Kommunikaation tarve

Luin muutaman aiemmin kirjoittamani postauksen ja huomasin niissä paljon kirjoitusvirheitä ja sekavuutta. Anteeksi, yritän jossakin välissä korjata virheitäni. Nostin läppärin aamiaisen jälkeen ruokapöydälle, koska tunsin kirjoittamispakon. Kirjasin päiväkirjaani yöllä näkemäni unet, mutta en kertaa niitä täällä. Pihan kaikki jäät ovat jo sulaneet, nyt uskaltaisin mennä sinne. Ei ole kuitenkaan mitään menoa. Lenkkipolulle minusta ei vielä ole ja siellä on varmasti vielä jäätä. Säätiedotuksen mukaan ensi viikolla sataa runsaasti lunta? On 27.12.2024.

Ihmisillä on valtava tarve kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Facebook ja Instagram ovat jääneet alakynteen. Sitten tuli Threads, joka on myös Metan sovellus. Käyn joskus lukemassa sieltä ihmisten päivityksiä. Aloitin itsekin kerran aiemmin tänä vuonna kirjoittamalla ekan tekstini. Syystä tai toisesta se hävisi taivaan tuuliin enkä sen jälkeen ole yrittänyt. Mainitsin kyllä tekstini hävinneen ja sain monta ystävällistä kommenttia, mutta siihen se jäi. Mutta lukemassa siis käyn joskus. Itse asiassa kirjoitin aiheesta 22.7. julkaisemattomaan blogiini (niitä onkin aika paljon), jonka tekstin kopioin sieltä:

______________________

”Nykyään on lähes muotia rypeä henkilökohtaisissa suhdevaikeuksissa. Se on helppoa, koska on erilaisia nettialustoja, joissa voi purkautua lyhyesti ja epämääräisesti. On Instagram, on Facebook ja on Threads.  WhatsApp on enemmän ryhmien välinen informaatiokanava.

Silmiini osui juuri, että joku kirjoitti Facebookin olevan geriatrinen some vastauksena toisen ajatukseen. Tämä toinen oli julkaissut Facebookissa kauniita kuvia ja jakanutkin niitä johonkin ryhmään. Joku tuttavalapsi kutsui häntä Facebook mammaksi, vaikka hän on vasta vähän yli 30. Olen aivan äskettäin avannut Threadsin itselleni, mutten ole julkaissut vielä mitään.

Kaikki mielipiteet ovat sallittuja, mutta olen usein ihmeissäni postausten, tekstien ja videoiden lyhyydestä ja epäselvyydestä, en ymmärrä, mitä ihminen tarkoittaa. Tosin en tutki niitä edes kovin paljon enkä viitsi esittää kysymyksiä. Sellaiseksi maailma on vain mennyt. Mietin vain, miksi minä olen siellä. Sitten ajattelen, että onhan minulla sentään blogini. Sinne voin työntää tai kaataa mieltäni askarruttavat asiat täysinäisinä ja itseni analysoimina.

Tällä viikolla aikuinen lapsenlapseni (24 v) kertoi taas yhden jutun, jonka hän on varmaan maininnut joskus aiemmin. Hän oli kertonut aikoinaan kavereilleen, että hänen mummonsa on haka teknisissä tietokonejutuissa, korjaa asioita, tulostaa valokuvia ja kaikkea. Olin silloin ehkä kymmenisen vuotta nuorempi, mutta siihen ei ole tullut muutosta. Kaverit olivat ihmeissään, ei heidän mummonsa tee niin.  Nyt keskustelimme juuri näistä some-jutuista, joita hän ei muuten käytä muuten kuin on WhatAppissa ja käyttää puhelinta. Eli siinä mielessä Facebook on vanhusten pelikenttää. Olkoon.

Yritän välillä ottaa mallia muista, olla lyhyt, arvoituksellinen, kryptinen, mutta en vain osaa. Onneksi on nämä blogipostaukset.

Järjestelin taas hetken arkistojani ja heittelen samalla papereita menemään. Monet paperit olen tutkinut, mutta laittanut sitten hetkeksi hautumaan. Olen aina ottanut lähettämistäni kirjeistä kopioita. On uskomattoman tuskaisaa lukea niitä, koska joudun häpeämään itseäni ja sokeuttani. Muistot eivät aina tule kultaisiksi, jos niitä on joutunut elämään vaikeaan, julmaan ja rumaan loppuun saakka, jolloin kaikki kauniitkin asiat ovat mitätöityneet. Siinä asettaa myös oman itsensä kyseenalaiseksi. On todella paha asia, että ihmisellä on uskomaton muisti, niin hyvä, että näkee ne kaikki tilanteet kuin elokuvana. Alan oikeastaan ymmärtää sitäkin, miksi monella muistin rappeutuminen pelastaa ahdistavilta muistoilta.

Lukijastani saattaa joskus tuntua, että ryven muistoissani, olen tehnyt sitä aina ja kun tulemme vanhoiksi, muistot joskus lähes ryöpsähtävät päällemme. Minulle tulee silloin tarve kirjoittaa. Sillä tavalla helpotan olotilaani. Usein samaan kimppuun sisältyy iloa, onnea, mutta sitten myös aavistus jo edessä häämöttävästä tuskasta. Kaipa tulen koko loppuelämäni tulkitsemaan näitä asioita. Vaikeinta on niissä ymmärtää se, miksi muut eivät ole nähneet niitä tai edes ymmärtäneet niitä, jos ovat osuneet kohdalle. Olemmeko todella niin erilaisia?

Eräässä kirjeessä kirjoitin, että ehkä en voi antaa kirjettä, koska se voi joutua vääriin käsiin, että taidan kirjoittaa vain arkistoon kuten monet muutkin kirjeeni. Mietin, mitä varten teen näin. Totean, että ehkä vain itseäni varten, kun sitten joskus voin kipua tuntematta lukea niistä tunteista ja tuntemuksista, mitä olen juuri silloin kokenut ja ehkä sitten joskus ymmärrän tämän kaiken tarkoituksen. ”

__________________________

Kommunikaation erilaisia muotoja. Lukiessani ihmisten postauksia, näen, että Threadsissä käydään läpi vaikeita asioita, yksinäisyyttä, menetyksiä, sairauksia. Monelle se on pakoa normaalista arkielämästä merkityksellisiin asioihin. Sovelluksesta ei edes haluta kertoa muille, koska se halutaan pitää itsellä. Vieraat ihmiset kommentoivat myötätuntoisina ja kertoen omista vaikeuksistaan. Onhan siellä höpöjä juttujakin ja parin etsintää, mutta pääasiassa ihmiset taitavat kokea sen ystävälliseksi ja lohduttavaksi alustaksi jakaa ajatuksia.

