Siukolan talossa
Rengon (nykyään kuuluu Hämeenlinnaan) asui 1700-luvulla muutakin väkeä kuin
talon isäntäperhe. Yritän hetken kurkottaa niin kauas ja miettiä ketä he
olivat. Enhän vielä tiedä isäntäperheestäkään paljon mitään muuta kuin, että
sukua ovat tavalla tai toisella.
Hämeessä ja toki
muuallakin on ongelmallista se, että on niin paljon samanlaisia nimiä,
ihmisillä ei ole sukunimiä, vain patronyymejä. Joka talossa on paljon
väkeä. Kestää aina aikansa, että pystyy orientoitumaan uuteen
ympäristöön.
Antti Juhonpoika
oli renkinä Hakonkoskella naidessaan 1745 Siukolan tyttären Anna Antintyttären.
Hän oli kirkonkirjojen mukaan silloin 24 vuotias kun taas Anna oli vasta
17-vuotias. Annan vanhemmat olivat Antti Tuomaksenpoika syntynyt
noin 1685 ja äiti Anna Matintytär s. 1690. Mistä he olivat sinne tulleet,
se odottaa selvittämistäni, jolloin pitää tukeutua asutushistoriallisiin
asiakirjoihin. Rengon Vehmaisten Siukolan ensimmäinen rippikirja vuosilta
1708 – 1732 eikä seuraavakaan 1740 – 1753 ole vielä suostunut
selvittämään kaikkea haluamaani minulle.
Anna Antintytär
Siukolan äiti Anna Matintytär kuoli 91-vuotiaana 1777 ollessaan vanha ja
raihnainen. Tieto löytyy ensimmäisestä säilyneestä Rengon haudattujen luettelosta
Kansallisarkistosta. Olen kirjannut hänet syntyneeksi 1690 eli sen mukaan hän
olisi vasta 87-vuotias. Hänen puolisonsa Antti Tuomaksenpoika oli kuollut
jo 1746. Jostakin kuvaamattomasta haudattujen luettelosta hänen tietonsa
on Hiskiin otettu, koska siellä kerrotaan hänen olevan haudattu kirkkoon ja
jopa paarivaatteen hinta on mainittu.
Joka tapauksessa
tästä pariskunnasta polveutuu isäni isoisän äiti Leena Maija Juhontytär Siukola
, joka on syntynyt 6.5.1833. Hänellä on muuten sama syntymäpäivä
toukokuussa kuin yhdellä sisaristani.
Isoviha
Luin viime kesän
aikana Kustaa H. I. Vilkunan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sarjassa
historiallisia tutkimuksia (229) ilmestynyttä isovihaa käsittelevää teosta
”Viha” (Gummerus, 2005). Se kertoo perusteellisesti isonvihan
tapahtumista. Olen itse asiassa ollut aika järkyttynyt siitä hävityksestä ja
tuhosta, mikä Suomessa tuolloin vallitsi. Viha huokui konkreettisesti joka
suunnasta aivan uskomattoman karmealla tavalla. Miten sen ajan ihmiset kestivät
sen kaiken tappamisen, hävityksen ja julmuuden? Venäläiset tuhosivat
raakalaismaisesti talot, pellot, metsät ja tappoivat ihmiset ensin heitä
kidutettuaan. Osan he ottivat vangeiksi ja veivät Venäjälle orjiksi. Suomalaisten oli luovutettava kaikki omaisuutensa heille ja paljastettava
kätkönsä. Osa väestä pakeni metsiin piileskelemään. Olisin mielelläni löytänyt
kirjasta jotakin omaa kotiseutuani ja sukujeni asuinsijoja koskevaa tietoa.
Muutama viitteenomainen maininta sieltä löytyy. Kirjoittaja on tutkinut
käräjäpöytäkirjoja, joihin on runsaasti viittauksia joka sivulla.
Hämeen
hävitystä tapahtui jo 1714. Karjala oli kokenut tuhon jo aiemmin.
