Saluti da Italia - eräs matka Euroopassa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tämä blogini kesäkuun alun Karjalan matkasta. Mutta  kuten on jo usein käynyt ilmi, minulle käy yllättävän usein niin, että eteeni putkahtaa kesken kaiken muita juttuja.

Tässä olemme jossakin Italian maaseudulla San Marinon ja San Leon retken tauolla. Tuonne olisi voinut jäädä.

Alex, syksyllä koulun aloittava lapsenlapseni, tuli ensin perjantaina yökylään. Ilta ja yö laajenivat lauantaina Helsinkiin menoon, kun olin ajatellut, että hänen on nähtävä erilainen kirjasto, Oodi. Sattui sitten vielä, että Helsingissä oli alkamassa Pride-viikon suuri kulkue. Kaiken lisäksi tapasimme erään pitkäaikaisen ystäväni, joka oli nähnyt Alexin viimeksi melkein vauvana, neljä vuotta sitten. Yhdessä suuntasimme Aleksanterinkadulle seuraamaan värikästä kulkuetta.

Tämä kuva on ollut joskus aiemmassa blogissani esillä. Olemme jäätelöllä Pyhän Markuksen aukiolla Venetsiassa

Kotona olin jo tovin suunnitellut makuuhuoneen ja tavarahuoneen vaihtamista keskenään. Mainitsin siitä Alexin kuullen.  Hän olisi ryhtynyt heti ajatuksesta toimeen. En ollut siihen vielä valmis. Sensijaan hän intoutui järjestelemään kirjojani, tyhjentämään vielä käsittelemättömiä, alakerran häkkivarastosta tuotuja banaanilaatikoita, niitä, jotka ovat täynnä ”aarteita”. Eiväthän ne niissä olevat kirjat mahdu minnekään. Alex alkoi täyttää kirjahyllyjen aukkoja keräämällä ensin kaikki vanhoilta näyttävät kirjat ja sitten vielä nappaamalla kirjoja muualta. Kirjojeni järjestys, jota nyt ei oikein enää muutamaan vuoteen ole ollutkaan, on taas sekava. Yhtä sekava kuin minäkin.

Pienestä pojasta on tullut aika määrätietoinen. Helsingistäkin piti tulla takaisin junalla bussin sijasta. Vaikka en enää ole liikkuessamme huolissani hänen liikkeistään, olen kuitenkin tuollaisen rupeaman jälkeen niin väsynyt, etten jaksa yleensä seuraavana päivänä lähteä minnekään. Sehän ei toki ole mitään uutta.

Pari kirjoitusta ja muuta tehtävää odottaa minua. Aloinkin etsiä toiseen materiaalia varastohuoneesta ja sorruin kesken kaiken tekemään jo etukäteisjärjestelyjä, nimeämään laatikoita ja hävittämään turhaa paperia. Valokuvia, valokuvia, niitä tuli taas eteeni. Työelämän aikana otin valtavan määrän valokuvia. Matkoilta olen ottanut myös runsaasti kuvia.

Ajatella, matkalle lähdön päätösilta on myös ikuistettu. Huomaa, Italian lippu erään naapurin olkapäillä. Olisikohan silloin jalkapallomatseja. Italia ei kuitenkaan 1986 voittanut maailmanmestaruutta.

Eräs matka halki Euroopan

Nytjuhannusaattona ystävysten istuessa iltaa, muistelimme välillä aikaisempia juhannuksia. Tulimme kesään 1986, kun vietimme silloisen perheeni kanssa ikimuistettavan ajan Italiassa yhdessä naapureittemme kanssa. Asuimme silloin siellä samalla alueella, missä nyt olimme juhannuksena ja aivan samalla tavalla istuimme eräänä kesäiltana kotipihalla. 33 vuotta sitten!  Naapurit olivat lähdössä Italiaan Riminille heinäkuussa.  Teimme saman tien spontaanin ja hullunrohkean päätöksen lähteä Italiaan omalla autolla voidaksemme viettää myös Italiassa aikaa heidän kanssaan.

Alppien ylitys oli kyllä tosi mahtava kokemus. Ainutlaatuinen elämässäni. Uskomaton.

