Kesäretkien lomassa

Kun aloitin tämän, oli heinäkuun viimeinen päivä, kesä on kaartumassa loppusuoralle. Se on vähän sama kuin koko elämä on kaartumassa loppua kohti, vaikka vielä jaksaakin vaikka mitä. Elämän rajallisuutta emme ymmärrä vielä nuorempina, mutta tässä iässä kyllä, jos ajattelemme vähän enemmän. Mutta on hirveän hyvä kieltää se loppuun saakka. Useimpien mielestä.

Askaisten Louhisaaren vehnäpeltoja. Askainen on vanha kunta, joka kuuluu nykyään Maskuun.

Elämän rajallisuus tuli monta kertaa mieleen kesäretkellämme, jolle lähdimme, ystäväni Malla ja minä viime torstaina aamupäivällä ja palasimme perjantaina illan suussa. Minulta meni koko eilinen päivä toipumiseen. En ole edes rohjennut vielä kysyä Mallalta, miten hän jaksoi. En ole jaksanut edes kommentoida matkaamme sen enempää someen torstain jälkeen. Kyllähän kaikki tietävät (tuskin ovat edes kiinnostuneita), että vaikutelmien sulattamiseen ja sisäistämiseen menee aikaa. 

Askaisten vanha kirkonmäen takana sijaitsee Mannerheimin ristin ritareita ja veteraaneja kunnioittava Ritaripuisto. Olemme tässä tulossa sieltä takaisin kirkolle.

Tässä iässä mukana kulkee myös koko ajan edellinen sukupolvi, joka oli matkan aikana usein mukana keskusteluissamme. Asioiden syvällinen ymmärtäminen on viisauden tärkeä osatekijä. Miten vanhempamme ja heidän vanhempansa kokivat maailman. He elivät tärkeässä murroskohdassa, jossa heidän elämänsä muuttui. Voisimmeko ymmärtää heitä vieläkin paremmin? Miksi he käyttäytyivät omalla tavallaan? Mitä he ajattelivat?

Auran kirkon pihalta aukeaa näin kaunis maalaismaisema.

Olimme suunnitelleet kesäretkeä jo tovin ja alun perin meidän piti lähteä jo alkukesästä. Nyt vasta matka onnistui. Tämähän oli parasta kesäretkiaikaa. On vain ollut niin pitkä aika, etten ole käynyt missään, että on jollakin tavalla vaikeampi lähteä. Usein pitää ottaa myös muiden aikataulut ja suunnitelmat huomioon. Minulla kotiin jäi hoidossani oleva kissa, mutta onneksi tyttäreni oli kotona käymässä ja ehti käydä kerran katsomassa Minni-kissaa. Minni on hänen kissansa, mutta liikkuvainen perhe on niin paljon pois kotoa, että Minni on jo kauan elänyt luonani.

Louhisaaressa kävin edellisen kerran toukokuussa 2012, jolloin kiertelimme rakennuksen ullakkoa myöten ja puutarhat tuli myös tutkittua. Olin taidehistorian opiskelijoiden retkellä ja mukanamme oli professori. Kaikilla oli tehtäviä tehtävänä. Tämä kuva on siltä retkeltä.

 

Ehkä olen maininnut, että jännitän myös kaikkia menojani yllättävän paljon. Harjoittelin tätä retkeä käymällä Hämeenlinnan Lammilla Syrjäntaan kylän lähistöllä olevassa SFC-Tilkunpellossa. Olin innostunut näkemään myös vähän seutua laajemmalti liittyen erääseen blogikirjoitukseeni kesältä 2020, johon linkki.  Oli taas sellainen yli +30 asteen helle, ettei jaksanut oikein muuta kuin istua vaunussa tai autossa. Kotimatkalla tienvalinnan takia osuin Janakkalan Turenkiin ja siitä oli lyhyt matka Janakkalan kirkolle. Hautausmaalla oli hiljaista ja suuret puut toivat varjoja.

