Luen, näen, koen ja innostun

Nauran, hymyilen ja itken usein itsekseni. On paljon sellaisia asioita, jotka innostavat tavalla tai toisella. Suurimman osan ajastani vietän omissa oloissani yksin. Kaiken lisäksi nautin siitä. On mukava mennä välillä ihmisten joukkoon, mutta sen jälkeen on kiva palata kotiin. Tarvitsen harvinaisen paljon yksinoloa siitä syystä, että innostun asioista, sekä kokemistani, näkemistäni ja lukemistani ehkä vähän liiallisesti. 

Olen tässä matkalla Kuolemajärvijuhliin syyskuun toisena sunnuntaina 11.9.2016, jossa pidin tervehdyspuheen. Kuva AH.

En koskaan ehdi käsitellä, sulattaa enkä omaksua kaikkea niin hyvin kuin haluaisin. Enkä tarvitse yksinäisyyttä vain siksi vaan myös, koska välissä on aika levätä, rentoutua ja palautua, jotta jaksaisi eteenpäin. Sama koskee meitä kaikkia. Vanhempana on entistä tärkeämpää vaalia omaa rauhaansa ja lepoa.

Ennen kun alan paneutua taas niihin keskeneräisiin tehtäviini (joita tuntuu koko ajan olevan taustalla), ilottelen blogikirjoituksella. Alkusyksy ja miksei myöhemminkin, on ihanaa aikaa. Kun keväällä tulee ulos väsyneenä ja kalpeana aivan liian pitkästä talvesta, niin syksyn alussa meillä on käytettävissä kesän auringon, vihreyden ja valon antama voima. Tämä saattaa olla sellainen asia, jonka ymmärtää vasta vanhana, elämää kokeneena, eikä vain ymmärrä vaan kokee itsessään voimakkaammin kuin nuorempana. 

Vanhoja blogeja lukiessani, huomaan samanlaisuuden trendin olleen voimassa jo vuosikausia. Nyt olen koonnut sisälläni lankoja yhteen. Ainakin minusta tuntuu siltä. Eipä tähän voi muuta sanoa ja kirjoittaa kuin ”elämä on”. Huomenna voi olla toisin.

Ai, että ilottelisin kirjoittamalla. Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä jäykemmältä se tuntuu. En nyt oikein pääse asiaan, vaikkei tarkoitukseni ei ole edes sukeltaa mihinkään asia-asiaan. Jos ei pitkiin aikoihin kirjoita mitään vapaasti, ei edes päiväkirjaa, putoaa kokonaan rattailta. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Taidan olla  maininnut sen vuosien mittaan monen monituista kertaa. 

Alex on ollut aina numero 1 metsäseuralaisenani. Tässä 15.9.2014 eli noin 3,5-vuotiaana.

Viime aikoina on enemmän puhuttu ja kirjoitettu lukemisesta. Koulun aloittanut lapsenlapseni opettelee lukemaan. Voin vain kuvitella, mikä ilo se hetki hänelle tulee olemaan, kun hän yhtäkkiä huomaa lukevansa. Minulle se oli juuri sitä. En oppinut lukemaan ennen koulua vaan joskus ensimmäisellä luokalla 7-vuotiaana. En paljon muuta muista siitä kuin ilon, jota tunsin. Siitä hetkestä alkoi armoton lukeminen, joka on jatkunut koko elämän. Nykyään huomaan usein, että kaikki muut virikkeet häiritsevät lukemistani. 

Tässä Järvenpään Vanhankylän niemessä elokuussa tänä vuonna koululaisena.

Monta kirjaa on aina kesken. Pari banaanilaatikkoa odottaa taas tutkimista. Kirjoille ei minulla ole enää mitään paikkaa missään. En pysty niistä edes luopumaan. Melkein oksennan, kun kuulen jonkun puhuvan kirjojen hävittämisestä. Pitää repiä kannet irti ja pistää sisältö paperikeräykseen.

Nappasin Wikipediasta seuraavan tekstin ”Saksalainen kirjailija Heinrich Heine kirjoitti vuonna 1821: ”Missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä” (näytelmästä Almansor). Pahaenteinen lausahdus mainitaan yleensä viitattaessa natsien Berliinin Opernplatzilla (nyk. Bebelplatz) toukokuussa 1933 toteuttamiin kirjarovioihin.”

