Rajojen välissä

Aina ajoin meidän on hyvä kokeilla rajojamme. Tämä koskee kaikkia muitakin, mutta tässä kerron omien rajojeni mittaamisesta, tosin vain yhdestä näkökulmasta, sillä rajojaan voi tutkia usealta eri suunnalta. Useimmiten katsomme näitä asioita nimenomaan niistä muista lähtökohdista, sillä on kiusallista ja ties mitä muuta, keskustella asiasta tämän, nyt esille ottamani näkökulman kautta.

Aina silloin tällöin kuvaan esineitä, joihin liittyy jotakin muistettavaa. Tämän seinälle ripustettavan esineen sain kesällä 2000 eräältä asiakkaaltani muuttaessani omakotitaloon Tuusulaan. Siellä keittiön vitriinin kyljessä se roikkui aina viime heinäkuun loppuun saakka.  Vastaavia esineitä  odottamassa kuvaamista ja luopumista on vaikka kuinka paljon. 

Olisi aika vaikea selittää tarkemmin kenellekään, että jos olen liikkeessä yhden päivän, minun on seuraavana päivänä levättävä melkein sama aika. Tämä koskee myös kaikenlaista liikuntaa, joka vaatii myös vastaavan levon. En tuskin enää koskaan ole sellainen ikiliikkuja, joka aikoinaan olin. Lepoon on sisällytettävä myös iso annos hiljaisuutta ja vain olemista. Onneksi pystyn nykyään järjestämään tämän aika hyvin.

Tällaisia tilanteita on viime aikoina ollut useita. Tälläkin viikolla raahauduin eräänä iltana myöhään kotiin kipein jaloin. Olin viettänyt koko päivän Helsingissä. Jalkani eivät olleet toipuneet edes aamuun mennessä. Sitä tekee oleminen ja liikkuminen jaloillaan koko päivän, vaikka toki siinä sain välillä istua pitkät tovit kuuntelemassa. 

Silloin 1990-luvun lopulla sitä jaksoi vielä kuin viimeistä päivää.

Olen silti onnellinen, että saan lääkkeiden avulla elää lähes normaalisti. Se ei onnistu koskaan kaikille reumasairauksia poteville.  Reuma ei näy ihmisestä päällepäin ja sitä varsinkin minun kohdallani on vaikea kuvailla kenellekään. Lääkkeistä huolimatta tunnen koko ajan sen läsnäolon. Ilman lääkkeitä olotila olisi sietämätön, vaikka silloinkin sen pystyy aika hyvin salaamaan. 

Tunne itsesi. Kun sairastamme jotakin kroonista sairautta, joudumme ottamaan sen tavalla tai toisella koko ajan huomioon.  Minäkin yritin unohtaa sen syksyllä 2013 jättämällä toisen lääkkeen pois. Pari vuotta myöhemmin sairaus aktivoitui ja sain sen laantumaan suostumalla aloittamaan uudelleen saman lääkkeen ottamisen.  Olen silti onnekas, että saan avun sairauteen vain kahdella edullisella lääkkeellä. Seuraan keskusteluja eräässä Facebook-ryhmässä, jossa liikkuu paljon erilaisia reumoja sairastavia ihmisiä. Suurin osa heistä, nuorista ihmisistä ei tunnu löytävän apua edes lääkkeistä. 

Kun itse jätin ikävän sytostaatti-pohjaisen lääkkeen pois, ajattelin vielä pystyväni paranemaan mielen voimalla. Sitä kautta olin myös sairastunut. Mieletön stressi ja sitä seuraava henkinen ahdistus tekivät minut sairaaksi. Olen pystynyt päiväkirjoistani seuraamaan prosessia ollen kirjoittaessani vielä tietämätön siitä, mistä on kysymys. Sairastuminen ja paraneminen ovat usein mielestämme kiinni. Tosin silloin tällöin vaivumme vähitellen syvemmälle sairauteen, emmekä jaksa sieltä nousta. Kuulemme yleviä kertomuksia siitä, kuinka ihmiset ovat pelastuneet syövältä ja aloittaneet uuden elämän. On hienoa, jos pystyy pitämään sen uuden elämän suunnan koko ajan voimassa.