Taidan silti pysytellä näissä yksinäisissä blogeissani, joita ei erityisemmin kommentoida paitsi joskus sattumalta, mutta kyllä luetaan aika paljon.

29.12.2024

Eletään vuoden viimeisiä päiviä. Ajattelin julkaisevani tämän pätkän ja aloittavani keskeneräisten blogieni purkamisen. Nimittäin olen laiskotellut monta päivää enkä ole edes katsonut läppäriin päin, tuskin uloskaan paitsi, että eilen kävin kaupassa ja sitten laiskottelin taas. Katselin mm. Netflixistä hurjan pienoissarjan La Palma, mikä herätti muistoja La Palman matkasta (1997), jolloin koko ihmeellinen saari tuli kierrettyä. Joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä matkasta (2018).

Jollen ehdi enää tänä vuonna julkaista mitään muuta, niin toivotan tässä kaikille lukijoilleni

Onnellista Uutta Vuotta 2025!

Joskus tuntuu, että kaikki on jo sanottu...

21.12.2024

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa vielä uutta blogipostausta, mutta en jaksaisi nyt kirjoittaa päiväkirjaan. Selitys sekin. Herään joka aamu hiukan epätoivoisena, vaikka olen jälleen nukkunut hyvin paria yöllistä heräämistä lukuun ottamatta.  En näe joka yö uniakaan, valitettavasti. Vasen jalkani on tuntunut paremmalta, mutta se johtuu siitä, että otan säännöllisesti aamuin ja illoin tulehduskipulääkkeen. Kun nousen sängystä, se kyllä tuntuu pahalta, mutta helpottaa pian.

Ihanteellinen joulun alusaika oli vuonna 2009.  Tässä lempipaikoillani silloin ja nyt 22.12.2009.

Tänään minulle tuli mieleen, miksi on vaikea olla puolikuntoinen ja jalkavaivainen. Hyvinhän minä sentään kestän tämän sietämättömän olotilan. Monella muulla ihmisellä on paljon vaikeampia vaivoja, joita minun on ollut vaikea tajuta tai nähdä. Ihmiset eivät välttämättä kerro niistä paitsi sitten, kun olen itse ensin avannut suuni. Meille ihmisille on tärkeä ymmärtää, että ympärillämme on paljon ihmisiä, joiden elämä on jatkuvasti eräänlaista selviämistaistelua. Syyt voivat olla terveyden lisäksi moninaisia, voi olla rahan tai työn puutetta. Niistä ei vain puhuta vaan purraan hammasta ja mennään eteenpäin. Meistä useimmat eivät osaa eivätkä halua pyytää apua. En minäkään missään nimessä. Tarjoan silti apuani aina tarvittaessa.

Monet ajattelevat olevansa uljaita ja ylpeitä selviytyjiä, joilla ei ole mitään edellä mainitsemiani ongelmia. Siitähän se lähtee kaikkien osalta, niin minullakin. En osannut nähdä ympärilläni olevaa kärsimystä. Vähitellen omien koettelemusten kautta tilanne on muuttunut.

sama päivä kuin edellä

Juuri nyt on paras pysytellä sisällä. Kävin eilen kahdessa kaupassa. Vaikein paikka oli oma kotipiha, ensin täynnä vettä, sitten melkein yhtä jääkenttää. En jaksanut tuoda toista kassia sisään, päätin hakea sen vasta tänä aamuna.  Kipeän jalkani lisäksi, käteni ovat heikot, mutta välillä ihmettelen sisälläni edelleen olevaa voimaa. Nyt oli pakkasta muutama aste, jääkenttä kuhmuroineen oli edelleen vaikea läpikuljettava. Minun on pakko varoa jokaista askeltani, etten kaatuisi. Vaikeuksista huolimatta niistä selviytyminen tuo hyvän mielen. 

Sitten alkoikin sataa lunta ja jääkenttä on nyt peittynyt ohueen lumikerrokseen.

 

22.12.2024

Sain sentään tehtyä joulutervehdyksen Juuret Kuolemajärvellä-ryhmään. Monta tervehdystä on edelleen lähettämättä ja joku saattaa unohtuakin. Pähkäilin kuvien kanssa, mutta tänään eteeni tuli ihania joulukuisia kuvia (22.12.2009) ja saan niistä ehkä kuvia joihinkin joulun toivotuksiin. Ei muuten, sillä kyllä kuvia riittää eikä aina kuvaa edes tarvitse.

Samalla kuvien kautta tulin ajatelleeksi vuoden 2009 syksyä ja erityisesti joulun aikaa. Voi olla, että olen siitä ennenkin kirjoittanut, mutta koska olen kirjoittanut niin paljon, en millään saa/jaksa kaivaa niitä tekstejä näkyviin. Silloin kirjoitin vielä vanhaan blogiini ”Polulle kauas”.. Useinhan olen siteerannut niitä. Päiväkirjani löytyi heti.

Lapsenlasta kouluun saattamassa 

Siihen aikaan lähetin vielä valtavan määrän joulukortteja, en ole kirjannut lukumäärää, mutta kyllä niitä oli ainakin 70 jollei enemmän. Kirjoitin lisäksi paljon kirjeitä. Olin muutenkin aktiivinen. Pelkäsin kodistani luopumista. Vaikea vuosi alkoi olla takanapäin, mutta kaikkea oli vielä tulossa. Olin saanut miehen lopulta häädettyä talosta, mutta koska hän oli toinen omistaja, paljon hankalia asioita ja pelkoa oli vielä edessä kuten oli takanapäin.  Vuosikausia.  Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olisin tarvinnut terapeutin apua, se näkyy päiväkirjani teksteistä. Löysin elämästäni parantavia voimia, mutta ne eivät aina riitä. Ennen joulua pohdin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja mistä olin saanut voimia irtautuakseni kaikesta pahasta, joka oli tullut yhden ihmisen kautta elämääni.

Ihminen on vahva tai ei ole. Sehän nähdään nykyään kansan pahoinvoinnin myötä. Psykologinen resilienssi on tuttu sana tänä päivänä kuvaten yksilön kestävyyttä elämän vastoinkäymisten edessä. Sitä koetellaan tällaisissa ja monissa muissakin vaikeissa tilanteissa. Paha juttu on, kun asiat vaikeutuvat ja kestävät kauan. 

Olin aloittanut samana syksynä taidehistorian opiskelun avoimessa yliopistossa, peruskurssin tenttikin oli edessä. 