Aikoinaan kirjojen polttamisessa oli kysymys sananvapaudesta kuin siitä kirjojen hävittämisestä, josta nyt puhutaan. Kirjat kuuluvat sen mukaan samaan kategoriaan kuin kaikki muukin turha tavara. Ihminen löytää ehkä onnen, kun koti on tyhjä ja siisti. Tai sitten ei. Ei se ole niin mustavalkoista. Koska asia eli kirjojen tuhoaminen ei kiinnosta minua tipan tippaa, jätän sen omaan arvoonsa. 

Toisaalta tässä ajassa on jotakin samanlaista kuin 1930-luvun ajatuksissa. Sananvapaus on sallittu vain oikeistopopulisteille, muille ei. Sananvapaus tarkoittaa myös rasismin hyväksymistä. Monesta nyt keskustelun alla olevasta asiasta on vain pieni hyppäys siihen, mitä Saksassa tapahtui 1930-luvulla, varsinkin jos annamme vallan voimille, joiden suosio on suuresti noussut Euroopan eri maissa. Olen yllättynyt, kuinka nopeasti meilläkin on siirrytty radikaaliin ajatteluun. Ikään kuin ihmiset eivät osaisi enää lukea, paneutua asioihin syvällisesti vaan menevät yhden asian perässä ja sen siivin muuttuvat yhdeksi laumaksi. Vaarallista.

Jos menen liian syvälle edellä olevaan asiaan, joudun hakoteille, kun nyt kysymys oli olevinaan ilottelusta. Ahmin kyllä tarkkaan kaikki politiikkaan liittyvät artikkelit lehdistä, jotta olisin hyvin perillä asioista.  Siihen kuluu paljon aikaa, koska lukemisen ohella pitää ajatella. Pelkkä otsikoiden lukeminen on nykyaikaa ja äärimmäisen ärsyttävä piirre. Politiikka on vaan siitä kummallinen juttu, että sitä ei voi täysin koskaan ymmärtää. Siksi se onkin niin kovin mielenkiintoista. Koskaan ei voi olla varma, miten päin asiat kääntyvät.

Lisää lukemista tuli mukaan viime sunnuntain Kuolemajärvi-juhlilta (8.9.2019). Kaikkien kuolemajärvisjuuristen tuntema Seppo Pirhonen on tehnyt valtavan työn kokoamalla, kirjoittamalla ja taittamalla teoksen ”Kuolemajärvi ei kuollutkaan”. Se julkaistiin juhlilla. Kirjassa on lähes 500 sivua ja se painaakin melkein 1,5 kg.  Tietoa on kokoa ja painoa enemmän. Minulle monet asiat ovat tuttuja, mutta on hienoa nähdä niin paljon tietoa koottuna yksien kansien väliin. Kiitän kirjasta!

Loppuvuodesta tulee kuluneeksi 80 vuotta ensimmäisestä evakkoon lähdöstä talvisodan sytyttyä. Niihin vuosiin sisältyy mahdottoman paljon sellaista, mikä ilman muuta puuttuu kirjasta. Siksi olisikin tärkeää, että samanlaisia teoksia koottaisiin vielä kylittäin tai suvuittain. Muutama vuosi sitten ehdotin sukuseuramme sisällä, että aloittaisimme tutkia Kuolemajärven Karjalaisten kylää tehdäksemme kirjan, sillä siitä ei ole aiemmin kirjoitettu kyläkirjaa. Olisin ollut valmis keräämään tarinoita ja valokuvia, joista sitten yhdessä tekisimme kirjan. En saanut kovin paljon vastakaikua, en ideoita.  Minulla itselläni niitä on yleensä ylenpalttisesti. Yksin on vaikea lähteä edes liikkeelle. 

Perunakuopista keskustelimme vähän aikaa sitten Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä. Seivästön perunakuopat ovat ehkä jo seuraavana kerralla siellä käydessä muisto vain. Tässä kesällä 2017.

Sukuseuramme viimeisimmässä hallituksen kokouksessa puheenjohtaja Ritva Kukko ehdotti, että kokoisimme Sirkiän suvun muistot talteen sukuseuran kirjana. Meillähän on jo tallella vaikka kuinka paljon materiaalia. Yhden suvun kautta tarkastelu koko kylään on hyvä näkökulma. Muun muassa se tuli mieleeni tuon edellisen yksinäisen hankkeeni lisäksi.