Tämän kuvan on isäni ottanut 1957 eli juuri tuona  keväänä, josta päiväkirjani kertoo. Taitaa olla mummoni syntymäpäivien aika. Hän täytty toukokuussa 65 vuotta. Istun mummoni vieressä käsi leualla.

Tänä syksynä, kun olen vihdoin pystynyt jättämään ne elämäni ikävimmät kokemukset ja asiat taakseni, olen ajatellut paljon tulevaisuuttani ja kaikkea sitä, mitä vielä haluaisin tehdä. Siksi olen joutunut ottamaan myös nuo rajoitukseni huomioon. Toisaalta, enpä halua, että minua katsotaan sairauden kautta. Sillä oli aikanaan myös hyvät puolensa. Ylpeästi terve ihminen ei aina huomaa muita ihmisiä ja näiden rajoituksia. Kun sairastumme, meille jaetaan auliimmin myös muiden kokemuksia. Sen huomasin minäkin. Eli on niitä rajoituksia monella muullakin.

Asiasta toiseen. Vanhuuteen kuuluu myös muistelu. Sitähän olen tehnyt jo nuoresta saakka. Jos 18-vuotiaana muistelin, mitä 10-vuotiaana ajattelin (viittaus edelliseen blogiini), niin voin hyvin kirjoittaa, että se on ihmisen hieno ominaisuus.  Yleensä muistelemme elettyä elämää ja itseämme osana sitä. 

Lapsuuden maisemat eivät koskaan unohdu.

Muistella voi myös tulevaisuuden kautta. Olen joskus aloittanut kirjoittaa tekstiä kaukaisen tulevaisuuden maailmasta, jossa olen ollut osana sitä muistaen silti kaiken entisen. Siihen maailmaan on nyt matkaa enkä jaksa etsiä kirjoitustani siitä. Sen sijaan otan taas jonkun sattumalta käteeni osuvan päiväkirjan. 

Vuosia sitten kirjoitin puhtaaksi päiväkirjani vuodelta 1957. Ajatuksena oli silloinkin jokin projekti, joka jäi kesken. Otin nyt tuon 9-vuotiaana aloittamani kukertavakantisen kirjan esiin ja alan lukea sitä uudelleen. Hämmästyn edelleen sitä, kuinka olen silloin kirjoittanut talteen vain faktat eli sen, mitä teen. En kirjoita, mitä tunnen. Saatan kyllä mainita koululaukun olevan painava, mutta jaksavani kantaa sen.  Kirjoitan tarkkaan ylös vaikkapa yhden koulupäivän tapahtumat mainiten kaikki henkilöt nimellä. Oli helmikuu 1957.

Käymme koulua, käyn hammaslääkärissä Hämeenlinnassa, kuljemme bussilla, käymme Anjalassa. Helmikuun 20 päivänä olin tulossa Hämeenlinnasta bussilla, ilmeisesti yksin, kun vähän matkaa Rengon kirkon jälkeen bussi ajoi päin ladon seinää, ”kun siinä vieressä oli pitkä jono autoja.” Eräs mies nosti kaikki ihmiset auton ikkunasta ulos. Jatkoimmeko samalla bussilla vain, sitä en kerro. Mainitsen vain, että pitkän ajan päästä jatkoimme matkaa. Olen myöhemmin muistanut, että tämä tapahtuma oli paljon myöhemmin, jo käydessäni koulua Hämeenlinnassa. Mutta olin tuolloin vasta 9 vuotta vanha.

Miksi äiti oli jäänyt melkein viikoksi Anjalaan, jonne olimme edellisenä lauantaina melkein kesken koulupäivän lähteneet?  Olisiko sillä yhteyksiä joihinkin tuleviin asioihin.  Olen aiemminkin kirjoittanut tuon päiväkirjan tapahtumista. Löysin helposti tämän kirjoituksen ”Kesätapaamisia”, jonka pääset lukemaan tästä. 