15.12.2009 näin ihmeellisen unen, jonka kirjoitin ylös:

” Olimme jollakin kurssilla, joka sitten päättyi ja jouduimme kurssin päätteeksi kertomaan itsestämme aika laajasti vuoron perään. Mietin kertomaani, se oli lyhyt elämäkerta. Joitakin asioita sekoittui siihen, koulu, ikään kuin lapsenlapseni Artun koulu (vietin paljon aikaa hänen kanssaan, koska hän poikkesi päivittäin koulumatkoillaan luonani). Joku tyttö tuli sanomaan minulle, että Artun kumisaapas on rikki, hän kulki mudassa paljain jaloin. Kesken esittelyn oli tauko. Lähdin jonkun toisen kanssa ulos pikku lenkille. Metsäisessä maastossa näimme tien reunalla omituisen tapahtuman. Ihmeellinen, ruma eläin hyökkäsi toisen eläimen kimppuun. Koska en ollut koskaan nähnyt tuollaista eläintä, otin siitä kuvan. Eläin näki sen ja ryntäsi se toinen eläin suussaan meitä kohti. Yritimme paeta, yritin piilottaa kameran. Eläin sai kuitenkin otteen kädestäni. Menimme eteenpäin, minä raahaten elikkoa mukanani. Kun aloimme kertoa asiasta muille, heräsin.”

koulumatkalla marraskuu 2009

Ahdistukseni oli jo kauan ollut äärimmäisen voimakasta. Taas ajattelin vanhempieni aikoinaan kokemia erilaisia kärsimyksiä sotien aikana.

Ennen joulua 20.12.2009 alkaen lunta satoi paljon. Tein tuntikausia lumitöitä. Ystäväni oli menossa seuraavana päivänä Helsinkiin olkapään korjausleikkaukseen ja olin luvannut hakea saattajana hänet sieltä bussilla seuraavana päivänä eli 23.12. Joka päivä tein pitkiä kävelylenkkejä niissä samoissa maisemissa, joihin nyt kaipaan, koska olen nyt jalkani takia joutunut jättämään ne väliin.

Siinä välissä 22.12. ehdin taas hurmaantua valokuvaamisesta, talvinen pihamaisema oli niin kaunis. Vuoden pimeimpään aikaan aurinko kaiken lisäksi valaisi maiseman. Sain taas valtavati inspiraatioita suunnitelmilleni, suunnittelin kuville jopa runollisia tekstejä. Taiteen tie oli vielä kesken. Silloin en vielä tiennyt, että se jäisikin kesken.

HS:n lehtileikkeen mukaan (lehtileike 24.12. päiväkirjan välissä) joulukortteja oli Suomessa lähetetty lähes 50 miljoonaa.

Jouluaatoksi tein graavattua lohta, hernemössöä (isäni herkkua aikoinaan), torttuja ja luumuhyytelöä. Olin menossa tyttäreni silloisen perheen luokse jouluaatoksi. Kirjoitin joka päivä ahkerasti. Kuvista näkee, kuinka rasittuneen ja sairaan näköinen olen. Tajusin sen joulun jälkeen maininnalla päiväkirjassani. Mutta tekemistä, touhua ja kulkemista paikasta toiseen riitti.  Kuvat kertovat aina lisää, vaikka kaikki niistä eivät ole edes säilyttämisen arvoisia, ne ovat vain täydentäviä tekijöitä.

Kelihän on nyt aivan hurja. Tänään on taas sulanut eilen vesisateen jälkeen. On siis pääkallokeli. Runsas viikko eteenpäin taivaalta tulee vain vettä. On paras pysytellä sisällä.

Tuusulan kirkko marraskuu 2009

25.12.2024 joulupäivänä

Ajatukseni oli julkaista tämä ennen joulua, mutta vaikka en aseta paineita joululle, niin vain kävi, että muut asiat ajoivat päälleni. On melkein pakko lähettää joulutervehdyksiä, useimmat Facebookin kautta, kiittää ehkä joitakin. Digitaalinen elämä on yhtä sekasotkua. Vaikka aikoinaan vuosia sitten kiitin sitä, että saan tulevaisuudessa itse päättää, mitä julkaisen, olla toimija, julkaisija, oman itseni toimittaja. niin nyt saatan joskus katua ajatustani. Osaltani asia on jo aikoja sitten revennyt liitoksistaan

Jouluaaton aattona kävin lapsenlapseni kanssa kaupassa (sama, jonka kuvia edellä). Olin aamupäivällä imuroinut koko asunnon, vaikka ei olisi tarvinnut joulun takia, Iltapäivällä olin jo niin poikki ja rasittunut, että liikkuminen kipeällä koivella oli tosi hankalaa. Pahin paikka oli tietysti edelleen taloyhtiön piha. Viime vuonna kävin jouluaattona kävellen kaupassa, mutta silloin ei ollut liukasta eikä jalkani ollut vielä siinä kunnossa kun se on nyt ollut koko syksyn. Nyt jääkaappi ja pakastin ovat täynnä ruokaa, joten tällä viikolla voin pysytellä kotona.  Aatoksi vanhin lapsenlapseni oli kutsunut minut luokseen, mutta kieltäydyin menemästä.

Tämä on sitä kunkin omanlaista joulua, joka kaikesta huolimatta herättää meissä kaikissa valtavasti tunteita ja muistoja. Tulikin mieleeni, että kauneimmankin joulujuhlan takana voi olla rankkoja asioita. Tärkeintä  joulussa olisi lämmin ajatus ja sanoma Jeesuksen syntymästä, mutta siitäkään ei ehkä saa puhua ? 

25.11.2009

Ajatuksia joulun alla joulukuussa

10.12.2024 tiistai

On kaunis joulukuun päivä, sää on ihanteellinen. Lähdin kauppaan, apteekissakin oli käytävä. On kiva lähteä edes lyhyeksi aikaa ihmisten ilmoille. Täällä Hyrylässä alkaa vain olla hirveän paljon väkeä, kauppojen parkkipaikat ovat täynnä, mutta valinnanvaraa on ja tulevina vuosina tulee lisää suuria kauppoja. Liikennekin on silloin aina vilkkaampaa.

14.12.

Kaupassa tapasin sattumalta vanhan tutun ja keskustelimme keskellä käytävää pitkän tovin päivittäen, mitä meille kuuluu. Tapaan kauppamatkoillani aikoinaan tuntemiani ihmisiä aika harvoin. En osaa enää edes sopia tapaamisia kenenkään kanssa. Siksi sattumanvaraiset tapaamiset ovat kullan arvoisia. Miksi ajan kuluessa on tullut entistä vaikeammaksi tehdä aloitteita?

Tapaamiset ja keskustelut piristävät päivää. Meillä kaikilla on asioita, joista on kiva keskustella ihmisten kanssa. Tässä iässä keskustelut ikätoverien kanssa liittyvät usein vaivoihimme ja vaikeuksiimme. Mutta ei se mitään, on turha teeskennellä enää olevansa nuori ja elämänsä kunnossa.