Pari päivää myöhemmin poikkesin Rengossa Jaakon markkinoilla, jossa oli myyntipiste myös kesäkuussa julkaistulle kyläkirjalle. Hain sieltä laatikon kirjoittajankappaleita.  Poikkesin lapsuudenkotini pihamaalla ja tapasin veljeni pojat.

Kun on matkaseuraa, voi tehdä vähän pidemmänkin matkan. Pari päivää ennen matkaa aloin suunnitella retkemme reittiä. Se toteutui aika hyvin, vaikka muutama kohde jäi välistä pois. Tällaisella matkalla tulee kuitenkin aina pieniä yllätyksiä. Me aiheutimme yllätykset itse, koska mainostin matkaamme Facebookissa.

Olin suunnitellut, että poikkeamme pikkuserkkuni Helmin luona. Olimme keskustelleet alkukesän aikana matkasta monta kertaa puhelimessa. Koska se siirtyi koko ajan, en enää ollut aikoihin soittanut.  Yritin tavoittaa häntä matkan varmistuttua, mutta hän ei vastannut. Lopulta hän soitti minulle ja kertoi olevansa sairaalassa ja pääsevänsä pian pois. Mutta tällä matkalla emme tapaisi häntä. 

Matkalaiset löysivät Armfeltin hautakappelin

Koska Salon seutu oli suunnitelmissa muutenkin, niin kävimme siellä kahvilla ja poikkesimme tutustumaan Halikon kirkkoon. Emme päässeet sisään kirkkoon, koska sinne kerääntyi juuri silloin väkeä hautajaisiin. Kiersimme kuitenkin alun perin keskiaikaisen kirkon ympäristön. Kirkko sijaitsee erikoisen hienolla paikalla. Kaiken lisäksi suuresti ihailemani Kustaa Mauri Armfelt (1757–1814) on haudattu kirkkoon Armfeltien sukuhautaan. Kirkon ulkonäkö on muuttunut 1813–1815, kun Joensuun (ent. Åminne) ja Wiurilan kartanon Armfeltit laajensivat kirkon pitkäkirkosta ristikirkoksi Charles Bassin suunnitelman mukaisesti. Olimme tulleet pihalle juuri eteläsiipeen, johon oli tuolloin rakennettu uusi sisäänkäynti, Joensuun portti.

Lasin läpi oli vaikea ottaa kunnon kuvia, mutta kyllä tuosta näkyy Gustaf Mauritzun tiedot.

Kiersimme hautausmaan, joka sijaitsi siis kirkon ympärillä ja korkealla rinteellä upeine maisemineen. Lopuksi tulimme muutoksien myötä aikoinaan uudelle sisäänkäynnille rakennetun Armfeltien sukuhaudan ovelle. Kuvaaminen oli heijastusten takia vaikeata. Poistuimme samojen rappujen kautta, joita pitkin olimme tulleet paikalle ja vasta nyt näimme noin 2 kilometrin pituisen koivukäytävän, joka johti Joensuun kartanoon.

Kustaa Mauri Armfelt Joensuun Åminnen kartanosta ja August Filip Armfelt Wiurilan kartanosta olivat veljeksiä. Kuuluisa, Ruotsin kuningas Kaale XII:n sotapäällikkö Carl Gustaf Armfelt (1766–1736) oli heidän isoisoisänsä. 

Tässä olemme saapumassa Louhisaaren barokkilinnaan, joka kuului ennen Mannerheimin sukua Flemingeille.

 

Anteeksi, minulla on paha tapa juuttua kaikkien ihmisten sukuihin. Minusta se on erityisen mielenkiintoista. Tässä tapauksessa on erityisen kiehtovaa, että Armfeltien kaukaisimmat tunnetut sukujuuret vievät Inkerinmaalle, sillä em. Carl Gustaf Armfelt on syntynyt 1666 isänsä tilalla Inkerinmaalla. Sen hän menetti suuren Pohjan sodan takia. Lopetan tähän, koska aiheeni tänään on aivan muuta.