Päiväkirjani päättyy alkukesään 1958. Kesäkuun alussa 2.6. – 3.6.1958 oli ollut oppikouluun pyrkiminen, kokeita oli kahtena päivänä. Ensimmäisenä päivän oli kirjoitus sanelusta. Naisopettaja saneli sadun nimeltä ”Korppi juusto suussa”.  Samana päivänä oli myös laskukokeita; päässälaskuja, sanallisia laskuja ja lopuksi vielä ainekirjoitus. Minun aineeni nimi oli ”Kettu kanavarkaissa”.  Lopuksi vielä lukemista. Seuraavana päivänä edessä oli suomen kielen toistamiskoe ja sanalliset laskut. Olipa rankkaa! 

Keskiviikkona 4.6.1958 saimme kuulla tulokset. En ole kirjoittanut, että tiesin pääsystäni jo aiemmin, koska isä sai soiton koulun rehtorilta. Se taas johtui siitä, että hän edusti jo silloin Rengon kuntaa koulun johtokunnassa aina koulun lopettamiseen 1976 saakka. Saatoin lopettaa apilan syönnin pihalla. Jännitin nimittäin niin paljon, että kuvittelin nelilehtisten apiloiden etsimisen ja niiden syönnin auttavan minua pääsemään Hämeenlinnan Yhteiskouluun.  Siellä kävin koulua sitten seuraavat kahdeksan vuotta. Kouluun pääsemistäni ilmeisesti myös vähän juhlittiin, koska 8.6. kirjoitan nais- ja miesopettajan (Lempiset) käyneen meillä lapsineen. Mummo ja pappa tulivat 10.6.

Huomaan taas kerran, että voisin kirjoittaa yhtäjaksoisen oman elämäni tarinan sen sijaan, että käyn milloin mitäkin fragmenttia siitä läpi täällä blogeissani. Voi olla, että ruumiillisten rajoitusten lisäksi meillä on hyvin vahvoja henkisiä rajoja, joita on vaikea ylittää. Ruumiilliset rajat vain tuntuvat tukevan niitä. Monessakin yhteydessä olen huomannut, että emme pidä omia kokemuksiamme minään paitsi tietenkin tavatessamme saman kokemuksen omaavia vertaisiamme, koulu- ja työtovereita. Juutumme meitä edeltävään aikaan ja kiellämme omien kokemustemme arvon lähes kokonaan.

Facebook-ryhmissä jaetaan kyllä omia muistoja, mutta ne vaipuvat siellä melko nopeasti uusien kertojien muistojen alle jatkuvaan uutisvirtaan. Kun me poistumme täältä, kukaan ei ole enää kertomassa niitä tarinoita. Se on toki tätä elämänkulkua. Maailma muuttuu entistä nopeammin ja vielä erilaisemmaksi kuin se on koskaan ollut.  Siksi asia on tärkeä. Siksi on tärkeä pitää niitä välipäiviä kaiken juoksemisen jälkeen. Jokainen ajatus ja ennen kaikkea teko vie asiaa eteenpäin. Näin ainakin minun kohdaltani. 

Aina kun mahdollista, poikkean hautausmailla. Tässä viikolla Pyhän Laurin kirkolla eli Helsingin pitäjän kirkolla Vantaalla kehä III:n kupeessa,

Siirtymiä elämän sisällä

Aamupalan jälkeen aloin taas energiaa täynnä tai ainakin puolillaan kaavailla, mitä muutoksia tekisin tässä matalassa majassani. Vaihtoehdot ovat vähäiset, mutta muutin taas jotakin pientä. Viimeksi mainitsin blogissani Ikean Lack-pöydän. Itse asiassa sitä kutsutaan Lack-apupöydäksi ja se on ollut Ikean mallistossa jo vuodesta 1979. Minulla on niitä useita, eri värisiä. Kaikkia värejä ei ilmeisesti ole enää saatavissa. Olen ostanut ne silloin, kun pöytä maksoi 4,99.  Minulle ne ovat olleet kullanarvoisia pöytiä, koska olen voinut siirrellä niitä helposti paikasta toiseen. Niiden päällä on helppo säilyttää tavaroita, ne toimivat sohvapöytänä ja yöpöytänä.

