Kulttuurin takana ja edessä

Eräs vaikeimpia asioita ihmisen elämässä on ymmärtää toisia ihmisiä, nähdä asioiden taakse, kohdata kaikista vaikeimmat asiat. Elämä ei ole toden totta tasaisella tiellä kävelemistä vaan siihen kuuluu alituinen kompuroiminen ja joskus kaatuminen. Oman itsensä tuntemaan oppiminen vie myös koko elämän eikä ole varmaa olemmeko koskaan valmiita. Ajattelen, että pitää olla myös valmis jättämään elämä kesken kaiken, kuolla, vaikka suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja tehtävät valmistuneet. Näemme usein käyvän niin lukiessamme jonkun tunnetun ihmisen muistokirjoitusta.

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat suunnilleen samalta päivältä kuin nyt eli 13.8-14.8 vuosina 2010-2011. Tämä kuva on 14.8.2010 kävelylenkkini varrelta. Tähän aikaan viljapellot kutsuvat!

Anteeksi lukijani, että kirjoitan välillä tällaisia itsestään selvyyksiä, jotka te varmasti tiedätte paremmin kuin minä. Itse asiassa, joskus on vaikea päästä kirjoittamisen alkuun. Oliko se aasin silta, jota silloin käytämme. Toisaalta tuohon alkuun sisältyy aika paljon sellaisia asioita, joita olen alitajuisesti viime aikoina myös pohtinut. Tänä kesänä.

Nilkkani on rajoittanut minua, vaikka joskus jopa ajattelen sen olevan vain tekosyy olla menemättä kaiken maailman pippaloihin ja yrittää keskittyä elämään tässä ja nyt, rauhoittua. Toisaalta olotila on kovin tuttu jo viime syksystä alkaen. En vain ymmärtänyt sitä täysin tai en ehkä hyväksynyt ajatusta vaan kielsin sen kunnes se oli kohdattava.

Asioiden ja ilmiselvien totuuksien kieltäminen on inhimillistä. Vaikenemisen ja kieltämisen perimä on meissä suomalaisissa todella syvällä. Se luikertelee kaikkeen toimintaamme.

12.8.2010 piti vaihtaa verkkokeinu. Vanhemmat lapsenlapseni ovat jo aikuisia.

Tänään kirjoitan joistakin viime aikoina mieleeni juolahtaneista asioista, joista kaikista voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kaikki aikanaan. 

Viime viikolla kolmas lapsenlapseni aloitti koulun. Jouduin voimakkaasti mukaan alkuun eikä ole ollenkaan pois suljettu, että se jatkuu tällä viikolla. Tuollaiset hetket vievät auttamatta ajattelemaan omia kokemuksia koulun aloituksesta ja miten hankalaa ja raskasta oli omien lasten koulun alkaessa. Kaikki kokemukset poikkeavat toisistaan, mutta jotakin yhteistäkin löytyy.

Mummo antoi vihdoin avata säästölippaat. 12.8.2010

Mieleemme jäävät voimakkaimmin kaikki iloiset asiat. Minua nauratti, kun näin jälleen itseni 7-vuotiaana istumassa kotini keittiön lattialla punaisen salkkumallisen koululaukkuni kanssa. Siihen aikaan koululaisilla ei ollut vielä reppuja. Oli keskiviikko 1.9.1954. Netistä löytää nykyään kuvauksia tuon ajan päivistä, tapahtumista, ilmiöistä ja ihmisistä. Tuona vuonna omassa kansakoulussani oli 1. luokan oppilaita vain 10, mikä saattaa olla aika vähän, kun ajattelemme tuota aikaa, jolloin suuret ikäluokat aloittivat koulunsa. Edellistä vuosikertaa eli 1946 syntyneitä olikin muutama enemmän. Olen kirjoituksissani aiemmin usein sivunnut omaa kansakouluani eli Kaloisten kansakoulua Rengossa. Rakennukset ovat vielä tallella, mutta koulua ei niissä ole enää aikoihin käyty.