Tässä kuva Askaisten kirkosta. Vaikka en tässä kirjoita hautojen tutkimisesta, niin kiersimme täälläkin lähes kaikki haudat. Olen kuvannut niitä jo kaksi kertaa aiemminkin, vuosina 2006 ja 2012.

 

Halikosta ajoimme Auraan, jossa ajattelimme käydä muutamassa paikassa ja lopulta yöpyäkin siellä, jotta jaksaisimme seuraavana aamuna jatkaa matkaa kauemmas. Ehdimme tutkia Auran hautausmaan osittain, kun meidät jo tavoitettiin ja löydettiin. Toki olimme jääneet jo hautausmaan portilla keskusteluun erään naisen kanssa, jolla oli myös juuret Kuolemajärvellä. Siitä sitten pääsimme herkkupöydän ääreen kolmen naisen kanssa, joista kaksi oli Mallan äidin serkkuja ja yksi hänen pikkuserkkunsa.

Muutamaa päivää myöhemmin olen jatkamassa tätä kirjoitusta. Päätin jo aiemmin, etten jatkan tätä tämän enempää, sillä kertomus loppumatkasta on päässäni ja valokuvissa ja kiehtoo vain minua itseäni. En tiedän, olenko koskaan maininnut, että en oikein osaa kertoa asioista kronologisessa järjestyksessä enkä kuvailla satunnaisia retkiä. En jaksa lukea niitä itsekään, vaikka joku muu on kirjoittanut.

Askaisten kirkon hautausmaan portin vieressä oli jännä kohde, jossa melkein pääsi pensasaidan sisälle.

 

Matkan jälkeen olen joutunut toipumaan sen rasituksista. Olen ehkä joidenkin asioiden suhteen aikamoinen pessimisti. Sanoin juuri tänään puhelimessa eräälle toiselle iäkkäälle naiselle, joka suri sitä, että seurakunnat eivät ole järjestäneet keskustelutilaisuuksia Ukrainan sodan sytyttyä, jossa evakoksi tulleet ja sodan lapsena kokeneet kuten hän, voisivat käydä läpi tämän sodan herättämiä ajatuksia. Selitin hänelle, että meidän sotamme ovet niin kaukaisia, että harva sotien jälkeen syntynyt tulee enää ajatelleeksi tällaisia asioita. Sanoin myös, että minun on vaikea ehdottaa sellaista, koska kukaan tuskin enää kuuntelee minun mielipiteitäni. Varsinais-Suomen hautausmailla lepäävät evakkojen jälkeläiset ovat lähes kaikki kuolleet minua nuorempina. Minulla riittää nyt paljon muuta ajateltavaa, joka vaatii niistä asioista kirjoittamista. Ei nyt vaan myöhemmin. 

Louhisaaren linnassa piti kehaista, että 2012 pääsimme tutkimaan myös ullakon. Kirkossa mainitsin, että siellä pääsimme tutustumaan hautakammioon kirkon alla. Sinne on kuulemma haudattu jonkun suvun ihmisiä aikoineen. Me näimme silloin rikkinäisiä arkkuja ja luurankoja. Flemingin suvun jäsenet on haudattu kirkon lattian alle. Mannerheim-suvulla on kirkon pihalla oma kappeli.

Kun Karjalan evakot tulivat, useimmat jo toisen kerran, pois menetetystä maasta, ja aloittivat uuden elämän, he joutuivat sulkemaan paljon asioita sisäänsä. Monet eivät koskaan pystyneet käsittelemään niitä, ei ollenkaan. Ei ole mikään ihme, että osa heidän jälkeläisistään herää nyt vasta. Tiedän itse, kuinka paljon minulta on mennyt aikaa tulkita ja ymmärtää asioita, joista ei koskaan puhuttu. Monet karjalaiset kuittasivat asiat huumorilla, vaikka sydämestä koski. Siitähän muodostui karjalaisten lempilause, jota olen aina vihannut. "Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis." Lasten kanssa ei edes voitu ollenkaan puhua niin vaikeista asioista, vaikka olisi pitänyt.