Mutta kiivainta tuhoaminen oli Pohjanmaalla ja Kainuussa. Venäläiset
ryöstelivät 1716 Janakkalaa, Vanajaa ja Renkoa (s. 191 viittaus
kesäkäräjät Janakkala, Vanaja ja Renko 11.-15.5.1724 (ee 14:540-542, KA) ja
Loppea (kesäkäräjät: Loppi 8.6.1725 8172,KA).
Olen aloittanut
tämän kertomuksen kuten monta muutakin vastaavaa jo viime kesänä ja kyseinen
kirja on ollut jo pitkään kirjaston hyllyssä. Jatkan kuitenkin nyt
aiheesta, ehkä hiukan toisesta näkökulmasta. Tarvitsen jotakin rentoutumista
oman elämäni liian stressaavien ja kiusaavan ahdistavien asioiden
väliin. Kun kääntää katseensa kauan menneisyyteen, niin se tuo aina
helpotusta. 9.12.2015 oli Helsingin Sanomien tiede-sivulla
mielenkiintoinen artikkeli otsikolla ”Aika on aivan muuta kuin meistä näyttää” .
Teksti on lyhennetty luku kirjasta Maailma pähkinänkuoressa. Kaiken
ymmärtämisen käsikirja. Marcus Chown, suom. Juha Sainio, HS-kirjat 2015. 308 s.
Tekstin mukaan,
jos valo kulkisi hitaammin, näkisimme ikkunasta katsoessamme myös
kaukaisen historian tapahtumia. Teksti loppuu amerikkalaisen fyysikon
John Wheelerin kiteykseen ”Aika on sitä, mikä estää kaikkea tapahtumasta
heti.” Kun taas käytännönläheinen Einstein sanoi ”Aika on sitä mitä
kello mittaa”.
Lapsuus kotikylässä
Jos seisoisin
lapsuuden kotikyläni raitilla, voisin ehkä nähdä nuo menneisyyden tapahtumat
300 vuoden takaa ja tavata kaukaiset esivanhempani. Itse asiassa se on tuon
artikkelin mukaan katsottuna aika lyhyt aika. Aikakäsitys on ennekin
pohdituttanut minua. Kirjoitin siitä ainakin blogissani 20.5.2014 otsikolla ”Aamujen aika”.
Usein nuorena
tyttönä kotipihalla kuljeskellessani ajattelin menneitä sukupolvia. En lähtenyt
silloin vielä kuitenkaan kehittelemään ajatusta pidemmälle. Olin enemmänkin
taiteellisesti suuntautunut ja kirjoitin mielessäni romaaneja.
Mietin, mitä ikäiseni nuori tyttö oli ajatellut seisoessaan siinä samalla
ruohikolla kuin minä. Mutta yhtä usein viivähdin mielikuvituksessani muualla,
usein Ranskassa ja sen hovissa. Pariisista tuli suuri haaveideni kohde.
Siinä oli lisää historiallista näkökulmaa. Näköjään samat ajatukset
pyörivät vieläkin mielessäni. Nyt tärkeämpää on kaivaa lisää tietoa ja
kytkeä sitä omaan tarinaan.
Jätin taas eilen
omat ongelmani luojan haltuun. Onhan kaikki järjestynyt tähänkin saakka. Tosin
mikään ei järjesty ilman omasta itsestä lähtevää vaikutusta. Niitä asioita on
kuitenkin täysin turha jauhaa mielessään, koska sellainen tekee lopun
ihmisestä. Olen myös kiinnittänyt huomioni siihen, että olen viime
aikoina aika monelle sanonut olevani aivan lopussa. Itse olen lisäksi
huomannut, että muistini on alkanut rettelöidä, päätäni särkee luvattoman
usein, jäseneni kipeytyvät silloin tällöin. En jaksa lähteä minnekään.
Silloin on otettava omat henkiset voimavarat käyttöön. Se on vähän sama kuin
ihmisen veressä oleva rautavarasto. Muistan, että minulla se oli aina hyvällä
mallilla. Ehkä henkinen varastoni on myös hyvässä kunnossa?