Tuhkalan puistoa Lahelassa 14.8.2010

Isäni kävi aikoinaan 1920-luvulla samaa kansakoulua, isovanhempani lienevät käyneet koulunsa muualla Rengossa, mutta kyllä hekin osasivat lukea ja kirjoittaa. Sitä edeltävässä sukupolvessa lienee ollut jo enemmän luku- ja kirjoitustaidottomia. Vanhoista asiakirjoista näen, että ainakaan isovanhempieni vanhemmat eivät osanneet kirjoittaa, koska viralliset asiakirjat on allekirjoitettu puumerkillä. Kansakoulut alkoivat kiertokouluista ja vasta 1800-luvun lopulla pitäjään alettiin perustaa ”korkeampia kansakouluja”.  Kirjoitan aiheesta ehkä joskus myöhemmin lisää. Täältä pääset lukemaan kansakoululaitoksen historiaa. 

Arttu ahkerana 12.8.2011.

Vahvan muiston mukaan istuin siis punaisen laukkuni kanssa keittiön lattialla. Olin tullut koulusta ja olisin halunnut lähteä sinne heti uudelleen. Olin innoissani. Omat lapseni ja lapsenlapseni ovat ennen koulua olleet päiväkodissa ja nykyään myös esikoulussa, joten kokemukset ovat toisenlaisia. On myös ero siinä, että minun lapsuudessani maaseudulla vanhemmat olivat kotona, mutta myöhemmin äidit olivat töissä tai jopa usein yksinhuoltajia. Silloin koulun alku oli huomattavasti vaikeampaa, jopa tuskallisen vaikeata kuten jo päiväkotiaika. Työläisten ja toimihenkilöiden työpäivät erosivat. Useimmat lapset tuotiin päiväkotiin varhain aamulla.  Toin aina lapseni viimeisenä päiväkotiin ja hain viimeisenä. Käytännössä olin myös aina huolehtimassa asiasta yksin.  Näen itseni työntämässä rattaita paksussa lumessa viedessäni lasta hoitoon. Toisaalta näen myös, kuinka kannoin lumisateessa tytärtäni halki Riihimäen kotimatkalla päiväkodista. Jouduin vielä palaamaan takaisin, koska olin unohtanut laukkuni päiväkotiin. Lumisateet ja lumi tuntuvat usein vahvistavan muistoja. Tuolloin oli alkutalvi 1973 ja tyttäreni oli 4-vuotias.

Paljon muitakin muistoja tulee mieleen, yksittäisiä hetkiä. Ne voivat olla asioita, jotka palaavat joskus uniin symbolisella tasolla. Emme koskaan pääse menneisyydestämme eroon. Silti meidän on vaikea mennä toisen ihon alle ja kokea ja tuntea hänen kokemuksensa. Vasta vanhana saatamme ymmärtää siitäkin jotakin, mutta emme aiemmin. Olen silloin tällöin jopa näissä kirjoituksissani yrittänyt asettua omien vanhempieni ajatusmaailmaan. Emmehän silloin puhuneet emmekä nytkään puhu asioista vapaasti voidaksemme olla lähempänä toistemme maailmaa. 

Puhumattomuus on siis edelleen tabu. Saatamme puhua välikäsien kautta, mutta emme keskustele suoraan. Opetamme saman tavan lapsillemme. Ihon alle on vaikea nähdä, kun on kiire ja muut asiat ovat päällimmäisenä. Kirjoittaminen, piirtäminen tai mikä tahansa taiteilu ovat oiva väline itse kullekin käsitellä tai tuoda sisälle jääviä asioita näkyviksi, myös toisten nähtäviksi. Jollei sitten sitäkin pidetä liiallisena avoimuutena ja paljastamisena kuten minun blogejani jotkut saattavat pitää.

Nyt jo lähes unohdin, mistä muusta minun piti nyt kirjoittaa. Ehkä ne aiheet tällä kertaa jäävät vain maininnaksi, joihin saatan palata joskus myöhemmin. Molemmat liittyivät karjalaiseen verenperintööni. Muuten, vaikka karjalaisia saatetaan kuvailla avoimiksi ihmisiksi, tuo puhumattomuuden ja sulkeutuneisuuden perintö koskee myös heitä. Voi tuntua, että he ovat erilaisia, mutta huit hait. Hyvin he silti ovat sopeutuneet uusiin olosuhteisiin jouduttuaan jättämään kotiseutunsa iäksi.  Jotkut ovat jopa unohtaneet täysin alkuperänsä ja juurensa. Toisaalta monet muutkin ylipäänsä eivät jaksa olla kiinnostuneita juuristaan. Eikä tietysti tarvitsekaan. En yritä mitenkään tässä puolustella omaa suurta kiinnostustani.