Merimaskun kirkolle päästyämme olimme jo todella uuvuksissa ja nälkäisiä ja päätimmekin kirkon ja hautausmaan tutkittuamme lähteä paluumatkalle ja jättää loput kohteet tällä kertaa tutkimatta.

 

Tänään 3.8. Hesarista luin Yhdysvaltain edustajahuoneen puhemiehen Nancy Pelosin Taiwanin matkasta ja siitä, miten matka lähettää Kiinalle epämieluisan viestin. On tämä maailma hurja ja vaikea. Kun luin jutun, ymmärsin, miksi matka oli erityisesti 82-vuotiaalle demokraattien edustajalle Nancy Pelosille niin tärkeä. Se myös saattoi olla viimeinen mahdollisuus toteuttaa sellainen matka. 1991 hän oli Tianmenin Taivaallisella aukiolla Pekingissä muiden yhdysvaltalaisten poliitikkojen mukana kunnioittamassa vuoden 1989 tapahtumia ja demokratian puolesta kuolleita mielenosoittajia. Heillä oli mukana banneri, jossa oli teksti ”Niille, jotka kuolivat demokratian puolesta Kiinassa”. Hän on jakanut tilaisuudesta aikanaan otettua videota, joka tietenkin oli myös kielletty. Tilanne raivostutti silloin ja raivostuttaa edelleen Kiinassa. Rohkea nainen edelleen. Kunnia hänelle! Nähtäväksi jää, miten sitten kävikään.

Jääköön tämä kyhäelmä nyt tällaiseksi. Muuten siitä ei tule koskaan valmista!

Kesäretket, kukin edellä mainitsemani herätti mielessäni ideoita, joista syntynee toivottavasti uusia tekstejä ja postauksia. Jos vaan muistan! Kesämenoja on lisääkin tulossa. Ehkä kuvat kattavat osan kertomuksista.

 

Elämä elokuvaksi

Jospa taas ja vihdoin aloittaisin uuden blogipostauksen kirjoittamisen, vaikka olisi niitä tekemättömiä ”töitä” jonossa. Kun lähdin työelämästä noin 14 vuotta sitten, palkkatyö jäi taakse. Kaikki työ on sen jälkeen ollut palkatonta. Lomaakaan ei ole sittemmin ollut, jollen anna itselleni lomaa rentoutumiseen. En taida edes oikein tietää, mitä rentoutuminen lomana on. Elämä eläkkeellä on jotakin aivan muuta kuin työelämä. Kaiken lisäksi se on meistä jokaiselle erilaista. Olemme vapaita tekemään siitä oman näköistämme.

 

Edellisessä blogissani viivähdin hetken työelämän ruuhkaisissa vuosissa, joista olisi pitänyt ehkä pitää päiväkirjaa. En vain ehtinyt, koska kaikki tapahtui niin vauhdilla enkä ollut yksin ohjaksissa, vaikka usein kuvittelin. Minulla oli työnantaja toisella puolellani ja toisella olivat asiakkaat. Siinä välissä olivat kaikki tehtävien ympärillä olevat sovellukset, työtoverit, suunnittelijat, avustajat. Se välialue oli itse asiassa koko maailma. Joskus eteeni on tullut sellainen ”mind map”, joita piirtelin itselleni tehdäkseni työtäni ja sen ympäristöä konkreettiseksi itselleni. Työni ei 1980-luvulta lähtien ollut enää koskaan yksiselitteistä. Se ei ollut pankkityötä, jollaista ihmiset ajattelivat, kun kerroin olevani pankissa töissä. Se käsitys piti sisällään sen, että oli pankki, asiakas ja pankkitoimihenkilö, jota saatettiin kutsua täysin virheellisesti myös pankkivirkailijaksi. Se nimitys johtui kyllä tästä asetelmasta eli virkailija tiskin takana, joka useista tehtävistä hävisi tultaessa 1980-luvulle.