Tulin ajatelleeksi erästä naisten lehteä lukiessani, miten joillakin suvuilla ja perheillä asiat ovat ja ovat ilmeisesti aina olleet erinomaisen hyvin. Talo, jossa asutaan, on isoisoisän rakentama ja edelleen täyin kunnossa, tosin muutamia uudistuksia on tehty.  Jos aikoinaan ihmettelin sitä, että tavalliset ihmiset ovat historiassa unohdetut, niin oikeastaan onkin niin, että asia ei koske kaikkia sukuja ja ihmisiä. Osa kansasta on ollut aina etuoikeutettua. Sukua ja ihmisiä ei saa muutettua paremmaksi kuin asia on ollut. Itselleni ja monille muillekin sanoisin nyt, älä anna häpeän vaikuttaa kirjoituksiisi ja siihen, ettet pystynyt parempaan. Ole ylpeästi sitä, mitä olet, vaikkei sinulle tarjottu mitään hopealautaselta. Elä rohkeasti ja ylpeästi perheesi ja omasta historiasta ja vaatimattomista saavutuksista huolimatta.

Olohuoneeni ja keittiön ikkunat ovat idän suuntaan. Puolikuuta hiukan paksumpi kuu on kiipeämässä puun latvojen yläpuolelle kellon ollessa tätä kirjoittaessani 15.31. Olen jo tovin seurannut sitä ja ottanut muutaman kuvan. Taivas on kauniisti vaaleanpunainen, puut ovat säilyttäneet huurteensa. Kissa kehrää sylissäni. Olen kiitollinen elämästä tässä ja nyt!

12.12.2024 torstai

Joskus on aika kirjoittaa tällaisia omasta elämästä pursuilevia blogipostauksia. Sormet syyhyten tulin myös nyt jatkamaan kirjoitustani. Tällä välin on kyllä tullut riviin odottamaan muitakin minua innostavia kirjoituksen alkuja. Kyllähän te tiedätte, että teen aina välillä edelleen sormet syyhyten sukututkimuksia tai jatkan jotakin kesken jäänyttä. Kiihkeät tekemisen ja menemisen vuodet jättivät lähinnä jälkeensä paperi- ja muistikirjakasoja, joita en edes usko koskaan purkavani kokonaan.

Olotilani on parantunut, vasen jalkani alkaa pitää, kivut ovat melkein kokonaan poissa. Se innostaa. Ehkä pian pääsen myös ulkoilemaan muutenkin kuin käymällä kaupassa. Sanon silti itselleni vielä: Ota rauhallisesti. Hiljaa hyvää tulee.

Kuu on pian täyttymässä, se sama kuu, jonka mainitsin pari päivää sitten. Se herätti minut puolenyön jälkeen viime yönä paistaessaan nyt lännen puoleisesta makuuhuoneen ikkunasta suoraan nukkuvan kasvoille. Peitin ikkunaa verhoilla ja pyöriskelin aika pitkään sängyssä. Huomasin, että Minni-kissa oli siirtynyt pitkästä aikaa nukkumaan omaan valkoiseen pesäänsä, jonka olin asettanut sänkyni viereen. Siellä hän köllötteli selällään. Minnillä on tapana tulla iltaisin viereeni nukkumaan. Joskus pyydän häntä, mutta nykyään hän tulee itsenäisesti.  Kun nukahdan, hän lähtee muualle nukkumaan, mutta tulee silloin tällöin uudelleen viereeni, varsinkin jos nukun erityisen levottomasti. Kissan rakkaus ihmiseen on selvästi nähtävissä. Hän seuraa katseellaan minua, jollei sitten nuku. Hän käy välillä halailemassa ja kiipeilee syliin ja kaulalle. Hän puhuu minulle. Meillä on keskinäinen luottamus. Emme vaadi toisiltamme liikaa. Kun nousen aamulla ja suoristan peittoni, niin kissa aamuruokailun jälkeen menee jatkamaan uniaan peiton päälle, samaan kohtaan, missä olen nukkunut.

Tuskin yhdessäolo yhdenkään ihmisen kanssa olisi samanlaista kuin elämä kissan kanssa. Minulla ei ole ainakaan koskaan ollut. Tiedän liiankin hyvin, että olen tehnyt aina epäonnistuneita valintoja miesten suhteen. Nuoresta saakka olin jo ajatellut viettää elämäni itsenäisenä, mitä ajatusta en sitten pystynytkään seuraamaan. Virheet on vain hyväksyttävä, niitä ei voi korjata enää jälkikäteen.

Ostin tiistaina kaupasta kaalin, sillä ajattelin vihdoin tehdä kaalilaatikon. Syön sitä taas ainakin kaksi jollei kolme päivää ja säästyn tylsältä jokapäiväiseltä ruoanlaitolta.  Voin keskittyä muihin asioihin. Valitettavasti vanhan ihmisen päivät valuvat kuin vesi aikaansaannosten jäädessä pieneksi. Aika kuluu vanhana nopeammin. Minun aikaani vie myös tarkka, yksityiskohtainen perehtyminen kaikkeen. Tosin ajattelen usein, että voisin voisi olla vielä yksityiskohtaisempi.

Edelliseen liittyen kaikki aiemmin tutkittu ja tehty, kantaa myöhemmin hedelmää. Eilenkin tutkiessani yhtä sukuhaaraa 1700-luvun alkupuolella tarkemmin, löysin koko ajan uusia juttuja. Illalla piti lopettaa, mutta jatkan tänään myöhemmin. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin eräässä blogissani toisen asian yhteydessä ja jättänyt kesken. Nyt katseeni on entisestään tarkentunut ja löysin siis tarkentavaa tietoa.  

13.12.2024 perjantai

Huh sentään. Kyllä kirjoitin paljon parempia blogeja aiemmin. Luin kevään 2014 päiväkirjaa ja sain päähäni katsoa, mitä olen kirjoittanut silloin blogipostauksiini.  Sain sieltä innoituksen lisätä otteita erääseen keskeneräiseen tekstiini, jota en vielä paljasta.

15.12.2024 sunnuntai

Olisiko tämä sitten joulublogini? Se ratkeaa tulevina päivinä.  Rästitehtäviä riittää, vaikka kuten olen ehkä jo usein maininnut, en vietä joulua muuta kuin omassa mielessäni. Jouluhan herättää ihmisissä aika paljon erilaisia ja voimakkaita tunteita sekä hyvässä että pahassa.  Jätän ne nyt käsittelemättä. Riitti jo, kun unessani olen palannut joihinkin niihin liittyviin juttuihin.