Tuusulassa vietettiin viime viikolla valtakunnallisia kotiseutupäiviä.  Samalla Kotiseutuliitto täytti 70 vuotta. En osallistunut mihinkään tilaisuuteen, vaikka kaikki tapahtui tässä lähistöllä vain kivenheiton päässä. Aihe sinänsä on kiinnostanut aina. Osallistuin sentään kuuntelemalla avajaispäivän 8.8.2019 ”Kulttuuri liikuttaa”-seminaarin annin. Kyllä kannatti. Tässä linkki taltioituun seminaariin. Suosittelen. Kaikki osuudet olivat todella hyviä.

Kun luennoitsijat kertoivat omista kotiseuduistaan, niin en voinut olla ajattelematta jälleen kerran omia tuntemuksiani. Museoviraston erikoisasiantuntija Leena Marsio palautti mieleeni aineettoman kulttuuriperinnön. Olen joskus jakanut siitä linkkejä Facebookissa ja miettinytkin asioita, mutta nyt kävin tarkemmin tutustumassa laajaan materiaaliin. 

Ystävä kuvaamassa puutarhaani 12.8.2011

Unescon yleiskokous 2003 hyväksyi sopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta.  Sopimukseen on liittynyt 177 valtiota. Suomessa luettelointi on aloitettu 2016. Tähän mennessä Suomen elävän perinnön kansalliseen wikiluetteloon yhteisöt ja järjestöt ym. ovat ilmoittaneet runsaasti aiheita. Unescon luetteloon Suomi voi vuosittain ehdottaa vain yhtä aihetta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on ehdottanut tältä vuodelta kohteeksi saunomista. Ensi vuodelle on ehdotettu kaustislaista viulunsoittoa. Tästä linkki kyseiseen kohtaan.

Tuusulan taiteiden yö oli sinä vuonna 12.8.2011.

 

 

Sivuilla on valtavasti tietoa, jota en edes yritä täällä sen enempää kommentoida. Luentoa kuunnellessani minulla välähti. Kukaan ei ole vielä ehdottanut monimuotoista, rikasta luovutetun alueen edelleen elävää karjalaisuutta.  Kun nykyään puhutaan karjalaisuudesta, tarkoitetaan yleensä nykyisen Suomen Pohjois- ja Eteläkarjalan karjalaisia,  ei siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä ylläpitämää kulttuuria. Karjalan liitto tarkoittaa sillä seuraavaa (kopio liiton sivulta): ”Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, potatkakkaroiden ja riisryynpiiraiden tuoksua. (Karjalan Liiton aluevastaavat)”.

Minun käsitykseni on laajempi, mikä tulee esille myös avatessa Karjalan liiton sivuja eteenpäin. Onpa vaikea aihe laajuutensa vuoksi. Entä ”karjalainen identiteetti” tai ”karjalaisuus ilmiönä”. Välähdykseni tuli nyt kuitenkin kirjattua tänne blogiini.

 

Ystävän taidetta.

Toinen asia, jota tulin miettineeksi viikolla. Koska minulla on DNA-tulosten mukaan juurissani eniten suomalaista, balttilaista ja itä-eurooppalaista perimää eikä juuri mitään viitteitä Venäjään, niin aloin taas kerran pohtia, mistä sukunimi Sirkiä (äitini sukunimi) voisi tulla. Ajatteluni lähtökohta oli eräässä Karjala-lehdessä 2007 olleessa artikkelissa, joka osui lehtileikevarastosta käsiini. 

”Muinaispreussiheimot Suomen asuttajina keskiajalla”-otsikon alla Ilmari Kosonen käsitteli aihetta. Hän kirjoitti, että Muinais-Preussista lähteneet pakolaiset ja Liivinmaalta lähteneet suomenheimoiset olivat merkittävä ryhmä Suomen asuttajina keski-ajalla. Hän mainitsee, että se näkyy myös vahvasti suomalaisessa suku- ja paikannimistössä. Artikkelista ei tässä sen enempää. 