Marraskuussa 2012 julkaistiin Kansallisarkistossa Ritva Markkulan toimittama teos ”Totta ja tarinoita” Markkulan sukuseuran täyttäessä 20 vuotta. Olin mukana tilaisuudessa, mutta vasta 2015 jouduin yllättäen sukuseuran hallitukseen. Seuralla oli ollut jo vuodesta 1994 lehti ”Markkulan Viesti”. Se ilmestyi aluksi monisteena ja myöhemmin 1999 lähtien oikeana lehtenä kaksi kertaa vuodessa. Näin on jatkunut edelleen. Aloin myös kirjoittaa lehteen omasta hämäläisestä suvustani sukututkimuksen kautta. Lähes valmista materiaalia löysin aluksi omista blogeistani, joista muokkaamalla sain nopeasti kirjoituksen lehteen. Materiaalia riittää edelleen, mutta tutkiminen ja kirjoittaminen tuntuvat usein työläiltä.

Sukututkimuksen ja historiakiinnostukseni kautta olen joutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä kiinnostavimpaan maailmaan. Se vaatii paljon aikaa ja rauhaa.  Kyläkirja hämäläisestä kotikylästä ja kahdesta sen viereisestä kylästä on parhaillaan tekeillä. Olen viimeisen vuoden tuskaillut siihen lupaamieni kirjoitusten kanssa. Olen kirjoittanut ne melkein valmiiksi jo aiemmin, mutta niitä on vielä muokattava. Kotikylää koskevaa kirjaa mietin myös joskus paljon aiemmin.

Joka kerta, kun lähden lukemaan valmiita kirjoja, näen asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joihin haluan palata ja joista haluaisin kirjoittaa, mutta…  Kaiken lisäksi olen aina vauvasta lähtien ollut liian monista asioista kiinnostunut (kuten varmaan moni muukin) eikä minulla ole alan rutiineja pyrkiä eteenpäin saadakseni jotakin helpommin aikaiseksi. 

Mitä ajattelemme, alkaakin toteutua jossakin muodossa! Olettehan huomanneet?

Kuolemajärvi-juhlissa 2017 tapasin serkkuni Arjan ja Mikael Agricolan. Tänäkin vuonna tapasimme. Muita serkkuja ei juhlilla näy.

Helpompaa on kirjoittaa tällaista ”hölynpölyä”. Sunnuntain juhlissa muutama ihminen sanoi ohimennen lukevansa kaikki blogini, joku mainitsi joka aamu menevänsä katsomaan, olenko taas kirjoittanut.  Koska saan melko harvoin palautetta kirjoituksistani, arvostan suuresti sitä, että joku kertoo minulle asiasta. Olen usein kokenut hiljaisuuden paheksunnaksi, varsinkin läheisteni taholta. Olen kirjoittanut blogeja jo yli kymmenen vuotta. Kirjoitan vielä toiset kymmenen, ainakin.

Minulla oli ennen juhlia ja niiden jälkeen suunnitelmia, jotka kaikki muuttuivat paitsi se, että ajoin Turkuun ja menin juhlille. En saanut matkaseuraa Salosta, en mennyt tapaamaan sisartani. Koska ystäväni ja kolmas serkkuni Toini, jonka olen tosi usein maininnut blogeissani, ei päässyt tulemaan juhliin,  lähdinkin tapaamaan häntä. Olin etukäteen tulostanut muutaman valokuvan viime kesän matkalta hänen lapsuutensa kotikylään. Samoin tulostin matkasta kirjoittamani kaksi blogia paperille. Oli tosi työlästä saada Googlen bloggerista tulosteita, se onnistui minulta ainoastaan kopioimalla jutut kuvineen Wordiin. Pitää sitäkin jatkossa harjoitella. 

Ajoin sitten illansuussa vesisateessa kotiin ajatellen, että miksiköhän aina Turusta palatessa, sataa vettä? Onneksi ei kaatamalla tällä kertaa. 

Turun Naakkoja Ursininkadulla 8.9.2019

Alkukesästä 2016 ilmestyi Muolaalaisten Seura ry:n julkaisemana kirja ”Näin Muolaa jäi elämään”. Osallistuin ystäväni kanssa erääseen tilaisuuteen, jossa tätä kirjaa esiteltiin kirjoittajien toimesta. Kirja muodostuu useiden kirjoittajien tarinoista. Olin lumoissani siitä, että mukaan oli otettu niin paljon erilaisia näkökulmia, myös niiden kertomuksia, jotka olivat tutustuneet muolaalaisiin myöhemmin heidän asetuttua uusille asuinsijoilla. Muolaalaiset tulivat sotien jälkeen pääsääntöisesti Urjalaan, jonne myös kuolemajärviset tulivat talvisotaa pakoon. Minun oli pakko ostaa kirja itselleni. Se korosti ja arvosti juuri tarinoita, meitä edeltävän sukupolven lisäksi meidän toisen polven evakkojen. Olisiko Seppo Pirhonen urjalalaisena ja muolaalaisten ystävänä saanut tästä kirjasta lisävirikkeen? Minä ainakin olin todella innoissani. 