Vasen jalkani huolettaa edelleen. Eilen rasitin sitä kunnolla, kun kävin sopivan suojasään koittaessa putsaamassa auton lumesta ja kävin kaupassa. Monen päivän lumien poistaminen auton päältä ja ympäriltä vie paljon aikaa. Kaupassa käynti on se paras osio. Yritän saada ostoksia painollisesti sopivasti kahteen kassiin, jotakin aina unohtuu. Huomasin, että minulla on nyt neljä litraa maitoa jääkaapissa, vaikken niin paljon tarvitsekaan.  Litran purkit kaiken muun lisäksi painavat aika paljon, varsinkin jalkavaivaiselle.  Muistin siitä äitini, joka asui isän kuoltua yksin ja raahasi ennen joulua totuttuun tapaan litroittain maitoa jääkaappiin, jos vaikka lapset tulisivat joulunpyhinä. Jouluruoatkin oli hankittu jääkaappiin. Hän haki ruoat kävellen kaupasta, joskus ehkä paikkakunnalla asuvat sisareni auttoivat.  Tilanne on sama hänen viimeisenä joulunaan, jonka hän viettikin sekavassa tilassa, ehkä lääkityksen takia, sairaalassa.  Se joulu kaikki taisi olla hänelle yhtä painajaisunta, josta hän jopa yritti paeta. Alamäki oli kuitenkin alkanut eikä hän enää palannut ennalleen.

Vanhojen vanhempien elämä on usein vaikea pala lapsille.  Maailma on niitä tarinoita täynnä.

Maisema parvekkeelta 10.12.2024

Olen joutunut painimaan tietotekniikan kanssa. Microsoft tekee vähän väliä muutoksia kuten kaikki muutkin. Toki selviän kaikista, mutta ei tietokoneen ja kännykän käyttö ole silti aivan niin helppokäyttöistä, että kissakin osaa. Pienessä Hesarin kirjoituksessa Lauri Järvilehto, työelämäprofessori Aalto-yliopistossa heitti ” X-sukupolveni on siitä jännä, että olemme opettaneet tietokoneen käytön vanhemmillemme, että lapsillemme. Meidän 1970–1980-luvuilla syntyneiden piti ymmärtää tietokoneita ennen kuin niistä tuli niin helppokäyttöisiä, että kissakin osaa.”

Vähän nauratti, kun ajattelin osaa meistä baby boomereista minut mukaan lukien, joka lähti jo 1970-luvun puolivälissä tutustumaan uuteen maailmaan, johon tulivat tietokoneet, PC:t. Aluksi opiskelu sujui pitkään kantapään kautta aivan samoin kuin nykylapsilla, joiden käyttöympäristö on tavallaan paljon helpompi tai sitten ei.  Opetin omaa 1980-syntynyttä lastani Commodore 64:n käyttöön samanaikaisesti, kun opetin yritysasiakkaitani uuden PC:n kanssa operointiin liittämällä niihin modeemeja ja opettamalla pankkipalvelujen käyttöä. Ja sitä jatkui koko työelämäni ajan. Myöhemmin pyytelinkin joiltakin anteeksi kertoen olevani syyllinen siihen, että kaikki pankkipalvelut ja yrityksen palvelut digitalisoituivat eikä pankkeihin enää päässyt hoitamaan asioitaan.

1970-luku tuli mainittua myös, sillä silloin opin kauppaopistossa ohjelmointia IBM:n isolla koneella ja ohjelmointia ja systeeminsuunnittelua oppiaineina. Opettelimme jopa ohjelmointikieliä kuten Basic ja Fortran 4. Kokeilimme myös etäyhteyksiä syksyllä 1974 jonkun yliopiston verkkoon.

Nyt olen neuvonut lapsenlastani, 12-vuotiasta poikaa erilaisissa asioissa. Hänkin on yrittänyt saada minua tubettajaksi ja jakamaan kissavideoita. Hän oli innostunut koulun koodauskurssista. Oletin siellä opetettavan jotakin ohjelmointikieltä. Niin ei kuitenkaan ollut.

Olen joskus hermostunut, kun ystäväni pyytävät lapsiaan auttamaan tietokoneasioissa. Yleensä he ovat vain sotkeneet asiat. Olen itsekin onnellinen, että kaikki on nyt helpompaa kuin aiemmin. Monta kertaa ajattelin aikoinaan, että omatkin vanhempani olisivat olleet tyytyväisempiä, jos heillä olisi ollut tietokone. Aivan varma en ole.  Heitä en olisi silloin jaksanut opettaa. Yhteys ulkomaailmaan on vanhuksille tärkeä asia ja etenkin silloin, kun ei pääse enää käppäilemään ulkomaailmaan.

Olen saattanut kirjoittaa näistä asioista ennenkin, mutta kertaus ei ole pahitteeksi.

Kun kännykät alkoivat tulla markkinoille 1990-luvulla, olin tietty heti niitä käyttämässä. Voi hitsi, kuinka hienoja juttuja silloin ja 2000-luvulle tultaessa elettiin. Olimme ylpeitä kännyköistä. Jopa amerikkalaiset olivat meitä jäljessä.

Tein tänään myös paperien järjestelyä ja suunnittelin, mitä teen seuraavaksi kirjoittamisrintamalla. Aika monta juttua on tekeillä ennestään. Nyt alan katselle jotakin jaksoa.  Olen katsonut esim. Netflixistä Yellowstonen 1. kauden. Aika väkivaltaista ja raakaa touhua Montanassa!

17.12.2024 tiistai

Taisi ollakin itsensä pettämistä, että saisin tekstin valmiiksi.  En muistanutkaan, että joulun alusviikko on raskasta aikaa, vaikkei vietäkään joulua. Ehkä se johtuu juuri siitä.  Jään odottamaan joulun jälkeistä aikaa ja koipeni paranemista.

Rauhallista, hyvää ja iloista joulua kaikille lukijoilleni!

Eräällä matkalla pohjoiseen 1954...

Voisi kuvitella eikä edes tarvitse kuvitella, että minulla kaikki tavarat, kirjat ja paperit ym. olisivat hyvässä järjestyksessä, mutta silloin tällöin joudun etsimään jotakin enkä kuitenkaan löydä. Äskettäin etsin patterilla toimivia kynttilöitä, joita käytän vain jouluisin. En löytänyt ja luovutin. Usein kadonnut tavara on siellä, mistä olen sitä ensimmäiseksi etsinyt. Niin oli nytkin. Olin tutkinut kaikki vähäiset joulutavarani aiemmin. Nyt vain kävelin saman kaapin eteen ja katsahdin ylimmälle hyllylle, jossa kaiken muun päällä oli ruskea pussi. Siellähän ne olivat.

Tätä kirjoittaessani torstaina puolen päivän jälkeen sataa jälleen lunta. Maanantain kauppakäynnin jälkeen en ole käynyt ulkona. Lunta ja jäätä on ehtinyt tiistaina alkaneen lumisateen jälkeen ehtinyt kertyä, mutta en ole jaksanut mennä harjaamaan ja raapimaan sitä pois.  Lunta on luvattu tälle päivälle 2,7 cm. Onneksi ei ole pakko lähteä.