Kuvien osalta tämä blogi meni aivan plörinäksi, mutta so what...

On ihmisiä, jotka paheksuvat kaikkia Ikean tuotteita. Minä olen rakastanut niitä siitä saakka, kun niitä oli mahdollista ostaa Suomessa. Kun muutimme aikanaan Tuusulaan, ostimme Billy-sarjan kirjahyllyä pyökinvärisenä ja osittain lasiovilla, jota sitten myöhemmin ostin lisääkin. Kirjahylly on kulkenut mukanani myös tänne pieneen asuntoon, vaikka epäilin sen kulmaosuuden sopivuutta. Onneksi se mahtui juuri ja juuri etukäteen suunnittelemalleni paikalle. Mihinkään kovin matalaan asuntoon hyllykkö ei lisäosineen edes mahtuisi. 

Kirjahylly on siis olemassa, mutta kirjat vielä hujan hajan ja osa jääkin ilman paikkaa. Siihen en jaksa paneutua nyt. Mieluummin otan kirjan käteeni ja luen sitä. Pääasia on, että koti on koti, jonne voi sulkeutua omaan rauhaansa. Ennen pyysin usein ihmisiä kylään, koska minulla oli tarjota jopa huone yöpymiseen. Harva kuitenkin halusi tulla yöksi. Ihmisillä ei ole enää aikaa eikä edes halua tulla paria tuntia pidemmäksi ajaksi toisen nurkkiin. Viime talvena jouduin hetken miettimään näitä asioita, kun minua oli uhattu evakkoon lähdöllä. Toisaalta ajatus viehätti minua. Olisi kuin paluu entiseen maailmaan, kun joutuisi menemään yöksi pariksi tai jopa pidemmäksi ajaksi jonkun toisen kotiin. Toisaalta se oli vähän pelottavaa. Kaikkialla ei voisi olla oma itsensä, olla kuin kotonaan kuten minullakin oli tapana vierailleni sanoa.

Harvat osaavat olla kylässä kuin kotonaan. Ihailin suuresti niitä ystävistäni, joille se oli helppoa. Sain silloin itsekin huokaista helpotuksesta ja keskittyä tärkeämpiin asioihin. Ennen vanhaan vieraanvaraisuus oli ihmisillä sisäänrakennettuna. Luulen, että suuri osa jopa alun perin karjalaisista nuoremman polven ihmisistä on kadottanut sen.

Siksi voin aivan rauhassa elellä täällä keskeneräisessä mörskässäni. Ilmoittamatta etukäteen kukaan ei pääse edes soittamaan ovikelloa, koska ulkona oleva summeri ei toimi. Ovi aukeaa vain avaimella tai koodilla. Minulle pitää siis etukäteen ilmoittaa, jos haluaa tulla kylään.

Puolituskaisia ajatuksia aiheuttavat kaikki vielä turhat tavarat, joita omistan.  Vuosien mittaan tuli hankittua ja saatua paljon koriste-esineitä, jotka nyt odottavat banaanilaatikoissa tulevaisuuttaan. Voin vielä karsia entisestään liinavaatteita, mattoja, verhoja ja omia vanhempia vaatteita. Samoin astioita en tarvitse enää kuin välttämättömimmän. Kirjat, mapit, valokuvat ja paperit, niitä en edes uskalla ajatella. Entä se häkki tuolla pohjakerroksessa täynnä tauluja ja kirjoja? On se vaan kumma, että nuorempana keskitymme keräilyyn. Tämä tästä ikuisuusaiheesta.