Me jokainen saisimme jopa oman kokonaisen kirjan pelkästään sukujemme viimeisen sadan vuoden tarinoista, kunhan vain olisi osaamista, intoa. Intoa minulla riittäisi, mutta en ole saanut valmiiksi edes niitä omia projekteja, joita olen aloittanut! Ja niitähän riittää.

Tuusulan Fjällbo-nimiseen paikkaan tuotiin äskettäin hieno uusi laituri. Puistoa on samoin rakennettu ja entisen paikan rauha lienee nyt mennyt. Olen käynyt siellä jo ties kuinka kauan. Kävin äskettäin katsomassa uutta laituria, joka oli viittä vaille valmis luovutettavaksi. Se rakennettiin tähän paikkaan, jossa on ollut aikoinaan laituri.

Jotta jaksaisimme eteenpäin, tarvitsemme juhlahetkiä ja tärkeitä kohtaamisia. Jokainen meistä määrittelee itselleen tärkeät asiat. Vanhemmiten ne vain korostuvat. Elokuun sukuseuran hallituksen kokouksessa, tulin taas ajatelleesi asiaa. Olisin valmis luopumaan sihteerin tehtävistä. Näyttää kuitenkin siltä, että uusia tulijoita mukaan seuratoimintaan ei ole. Toisaalta sunnuntaina tuli mieleen, että vaikka nuoria ihmisiä tulee mukaan toimintaan, niin heidän innostuksensa asioihin, joista he eivät tiedä paljon, on niin ohutta, että huolimatta hetkellisestä innostuksesta se ei kanna kovin pitkälle.

Vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä ja aikaa tutustua paikkaan, jota ei enää ole sellaisena kuin se oli. Kaiken lisäksi kohta ei ole enää ketään, jolla olisi edes kosketus ihmiseen, joka eli siellä erilaisena aikana, jota ei enää ole. Jo minun sukupolvessani, ehkä vain muutama prosentti on edes vähän kiinnostunut. Kiinnostus hiipuu helposti, kun matkoilla ei osaa ilman etukäteistä tietoa nähdä mielikuvituksen silmin entistä aikaa ja ihmisiä kylän raitilla tai työn touhussa.

Nämä kaksi kuvaa ovat syyskuulta 2014. Muistin, että olin kuvannut paikkaa ja kuvat löytyivät. Uudesta laiturista tulee kuva jossakin myöhemmässä blogissa.

Siksi meidän on tärkeää jättää jälkeemme myös paljon kirjallista materiaalia kuvien ja videoiden lisäksi. Huolimatta siitä, että monet nuoret (tai jopa vanhemmat) eivät enää halua nähdä kirjahyllyä täynnä kirjoja kotonaan. Lukeminen ei silti tule jatkossakaan olemaan turhaa. Me, jotka muistamme ja näemme kaiken elävänä tietomäärämme ja mielikuvituksen avulla, olemme seuraava sukupolvi, joka lähtee.

Kyllä tiedän, että minun on aivan turha tästä kirjoittaa blogiini, kirjoitan silti.  Olen tarkkaillut asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana, tiedän, mistä on kysymys. Hetkellinen kiinnostus jostakin syystä, ei kanna pitkälle. Karjala-lehdessä haastateltavat eivät usein ole koskaan edes käyneet Karjalassa, rajan toisella puolella. Kun ihminen tulee eläkeikään, hän ei ole enää kauan jos ollenkaan kiinnostava kohde lehtihaastattelulle. 

Hetkellisyys, klikkausotsikot, kauniit nuoret kasvot, netti ja julkisuus, ne vetävät. Anteeksi kun pessimistisyys valtasi mieleni ottaessani vanhan naisen kokemuksen ja selvänäköisyyden esiin.  Ei sillä ole mitään merkitystä, jos minä yksin innostun asioista. 

Ja viime aikoina olen todella innostunut. Tässä välissä tapasin myös taas lukioaikaisia koulukavereitani. Kyllä kannattaa elää, kun vasta eläkkeellä alkaa tutustua samassa luokassa istuneisiin ihmisiin.  On hienoa olla mukana erilaisissa yhteisöissä. Kirjoitin äskettäin 30.8. erään muiston kouluajoistani toiseen blogiini. Voit käydä lukemassa sen täältä.