Löysin vanhan kalenterin, joka sisälsi vain asiakastapaamisia. Olin sentään merkinnyt, että lomani alkoi 16.6.1986 mutta en ollut kirjoittanut sanaakaan matkasta. Se olikin niitä ruuhkavuosia ja toisaalta myös vaikeita vuosia, jotka ovat melkein painuneet unohdukseen. Jollei olisi valokuvia, elämäni jatkuvaa dokumenttia, muistojeni virtaa, ei olisi mitään jäljellä. Varsinkin jos ne muistot unohtuvat. Usein käy silti niin, että kun alkaa muistella, pala palalta muistot täydentyvät. Niin kävi tätäkin blogia kirjoittaessani.

Muistaakseni lähdimme joko juhannusaattona (se oli silloin 20.6.) tai juhannuspäivänä, kun tiesimme, että laivoilla ei ollut ruuhkaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan ajoimme ensin Turkuun, josta laivalla Ruotsiin. Sieltä Helsingborgiin, josta laivalla Helsingöriin. En ole aivan varma reitistä, mutta muistan hämärästi, että minäkin pääsin ajamaan autoa Kööpenhaminan tienoilla. Yövyimme jossakin työkaverini suosittelemassa merenrantahotellissa Tanskassa.

Seuraavana aamuna saatoimme mennä lautalla Saksan puolelle Fehmarniin, josta jatkoimme Kieliin saksalaisten sukulaisteni luokse. Heidän luonaan olimme yhden yön ja jatkoimme sitten nopeutta 180-220 km/t halki Saksan Sveitsin Baseliin Riehen-nimiselle paikkakunnalle, jossa asui silloisen mieheni serkku perheineen.

Olihan ajomatka tuskaista, kun piti vain istua vieressä toisen ajaessa hurjaa vauhtia pitkin suoraa moottoritietä. Nalkutin tietenkin naisten tapaan, jotta edes kerran pari pysähtyisimme. Oli pakkokin välillä syödä ja käydä veskissä.

Riehen. Sveitsi

Baselissa viivyimme ehkä parikin yötä. Löysin lähettämäni postikortin tyttärelleni, jossa kerroin, että tulimme Sveitsiin 24.6. illalla.

Oli aikaa levätä ja tutustua paikkakuntaan Kävimme paikassa, metsän keskellä, jossa kolmen maan rajat kohtasivat. Siihen aikaan tarvittiin vielä passeja, vaikka harvoin suomalaisten autoilijoiden tarvitsi niitä rajoja ylittäessään näyttää. Tuolla rajalla oli jännittävä poiketa ilman passia Sveitsin puolelta Saksassa ja Ranskassa. 

Tuosta postikorttikuvasta näkee hyvin, mistä suunnilleen lähdimme kipuamaan St Berhhardin solaa kohti.

Muistojen syvyyksistä putkahti tähän väliin jännittävä, ikivanha puusilta jossakin Sveitsissä. Tiedän, että minulla on siitä jossakin kuvia, postikortteja. Oletan, että kävimme sillalla lähdettyämme jatkamaan matkaa, vaikka muistan toistaalta, että olisimme käyneet siellä Sveitsissä asuvan perheen kanssa.  Ajoimme siis ehkä Luzernin kautta. Google auttaa jälleen. Täällä voit käydä tutustumassa tuohon uskomattomaan siltaan, Euroopan vanhimpaan puusiltaan, joka on rakennettu 1365. Ajatella, silta on palanut elokuussa 1993, jolloin suuri osa sillan maalauksista tuhoutui. Se taisi olla niin uskomaton silta, että lienen ollut kuin puulla päähän lyöty käveltyäni sen koko pituudelta.

Jatkoimme Geneven järvelle. Sieltä lähetin tyttärelleni postikortin 25.6. Kuvieni joukossa on myös valokuva Chillonin linnasta, joka sijaitsee saarella, niin lähellä maantietä, Bernin Alppien ja Genevenjärven välissä, että lienen kuvannut sen auton ikkunasta. Linna lienee ollut minulle tuttu kirjoista, koska se oli inspiroinut romanttisen ajan kirjailijoita ja runoilijoita mm. Victor Hugoa, Alexandre Dumasia ja lordi Byronia. Wikipediassa kerrotaan lisää tästä ikivanhasta linnasta.

Chillonin linna.

Olimme olleet vanhemmilleni 28.6. lähettämän postikortin mukaan Adrianmeren rannalla Riminillä jo pari päivää. Luettelen kortissa reitin Basel-Vevey-Montreux-St.Bernhard-Torino-Savonia-Genova-Pisa-Forlia-Rimini. Olimme lähteneet matkaan niin nopeasti, etten ollut ehtinyt tutustua paikkoihin etukäteen. Kuitenkin kävimme siis Geneven järvellä ja pääsin ylittämään Alpit St.Berhardin solan kautta (ei tunnelin kautta).