Muiden tutkimuksia
Lueskelin eilen
isäni serkun Olavi Ilmari Nikkilän (1913-1990) kirjoitusta
”Talonpoikaispitäjästä Renko ja sen asukkaista”. Hän oli vanhoilla päivillään
intohimoinen sukututkija. Olen tainnut usein mainita hänet kuten täällä. Hänestä ei ole ehkä apua kotitaloni
varhaisemman historian selvittämisessä, sen, jolla aloitin tämän kirjoituksen.
Mutta muuten hän antaa mahdottoman laajan perspektiivin eteeni runsailla
viittauksilla eri sukuihin ja paikkoihin.
Hän kertoo, että
satojen vuosien ajan Rengon väestö oli lähes yksinomaan talonpoikaisväestöä.
Torpparit tulivat mukaan kuvioihin vasta 1700-luvun loppupuolella ja olivat
yleensä talonpoikien ”ylimääräisiä poikia”, joista tuli myös sotilaita ja
käsityöläisiä. Hän mainitsee, että Vehmaisten naapurikylässä
Kaloisissa, (jossa aikoinaan sijaitsi muuten kansakoulu, jota minäkin kävin),
oli yksi Rengon kartanoista, Kaloisten
säteri , josta myöhemmin tuli kruunun virkatalo eli
puustelli. Rengon historiateoksen mukaan (s. 283) Kaloinen oli vuoden
1604 Norrköpingin valtiopäiväpäätökseen perustunutta ns. uutta rälssiä, joka
oli luovutettu Brunow-suvun haltuun jolloinkin 1600-luvun alkukymmeninä.
Vuosisadan puoliväissä ratsumestari ja everstiluutnatti Karl Brunow hallitsi
tilaa. Hän asui kuitenkin Irjalan kartanossa.
Toinen myöhempi
kartano oli Jokiniemen kartano, josta en löydä paljon tietoa, mutta sen arkisto
vuosilta 1924 – 1948 on talletettu Kansallisarkistoon Aug. Eklöf Oy:n arkiston
yhteydessä. Rengon historiateos kertoo aiheesta s. 601 alkaen, että
Hakonkoskessa sijainneen sahan oli rakentanut 1885 sen omistaja,
Jokiniemen tilan haltija Köhlin. Laitos oli viimeisen kerran käynnissä
keväällä 1906, jolloin siellä sahattiin Kaloisten Löfkullan sahapalosta
säästyneet tukit.
Menin tutkimaan
henkikirjoja sattumanvaraiselta vuodelta ja löydän Hämeen läänin henkikirjasta
1895, Kaloisten kylän kohdalta, että Jokiniemen tilan nimi oli Mattila.
Sinne on kirjattu mm. insinööri P. Köhlin, joka oli Ruotsin alamainen,
syntynyt 1853, vaimon nimi on Maria ja lapsia on neljä, 2 tyttöä ja 2
poikaa. Renki on nimeltään Kalle Oksa, syntynyt 1870. Paljon muutakin
henkilökuntaa löytyy. Lapsuudesta muistan, että Jokiniemen kartano olisi
sijainnut Ahoisten ja Vehmaisten välissä. Olisipa isä elossa, hän olisi voinut
kertoa asian aivan tarkalleen.
Rengon
kirkonkirjasta 1889 -1899 (jonka näen SSHY:n sivuilla yhdistyksen jäsenenä)
näen myös edellä mainitsemani henkilöt. Vaimo on suomalainen Maria Somppi, joka
on syntynyt Kauhavalla ja tullut Kaloisiin Akaalta. Löydän hänet myös Kauhavan
syntyneistä. Lapset ovat syntyneet Hauholla, Jämsässä ja Rengossa. Koska he
eivät millään tavalla liity omiin sukuihini, en jatka seurantaa tämän enempää.