Enpä saanut siitä Lack-apupöydästä sen kummempaa juttua aikaiseksi. Niitä on itse asiassa jäljellä enää viisi. 

ehkä täydennän myöhemmin.

Asiasta toiseen. Tämäkin juttu jäi sitten kesken, kun tuli vieraita. Mutta alku sopii mille päivälle tahansa, paitsi sellaiselle, jolloin olen jossakin muualla. Silloin en muutenkaan kirjoittaisi.

Muistaakseni ajattelin jatkaa sukupolvien ketjusta, meistä naisista siinä ketjussa. Mutta mitä, sitä en enää muista. Tarkoitukseni lienee ollut kirjoittaa taas vaihteeksi äidistäni.  Tuskin tunsin omaa mummoani, äitini äitiä, joka kuoli ollessani 12-vuotias. Tunsinko sitten edes äitini? Tunnemmeko me toisemme yleensä? Intuitiivisesti ehkä tunnistamme toistemme piirteitä, mutta emme silti tunne syvällisesti. Harva ihminen on pysynyt minun rinnallani niin tiiviisti, että voisin sanoa tunteneeni hänet. Ensin minulla oli kiire, sitten muilla oli kiire. Kukaan ei jää tarpeeksi pitkäksi aikaa lähelle, jotta oppisin tuntemaan hänet hyvin.

Miettikääpä te muutkin ihmisiä ympärillänne. Seuraava kysymys voisi olla, tunnemmeko me edes itsemme? Uskallammeko katsoa omaa itseämme syvälle? 

Ongelmana on myös se, että kaksi ihmistäkin näkee jonkun toisen eri tavalla. Me sisarukset näemme jo omat vanhempamme eri tavalla kuten vanhempamme aikanaan näkivät meidät. Keskustelivatko he koskaan lastensa ominaisuuksista?  Miten voin tavoittaa jotakin heistä ja heidän ajatuksistaan? Palaamalla omiin päiväkirjoihin? Nehän kertovat minun ajatuksistani.

Pöydälläni on edelleen se päiväkirja elo-syyskuulta 1965, jota viime blogissani siteerasin.

Löytäisinkö sieltä vastauksia? Alkusivulla lukee seuraava Sokrateen nimiin laittamani lause:

” Tunne itsesi, ajatusmaailmasi ja toimintakykysi rajat, jotta pystyisit ymmärtämään myös toisia ihmisiä ja valppaasti auttamaan heitä.”

Olisiko se siinä? Olemmeko täällä maailmassa tunteaksemme itsemme hyvin, jotta voimme vähintäänkin ymmärtää toisia ihmisiä, joita velvollisuutemme on sitä kautta auttaa. Hienoa.

Tässä olin kyllä jo 19 vuotta...

Olen tuon päiväkirjan alussa runollinen. Tämä on paras: ”Ensin käytävä hiekkaa täynnä ja puut suuret vanhat puut ja sitten minä sillä minähän se keskus on.”  Mikähän filosofi minusta olisi tullut, jos tieni olisi mennyt toisin? Vai toistinko jonkun toisen sanoja. Yleensä olen tarkkaan merkinnyt, kun olen kopioinut tunnettujen kirjailijoiden/runoilijoiden sanoja.

Nuoruus oli oikeastaan ihanaa aikaa. Vaikka ei se siltä juuri silloin tuntunut. Olin tuolloin kesällä 1965  tarkoin vartioitu nuori, jolle oli määritelty kotiintuloajat ja jolla itsellään oli korkeat ihanteet. Kipuilin ja taistelin, kunnes myöhemmin syksyllä murtauduin ulos.

Palasin tekstissäni myös aikaan vuosia aiemmin, kun 10-vuotiaana pohdin koulumatkalla toisen tytön kanssa, kuinka vanhoja he haluaisivat olla. Ehkä 18-vuotiaita. Ei ainakaan 14-vuotiaita, vaikka he eivät silloin edes tienneet, miltä tuntuisi olla 14 vuotta vanha. Aivan oikein he päättelivät, se ei ollut paras ikä. He eivät vain tienneet tuolloin, mikä maailmantuska olisi 18-vuotiaalla. 