36°44'58.0"N 3°48'23.0"W

Grande tour - Jamboree 1937

Joskus alan itselleni yllättäen taas kerran yrittää saada järjestystä arkistoihin. Juuri koulun aloittanut lapsenlapseni myös huomautti ”varastohuoneen” järjestyksestä. Hänen mielestään minun pitäisi siivota pöytä, jotta siinä voisi tehdä jotakin. Olisin voinut huomauttaa hänelle, että hän on käyttänyt lattiaa omana verstaana. Sekin pitäisi siivota. En sanonut, hän saa leikkiä täällä suhteellisen vapaasti. Siihen on aivan pienestä pitäen sisältynyt tavaroideni tutkiminen, mikä jatkuu edelleen.

Ennen matkaa oli kotona tehtävä heinätöitä.

Kun olen ollut huonommassa kunnossa, kärsivällisyyteni on ollut joskus koetuksella. Loppujen lopuksi olen hiljaa päättänyt olla liikaa sekaantumasta asiaan. Lapset kasvavat nopeasti. Harrastukset muuttuvat, elämä muuttuu. Olen nähnyt sen vanhempien lastenlasteni kohdalla. Jonakin päivänä mummi ei herätä enää sen kummempaa kiinnostusta.

Koska olen monta kertaa tainnut mainita, että vaihdan huoneen isomman makuuhuoneen kanssa, niin lapsenlapset vain tarjoavat apuaan. Ei se ole sen kummempaa. Se on vain ihanaa.

Isän peilikuva Ariadne hytissä jäi epäselväksi. Mutta samat harrastukset oli isällämme kuin tyttärillä.

Tyhjensin yhtä laatikkoa, johon olen kerännyt ”aarteita”. Minun aarteeni ovat aina paperisia, kuvia ja tekstiä. Jokainen aarre johdattaa tarinaan. Tällä kertaa palaan taas vanhempiini. He asuivat loppuelämänsä Hämeenlinnassa Palokunnankadun numerossa 24 eli aivan keskellä Hämeenlinnaa.

En aivan tarkalleen muista, milloin he muuttivat sinne maalta, mutta joka tapauksessa siinä 1980-luvun puolivälissä eläkeikäisinä. Äiti täytti 70 vuotta 1985, isä oli kolme vuotta nuorempi. Kun nyt ajattelen vanhempieni osalta tuota aikaa, niin en voi olla vertaamatta sitä omaan elämääni tai monen muun tuon ikäisen elämään. Vanhasta luopumista ja uuteen siirtymistä.

Mielessäni on outo tyhjiö sillä paikalla. Tiedän syynkin, 1980-luku oli myös minulla kovin ristiriitainen. En lähde tähän asiaan nyt vielä sen syvällisemmin. Kunhan totean, että sen täytyy olla ollut myös vanhemmilleni vaikeaa aikaa kuten myös siitä eteenpäin. Olin itse vielä alle 40-vuotias enkä oman elämäni ja työn ristipaineessa ehtinyt silloin ajatella asiaa sen enempää. Nyt ehdin. Voi olla, että palaan myöhemmin tuohon murroskohtaan.

Valitsen nyt yhden aiheen laatikosta löytyneestä materiaalista. Olen sivunnut aihetta kuvan kera eräässä isäni nuoruuteen liittyvässä blogissa. Tässä linkki ko. blogiin ”Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935”. Nyt käsiini osui kuinka monennen kerran harmaakantinen taschenbuch Vereld Jamboree 1937, saksankielinen.

Maailmanjamboreita järjestetään neljän vuoden välein. Se oli järjestyksessä viides. Paikka oli Hollannissa Bloemendaal – Vogelenzang. Voit googlata sen karttasovelluksessa nimellä Vogelenzang (=linnunlaulu).  Se sijaitsee hyvin lähellä tulppaaniparatiisi Keukenhofia. 

1937 järjestetty Jamboree jäi viimeiseksi ennen sotia ja seuraava järjestettiin vasta 1947 Ranskassa. Monen osallistujan maailma oli siinä välissä muuttunut dramaattisesti. Näillä leireille oli tarkoitus ystävystyä eri maalaisten ihmisten kanssa. Koska osallistujamaiden joukossa en nähnyt Saksaa, tarkistin asian. Saksassa partiotoiminta oli kielletty 1935 alkaen ja korvattu Hitler-Jugend-toiminnalla, johon malli oli otettu partiotoiminnasta.