Kävin tyttäreni kanssa Vantaan Ruskeasannan hautausmaalla pikku kesäretkellä

 

Vanhempani ajattelivat, että istun tiskillä pankin konttorissa ja palvelen asiakkaita, kun he tulevat konttoriin raha-asioissa, nostavat ja tallettavat rahaa, ottavat lainaa ja allekirjoittavat asiakirjoja. Hoidan heidän paperiasiansa ja naputtelen tietoja koneelle ja järjestelmään. Oli vaikea selittää, että se olen minä, joka menee asiakkaan luo myymään palveluja tai nämä tulevat luokseni esittelyihin. Sitten menen asentamaan heille pankkijärjestelmiä ja linkkaamaan niitä yhteen heidän järjestelmiensä kanssa. Osallistun kehittämiseen antamalla ideoita eteenpäin. No, lista on todella pitkä. Oli usein myös vaikea tehdä sisäisiä toimenkuvauksia, joita tarvittiin henkilöhallinnossa. Sanamuodot olivat tärkeitä, koska ne vaikuttivat palkkaryhmään. Palkka-asiat olivat välillä riidanalaisia. Niistäkin löydän muistoja paperien joukosta. 

Hautausmaan vieressä on tällainen erikoinen lampi, josta en muistanut edes koskaan kuulleeni. Siellä oli poikia hyppimässä kallioilta veteen. Täältä löytyy lisää tietoa

 

Uuden ajan pankkilaiset astuivat näyttämölle 1980-luvulla. Täytyy kyllä myöntää, että jo aiemmassa tehtävässäni pankissa laki- ja notariaattiasioiden parissa,  olin uudessa ajassa, joten siirtyminen oli helppo ja luonteva. Olisi varmaan pitänyt aloittaa kirjoittaa pankkielämääni liittyviä muistelmia jo aikoja sitten. Kun katson nyt asiaa, kun se tuli mieleeni, ymmärrän taas uudelleen, kuinka suuri osa työ on ollut meidän persoonallisuuttamme. Kun se sitten oli ohi eläkkeelle lähdettäessä, sen vain karisti päältään ja meni siihen maailmaan, jota oli odottanut.

Tai johon oli oikeastaan alun perin tarkoitettukin! Sielläkään kaikki ei ollut yksinkertaista eikä toteutunut niin, kuin oli ajatellut, suunnitellut ja toivonut.

 

Kun kirjoitan tätä postausta, ajattelen omia vaihtoehto- tai rinnakkaiselämiäni, joista toiseen minun aikani ei loppujen lopuksi riittänyt koskaan tarpeeksi. Työelämä oli esteenä. Se oli pakollinen elämä, josta osasin kehittää mielekkään, niin mielekkään, että viihdyin siellä. Joskus jotkut kyllä ehkä tajusivat varomattomista lauseistani, että se ei ollut se elämä, mitä olisin halunnut elää. Työelämässähän pyritään etenemään ja ylenemään. Näin jälkikäteen ajateltuna, toteutin koko työelämäni ajan myös sitä rinnakkaiselämää, mikä sai minut viihtymään siinä niin hyvin.

Tekstini saattaa kuulostaa skitsolta ja sitähän se onkin. Olisi kiva tietää, onko muilla tällaisia ajatuksia. Jos olet pidempään lukenut blogejani, niin ehkä ymmärrät, koska niiden sisällä on koko ajan kulkenut punainen lanka. Myönnän kyllä, että toisten voi olla vaikea huomata sitä, mutta itse tiedän sen. Olen joskus kauan sitten kokenut välillä kadottaneeni sen.  Huolimatta kaikista eläkeaikani vaikeuksista, punainen lanka on koko ajan kulkenut kanssani. Kaikki kokemukset ovat olleet tärkeitä.

 

Vihdoin ukkonen jyrisee täällä meillä päin. Koko aamupäivän päätäni on kivistänyt ja nyt vihdoin ukkosilma on lähempänä kuin koskaan tänä kesänä. Silti aurinko porottaa äskeisen pikkusateen jälkeen.

Ranskan kansallispäivä 14.7. Nuoruudesta saakka minulle tärkeä päivä.