Mutta se vei minut tutkimaan sanojen etymologiaa. Sirgis ja Zirgis liittyy baltialaiseen sanastoon tarkoittaen hyvää ja kaunista hevosta. Zirgas-nimellä se esiintyy liettuan kielessä ja taas Sirgas on vanha preussilainen oria tarkoittava sana.  Siellä mainitaan myös eloisa, minkä me voimme kääntää sirkeäksi. Tässä linkki latvialaisen zirgs-sanan etymologiaan. Tein siitä oman tulkintani. En ole koskaan hyväksynyt sitä, että sukunimi olisi tullut nimestä Sergei kuten jotkut ovat osoittaneet. 

 

Meidän tuntemat ensimmäiset Sirkiät ovat olleet ratsumiehiä ja tulleet sodasta Kuolemajärvelle  ja Uudellekirkolle. Ei sitten mikään ihme, että tuollainen sana olisi tarttunut nimeksi 1700-luvun alkupuolella, jollei nimeä ole aiemmin ollut. 

Muut pohdinnat jäävät sitten myöhempiin blogeihin.

Rajamailla

Herättyäni ajattelin, että olin käynyt taivaassa. Tuskallisen, päänsärkyisen yön jälkeen, oli pakko nousta aikaisin, syödä kaurapuuro ja juoda kuppi kahvia (lääkkeiden päälle). Päänsärky ei vain tuntunut hellittävän. Siksi menin uudelleen sänkyyn ja toivoin saavani unta. 

Siinä raossa, melkein valveen ja unen rajamailla päänsärkyni myös helpotti. Herättyäni mietin pitkään untani. Jos olisin heti voinut, olisin lähtenyt saman tien luonnon helmaan tai jonnekin ihmisten pariin. Tai edes pihalle…

Uni kertoi jälleen kerran jotakin. Kokosin koolle ison joukon läheisiäni, myös heitä, joita en enää tapaa. Silti he olivat unessa yhtä joukkoa, eivät erityisesti yksilöitä. Ehdotin, että menemme yhdessä kahville erääseen kauniiseen yleiseen paikkaan. Kaikki lähtivät innolla sitä kohti.

Matka sinne ei ollut ollenkaan helppo, ei ainakaan minulle. Jäin muista jälkeen enkä ollut enää varma, että löytäisin perille. Mietin sitäkin, josko muut löytävät ilman minua sinne. Minulla oli taas kaksi kameraa mukana. Toinen niistä reistaili, aivan samalla tavalla kuin todellisuudessa. Kaiken lisäksi minusta tuntui, että en saanut kuvia. Se ilman muuta jälleen kerran hidasti kulkuani. Paikkaan kuljettiin erilaisten maisemien läpi, oli maaseutua ja kaupunkia. Lopuksi piti asettua eräänlaiseen keinuhissiin, jolla mentiin korkealle mäelle. En oikein osannut toimia siinä. Olin vähällä jäädä siihen kiinni niin, että olisin kiertänyt jälleen alas. Onneksi joku vieras neuvoi takanani ja ehdin juuri ja juuri hypätä ulos laitteesta. 

Olin tulossa perille, vaikken heti sitä tajunnutkaan. Edessäni aukesi kirkkaan vihreä valoisa niitty. Siellä oli harvakseltaan ihmisiä ryhmissä. Valo sokaisi niin, etten heti nähnyt kohdettani tai heitä, joiden kanssa olin sinne lähtenyt. Sitten kuulun jonkun mainitsevan ihmetellen, mihin olin jäänyt. Yritin taas ottaa valokuvia alueen kauneudesta. Samalla näin joukon. Ruohikolla oli paljon eläimiä, erityisesti kissoja. Jäin hetkeksi ihmettelemään, olivatko lapset ottaneet kissat mukaan retkelle. 

Muiden joukkoon tultuamme, keskustelimme matkan vaikeuksista, nimenomaan siitä ihmeellisestä vekottimesta, jonka kautta paikalle pääsi. Siihen uni katkesikin. Päänsärkyni oli poissa.