Voin vain kuvitella, kuinka tärkeä tapahtuma oli 19-vuotiaalle isälleni. Leirin kirjanen kertoo kaiken mahdollisen leirillä olevasta. Se sisältää alueen kartan, leirin palvelut, aikataulut, ruoka-aineiden jakelut, ruokaohjeet, vierailupaikkoja jne. 

Ruoanvalmistusta varten jaettiin kutakin päivittäistä ruokalistaa vastaavat aineet, osa koko leiriaikaa varten ja osa päivittäin. Esimerkiksi keskiviikkona 28.7.1937 eli leirin ensimmäisenä päivänä valmistettiin vihanneskeittoa ja riisiä raparperilla. Lounas oli tuona päivänä vain puolet päivittäisestä annoksesta. Ilmeisesti, koska oli aloituspäivä. Lisäksi tuona päivänä tarjolla oli puoli annosta juustoa. Joka päivälle oli tarjolla tuoreita hedelmiä.

Kustakin ruokalajista annetaan tarkat valmistusohjeet.  Ruoka-aineet ja valmistukseen tarvittava polttopuu oli maksullista. Aineita oli mahdollista vaihtaa toisten ryhmien kanssa. Kasvissyöjät, israelilaiset ja intialaiset mainitaan.

Siinä Suomi-pojat keskellään hindupartiolainen.

1937 Jamboreella oli noin 28.750 osallistujaa. Suomesta osallistui  kirjasen mukaan 70 henkilöä, paitsi, että isä on korjannut luvun olemaan 72. Suomalaiset majoittuivat sublager 1:een, joka oli merkitty keltaisella. Samassa osastossa oli myös hollantilaisten, tanskalaisten, ranskalaisten, kiinalaisten ja englantilaisten osastoja. Niitä oli muuallakin, koska varsinkin Hollannista, Ranskasta ja Englannista oli valtavan paljon edustajia. Liitän tähän kartan kuvan, josta selviää koko alueen rakenne.

Tässä unkarilaisten kanssa.

Leiri päättyi elokuun puolessavälissä eli se kesti runsaat kaksi viikkoa.  Robert Baden-Powell (1857 – 1941) perusti partioliikkeen 1907.  Kirjasen etusivulla löytyvät allekirjoituksella BadenPowell of Gilwell hänen sanansa leirille. Niistä ensimmäinen oli se, että leirin päätarkoitus oli se, että eri maista tulevat partiolaiset tapaavat toisiaan, tutustuvat ja ystävystyvät. Taustalla on rauhanajatus. Jamboreen osallistujille lienee Baden-Powellin tapaaminen tai näkeminen leirillä ollut merkittävä tapahtuma. 

Helsingin Sanomien aikakoneesta löysin 12.4.1937 julkaistun, Reino Aalto-nimisen henkilön kirjoituksen tästä leiristä. Pääset lukemaan sen tästä, mutta lukeminen vaatii tunnukset Helsingin Sanomiin. Otsikko on ”Telttakaupunkeja”. Alaotsikossa mainitaan ”Kuningatar Wilhelmina ensi kesän Jamboreen suojelijana- Leiri pidetään ”Linnunlaulussa” Hollannissa – 65.000 kaupunki pystytettiin päivässä – 35.000 poikaa asui teltoissa Unkarin valtiohoitajan kesäpalatsin puistossa – Huimaavia suunnitelmia”.

Reino Aalto Ariadnella.

Kun selaan Helsingin Sanomia pidemmälle, selviää, että Reino Aalto on ollut Suomen Jamboree-komitean puheenjohtaja ja partionjohtaja. 21.8.1937 HS kirjoittaa, että leirille osallistuneet palasivat hl. Ariadnella takaisin kotimaahan. Em. retken johtaja kertoo siinä vaikutelmia upeasta leiristä ja matkasta. Jamboreen jälkeen suomalaiset retkeilivät Hollannissa, josta he lähtivät 12.8. He vierailivat lyhyesti Brysselissä ja samana iltana saapuivat Pariisiin, jossa he viettivät kolme päivää. 

Ariadnen hytti.

Paluumatkalla joukko vieraili Berliinissä ja Stettinissä, jossa he nousivat Ariadneen. Laivassa he saivat kokea kapteenin ja henkilökunnan  taholta erityistä ystävällisyyttä.

Löydän vielä kirjoituksen HS 16.7.1937, jossa kerrotaan, että matka alkaa laivalla Turusta Tukholmaan 27.7.  Laiva oli muuten nimeltä Brynhild. Se selviää isäni valokuvista. Samaisella laivalla vietiin sodan aikana sotalapsia Ruotsiin. Tässä linkki laivan tietoihin. 