Olin näköjään tuolloinkin jo samanlainen kuin nyt, kerroksellinen, monta aikaa samanaikaisesti käsillä. Mennyt, nykyhetki ja vieläpä tulevaisuus.  Kuvailen jopa meidät. 

"Toisella vaaleanruskeat letit ja suuret rusetit. Toisella lyhyt tukka. Koululaukut olalla. He kulkivat koulun portista maantielle ja häipyivät tuntemattomaan maailmaan."

Aikuiseksi tulo ei ollut eikä ole helppoa. Saati vanhaksi tuleminen. Sellaista on elämä. Tämän pidemmälle en tänään päässyt. Juutuin lukemaan tuota päiväkirjaa, koska siinä saattoi olla siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen. Se oli yhtä selväpiirteinen kuin siirtymä lapsuudesta nuoruuteen siinä 12-vuoden iässä. 

Neljä polvea 1994.

Suurten unelmien kintereillä

Kauhistelen saamattomuuttani.  Toki teen koko ajan jotakin, jollen sitten makaa sohvalla ja katsele Yle Areenasta katsomatta jääneitä juttuja. Niistä aion kirjoittaa joskus myöhemmin, aihe on pitkässä jonossa. Siinä jonossa ovat myös Ikean Lak-pöydät, koriste-esineet ja moni muu toisarvoinen asia. Nyt pysyttelen enimmäkseen kotona enkä edes halua lähteä minnekään. 

Vanhoja kuvia... Merkityksellisiä...

Saatan lähteä jonnekin unissani tai puoliunessa. Ja hoidan tietenkin kaikki ennalta suunnittelemani menot. Joskus on myös pakko käydä kaupassa ostamassa maitoa ja leipää.

Viime yönä kävelin puoliunessa vanhoja polkujani tuolla Tuusulan Mikkolan ja Lahelan kylän välissä. Siellä päin olisi aika käydä. Voisin jopa kurkistaa vanhalle pihalle ja nähdä ja ehkä kuvata, mitkä puut ovat kaatuneet. Samalla voisin poiketa entisiä naapureita tapaamassa. Mutta ei. Pysyttelen omissa nurkissa, piilossa maailmalta. Kohta en varmasti edes pue enää päälleni aamuisin. Onko tämä nyt sitä talviunien aikaa?

Luin juuri 2.11.2012 kirjoittamani blogini ja harkitsin vakavasti sen nimen muuttamista Nostalgian sijasta olemaan vaikkapa Kaksoisvalotusta. Viidessä vuodessa ehtii tapahtua paljon. Jos en enää tunne nostalgiaa ja haikeutta, onko minusta sitten tullutkin kyyninen? En sitäkään. Toisaalta, kun menetysten ja surujen määrä vanhetessa vain lisääntyy, kyynisyys saattaa iskeä. Silti vaikka selityksiä kaikelle löytyy, niin on aina muistettava, että me ihmiset ja koko maailma olemme paljon monimuotoisempia kuin kaikki selitykset ja tulkinnat. 

Me kaikki kohtaamme tällaisen vaiheen elämässä. Koen sen ikään kuin jonkinlaisena esteenä, joka minun on ohitettava ja sitten jatkan taas suoraviivaisesti. Olen huomannut saman monesta itseäni vanhemmasta ihmisestä. Lamaannumme ylittäessämme ikärajan. Yhtäkkiä huomaamme olevamme vanhoja. Lähes kaikkialla ihmiset ovat meitä nuorempia ja eloisampia. Kun olemme käsitelleet kriisin sisällämme, voimme taas edetä ilman esteitä. Se on jokaisen henkilökohtainen ongelma. Siitä on jopa aika vaikea keskustella ikätoverien kanssa, koska kaikki käsittävät asian eri tavalla ja useimmat vieläpä kieltävät sen. Vanhetessa meistä on tullut entistä enemmän yksilöitä, joiden on ehkä aatteellisissa kysymyksissä vaikeampi kohdata kuin ollessamme nuoria.