Jalkavaivani on edelleen todellinen. Olin tiistaina aamupäivällä lopulta yhteydessä terveysasemalle. Minulle soitettiin iltapäivällä. Keskustelu oli pitkä ja hoitaja otti välillä yhteyttä lääkäriin. Ohjeet ovat yhtäpitävät edellisten kanssa ja kipu oli heidän mukaansa edelleen nivelreumani aiheuttamaa.  En todellakaan aio käydä niitä tässä läpi, mutta kerron, kun tilanne paranee. Keusotessa on otettu käyttöön tiimisysteemi, jossa väestö jaetaan hoitaja/lääkäri tiimeihin. Jako on jo toteutettu. Minut siirrettiin nyt minua aiemmin hoitaneen lääkärin tiimiin. Tuusulassa on kyllä ennenkin vuosia sitten ollut samanlainen systeemi.

Onneksi pää toimii paremmin kuin jalka. Jaksan sentään tutkia, lukea ja kirjoittaa. Ja mennäkin, kunhan suunnittelen hyvin.

Tiistaina illansuussa vietimme eräänlaisia nyyttikestejä luonani. Tyttäreni jälkeläiset olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki paikalla ja meitä oli näin ollen puolisot mukaan lukien 10 henkeä. Oli siinä melua ja puhetta. Kun kaikki olivat lähteneet ja olin siivonnut jäljet, olin todella väsynyt. 

 

Ajattelin tutkia yhtä valokuvaa, jonka olen joskus aikoinaan skannannut isäni diakuvista. Tarkoitukseni oli viedä kuva Instagramiin, mutta sitä ennen halusin tutkia sitä perin pohjin. Aion laittaa kuvan kartalle eli täsmentää, missä se oli otettu. Kuvan ottaja on Urho Lehtonen, isäni koulukaveri ja vanhempieni paras ystävä vaimonsa Maritan kanssa 1950-luvulta aina heidän kuolemaansa saakka. Sotamuistot yhdistivät heitä ja me lapset jouduimme myös heidän vaikutuspiiriinsä. Vieläkin pidän harvakseltaan yhteyttä Urhon sisaren tyttäreen, jonka olen viimeksi nähnyt aivan pienenä lapsena. Lehtosista olen kirjoittanut blogeissani ennenkin.

Tutkin isäni albumissa olevia mustavalkokuvia, joita en ole edes kaikkia skannannut. Tiedän, että he tekivät matkan kesällä 1954, tarkempi ajankohta ei selviä albumista, mutta pohjoisessa elettiin yötöntä yötä. He ajoivat isän autolla, josta on olemassa yksi ikoninen diavalokuva, jonka kuvan ottopaikkaa en tiedä. Diakuvia esiteltiin myöhemmin muistaakseni myös koulussa, aloitin kouluni syksyllä 1954. Matka kulki Itä-Suomen kautta pohjoiseen. Valokuvakansiossa kuvat ovat täysin sekavassa järjestyksessä. Oltiin Imatralla, Punkaharjulla, Savonlinnassa, Kolilla, Pohjanhovi mainittiin, käsivarsi, Pohjois-Norja, Ruija, Skibottn. Miten paluumatka? 

 

Meitä lapsia lienee ollut hoitamassa kodinhoitaja. Nuorin sisareni oli silloin vain 1 vuoden ikäinen. Matkan kesto jää myös hämärän peittoon. Sekä Urho että Marita olivat Helsingissä töissä käyviä ihmisiä, joten matka tehtiin heidän lomansa aikana.  Kotonani oli silloin vielä kotieläimiä ja maata viljeltiin. Kovin kauan he eivät voineet viivähtää matkalla. Yövyttiin pääasiassa teltoissa ja ruoka valmistettiin maastossa. Se oli varmaan ihana retki, ajateltuna näin 70 vuotta myöhemmin.

Mainitsemani kuva vie minut etsinnän jälkeen Finnmarkin alueella olevaan Skibotnin (Yykeänperä) kylään, joka sijaitsee Jäämeren tuntumassa Lyngenin vuonon (Yykeänvuono) rannalla. Finnmarkin eli Ruijan alueen väestö on tullut aikoinaan osittain Suomesta (kveenit) ja Lapista(saamelaiset) ja tietenkin Norjasta. On ilmiselvää, että kuva on otettu sieltä jostakin kohtaa rannalta, jonka paikan voisi tunnistaa siellä käydessä.

Vanhempani näyttävät kuvassa tosi sopuisilta keskiyön auringossa. Kuva on tietenkin valokuvausta harrastavien Urhon ja isäni suunnittelema.  Urho hankki kaikki isäni kamerat. Siksi sain ainakin pari kolme kertaa isäni vanhan kameran ja innostuin valokuvaamisesta. Heillä oli paljon muitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja ystävyys säilyi läpi elämän. He osallistuivat myös useimpiin perheemme juhliin, olivat mm. nuorimman sisareni kummeja. Marita toimi usein tulkkina, kun Rengon kuntalaiset tekivät Pohjola Nordenin puitteissa matkoja Ruotsiin tai Tanskaan.Useimmista retkistä on olemassa valokuvia, joita olen skannannut joko kuvista tai negatiiveistä. Tarkka ajankohta on usein hakusessa, koska kuvilla ei ole selityksiä.

Minni pyörii ympärilläni kaivaten halauksia ja silityksiä. Hänen läsnäolonsa ja hoivansa lohduttaa minua. Tässä välissä aion skannata albumista ko. Lapin matkan pienet mustavalkoiset valokuvat. Suuremmasta kuvasta näkee aina paljon enemmän.

lauantaina 7.12.2024

Suomen 107 itsenäisyyspäivä on ohi. Päätin jo aamulla, että en tee mitään sen kummempaa. Kävin sentään putsaamassa auton sataneesta lumesta ja ajoin lähikauppaan. Kissanruoka oli lopussa, mutta kyllä ostin muutakin tarpeellista, ettei tarvitse mennä kauppaan, kun vasta ensi viikolla. Sitten kaikki muu oli sitä sun tätä ja valmistautumista itsenäisyyspäivän viettoon. Seurasin linnan juhlien vieraiden vastaanoton, kuten koko Suomi ja vähän sen jälkeen. Siinä kaikki.

 

Ajattelin, miten läheiseksi ja tärkeäksi Suomen itsenäisyys on tullut, minulle ja toki muillekin. Omalta kohdaltani siihen on vaikuttanut vuosien mittaan perehtyminen asioihin, syvällinen tutustuminen vanhempieni historiaan ja Suomen historiaan.  Suomalaiset ovat aina rakastaneet maataan ja puolustaneet sen itsenäisyyttä. Ajattelin ja itkin jälleen kerran. Minua kaduttaa, etten osallistunut nuorempana enempää näihin asioihin vaan kuljin lähihistoriamme ohitse. Olin enemmän kiinnostunut muun maailman historiasta.