Tukholmalaisia poliiseja.

Tukholmassa tutustutaan yksi päivä tutustuen nähtävyyksiin. Illalla jatketaan Malmöhön ja sieltä Kööpenhaminaan ja Hampuriin, josta sitten matkustetaan junalla Amsterdamiin, jonka lähellä leiri sijaitsee. Joukko viettää leirillä 12 päivää. Artikkelissa kerrotaan myös jatkosuunnitelma, joka oli jo tuolla aiemmin. Pariisissa matkan isäntänä toimi Ranskan Partioliitto, joka on suunnitellut suomalaisille ohjelman.

Kuvassa vasemmalla iso partiojohtaja Tri Donner (Sven E. Donner)

Kirjaan tähän vielä oikeastaan itseäni varten kirjoituksen HS:ssä 6.5.1937, jossa kerrotaan partioliikkeen valtavasta nousun ajasta. Siinä mainitaan myös, että Jamboree-leirille lähtevä Suomen edustusjoukkue on ensimmäinen kautta aikojen.

Tätä kirjoittaessani monta ajatusta heräsi. Olen vuosien mittaan ajatellut usein myös partiolaistoimintaa. Ehkä se ajatus alun perin lähti isästä. Mitään ei koskaan toteutunut, ei omalta osaltani, ei lapsieni osalta, ei vanhimpien lastenlasten osalta. Entä voisiko nyt koulun aloittanut liittyä sudenpentuihin?

Leirin pohjapiirros. Suomalaiset vasemmassa ykäkulmassa mustalla merkityssä leirissä.

Taschenbuchin sivulla 73 on teksti otsikolla ”Album”, joka kertoo, että viimeistään lokakuussa 1937 ilmestyy virallinen muistokirja otsikolla ”Jamboree Logboek 1937”. Se on 180-200 sivua paksu ja sisältää runsaasti valokuvia ja piirustuksia. Tilaushinnat ja osoitteet on myös mainittu. Tuo Albumi olisi kiva nähdä. Googlaamalla selviää, että sellaisen saisi vaikkapa Amazonilta käytettynä 35 euron hintaan. Paljon muutakin tietoa löytyy. Jos jään niihin kiinni, en saa tätä asiaa koskaan käsiteltyä.

Tässä linkki yhteen leiriä koskevaan videoon. Niitä löytyy muitakin.

Mutta nyt kaivan esiin sen isän valokuva-albumin, jossa on runsaasti tähän liittyviä valokuvia. Sieltä selviää monta asiaa lisää. Kuvien skannaaminen on valitettavasti vielä tekemättä, mutta teen sitä nyt kirjoittamisen välissä.  Isä lienee ostanut albumin Berliinistä, jossa he vierailivat. Berliinistä hän osti myös albumissa olevia pieniä korttikuvia eri nähtävyyksistä. Albumi on siitä mukava, että jokaisen kuvan alla on selostus. Selostukset puuttuvat mm. isäni sotakuvista. Liitän tähän blogiini vain osan albumin kuvista.

Ariadne Tallinnassa.

Puolalaiset laivastovieraat Tallinnassa.

Hänellä on todellakin ollut juuri ostettu kamera mukanaan, se sama, joka oli 1950-luvun lopulta minun kamerani.  Kamera ovat edelleen tallella. Oy Foton 1937 valokuvaustarvikeluettelo, joka hänellä on ollut luettelon päälle kirjoitetun tekstin mukaan Pariisissa, Haagissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa, Tukholmassa, Tallinnan ja Helsingissä ei sisällä juuri kyseistä kameramerkkiä, mutta useita vastaavia. En nyt ehdi tutkia kameraa syvällisesti enkä voi olla edes varma, oliko hänellä mukana juuri kyseinen kamera vai joku vastaava lainassa. Osa kuvista on hämäryydestä tai liikkeestä johtuen epäselviä, osa aika hyviä. Tai kuvat ovat huitaisten otettuja, innostuksesta kuten minulla käy matkoilla tai muissa tärkeissä tapahtumissa.

Pariisin maailmannäyttely.

Pariisissa oli 1937 suuri maailmannäyttely, josta löytyy paljon tietoa netistä vaikkapa tämän linkin takaa. Huomiota herättivät etenkin kansallissosialistisen Saksan ja Neuvostoliiton paviljongit, jotka olivat vastakkain. Espanjan paviljongissa oli esillä Pablo Picasson myöhemmin kuuluisaksi tullut maalaus Guernica. Osasto edusti tasavaltalaista Espanjaa. Maassa käytiin parhaillaan sisällissotaa.