Olen aika ajoin käsitellyt blogeissani myös omaa historiaani vanhojen päiväkirjojen kautta. Viime aikoina se on vain tuntunut jotenkin hassulta. Mutta kuten kaikkiin muihinkin asioihin, niin tähänkin pätee se, että pitää vain tarttua kiinni. Tarttumiskohta voi olla mikä tahansa, sattumanvarainen. Siitä se alkaa.

Kävelen ”roinahuoneeseen”, jonka selvittely on kesken ja jääkin kesken. Pienemmässä tilassa on vähän mahdollisuuksia levittää tavarat ympäriinsä tai en ole vielä keksinyt, miten…  Otan korista nuoruuteni päiväkirjojen joukosta yhden. Vuosi 1965. Ei. Pistän sen pois. Otan toisen. Sama vuosi. Ehkä se on sitten valittava. Käsialani on ollut silloin aika vaikea, kaartunut voimakkaasti oikealle. Kynä on ollut silloinkin tärkeä. Mustekynä.

Elokuussa olen vaikkapa 23.8. kirjoittanut 17 sivua tekstiä A5 -kokoisessa vahakantisessa vihreässä vihossa. Koulu, viimeinen vuoteni lukiossa oli syyskuun alussa alkamassa. Olen osittain vielä elänyt erään kohtaamisen jälkimainingeissa.  Jännittävä sattuma on, että olen kirjoittanut siitä asiasta 2014 toisessa blogissani otsikolla ”Eräs kohtaaminen”, jonka pääset lukemaan täältä. Luin tuon kirjoituksen ja huomaan, että minulle on alkanut käydä samoin kuin ihmisille yleensä käy jossakin vaiheessa. 

Muistot alkavat yhdistyä uudeksi muistoksi. Kahdesta tapaamisesta tuli kuin yksi kuten tuossa kohtaamis-kirjoituksessa.  Muistamaani asiaan saattavat vaikuttaa myös muut asiat tai jopa toisten ihmisten muistot. Tässä tapauksessa niitä ei ollut eikä juuri tuon kesän muistoilla ole minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin minulle, sille henkilölle, joka minusta tuli. En koskaan tutustunut näihin ihmisiin enkä tuntisi heitä edes enää, jos he ilmaantuisivat eteeni. Hekään eivät muistaisi minua ja olemassaoloani.  Olin 18-vuotiaana jo se, mitä olen tänäkin päivänä. Olemme siinä iässä omia yksilöitämme, jonka arvot ovat kehittyneet siksi, mitä ne ovat. Hienosäätöä niihin kyllä vielä tarttuu matkan varrelta. 

Tasan 10 vuotta sitten Lahelan Jokitien sillalla. Ei enää autoilijoiden käytössä.  Uusi tie ja uusi silta.

Siksi on riemastuttavaa aina välillä palata itseensä muina ikäkausina. Nyt katson vanhempia lapsenlapsiani ymmärtäen heidän vaiheensa. Nyt minulla on aikaa katsoa. Kun elin sitä kauheata, kiihkeätä ja kiireistä ruuhkavuosien aikaa, en useinkaan pystynyt katsomaan omia lapsiani samalla tavalla. Se on menetys, jota kadun loppuelämäni. Ihmisen on vain elettävä kaikki vaiheet tehden parhaansa. Joskus on vain aikoja, kun tuntee kadottaneensa itsensä, sen ytimen, josta tässäkin blogissa on nyt kysymys.