Katsellessani nyt puolustusvoimien valtakunnallista itsenäisyyspäivän paraatia Lappeenrannassa tirautin taas kyyneliä. Ajattelin innostustani kesällä, 12.7.2019, kun olimme Parolassa Panssariprikaatin näytöksessä koko perheen voimin lapsenlapseni juuri alettua varusmiespalveluksensa. Me kaikki, varsinkin perheemme pikkupojat olivat erityisen kiinnostuneita. Näimme taistelunäytöksen kentällä ja panssarivaunujen ohimarssin. Tutustuimme alokkaiden asuinhuoneisiin ja kahvittelimme Sossussa.  En tainnut kirjoittaa tapahtumasta blogeissani. Syy lienee siinä, etten yksinkertaisesti pystynyt käsittelemään kaikkia sen kevään, kesän ja koko vuoden tapahtumia, koska ne olivat aivan liian runsaita. Alkuvuodesta 2020 elämä alkoi hiljetä covid-epidemian takia.  Se muutti meistä monen elämää pysyvästi. Kun sitten helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, koimme uuden iskun. Huomasin myös tulleeni yhtäkkiä vanhaksi enkä enää tuntenut olevani täysvaltainen kansalainen. Aika menee huomaamattamme ällistyttävän nopeasti samalla kiihtyen. 

Kaikki kuvat ovat blogissa mainitulta matkalta Suomessa kesällä 1954.

 

Olin jo edellisiä tapahtumia ennen perehtynyt sota-asioihin vanhempieni ja eteeni tulleiden ihmiskohtaloiden kautta. Nyt aloin mennä syvemmälle. Tapahtumien kulku oli sama myös sukututkimusasioissa. Niistä monista olen kirjoittanut jotakin joko kokonaisissa blogipostauksissa tai osana postausta. Niitä on edelleen kasoittain odottamassa ja keskeneräisinä. Aika on vaikuttanut niin, että nyt tutkin asioita perinpohjaisemmin. En voi enkä halua eri syiden takia juosta kaikissa paikoissa ja tilaisuuksissa, joten ehdin lukea enemmän ja kaivautua syvemmälle juoksuhautoihin.

Välillä ajattelen, että voisin kirjoittaa kirjan/kirjoja. Nyt vasta alkaisin olla kypsempi siihen, koska olen päässyt moneen asiaan sisälle ja eläytynyt niihin. Olen ikävä kyllä vetelehtinyt liikaa. Jos toivun tämänhetkisestä lamastani ja jaksan vielä, mietin uudelleen, miten loppuelämäni käytän.

Vanhempieni osallistuminen talvi- ja jatkosodan aikana on ollut kunnioitettava. Jollemme me lapset, niin ei muu kansakaan aikanaan osannut antaa sille sellaista arvonantoa kuin nyt annetaan. 

Kiitos teille vanhempani  ja kaikki Suomen itsenäisyyden puolustajat!

Talvi tuli ja meni...

26.11.

Tämän syksyn ensimmäinen talvi alkoi viime viikon keskiviikkona lumimyräkällä, jatkui torstaina, lieveni perjantaina ja lauantaina, alkoi loppua sunnuntaina ja nyt tiistaina lähes kaikki lumet ovat sulaneet. Minulla oli melko raskas viikonloppu ja jopa vielä maanantai. Tänään olen aloitellut keskeneräisiä tehtäviäni. Olisi kiva, jos joku tekisi minulle päivän ruoan. Ehkä teen vain kaurapuuroa, silläkin elää. 

21.11.2024 puolenpäivän aikaan

 

Eilen kuljetin aikuista lastenlastani verikokeeseen ja lopuksi takaisin kotiini. Hän on joskus pyörtynyt verikokeessa eikä ole uskaltanut itse ajaa matkaa labran jälkeen. Päivä ei ollut paras mahdollinen kuten ei aluksi suunniteltu viime viikon keskiviikko tai torstai, jolloin ei olisi missään nimessä pitänyt lähteä liikenteeseen. Maanantai- aamu ruuhka-aikaan ei ollut myöskään paras mahdollinen. Tiet alkoivat sulaa ja parin tunnin aikana muutos niiden pinnassa oli suuri, polanteet olivat korkeita. Kun lopulta olin kotona, en jaksanut tehdä mitään. Mutta mitäpä ei lasten ja lastenlasten eteen tekisi.

Nuorempi lapsenlapseni Alex oli viikonlopun luonani ja kuten joskus ennenkin hyvä ystäväni haettiin lauantaiksi Keravalta seuraksemme ja vietiin illalla pimeän aikaan takaisin. Lapsenlapsi haettiin kotiin sunnuntaina iltapäivällä. Pelkäsin maanantai- aamun heräämistä ja vääntäytymistä liikenteeseen. Hyvää ystävää on kiva tavata, vaikka aika harvoin nykyään tapaamme.

22.11.2024

Taisin mainita aiemmin, että vasemman jalkani tila askarruttaa minua. Joudun syömään Buranaa pystyäkseni tekemään ja toimimaan, koska jalkaa (polvi ja sääri) sattuu kovasti. Vilkkaat päivät vievät kaikki voimat ja särkylääkkeen voimakin menee nopeammin ohi. Onneksi varsinaiset reumakipuni ovat mennyttä. Lääkäriin en ole vielä ottanut yhteyttä.

Valittaminen on turhaa, monilla muilla on paljon vaikeampaa. Monet eivät pääse enää osallistumaan ollenkaan.  Terveys on kullanarvoinen asia, mutta siitä ei pidä olla ylpeä ja ylvästellä siitä kuten jotkut saattavat tehdä.

Sain sentään tänään kirjoitettua Markkulan Viestiä varten melkein valmiin jutun elokuisesta kesäretkestä, jossa sain käyttää pohjana blogiani. Meillä oli viime viikon keskiviikkona 1,5 tunnin Zoom-kokous, jolloin menin lupaamaan tekstin.  Olin ajatellut, etten jaksa kirjoittaa mitään joulukuun lehteen. Muutama aihe pyörii mielessäni, mutta ehkä sitten ensi kevään lehteen saan jotakin aikaiseksi. Olen kyllä hyvä haalimaan mieleeni ideoita ja rakentamaan suunnitelmia, mutta en sitten jaksa tehdä niistä mitään. Sukututkimukseen liittyvien juttujen kirjoittaminen vie minut usein tutkimaan lisää ja siihen menee paljon aikaa.