Pisassa

En mainitse kortissa, että yövyimme Italiassa. Muistan sen silti. Paikkakunta lienee ollut Varazze Ligurinmeren rannalla.  Välimeren puoleinen rannikko on jyrkkää, pudotus mereen oli pitkä.  Hotelli oli pieni, italialaisen, tavallisen kansan käyttämä, alkeellinen hotelli, jonka tyynyliinat haisivat niin pahalle, että jouduin peittämään ne omilla pyyheliinoilla.

Olin etukäteen päättänyt, että Genovassa haluan vierailla Kolumbuksen syntymäkodissa. Olin merkinnyt sen karttaan. Matkassa taisi olla äskettäin laatikosta kaivamani karttakirja, "Euroopan tiekartta. Kartat ja reittiselostukset.Automatkailijan opas. WSOY.1985. Siihen aikaanhan ei ollut vielä mitään GPS-palvelua.

No, kirjan väristä löytyy esite Hotel Bristol Varazze. Dachaun museon esite ja "Was, Wann, Wie § Wo" Hamburg von A bis F.

Genovan suuruus yllätti. Ei ollut mitään mahdollisuutta siinä ruuhkassa löytää kadunristeystä. Suunnilleen niillä paikoin käännyimme kapealle kadulle ja jouduimme jonnekin vuorille vievälle tielle, joka jyrkkeni ja kapeni. Oli pakko etsiä kääntymispaikka ja tulla takaisin. Jätimme etsimisen siihen ja suuntasimme Genovan ruuhkista ja suuruudesta pienempään Pisan kaupunkiin. Se olikin rauhoittava ja levollinen kokemus, vaikkemme edes yrittäneet lähteä kiipeämään vinossa olevaan torniin. 

Tänä keväänä pääsin käymään Sevillan katedraalissa, jossa säilytetään Kolumbuksen luita. Silloin 1980-luvulla ei vielä lienee ollut kyseenalaista, että hän ei ehkä ollut olleenkaan italialainen.

Siinä meidän porukka paitsi kuvaaja puuttuu. Oltaisiinko 2.7.1986 Venetsiassa tai?

Jatkoimme kohti Firenzeä, jonka myös ohitimme. Ehkä minulla oli jotakin näkemisen arvoista mielessä, mutta meille suomalaisille liikenne oli niin hurjaa sielläkin, että oli paras suoriutua eteenpäin maaseudun rauhaan. Kadut olivat täynnä skoottereita, jalankulkijoita ja tietenkin autoja. Ajoimme siis läpi Firenzen. Ylitimme Apenniinit, joiden maisemat olivat ihanan loivia verrattuna Alppien jyrkkyyteen ja lumisuuteen.

Tämä oli niitä ihania ruokailuhetkiä meren rannalla Cattolican suunnalla.

Päivän päätteeksi saavuimme Riminille ja otimme vastaan meille kadulla tarjotun yöpymispaikan, jossa viivyimme aina siihen saakka, kun ystävämme Tuusulasta saapuivat.

Kun he saapuivat, olimme muistaakseni vastassa lentokentällä. Samana iltana tuli valtava ukkosmyrsky. Olimme yhdessä syömässä jossakin ja mieheni lähti viemään ystäviämme heidän hotelliinsa. Myrsky yllätti jo matkalla. Hän oli vähällä ajaa mereen. Huoneemme ikkuna hajosi . Kattoparvekkeella kuivattamani pyykit lensivät taivaan tuuliin ja isot kiviset kukka-altaat kaatuivat. 

Olen skannanut osan matkan kuvista ja perustan niille oman kansion, jotta ne säilyvät. Kuvia tuli otettua paljon kuten matkoilta yleensä. 1980-luvulla valokuvaus oli kallista. Negatiiveista voi löytyä lisäkuvia!

Pari päivää myöhemmin muutimme heitä lähempänä olevaan hotelliin aivan junaradan viereen. Siellä junat kolistelivat ja hotellihuone tärisi. Mutta emmehän me siellä viettäneet muuten aikaa kuin yöt. Kiertelimme ympäröivää aluetta, mutta vietimme aikaa myös rannalla. Poikani oli 6-vuotias ja ystäväpariskunnan mukana ollut tytär noin 13-14-vuotias.

