Kauhistelen saamattomuuttani. Toki teen koko ajan jotakin, jollen sitten
makaa sohvalla ja katsele Yle Areenasta katsomatta jääneitä juttuja. Niistä aion
kirjoittaa joskus myöhemmin, aihe on pitkässä jonossa. Siinä jonossa ovat myös
Ikean Lak-pöydät, koriste-esineet ja moni muu toisarvoinen asia. Nyt pysyttelen
enimmäkseen kotona enkä edes halua lähteä minnekään.
Saatan lähteä jonnekin unissani
tai puoliunessa. Ja hoidan tietenkin kaikki ennalta suunnittelemani menot.
Joskus on myös pakko käydä kaupassa ostamassa maitoa ja leipää.
 |
| Vanhoja kuvia... Merkityksellisiä... |
Viime yönä kävelin puoliunessa vanhoja polkujani tuolla
Tuusulan Mikkolan ja Lahelan kylän välissä. Siellä päin olisi aika käydä.
Voisin jopa kurkistaa vanhalle pihalle ja nähdä ja ehkä kuvata, mitkä puut ovat
kaatuneet. Samalla voisin poiketa entisiä naapureita tapaamassa. Mutta ei.
Pysyttelen omissa nurkissa, piilossa maailmalta. Kohta en varmasti edes pue
enää päälleni aamuisin. Onko tämä nyt sitä talviunien aikaa?
Luin juuri 2.11.2012
kirjoittamani blogini ja harkitsin vakavasti sen nimen muuttamista Nostalgian sijasta
olemaan vaikkapa Kaksoisvalotusta. Viidessä vuodessa ehtii tapahtua paljon. Jos
en enää tunne nostalgiaa ja haikeutta, onko minusta sitten tullutkin kyyninen?
En sitäkään. Toisaalta, kun menetysten ja surujen määrä vanhetessa vain
lisääntyy, kyynisyys saattaa iskeä. Silti vaikka selityksiä kaikelle löytyy,
niin on aina muistettava, että me ihmiset ja koko maailma olemme paljon
monimuotoisempia kuin kaikki selitykset ja tulkinnat.
Me kaikki kohtaamme tällaisen vaiheen elämässä. Koen sen ikään
kuin jonkinlaisena esteenä, joka minun on ohitettava ja sitten jatkan taas
suoraviivaisesti. Olen huomannut saman monesta itseäni vanhemmasta ihmisestä. Lamaannumme
ylittäessämme ikärajan. Yhtäkkiä huomaamme olevamme vanhoja. Lähes kaikkialla
ihmiset ovat meitä nuorempia ja eloisampia. Kun olemme käsitelleet kriisin
sisällämme, voimme taas edetä ilman esteitä. Se on jokaisen henkilökohtainen
ongelma. Siitä on jopa aika vaikea keskustella ikätoverien kanssa, koska kaikki
käsittävät asian eri tavalla ja useimmat vieläpä kieltävät sen. Vanhetessa
meistä on tullut entistä enemmän yksilöitä, joiden on ehkä aatteellisissa
kysymyksissä vaikeampi kohdata kuin ollessamme nuoria.
Olen aika ajoin käsitellyt blogeissani myös omaa
historiaani vanhojen päiväkirjojen kautta. Viime aikoina se on vain tuntunut
jotenkin hassulta. Mutta kuten kaikkiin muihinkin asioihin, niin tähänkin pätee
se, että pitää vain tarttua kiinni. Tarttumiskohta voi olla mikä tahansa,
sattumanvarainen. Siitä se alkaa.
Kävelen ”roinahuoneeseen”, jonka selvittely on kesken ja
jääkin kesken. Pienemmässä tilassa on vähän mahdollisuuksia levittää tavarat
ympäriinsä tai en ole vielä keksinyt, miten…
Otan korista nuoruuteni päiväkirjojen joukosta yhden. Vuosi 1965. Ei.
Pistän sen pois. Otan toisen. Sama vuosi. Ehkä se on sitten valittava.
Käsialani on ollut silloin aika vaikea, kaartunut voimakkaasti oikealle. Kynä
on ollut silloinkin tärkeä. Mustekynä.
Elokuussa olen vaikkapa 23.8. kirjoittanut 17 sivua
tekstiä A5 -kokoisessa vahakantisessa vihreässä vihossa. Koulu, viimeinen
vuoteni lukiossa oli syyskuun alussa alkamassa. Olen osittain vielä elänyt
erään kohtaamisen jälkimainingeissa. Jännittävä
sattuma on, että olen kirjoittanut siitä asiasta 2014 toisessa blogissani
otsikolla ”Eräs kohtaaminen”, jonka pääset lukemaan täältä.
Luin tuon kirjoituksen ja huomaan, että minulle on alkanut käydä samoin kuin
ihmisille yleensä käy jossakin vaiheessa.
Muistot alkavat yhdistyä uudeksi muistoksi. Kahdesta
tapaamisesta tuli kuin yksi kuten tuossa kohtaamis-kirjoituksessa. Muistamaani asiaan saattavat vaikuttaa myös
muut asiat tai jopa toisten ihmisten muistot. Tässä tapauksessa niitä ei ollut
eikä juuri tuon kesän muistoilla ole minkäänlaista merkitystä kenellekään
muulle kuin minulle, sille henkilölle, joka minusta tuli. En koskaan tutustunut
näihin ihmisiin enkä tuntisi heitä edes enää, jos he ilmaantuisivat eteeni. Hekään
eivät muistaisi minua ja olemassaoloani.