Tarkoitukseni on
tutkia Renkoa pikku hiljaa ja selvittää myös, mistä Olavi Nikkilä on tehnyt
joskus vähän erikoiset ja kyseenlaiset johtopäätöksensä. Hän nimittäin
mainitsee tuon kirjoituksen alkusivulla, että Kaloisten kartanon varhaisimpia
aatelisia isäntiä ovat olleet Aminoffit ja Blåfieldit.
Palaan kuitenkin
vielä hetkeksi tuonne 1700-luvulle, jolloin syntymäkotiini ilmestyvät 1728
ilmestyvät Antti Tuomaksenpoika ja vaimonsa Anna Matintytär. Ostivatko he
tilan Simo Sipinpojalta (Sigfrid Sigfrisson) tai tämän isältä
Sigfrid Ristonpojalta.? Minne nämä häviävät ja mistä he ovat tulleet?
Joka tapauksella talo on saanut heiltä nimensä. Tässä tutkinnassa olen
käyttänyt Suomen asutuksen yleisluetteloa.
Näitä samoja
asioita pohdin jo kesällä 2013 kirjoittaessani aiheesta otsikolla "Menneiden aikojen ihmisten
jalanjäljillä". Aihetta lienen käsitellyt muulloinkin, mutta ei
kai ole pahitteeksi palata aina uudelleen... Tuossa mainitemassani
kirjoituksessa mainitsin, että Lopen Vojakkalasta olevat Mats Matson ja
vaimonsa Anna olisivat jo 1600-luvun puolella vaatineet ostaa aution tilan.
Silloin tuo Anna Matintytär olisikin ollut näiden tytär. Huh sentään.
Selailin tässä
siis taas myös pitkästä aikaa aiemmin siteeraamaani Rengon historiaa,
joka ilmestyi 1993 Markus Hiekkasen ja Jussi Härmeen kirjoittamana.
Isäni oli mukana teoksen historiatoimikunnassa. Hänen
omistuskirjoituksensa uutena vuotena 1994 on kirjan etusivulla. Viisi vuotta
myöhemmin hän oli kuollut. Kiitos, nyt kirja on minulle kultaakin arvokkaampi.
Kysyn itseltäni,
helpottiko? Ehkä vähän. Kun menee oikein syvälle historiaan. Toisaalta tieto
lisää tuskaa, mutta toisaalta se myös helpottaa. En saanut tätä julkaistua
eilen, koska menin jälleen kerran Sanomalehtiarkistoon katselemaan, josko
löytäisin kotikylästäni jonkin merkinnän. Ja löysinhän. Se on sitten
toisen kertomuksen aihe, jota lienen sivunnut aiemminkin.
Alussa
mainitsemalleni nuorelle parille Antti Juhonpojalle ja Anna Antintyttärelle
syntyy siinä 1700-luvun puolivälissä kuusi lasta, joista Juho Antinpojasta s.
1760 talossa ollut suku sitten jatkuu tähän päivään saakka. Mutta
mitäköhän kaikkea siihen perheeseen sisältyykään? Tämän Juhon veli Simo Antinpoika
s. 1761 mainitaan Oulun Viikko-Sanomissa 26.5.1832. Hänet oli löydetty tieltä
Lopella Ourajoen ja Topenon kylien välillä kuolleena 12.2.1832. Lisäksi hänen
mainitaan olleet "mieli-puoli eli houru mies", Ikää hänellä oli
silloin 70 vuotta.
Kirjoitusta en ehtinyt
eilen julkaista. Menin nukkumaan ja nukuin yhteenmenoon yli 10 tuntia ja
heräsin kirkkain mielin ja ilman päänsärkyä. Näin paljon unia ja uudet
kirjoitusideat pyörivät päässäni. Suvun pimeää historiaa kannattaa myös
selvittää.
Hei, olisiko jokiniemen kartano voinut sijaita aivan Kaloisten vieressä, joen mutkassa? Karttapaikan mukaan siinä on sen niminen talo sijainnut. Ehkä oletkin jo tässä välissä paikan löytänyt, onhan postauksestasi jo seitsemän vuotta aikaa :)
VastaaPoista