  

Kävimme päivän matkalla Venetsiassa. Ylitimme ison Po-joen, jonka muistan aina, koska oikein odotin sen ylitystä. Joki on 652 kilometriä pitkä. Se lähtee Alpeilta ja laskee Adrianmeren pohjoisosaan. Itse asiassa olimme ylittäneet sen jo Torinossa tulomatkallamme.



 

San Marinossa.

Kiertelimme jalkaisin ympäri Venetsiaa. Ajoimme rannikkoa etelään, söimme ihania merenantimia yksinäisessä paikassa rannalla, vietimme päivän pienessä, viihtyisässä San Marinon tasavallassa, joka oli täynnä viinikauppoja. Samalla tutustuimme lähistöllä olevaan San Leon linnoitukseen. Jostakin syystä yhdistin linnan Casanovaan ja hänen vankeuteensa linnassa. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan Casanova tunsi kirjailija Alexandre Dumasin tunnetuksi tekemän kreivi Alessando Cagliostron, joka kuoli vankina linnassa elokuussa 1795.  No, silloin ei ollut Googlea!

Valokuvat olivat kaikki sinistyneet huomattavasti. Jouduin poistamaan sinistä väriä huomattavan paljon kuvankäsittelyssä. Yleensä en muulla tavoin koskenut kuviin.

Ihana Italian maaseutu. Siellä ei ollut ruuhkia.

San Leon ikkunasta.

Palasimme takaisin kotiin Gardajärven, Itävallan, Münchenin (yöpyminen)ja Hampurin (toinen yö) kautta. Kotimatkalla vaikuttavin vierailemamme paikka oli Münchenin lähellä sijaitseva Dachaun keskitysleiri.

Tätä kirjoittaessani muistiini palaa matkan varrelta monia muita pieniä asioita, hetkiä, vaikkei niistä kaikista edes ole valokuvia. Kannattaa välillä rassata muistia ja yllättyä.

Tuskin enää edes haluan tehdä pitkiä ulkomaanmatkoja. Ne ovat monessa mielessä liian rasittavia. Minulle riittävät muistot, kirjallisuus ja Google maps. Niiden avulla voin matkustaa missä vain ja milloin vain. Jo lapsena matkustin karttojen ja kirjojen avulla, sitten oikeasti ja nyt nykytekniikka tarjoaa mahtavia mahdollisuuksia matkustamiseen. Kotimaa on kaiken lisäksi vielä suurelta osin kartoittamatta.

P.S. Kun kuvia katselee älykännykällä, ne ovat yllättävän keltaisia ja vääränvärisiä. Läppärillä kuvat näyttävt paremmilta. En tiedä, millä tavalla saisin niistä luonnollisen näköisiä molempiin laitteisiin.

Hämeestä Karjalan kannakselle

Olen mennyt usein melko syvälle sukututkimuksessa. Joskus eteen tulee tilanne, joka mietityttää. Sitten jonakin päivänä päivittäessäni jotakin aukkoa tutkimuksissani, näen rippikirjan sivulla merkinnän, että henkilö on tullut Karjalaan Lopelta. Minulla välähtää. Saan mietintääni selityksen. Vaikka eihän se loppujen lopuksi ole vielä selitys. Olen vain pienestä virikkeestä saanut aiheen lähteä tutkimaan erään tuntemattoman henkilön elämänpolkua. Omaksi ilokseni.

Tässä olemme 9.6.2019 vierailulla Kuolemajärven kirkon paikalla. Väinö Valtonen toimii esilaulajana laulaessamme suvivirtta. 1899- 1902 rakennettu kirkko räjäytettiin suomalaisten toimesta talvisodan sytyttyä 8.12.1939. Täältä löydät lisätietoa kirkosta.

Eenokki Kustaanpoika Stenholm-niminen mies ilmaantui jossakin vaiheessa Kuolemajärven Kaukjärven kylään rengiksi. Kuolemajärven rippikirjan 1808 – 1821 Kaukjärvi inhysingar viimeisellä sivulla luin hänen nimensä ja tekstin ”med betyg ifrån Loppis”.

Muuttotodistuksia kummankaan seurakunnan osalta ei ole saatavissa netin kautta, joten en pysty tarkistamaan, mistä ja milloin hän on muuttanut. Viimeisen kerran hän on Lopen rippikirjoissa 1804 – 1809, kun perhe asui Lopen Läyliäisissä, jossa isä toimi vankienkuljettajana ja -vartijana. Saman sivun yläreunassa on mainittu Carl Johan Techton s. 1769, joka lienee ollut isän esimiehenä. Perhe oli muuttanut Läyliäisiin Hämeenlinnasta, jossa he ovat oleskelleet jonkin aikaa. Perheen kulkureitistä kirjoitan lisää tuonnempana.