Näkymä Eiffel-tornista.

Entä Suomi? Suomen näyttelyn suunnittelun ja toteutuksen suoritti arkkitehti Alvar Aalto yhdessä vaimonsa Aino Aallon kanssa. Täältä voit käydä lukemassa Suomen osastosta enemmän. Isäni, tosin epäselvistä Eiffel-tornista otetuista kuvista aloin ihmetellä kuvissa esiintyvä rakenteita, jotka googlaamalla paljastivat, että Pariisissa oli meneillään tosiaan suuri maailmannäyttely. 

Oli mielenkiintoista huomata, että isä kävi myös yhdestä kuvasta päätellen ruuhkaisessa Versaillesissa. Kuvia ei ollut sen enempää, joten tuskin partiolaiset tutkivat paikkaa niin tarkkaan kuin siskoni ja minä 2002.

Pariisi  ja maailman näyttelyn rakennelmia.

Berliini oli varmaan erittäin mielenkiintoinen kohde. Olisi kiva nyt kysellä, miten partiolaiset sen kokivat. Näkyikö juutalaisten jo alkanut vaino mitenkään? Nähtävyydet olivat tosin hienoja. Yhdessä kuvassa hän mainitsee, että siellä ajettiin 110 km/t Saksan kuuluisilla autostradoilla (se oli jo menomatkalla). Hän mainitsee myös Tempelhofin ”U” Untergrundbahnin eli maanalaisen. Sanssoucin linnasta on erityisen paljon ostettuja kortteja. Se olisi muuten kiva joskus nähdä. Ehkä unessa.

Berliinin Sanssoucin sisäänkäynti

Berliinistä matkattiin Pommerissa sijaitsevaan Stettiniin, josta Ariadne-laiva lähti Tallinnan kautta Helsinkiin. Stettin oli saksalaisen anoppini kotikaupunki, mutta se kuuluu nykyään Puolaan ja on ollut vuodesta 1946 alkaen Szczecin. Kaupunki oli vuosisatoja kuulunut Saksalle ja jopa lähes vuosisadan Ruotsille (1600-1700-luvut).

Tallinnasta on muutama satamakuva. Oli mukava palata kotiin: ”Mikä riemu – Pohjolan valkea kaupunki näkyy.”

Tätä kohtaa olen silloin tällöin Helsingissä kuvannut itsekin tämän kuvan innoittamana.

Albumissa oli kuvia myös Latviasta.  Helsingin Sanomista selvisi, että kysymyksessä oli partiolaisten seuraava vuonna 1938 retki Latviassa pidettävälle partioleirille. HS 9.7.1938 kirjoitti, että retki lähtee kuukauden päästä ja retken johtajana toimii partiojohtaja ja opettaja Toivo Laaksonen. HS 31.7.1938:ssa oli valokuva ranskalaisista partiojohtajaista , jotka olivat edellisenä päivänä saapuneet Helsinkiin Tallinnasta ollen kauttakulkumatkalla Ruotsiin vierailtuaan Liettuan ja Latvian partioleireillä.

Tässä Olli ja isä. En nyt löydä sitä 1970-luvun kuvaa, jonka minä olen ottanut. Ehkä se on vielä skannaamatta kuten tuhannet muut.

Olipa partiotoiminta kovin vilkasta noina sodan alusvuosina. Latvian matkalla syntyi uusia ystävyyssuhteita, koska tytöt lähettivät sieltä kortteja jälkikäteen. Veljesvaltioiden kohtalo muuttui sotien takia, kun maat menettivät itsenäisyytensä.  Luodut yhteydet katkesivat. Varmaan monet muutkin partiolaisyhteydet päättyivät. Erään kuvissa esiintyvän miehen isäni tapasi meillä kotona 1970-luvulla. Yritin kerran selvittää, kuka tämä Olli oli.

Berliini. Tuntemattoman sotilaan hauta.

Muutaman vuoden kuluttua koko Eurooppa oli raunioina ja täydellisen muuttunut. Tämä oli isäni grande tour ennen toista suurta matkaa, vuosien sotaretkeä. Millaiseksi elämä olisi muodostunut ilman sitä jälkimmäistä matkaa? Tuskin minua ja sisaruksiani olisi edes olemassa.

Tässä ajetaan 110 km/tunti Saksassa.