23.11.2024

 seuraavana päivänä 27.11.2024

Onpa haalean harmaata ja hiljaista. Ei se mitään, koska silloin on kiva olla kotona (kuten usein muutenkin) ja tehdä rästissä olevia kotijuttuja. Tänäänkin siivosin kylpyhuonetta ja sen kaappeja. Lattia olisi pitänyt pestä kunnolla, mutta se jäi nyt myöhemmäksi. Teen parhaillaan jopa ruokaa itselleni, koska koko alkuviikon olen vältellyt ruoanlaittoa. Voi sentään, kirjoittelen taas näitä tavanomaisia kotijuttuja, on hyvä pitää koti siedettävässä kunnossa. Moniin suunnitelmiini tarvitsisin nykyään apua. Olen kerännyt laatikoittain kirjoja viedäkseni niitä ilmaiseksi Tammiston uuteen kierrätyskeskukseen.  Puhuin aiheesta lapsenlapseni kanssa, joka lupasi auttaa minua siinä. Paperien käsittely minun on tehtävä yksin (päiväkirjat, kirjeet, vanhempieni aineistot ym.).

24.11.2024

 

Ajatelkaa, kuinka paljon tärkeitä ja merkityksellisiä asioita menee hukkaan ihmisen kuollessa, jollei aineistoja tallenneta jonnekin arkistoon. Jonakin päivänä tulevaisuudessa joku tutkija olisi ilahtunut löytäessään 100 vuoden takaista informaatiota kalentereista, päiväkirjoista ja kirjeistä.  Minäkin, harrastelija, kaivan tekstien ja sanojen välistä vähän kerrallaan informaatiota ihmisistä, heidän tuntemuksistaan ja elämästään. Tavallisesta ihmisestä löytyy mitään virallista tietoa enempää, joka sekin on muurin takana. 

20.11.2024

Harva joutuu siis oikeuteen, jolloin oikeuden pöytäkirjat kertoisivat eräänlaisen tarinan. Koska olen itse ollut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa taloni asiassa, tiedän hyvin, että pöytäkirjaan kirjatut asiat ovat vain pieni osa ja epämääräinen totuus todellisuudesta. Eikä ne ole aina edes totta vaan vääristynyttä tietoa. Kaikki osallistuvat tuomarit eivät pysty irrottamaan olennaista oikeudessa olevien henkilöiden ajamista asioista eivätkä henkilöä avustavat tuomarit eivät edes kuuntele osallisia vaan oma ego on tärkein. Oli todella opettavaista olla sellaisessa prässissä. Tein suuren tutkimustyön apuvälineeksi tuomarilleni, mutta en oikeudessa saanut edes avata suutani korjatakseni jotakin väärin ymmärrettyä asiaa.

Tuosta kaikesta on jo aikaa yli 10 vuotta, mutta syystä tai toisesta asia pulpahtaa välillä mieleeni. Kun kesällä kaivoin asiakirjoja, kirjeenvaihtoa ynnä muuta esiin, niin taas mietin, että olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa siitä enemmän. En ole vielä pystynyt poistamaan asiaan liittyviä sähköpostiviestejä, vaikka oletan ottaneeni kaikesta myös paperikopion.

Olen äskettäin tutkinut joidenkin ihmisten perukirjoja, lähinnä joko äitini tai isäni sukuun kuuluvien. Ne herättävät myös paljon ajatuksia ko. ihmisten ja sukujen elämästä. Yhdestä äitini isän isoäidin perukirjasta olen kirjoittanut jo blogiluonnoksen. Saa nähdä, milloin on sen julkaisun vuoro. 

28.11.2024

28.11.2024

Oma olotilani vaatii nyt minulta paljon. Onneksi olen oppinut ennakoimaan ja suunnittelemaan, kiitän itseäni siitä ominaisuudesta. Eihän sitä kukaan muu huomaa. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme, joita emme edes tajua. Nyt en kyllä löydä mistään pattereilla toimivia kynttilöitä, joita olen viime vuodet käyttänyt. On oikeastaan aika saada ne ikkunoille.  Ne eivät harvan jäljellä olevan joulukrääsän joukossa, jota en itse asiassa aio enää nostaa esille. Ehtiessäni taidan laittaa ne Facebookin roskalavalle, koska siellä menee kaikki paitsi eivät menneet Kotipuutarha-lehteni. Ihmiset rakastavat kaikkea krääsää, koriste-esineitä ynnä muuta. Taidan olla siinä mielessä poikkeustapaus.

Tänään on kello 18 alkaen Helsingin Karjalatalolle meidän Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn viimeinen tilaisuus, jonne saimme muusikko Seppo Hovin. Ystäväni Marja tulee Riihimäeltä ja menemme sinne yhdessä. Jännitin, onko takkahuoneessa riittävästi tilaa kaikille paikalla tuleville. Soitinkin talonmiehelle, joka lupasi järjestellä pöytiä ja tuoleja kaiken varalta.

Olen yrittänyt lääkitä itseni niin, että ei synny vaikeuksia, vaikka joutuisimme jättämään auton kauas ja kävelemään.

1.12.2024

Niinpä niin, en ole jaksanut enkä ehtinyt kirjoittaa tätä postausta valmiiksi.  Torstain tilaisuus onnistui hyvin. Paikalle tuli esiintyjän lisäksi 30 ihmistä, joista monet ovat sellaisia, jotka eivät koskaan käy kerhossamme. Se ei ole mikään ihme, sillä Seppo Hovi on hyvin suosittu. Hän liitti musiikkiinsa ennen talvisotaa 1930-luvulla ja talvisodan/jatkosodan aikaiseen musiikkiin, sävellyksiin, sanoituksiin jne. liittyviä taiteilijoita ja aikakauden tapahtumia yhdistellen niitä hienosti. Välillä hän soitti jonkin kappaleen hanurilla. Hänen suosikkisoittimensa on piano, mutta sellaista meillä ei ollut mahdollisuus tarjota hänelle, takkahuoneessa oli vain harmoni. Seppo joutui raahaamaan painavan haitarin paikalle.

Aihe ja musiikkikappaleet herättivät varmasti monille ajatuksia. Olen itsekin viimeisen vuoden aikana liikkunut paljon sotateemaan liittyvissä aiheissa, joten musiikki toi monia asioita mieleen. Marja muisteli musisoivaa isäänsä, jonka hän menetti lapsena. Hieno esitys kaikin puolin, jonka kiitollisuudella vastaanotimme. Unohdin jälleen vähäksi aikaa jalkakipuni. Tosin eiväthän ne tunnu muutenkaan istuessani, vain liikkuessani. Auton kyllä jouduimme jättämään kauas ja sauva oli onneksi apuvälineenä.

Eilen aamulla havahduin siihen, että 85 vuotta tuli täyteen talvisodan syttymisestä. Olen pitkään ajatellut mm. evakkoon lähtöjä. Pienistä keskusteluista tällä viikolla monet asiat keskeneräisissä teksteissäni saivat varmistuksen. Sain myös lehteen tulevan tekstini valmiiksi ja toimitettua eteenpäin.

Eipä nyt muuta, kuin kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulukuuta ja joulun odotusta!