Tässä on Lopen uusi kirkko, joka rakennettiin 1885 - 1888. Vastapäätä tien toisella puolella on valtavan iso hautausmaa. kuva olen ottanut 14.4.2018.

 

 

Kustaa Stenholmin perhe

Eenokki, Enoch oli syntynyt 6.1.1792 Janakkalan Vähikkälän Haapamäen torpassa oman kotikyläni Rengon Vehmaisten naapurissa pitäjänseppä Kustaa Stenholmin ja Riitta Heikintytär Kyöstilän lapsena. Perhe oli välillä oleskellut myös Lopella, jossa syntyi osa lapsista. Näitä oli syntynyt kaiken kaikkiaan kahdeksan välillä 1778 – 1798.

Lopen ikivanha Santa Pirjan kirkko, joka oli säännöllisessä käytössä vielä 1805 saakka.

En ole pystynyt selvittämään Kustaa Stenholmin patronyymiä. Hänen syntymäajakseen on merkitty 1754. Tarkistin Janakkalassa 1754 syntyneiden kahden Kustaa-nimisen taustoja ja totesin, että kumpikaan ei voi olla hän. 1753 on Janakkalassa syntynyt myös yksi Gustavus Haagan eli Hakoisten Väkkärlän torpassa, mutta en toistaiseksi päässyt tämän henkilön jalanjäljille. Oletan silti edelleen, että todennäköisesti hän on lähtöisin Janakkalasta, mutta tietenkin hän voi olla myös Lopelta, Rengosta tai Vanajasta.

Saattaa olla, että joku tunnistaa kirjoituksestani esivanhempiaan vaikkapa Karjalaan lähteneen Eenokin kautta. Minuun voi silloin ottaa yhteyttä. Olen tutkinut tunnettujen henkilöiden sukuja, mutta parasta on silti tutkia tavallisen ihmisen historiaa ja kulkua täällä.

Tässä Lopen vanhaa kirkkoa takaapäin. Ihmettelin, missä sitten välillä pidettiin kirkonmenoja. Täältä löytyi selityksiä.

Kun Kustaa Stenholm 9.11.1777 avioitui Vähikkälän Kyöstilän talon nro 1 isännän Heikki Heikinpojan (Veikko Kerkkonen. Janakkalan historia s 269-270) tyttären Riitta Heikintyttären kanssa, hän oli vasta 23-vuotias ja ammatiltaan seppä. Em. Janakkalan historiassa mainitaan, että Kustaa Stenholm hallitsi samassa Vähikkälän kylässä olevaa Haapamäen torppaa 1792. Vaimon nimen mainitaan olevan Beata, kun se on oikeasti Riitta (Brita). 

Kyseisessä historiateoksessa on paljon epätarkkuuksia, mutta siitä on hyötyä kokonaiskuvan saavuttamiseksi. Silti ilman sisällysluetteloa olevia historiateoksia on vaikea käsitellä ja tietoa saattaa jäädä piiloon.

Tässä olin 13.5.2014 ihmettelemässä Lopen vanhan kirkon sijaintia korkealla mäellä. Mäellä on uusi kirkkokin

Kustaa Stenholm oleskeli välillä perheineen myös Lopella, jossa syntyi ainakin kolme Eenokin vanhempaa sisarusta. Tytär Adolfiina on merkitty joissakin rippikirjoissa syntyneeksi Tammelassa, joten sielläkin hän on ollut sepäntöissä. 

Ei ole kovin tavallista, että Hämeessä esiintyy jo heti 1700-luvun puolivälin jälkeen henkilöitä sukunimellä, joka pysyy myöhemmin myös lapsilla ja siirtyy Eenokin mukana jopa Kuolemajärvelle ja siellä hänen jälkeläisilleen. Tavallista on silti, että ammattimiehet ottivat jo varhain sukunimiä. Toisaalta sama sukunimi esiintyy monilla muillakin. Voi olla joskus vaikeata erottaa henkilöitä senkin takia kun vielä etunimet ovat samoja.  Yleistä on myös, että otetut sukunimet vaihtuvat niin, että niiden omistajia on vaikea seurata rippikirjoja tutkimalla.