23.8.1965

”Luen hirvittävää kirjaa. Se on lohduton näkymä kaukaisesta tulevaisuudesta. Kirja on Aldous Huxleyn ”Uljas uusi maailma (Brave new world, ilmestyi 1932). Minusta se on lohduton, muuta se tuskin voi olla nykyajan ihmisen katsomana. Olen täysin tyytyväinen tähän aikakauteen. Tämä kaikki on jotakin ihmeellistä. Elämä kuin satua. Sitä se todellakin on verrattuna tuohon kauheaan utopiaan (?). Olin kauhistuneena uppoutunut ”Uuden uljaan maailman” ilmapiiriin, kun radiosta tuttu sävel levittäytyi huoneen joka nurkkaan ”Help, help, if you can!” Siinä samassa kirjan maailma oli poissa. Suoraan sanoen se tympäisee minua. Tähän satuun ja kauneuteen verrattuna. Tosin kirjat ovat kuvittelua, mutta ainahan ihmiset ovat tyytyväisiä omaan aikaansa, niinhän tuossa kirjassakin.

Aion tällä viikolla vielä ehtiä lukea pari muutakin kirjaa. Esim. Joycen ”Odysseukssen”. Aloitin sen jo keväällä, mutta lukeminen meni silloin aivan hukkaan, joten minun on aloitettava se alusta. Tyyli nimittäin viehättää minua. Ihmekös!??

”Make it easier on yourself.” Voisin jatkaa: Make all easier on yourself. Voisin jatkaa lisää: Make all much more easier on yourself.  You can make it.”

Tuota viimeistä kohtaa kirjoittaessani taisin kuunnella kappaletta Burt Bacharachin ja Hal Davidin sanoittamaa suosittua kappaletta ”Make it Easy on Yourself”. Todennäköisesti The Walker Brothers-nimisen yhtyeen esittämänä. Se näytti Wikipedian mukaan olevan ykkösenä Englannin listoilla syyskuussa 1965.

Jatkan vielä hiukan:

” Ihania levyjä toisensa jälkeen… The Beatles, Manfred Mann, The Kinks, The Animals… Ja minulla on pakottava halu tunkeutua tästä yön ympäröimästä talosta pitkin radioaaltoja kauas kauas…. suureen saliin, joka on täynnä kitaroiden ja rumpujen pauhua. En voi ymmärtää tuota halua, mutta en halua tukahduttaa sitä. Sähkökitaramusiikissa on jotakin sellaista, mitä olin jo kauan tiedottomasti odottanut. Minulle tämä ei ole lapsellista laumassa kulkemista. Siinä tapauksessa tulen pysymään koko ikäni lapsena. Ei tämä ole vain kausi, josta kasvan ohi. En tiedä, mutta minussa tuollainen musiikki vetoaa johonkin ylevämpään. Se on käsittämätöntä, aivan kuin nousisin moraalisesti korkeammalle tasolle.”

Tuohon aikaan kukaan nuori ihminen ei voinut musiikin osalta olla tuntematta suuria tunteita. Vanhempiemme oli vaikea ymmärtää sitä ja meidän ihastustamme ajan musiikkiin. Isä yritti selittää, että 1930-luvulla hänen nuoruudessaan oli aivan samanlaista musiikkia eikä tuo kaikki ollut mitään uutta. Se oli uuden ajan alku, jollaista ei varmaan sen jälkeen ole enää koettu.

Tulin kyllä muutama vuosi myöhemmin alas arkisen elämän koittaessa, mutta sain sentään jonkin aikaa olla tuossa pilvessä. Ihminen tarvitsee kaikkina ikäkausina innostajia. On mielettömän hienoa lukea päiväkirjojani. Kun selaan tuota samaista vihkoa pari elokuun päivää myöhemmäksi, kirjoitukseni on tajunnanvirrassaan kuin taideteos, joka johdattaa minut erääseen tiettyyn valokuvaan. Jätä aiheen toiseen kertaan. Kiitos päiväkirjani jälleen kerran!  Kesä 1965 oli merkittävä. Siitä riittää myös vuoteen 2017, josta en ehkä olisi edes selvinnyt ilman pohjalla olevia nuoruuden unelmiani.

Minä 1.11.2007.  Työpaikalla.