Ajattelin unen merkitsevän, että tärkeintä elämässä ovat kaikki ympärillämme olevat ihmiset, kaikki muu on toisarvoista. Toki kamerankin kanssa pääsen taivaaseen.

Mietin myös sitä, että erityisesti tänä kesänä olen ottanut terveysongelmani niin raskaasti. Tiedän, että monilla muilla on paljon vaikeampaa. Olen tänä vuonna myös ajatellut paljon kuolemaa. Niin moni tuntemani ihminen on lähtenyt vihreille niityille.

  

Krooninen sairaus, vaikeasti ymmärrettävä kuin reuma, autoimmuunisairaus, elimistön itse kehittämä, on omituinen myös kantajalleen, joka itse asiassa voi olla ainoa oman sairautensa asiantuntija. Kaikenlaiset testit ja yritykset ymmärtää sitä ovat monimutkainen kokonaisuus. Ei voi edes olettaa, että yleislääkärit ymmärtävät sitä. Reumoja on montaa tyyppiä ja kaikissa tyypeissä on yksilöllisiä eroja ihmisestä toiseen. Joskus tekisi mieli luovuttaa. Tämä kesä on ollut vaikea. Nykyään on olemassa hyvä lääkitys, mutta lääkkeissäkin on omat ongelmansa. Olen todella pitkään yrittänyt katsoa ohi ongelmien ja vain mennä eteenpäin. Se ei ole paras vaihtoehto. Katse on suunnattava kaikkeen, myös niihin elämän varjopuoliin.

Uneeni sisältyi paljon asiaa. Mainitsin edellisessä blogissani, että kädessäni oli toinenkin kirja. Olen usein ennenkin maininnut hienon kirjailijan eli Merete Mazzarellan. Kirja ”Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta” on julkaistu suomeksi jo 2001. Hän on ollut tuolloin noin 55-vuotias. Kirjan alussa hän miettii syitä kirjoittamiselle, tuntemiensa ihmisten ja kirjallisuuden kautta. Hän kirjoittaa uskovansa, että viisikymmentä vuotta on mainio ikä ruveta puhumaan vanhenemisesta. Hän ymmärtää, ettei se sovi kaikille sen ikäisille. Viisasta pohdintaa. Tuskin minun 50-vuotias tyttäreni, vielä pikkulasten äiti, haluaa ajatella vanhenemista muuten kuin leikin kautta.

Mazzarella toteaa, että hän rohkenee puhua vanhoista ihmisistä. Kun hän on joskus käyttänyt sanaa ”vanha”, kielentarkastaja on muuttanut sen ”iäkkääksi”. Hän itse on muuttanut sen takaisin. Vanhenemista ei pidä pitää häpeänä, kiertoilmaisut ovat tarpeettomia. Hän käy läpi kirjallisuuden kautta vanhenemista.

Eräs Simone de Beavoirin kirjassa ”Vanhuus” (1970) käyttämä lause herättää ajatuksia. Hänen äitinsä on aikoinaan merkinnyt kyseisen lauseen. Lause kuuluu seuraavasti:

Nuori ihminen tietää olevansa siirtymisvaiheessa: hänen ruumiinsa muuttuu ja häiritsee häntä. Iäkäs ihminen tietää olevansa vanha muiden kautta ilman omakohtaista suurten muutosten tunnetta. Sisimmässään hän ei hyväksy sitä laatumerkkiä, joka häneen on liimattu, eikä hän enää tiedä, kuka hän on.

Juuri näin. Muiden katse ja sanat kertovat meille sen, että olemme vanhoja. Ne voivat olla vain pieniä vivahteita, aliarvostuksia, katseita, välinpitämättömyyttä. Sitä tulee kaikelta taholta. Et olekaan enää oman itsesi paras asiantuntija, muiden mielestä saatat olla menettänyt koko entisen elämäsi.

En millään pysty kirjoittamaan tähän kaikkia Mazzarellan kirjoista löytämiäni upeita huomioita. Kirjallisuuden lisäksi voimme muistella vanhempiamme ja isovanhempiamme, mikäli se on vain mahdollista. Muistot voivat olla järisyttäviä ja pelottavia varsinkin, jos vanhemmat sairastuivat Alzheimerin tautiin, joka muuttaa ihmisen luonnetta.  Uskon, että me kaikki otamme vanhuuden vastaan eri tavalla. Joskus elämän vauhti ja toiminta jättää tuskan vanhenemisesta taakseen. Toiset saattavat turruttaa itseään alkoholilla tai muulla, jotta eivät muistaisi.  Toisaalta kaikki ovet ovat avoinna vanhoille ihmisille, jollei sitten itse ala syystä tai toisesta sulkea niitä. Olemme ehkä vähän erilaisia vanhoja ihmisiä kuin isovanhempamme tai vanhempamme. 

Kun vanhenemme, ymmärrämme myös itseämme vanhempia paljon paremmin kuin nuorempana. Itse koen nykyään itseni ja muut ikäiseni sen ikäisiksi kuin olemme. Olemme ulkoisesti vanhan näköisiä, mutta silti olemme se sama, nuori ihminen kun kymmeniä vuosia sitten. Elämämme on mennyt siten kun se on mennyt. Vaihtoehtoisia elämiä olisi voinut olla, aihe, joka on minua aina kiinnostanut. 

Mazzarella mainitsee myös Marcel Proustin muutaman kerran. Tämä oli selvänäköinen, erikoinen ja kiehtova. Aina häneen törmätessäni, tulee kova halu palata hänen historiaansa. Se jää aina puolitiehen kuten monet muutkin asiat nykyään, vaikka yritän pistää vastaan. Vaikka kuinka mielessäni suunnittelen tekeväni sitä ja tätä, mielen valtaa ikävä haluttomuus ja turhautuneisuus. Mietin usein, tuleeko niistä jatkossa pysyviä, vaikka ovatko ne vain liittyneet ajoittaiseen huonovointisuuteeni.

Mazzarella siteeraa Marcel Proustia sivulla 171: 

Ihminen on epämääräisen ikäinen olento, olento joka kykenee muutamassa sekunnissa nuorentumaan monta vuotta ja joka kelluu elinaikansa seinien sisällä kuin altaassa, jonka vedenpinta jatkuvasti nousee ja laskee ja saattaa hänet milloin yhden, milloin toisen aikakauden ulottuville.

Mazzarella jatkaa siitä, että menneisyys, vanhan ihmisen menneisyys, on yhtä todellista kuin hänen nykyhetkensä ja menneisyys on alati läsnä hänen nykyhetkessään.  Sen hän pystyy sanomaan tutustuttuaan vanhojen ihmisten kaunokirjallisiin kuvauksiin.

 

Eikä tarvitse olla edes kauhean vanha, kun menneisyyteen palaaminen, omaan tai toisten, on ihmisille tärkeätä. Minäkin ja monet muut muistelevat jatkuvasti omien Karjalaan jääneiden sukujensa asioita eikä vaan niiden. Jo lapsena kotipihalla istuessani tunsin menneisyyden ihmisten kulkevan ohitseni. Kurkottaminen entistä kauemmas menneisyyteen on tullut viime vuosina minulle erityisen tärkeäksi.

Vanhuus on todella monimuotoinen aika ihmisten elämässä, meillä kaikilla erilainen, mutta täynnä yhtymäkohtia toisiimme, kunhan vain haluamme ne nähdä. 

Mazzarella kirjoittaa: 

Vanha alkaa olla, kun yhä useammat maailman poliitikot ovat itseä nuorempia ja kun huomaa haluavansa lukea kaikkein mieluiten puutarhakirjoja tai elämänkertoja ja historiaa.

Niinhän se on. Tai kun käy unessa taivaassa. 

Ja seuraava päivä on kirjoittajallekin jälleen kerran valoisampi ja parempi. Liikkuminen ei enää satu.  Ihminen on taas kiitollisena valmis lähtemään ulos kauniiseen maailmaamme, jota paremmasta emme tiedä. 

Kaikki tähän kirjoitukseen liittämäni valokuvat ovat melkein tarkalleen kymmenen vuoden takaa näiltä elokuun päiviltä 2009. Sen kesän ja sitä seuraavien vuosien äärimmäinen ahdistus sairastuttivat minut. Kaunis maailma, kotipiha, ystävät ja muut harrastukset kantoivat yli vaikeiden aikojen.  Kiitos!

---