Kustaa Stenholmin ammatti pitäjänseppä oli erityisen arvostettu ammatti, mutta ilmeisesti hän ikääntyessään joutui tekemään myös muita töitä kuten hoitamaan vankien kuljetuksia ja vartiointia. Siinäkin tarvittiin sepän osaamista, koska vankeja kuljetettiin kahleissa. Ne oli taottava. Lopen Läyliäisten rippikirjasta perhe löytyy heti paikkakunnan pitäjänsepän sivujen jälkeen otsikolla ”inhyses”. Seppä on tuolloin ollut Erik Ståhlhammar s. 1770.  Perhe joutui myös muuttamaan usein paikasta toiseen. Välillä he oleskelivat Lopen Pilpalan sahalla. Se ei ollut tosin mitenkään harvinaista erilaisia työtehtäviä suorittavien keskuudessa noihin aikoihin.

Kuolemajärvellä oli ollut myös samalla paikalla aikoinaan vanha kirkko. Hautausmaa kirkon ympärillä oli valtavan suuri. Se sijaitsi kauniilla niemellä järven (Kuolemajärvi) rannalla. Nyt alueet kasvavat puuta. Kuva toukokuulta 2014, kun vietimme siellä evakkoonlähdön 70-vuotisjuhlaa.

Ståhlhammar lienee myös ollut kovin yleinen sepän sukunimi. Lähdin seuraamaan yhtä Ståhlhammar-nimistä, joka oli sepän oppilaana tullut kotikylääni Vehmaisiin mennen naimisiin Junnilan tyttären kanssa. Hänen juurensa johtivat Lopen kautta Janakkalaan eikä hän ehkä ole sukua tuolle aiemmin mainitsemalleni Erik Ståhlhammarille. Mutta tiedä häntä, avioliittoja solmittiin paljon eri käsityöläisperheiden nuorten välillä. 

Kustaa Stenholmin elämä päättyi Lopella keuhkotautiin 10.3.1818 ja hänet haudattiin 22.3.1818. Vaimo Riitta kuoli Lopen Sajaniemessä 1836, jossa hän asui poikansa pitäjännahkuri Benjamin Kustaanpoika Stenholmin perheessä.

Sormet syyhyten tutkin joidenkin suvun jäsenten jälkiä aina eteenpäin, mutta sukututkimuksesta ei tule koskaan valmista.  Jossakin vaiheessa on paras luovuttaa, koska auttamatta muut tehtäväni kärsivät uppouduttuani johonkin epäolennaiseen? Mutta ovatko iloa tuottavat toiminnot epäolennaisia?

Kustaa Stenholmin tyttären 1796 syntyneen Adolfiinan jälkiä seurasin pitkälle, mutten niin pitkälle, että olisin löytänyt hänen kuolinaikansa. Hän sai Lopen Läyliäisten Oilan talon pojan Heikki Heikinpojan kanssa kolme lasta, joista nuorinta 1830 syntynyttä Kustaa Adolf Heikinpoikaa onnistuin seuraamaan melko pitkälle.

Tässä Kuolemajärvi-säätiön aiemmin johdossa olleet miehet Kalevi Kettinen ja Arvi Akkanen laskevat seppelettä 2014, jolloin meitä oli paikalla kolme bussillista.

Kustaa Adolf Heikinpoika löysi vaimon Erika Abrahamintyttären Lopen Launosista Mäyrän torpasta ja he avioituvat 1851.  Erika oli alun perin syntynyt Tervakoskella ja sinne perhe joutui myöhemmin, kun Kustaa Adolf meni paperitehtaalle työläiseksi.  Jostakin syystä perhe muutti kesken kaiken Tervakoskelta Renkoon kesällä 1857 ja kaiken lisäksi kotikylääni, jälleen Vehmaisten kylän Junnilaan. Hämeessä oli noihin aikoihin paljon pöhinää, hiljaisessa Vehmaisten kylässäkin.

Vehmaisista he palaavat kuitenkin pian takaisin paperitehtaalle, jossa syntyi jo aiemmin syntyneen kahden vanhimman tyttären Maria Kustaavan s. 1852 ja Sofia Vilhelmiinan s. 1856 lisäksi viisi tytärtä. Nämä kaikki viisi kuolivat nuorina, joko vauvoina ja yksi 14-vuotiaana. Vanhimpana kuolleen kuolinsyyksi löysin keuhkotaudin. Isä Kustaa Adolf on kuollut jo aiemmin kesällä 1868 hermokuumeeseen. Eipä ole mikään ihme, kun lapsia on kuollut koko ajan ja muutenkin ajat lienevät olleet hyvin vaikeita. Samalla sivulla, josta tarkistin Kustaa Adolfin kuolinsyyn, on monta muutakin hermokuumeeseen kuollutta kesällä 1868. Kyseessä saattoi olla jokin lavantaudin muoto.