Olin 18-vuotiaana jo se, mitä olen tänäkin päivänä. Olemme siinä iässä
omia yksilöitämme, jonka arvot ovat kehittyneet siksi, mitä ne ovat.
Hienosäätöä niihin kyllä vielä tarttuu matkan varrelta.
 |
| Tasan 10 vuotta sitten Lahelan Jokitien sillalla. Ei enää autoilijoiden käytössä. Uusi tie ja uusi silta. |
Siksi on riemastuttavaa aina välillä palata itseensä
muina ikäkausina. Nyt katson vanhempia lapsenlapsiani ymmärtäen heidän
vaiheensa. Nyt minulla on aikaa katsoa. Kun elin sitä kauheata, kiihkeätä ja
kiireistä ruuhkavuosien aikaa, en useinkaan pystynyt katsomaan omia lapsiani
samalla tavalla. Se on menetys, jota kadun loppuelämäni. Ihmisen on vain elettävä
kaikki vaiheet tehden parhaansa. Joskus on vain aikoja, kun tuntee
kadottaneensa itsensä, sen ytimen, josta tässäkin blogissa on nyt kysymys.
23.8.1965
”Luen hirvittävää kirjaa. Se on lohduton näkymä kaukaisesta tulevaisuudesta. Kirja on Aldous Huxleyn ”Uljas uusi maailma (Brave new world, ilmestyi 1932). Minusta se on lohduton, muuta se tuskin voi olla nykyajan ihmisen katsomana. Olen täysin tyytyväinen tähän aikakauteen. Tämä kaikki on jotakin ihmeellistä. Elämä kuin satua. Sitä se todellakin on verrattuna tuohon kauheaan utopiaan (?). Olin kauhistuneena uppoutunut ”Uuden uljaan maailman” ilmapiiriin, kun radiosta tuttu sävel levittäytyi huoneen joka nurkkaan ”Help, help, if you can!” Siinä samassa kirjan maailma oli poissa. Suoraan sanoen se tympäisee minua. Tähän satuun ja kauneuteen verrattuna. Tosin kirjat ovat kuvittelua, mutta ainahan ihmiset ovat tyytyväisiä omaan aikaansa, niinhän tuossa kirjassakin.
Aion tällä viikolla vielä ehtiä lukea pari muutakin kirjaa. Esim. Joycen ”Odysseukssen”. Aloitin sen jo keväällä, mutta lukeminen meni silloin aivan hukkaan, joten minun on aloitettava se alusta. Tyyli nimittäin viehättää minua. Ihmekös!??
”Make it easier on yourself.” Voisin jatkaa: Make all easier on yourself. Voisin jatkaa lisää: Make all much more easier on yourself. You can make it.”
Tuota viimeistä kohtaa kirjoittaessani taisin kuunnella kappaletta
Burt Bacharachin ja Hal Davidin sanoittamaa suosittua kappaletta ”Make it Easy
on Yourself”. Todennäköisesti The Walker Brothers-nimisen yhtyeen esittämänä.
Se näytti Wikipedian
mukaan olevan ykkösenä Englannin listoilla syyskuussa 1965.
Jatkan vielä hiukan:
” Ihania levyjä toisensa jälkeen… The Beatles, Manfred Mann, The Kinks, The Animals… Ja minulla on pakottava halu tunkeutua tästä yön ympäröimästä talosta pitkin radioaaltoja kauas kauas…. suureen saliin, joka on täynnä kitaroiden ja rumpujen pauhua. En voi ymmärtää tuota halua, mutta en halua tukahduttaa sitä. Sähkökitaramusiikissa on jotakin sellaista, mitä olin jo kauan tiedottomasti odottanut. Minulle tämä ei ole lapsellista laumassa kulkemista. Siinä tapauksessa tulen pysymään koko ikäni lapsena. Ei tämä ole vain kausi, josta kasvan ohi. En tiedä, mutta minussa tuollainen musiikki vetoaa johonkin ylevämpään. Se on käsittämätöntä, aivan kuin nousisin moraalisesti korkeammalle tasolle.”
Tuohon aikaan kukaan nuori ihminen ei voinut musiikin
osalta olla tuntematta suuria tunteita. Vanhempiemme oli vaikea ymmärtää sitä
ja meidän ihastustamme ajan musiikkiin. Isä yritti selittää, että 1930-luvulla hänen
nuoruudessaan oli aivan samanlaista musiikkia eikä tuo kaikki ollut mitään
uutta. Se oli uuden ajan alku, jollaista ei varmaan sen jälkeen ole enää
koettu.
Tulin kyllä muutama vuosi myöhemmin alas arkisen elämän
koittaessa, mutta sain sentään jonkin aikaa olla tuossa pilvessä. Ihminen
tarvitsee kaikkina ikäkausina innostajia. On mielettömän hienoa lukea
päiväkirjojani. Kun selaan tuota samaista vihkoa pari elokuun päivää
myöhemmäksi, kirjoitukseni on tajunnanvirrassaan kuin taideteos, joka johdattaa
minut erääseen tiettyyn valokuvaan. Jätä aiheen toiseen kertaan. Kiitos
päiväkirjani jälleen kerran! Kesä 1965
oli merkittävä. Siitä riittää myös vuoteen 2017, josta en ehkä olisi edes selvinnyt
ilman pohjalla olevia nuoruuden unelmiani.
 |
| Minä 1.11.2007. Työpaikalla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti