllä koske minua. Toisaalta olen kyllä sellaisten päivien jälkeen todella väsynyt.

Huomasin, että auto on tosi kurainen renkaista ja niiden ympäristöstä. Missä olen ajanut? Märkiä pikkuteitä oli Rengossa, lapsuuden kotikyläni laitamilla, jossa kävin viime viikolla tervehtimässä ensimmäistä ystävääni kaukaiselta lapsuuden ajalta. Niin pian, kun kynnelle kykenimme, aloimme tavata Tuulan kanssa kotiemme välisellä pellolla ja toistemme kotona. Ystävyytemme jatkui koko keskikouluajan, kuljimme usein pitkät koulumatkat linja-autolla kouluun ja takaisin Hämeenlinnaan Rengon takimmaisesta kolkasta yhdessä. Kävimme kyllä eri kouluja, Tuula oli tyttölyseossa ja minä yhteiskoulussa. 

Kun palasin Saksasta 1970-luvulla, kävin tervehtimässä häntä, en edes muista kaikkia tapaamisiamme. Viimeksi tapasimme syyskuussa 2018, kun vierailin heidän luonaan Urjalassa. Puhelimessa sentään juttelemme useammin.

 

Minulla oli aihe viedä hänelle Rengon ensimmäinen kyläkirja, johon olin saanut ilokseni kirjoittaa kolme artikkelia.  Teimme myös huomioita lapsuutemme ja nuoruutemme ajoista. Sain vahvistuksen omille ajatuksilleni monissa asioissa. Ajalla on tapana kullata asioita tai sitten emme muista mitään ja alamme keksiä muistoja. Olen kirjoittanut päiväkirjaa 10-vuotiaasta alkaen. Katkoja on kyllä tullut aina välillä.

Lampi Vehmaisissa

 

Keskustellessamme tuli mieleeni, että olisin voinut koulumatkaa kuvaavaan artikkeliin kirjoittaa myös niitä ikäviä asioita, joita muistin. Näköjään en kuitenkaan muistanut niitä kokonaisina. Jotkut asiat olivat niin järkyttäviä, että olin pyyhkinyt niiden yksityiskohdat pois mielestäni. 

Esimerkiksi, muistan kyllä koulutiellä paikan mäkien välissä, jossa tapahtui jotakin. Pojat alkoivat tapella isojen keppien kanssa ja veri lensi. Mielessäni on vain välähdys siitä ja näen silmissäni pojan ylemmältä luokalta. Hänellä oli keppi, suuri puunoksa kädessä. Ystäväni kertoi loukkaantuneensa tässä tilanteessa, hänen toiseen jalkaasa tuli syvä haava, jonka paraneminen kesti kauan. 

Saattaa olla, että ehkä toinenkin ikävä muisto liittyy juuri tähän samaan päivään. Olen siis silloin vasta ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Ajoimme metsätaipaleella pyörillä yläluokkalaisen tytön pelotellessa, että olemme tehneet jotakin pahaa ja meitä ajetaan takaa. Hän lähtiajamaan edellä tiellä metsän läpi kohti kotikylää. Henkihieverissä veren maku suusssa ajoimme metsäisen alueen ja Talvitienmäen ohitse aina Pyntiölle menevän tien risteykseen (tien nimi on Harviantie), jossa tämä erityisen ilkeä tyttö ohjasi meidät kääntymään ko. tielle eli isolta tieltä oikealle kaartuvalle metsätielle. Seuraajat, joita hänen mukaansa meidän piti paeta, olivat jo kuulemma kintereillä. Me käännyimme paitsi minä, joka en oikein osannut vielä ajaa polkupyörällä vaan ajoin sensijaan tien risteyksen vasemman puolen ojaan ja sain piikkilanka-aidan piikit nenääni. Enempää en muista. Tämä tyttö oli keppi kädessä riehuneen pojan isosisko.

On se vaan kumma, että polkupyöristä ei ole oikein tullut otettua valokuvia. Tämä kuva on kotipihalta ehkä jo 1970-luvun alkupuolelta ja taaempi poppelia vasten nojaava pyörä voisi olla se vanha pyörä.

 

Siihen aikaan lapset opettelivat ajamaan aikuisen pyörällä. Opin ajamaan vasta 7-vuotiaana. Sitä edelsi monta kaatumista ja verisiä polvia. Koulumatkalla sattui muitakin ojaanajoja. Kerran isäni ajoi autolla ohitse, kun olin nousemassa ojasta.

Jos muistan oikein, äitini polkupyörä oli Cresdent-merkkinen ja ollut hänellä jo sodassa. Sillä hän taisi kulkea sodasta rauhaan.  Muonituslottana hän kulki paikkojen väliä polkupyörällä, kuten silloin kerran, kun metsästä tuli tumma mies kädet ylhäällä ja halusi antautua sotavangiksi. 