Paperitehtaalla tarvittiin paljon nuorta työvoimaa. Pojat (gossar) ja tytöt (flickor) on rippikirjassa hienosti kirjattu omiksi kokonaisuuksiin kuten myös lesket (enkor). Erika on jossakin vaiheessa kesän 1890 aikana häipynyt Tervakoskelta ja kirjaan on tehty suomeksi merkintä: ”ei oleskele enää täällä”. Eloonjääneet vanhimmat tyttäret ovat lähteneet paperitehtaalta jo 1875. Maria Kustaava solmi avioliiton ja lähti Sääksmäelle ja Sofia Vilhelmiina muutti Hämeenlinnaan.

Maisemaa Karjalaisten kylässä. Kohta sukellamme metsään ja ohitamme tieristeyksiä, jotka vievät Inkilään, Kipinolaan, Juvanruukkiin ja Yläkirjolaan. Kuvasin kyllä niitäkin bussin ikkunasta toukokuussa 2014.

Eenok Kustaanpoika Stenholmin perhe

Palaan nyt siihen, mistä aloitin, Eenok Kustaanpoika Stenholmiin, joka lähti sinne Karjalan kannakselle. Häntä kyllä muisteltiin Hämeessäkin, koska usein perheessä lapsille annettiin nimi Enoch. Se oli kyllä niihin aikoina suosittu nimi ja toisaalta nimivalikoima oli hyvin pieni. Palaan suureen Kuolemajärven Kaukjärven kylään, jonka rippikirjan sivulta, kylän viimeisimmältä löysin hänet. Hän lienee ollut ennen Karjalaan tuloa muuallakin, ehkä tullut syvemmälle Karjalan kannakselle Viipurin kautta. Kuolemajärvelle hän jää pysyvästi.

Yläkirjolan ym. tienristeyksien jälkeen ylitämme junarajan, Radan oikealla puolella sijaitsi aikoinaan Kuolemajärven asema. Rata Terijoelta Koivistolle valmistui 1916.

Eenok solmi avioliiton Kristiina Gabrielintytär Potinkaran kanssa 5.10.1823. Kristiinan mainitaan olevan Kirjolan kylästä. Hän oli syntynyt 24.11.1799 Taatilan kylässä Gabriel Ristonpoika Potinkaran ja Katariina Matintytär Hovin ensimmäisenä lapsena. Gabriel ja Katariina olivat avioituneet 27.1.1798.  Kaikki ei tässä perheessä tuntunut menevän hyvin. Toinen lapsi Peter syntyi kesäkuussa 1807. Äiti Katariina kuoli Kirjolassa vain 31-vuotiaana 11.4.1808 kovaan kuumeeseen ja haudattiin 19.4.1808. Peter-vauva kuoli pian äitinsä jälkeen 10 kuukauden iässä 4.5.1808.  Isä Gabriel hävisi kokonaan kuvioista, Kirjolan rippikirjassa on merkintä, että hän lähti Uudellekirkolle. En löydä hänestä enää jälkeäkään. Sukututkimuksessa kohtaa jatkuvasti itkettäviä perhetragedioita. Katariinan isä Matti Antinpoika Hovi kuoli samoin kovaan kuumeeseen 18.6.1808.

Radan vasemmalla puolella sijaitsi Pentikkälän kylä. Kun jatkamme matkaa, tulemme kohta Akkalan kylään, joka on paikkakunnan nykyinen keskuspaikka. Sitten ollaankin pian kirkolla.

Kristiinalla ei ollut enää äitiä, isää eikä isoisää ja isoäitikin kuoli parin vuoden päästä. Hän on tuolloin 1808 vasta 9-vuotias. Hän eli jatkossa Kirjolan kylässä äitinsä Katariinan veljien adoptoimana. Kenen perheessä hän pääosin on, sitä minun on vaikea arvioida. Koska hänet oli vanhemmassa rippikirjassa kirjattu äitinsä pikkuserkun Yrjö Salomoninpoika Hovin ja tämän vaimon Helena Jaakontytär Mannosen yhteyteen, oletin ensin asian olevan niin. He eivät ole häntä paljon vanhempia ja menevät avioon vasta 1812.Mutta ehkä hän on kaikkien yhteisesti adoptoima aina siihen saakka, kun avioituu.

1822 – 1835 onkin sitten rippikirjassa merkintä, että Kristiina on ”gift till Kaukjärvi”. Eenok ja Kristiina saivat Kaukjärvellä neljä poikaa, joista vain yksi eli 9.6.1832 syntynyt Jooseppi jatkoi sukua. Muut pojat kuolivat pikkulapsina.

Kirkko hautausmaalta päin katsottuna.

Jooseppi Eenokinpoika Stenholm avioitui Karjalaisten kylästä olevan 4.9.1840 syntyneen Eeva Abrahamintytär Muurisen kanssa 1.6.1862. Isä Eenok eikä äiti Kristiina eivät olleet tätä enää näkemässä. Eenok kuoli Kaukjärven Siprolassa 54-vuotiaana 31.5.1846. Kuolinsyy oli ”andtäppa” eli hengenahdistus. Äiti Kristiina kuoli 30.6.1860 Yläkirjolan kylässä 60 vuoden iässä. Joosepin eloon jääneen pojan Emmanuelin (Manu) lapset syntyvät jo 1900-luvun vaihteessa ja sen jälkeen kahdessa avioliitossa. Heidän kohtalonsa jää nyt tutkimatta.

Kirjolan kylä, jota myöhemmin kutsuttiin Yläkirjolaksi on viime sodan jälkeen hävinnyt. Juvanruukin alue, Karjalaisten kylästä kirkolle johtavan tien toisella puolella katsottiin ainakin aiemmin kuuluvaksi Yläkirjolaan ja käsittääkseni Stenholmin sukua asui 1800-luvun lopulla juuri siellä. Kartalla alueet näkyy pelkkänä metsänä ja peltona. 

Nyt. 9.6. olemme juuri saapuneet kirkolle. Mika Akkanen, Kuolemajärvi-säätiön hallituksen puheenjohtaja, matkaisäntä seisoo kirkon paikalla. Muutama vanha hautakivi. Kuvaajan vieressä oikealla on sinne 1942 haudattujen sodassa kuolleiden muistomerkki.

Ovatko tiet nyt ajokuntoisia, se pitäisi käydä kokeilemassa? Uskon,että jotkut ovat käyneet siellä tutkimassa isovanhempiensa talojen paikkoja. Eräällä matkalla, olisiko ollut kesällä 2015 oli mukana kaksi nuorta naista, jotka lähtivät Yläkirjolaan etsimään sukunsa asuinpaikkaa (Jyrkmamia). Kylässä asui 1939 iso liuta ihmisiä. Kyläkuvaukseen on liitetty 47 asuintaloa asukkaineen. Aikoinaan kylässä asui paljon ihmisiä sukunimillä Hovi, Mamia, Hietanen, Tähkäpää, Inkinen, Pentikäinen, Evesti. 1900-luvulla sukunimien kirjo oli laajentunut.

Tämän jutun juuri lähti siitä, kun olin aiemmin miettinyt eräälle täysin karjalaistaustaiselle ystävälleni ilmestyneitä DNA-osumia Hämeestä. Tunsin ko. henkilöt, koska he ovat mukana hämäläisessä sukuseurassa, jossa toimin. Omista osumistani on vaikea erottaa vastaavia, koska isäni kautta olen joka tapauksessa sukua useimmille sukuseuralaisille. Perinteisen sukututkimuksen keinoin en ole pystynyt osoittamaan Kustaa Stenholmin ja hänen lastensa sukulaisuutta hämäläisten henkilöiden välillä. Voin vahvasti olettaa, että hänen sukuhistoriansa kiertyy silti vahvasti meihin. Mitä kautta, sitä en ehkä pysty koskaan selvittämään.

Eenokki Stenholmin lapsille ja lapsenlapsille ja ehkä myös myöhemmille sukupolville, joista minulla ei ole tietoa, olen perinteisen sukututkimuksen perusteella molempien karjalaisten isovanhempieni kautta kaukaista sukua (Tähkäpäät ja Muuriset). Hämäläisen suvun osalta ei ole myöskään mikään ihme, että olisimme sukua, mutta jätän enemmän tutkimisen tähän. Tämä oli siis eräänlaista ristisanatehtävän tekoa ja kaikki henkilöt ovat tuntemattomia.

Kuolemajärven hautausmaata pikakäynnillämme 9.6.2019.