Siinä tosi vanha kuva, minä olen oikealla ja ystäväni vasemmalla meidän hiekkalaatikolla. Nämä kuvat ovat arvokkaita myös, koska niissä näkyy taustalla olevia vanhoja kellarirakenteita.

Keskustelimme myös siitä, kuinka ankaria vanhempamme siihen aikaan olivat.  Lapsia ei saanut kehua liikaa, onnistumisista ei kiitetty, muiden perheiden lapset olivat aina parempia. Ei ollut ihme, jos siinä maailmassa pieni ihminen keräsi itseensä asioita, jotka vaikuttivat myöhemmin aikuisena. Ne ovat niitä traumoja, joita 1950-luvulla eikä edes myöhemmin vielä pidetty tärkeänä. Ne ilmenevät ihmisissä monilla eri tavoilla. Kaiken lisäksi he itse eivät edes ole tietoisia näistä traumoista. Siihen päälle tulevat vielä edellisten sukupolvien traumat, jotka ovat siirtyneet geeniperimän kautta. Miten niitä voi edes käsitellä, jos ei tiedä, mistä on kysymys, jos ei tunne historiaa ja jos vanhemmat eivät ole paljastaneet mitään. Kaikki on vain hyvin auringon alla!

Se oli hieno päivä ja vasta illan suussa pääsin lähtemään ihanalta paikalta kotikylässäni olevan lammen rannalta. Meillä on vielä paljon käsittelemättä. Elin-ikä ei riitä siihen. 

Edellisellä viikolla meillä oli Tammelan Mustialassa Markkulan sukuseuran vuosikokous ja kesäretki, jossa tutustuimme Suomen vanhimpaan maatalousoppilaitokseen. Sielläkin oli kivaa.

Näiden tapahtumien myötä helteinen kesä alkoi kaartua syksyyn.  Kylmän tuntua nilkkani kipeytyivät. Minä kun ahdistun helposti pienistäkin jutuista, vaikken aina tarkalleen edes tiedä, mistä.  Onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka ei kasaisi päälleen kuormaa lähiympäristön koettelemuksista, huolestuisi jo pelkistä ajatuksista. 

Vanhuus on raskas vaihe elämässä monesta syystä. Niitä syitähän olen koko ajan tutkimassa. Kaiken muun ohella. Meillä on silti nykyään mahdottoman monia keinoja purkaa niitä erilaiseen toimintaan. Jaksaminen voi talviaikaan tulla esteeksi. Ja kylmyys. Ja lumi. Ajatukset voivat stressata. Kylmyys sao minut ehkä ajattelemaan niitä päiviä, kun puolitoista tuntia kaivoin autoa esiin lumesta. Toisaalta liikuntahan ei ole pahasta. Kaikessa on osa hyvää ja osa huonoa.

On myös ihmettelemisen aihetta siinä, miten on voinut käydä niin, että minusta ja ystävistäni on hetkessä tullut vanhoja. Miksen ymmärtänyt sitä aiemmin? Vaikuttiko pandemian aika siihen, että aloin ymmärtää. Ilahduttavaa on, että ihminen ei ole koskaan valmis.

 

Muutama ajateltu kesätapaaminen jäi tapahtumatta.  Hiljaa kiiruhtaminen tuli myös pandemian myötä. Ehkä toteutamme väliin jääneet tapaamiset muussa muodossa. Ilahduttavaa kesän aikana oli se, että tutustuin pariin ihmiseen sattumalta. Muutenkin oli yllättävää, kuinka helposti jouduin keskusteluihin ventovieraiden ihmisten kanssa. Jotenkin osaan nyt aloittaa, lopettaa ja jättää kesken. Jospa oppisin vielä tyytymään siihen, mitä minulla on ja olemaan välittämättä kaaoksesta ympärilläni ja saamaan aikaiseksi jotakin merkittävää. Pitää taas alkaa katsella niitä unia, joita kyllä näen koko ajan, mutten paina mieleeni.

En pysy perässä näiden postausteni kanssa. Aloitan ja sitten tulee paljon kaikkea muuta hoidettavaa, että kirjoittaminen jää odottamaan muutamaksi päiväksi. Kaikesta en voi kirjoittaa, vaikka usein tekisi mieli.

Eilen tuli monta kertaa heitettyä ilmaan ajatus: ”Entä sitten, kun minä joskus tarvitsen apua?” Näin ajattelee moni vanhetessaan. Kiitos, että minulla on vielä auto, jota saan ajaa. Kiitos, että hallitsen tietotekniset asiat, salasanat ja pankkijutut. Autan myös mielelläni ystäviäni heidän ongelmissaan. Se on usein helpompaa ja mukavampaa kuin omien asioiden hoitaminen.

Ja tämän postauksen olisin voinut jättää väliin!