Menen takaisin asiaan, koska se on jo viikon ajan vaivannut minua. Nimittäin olen koko elämäni ajan ohjannut elokuvaa omasta elämästäni. Jos muistatte, minusta piti tulla kirjailija ja elokuvaohjaaja. Koska minusta ei tullut, niin aloin ohjata omaa elokuvaa, joka jatkuu edelleen. En vain ole aiemmin ymmärtänyt, että niin on ollut koko ajan. Kun välillä olen kadottanut otteen, olen pudonnut pois suoralta linjalta. Olen palannut ja ne väliajatkin kuuluvat nyt siihen elokuvaan. Kaikki blogini ovat myös sitä elokuvaa. Ne ja valokuvani ovat elämänkertani, jolle olen miettinyt ilmenemismuotoa. Sehän on tässä, silmieni edessä. Se on ollut kanssani koko ajan.

Olisi ihan kivoja uusia kuvia perheestäkin, mutta paras olla laittamatta niitä tänne.

 

Silloin tällöin mietin, miten saisin sen kaiken koottua kirjaksi. Olen muutaman kerran aloittanut, mutta aina lopettanut niiden muiden ”töiden” takia. En voi mitenkään saada kunnon elokuvaa tehtyä blogeistani. En edes osaa enkä jaksa keksittyä opettelemiseen, koska on olemassa mielekkäämpi ”käyttöliittymä” eli kirjoittaminen.  Instagramiin olen postannut koko ajan muistoja menneiltä vuosilta ja kuluvalta päivältä, nekin ovat elokuvani kohtauksia. Jo aikoinaan jossakin blogissani kirjoitin, kuinka me kaikki olemme nykyään toimittajia, oman elämämme toimittajia. Olemme siinä parempia kuin kukaan muu, kun vain paneudumme siihen. Jos on aikaa ja sitähän ei nykyään yhdelläkään ihmisellä ole tarpeeksi. On usein aika viiltävää selvitä pelkästään tästä hullunkurisesta maailmasta.

Olen aikanaan kuumeisesti tehnyt valokuva-albumeita. Muutama valokuvakirjakin syntyi jo silloin, kun palveluntarjoajia ei ollut. Myöhemmin olen kokenut valokuvakirjat liian suppeaksi ja alkeellisiksi tavoiksi tehdä kirjoja. Myönnän kyllä, että se on monelle tärkeä tapa olla oma toimittajansa.

Tämä postaus kuulostaa minustakin jotenkin idioottimaiselta, mutta siinä on totuuden ydin. Oli pakko saada tämä kirjoitettua, jotta voin jatkaa.

Muutamia päiviä on tämän postauksen aloituksesta kulunut. Jatkan nyt pienen hetken tätä päässäni elämäni aikana kehittynyttä ajatusta. Nyt vain jatkamaan sitä. Helposti sanottu ja kirjoitettu.  Hyvä, että kirjoitin muistiin, sillä myönnän ajatuksen jo pitkään muhineen päässäni. 

 

Töissä 16.8.2004 sattumanvaraisesti valittu tähän kuten muutama muukin...

Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat sairastuneet somesta, siis Instasta ja Facebookista ynnä muista toiminnoista. Monen pää on seonnut ja puhelin on pidettävä koko ajan kädessä ja yritettävä pysytellä ajan tasalla. On informoitava ainakin kavereita, mitä on tullut tehtyä, missä käytyä, mitä syötyä ja ketä tavattua. Ladattava sinne kaikki ottamansa kuvat. No, siellä ne säilyvät ehkä paremmin, koska pilveenkin voi kertyä liikaa kuvia tai liian paljon turhia kuvia kuten minulle kävi. Lakot voivat olla tarpeen, vaikka itse en halua harrastaa lakkoja. Mielen lujuus on parempi vaihtoehto. Samalla voi miettiä, mihin tähtää.

Vanhukset kuten minä, me voimme vapaasti miettiä vaihtoehtojamme, sillä saamme olla aika rauhassa. Ketään ei kiinnosta, mitä me puuhaamme tai mitä suunnittelemme.  Nuoret ihmiset ovat todella vaaravyöhykkeessä. Tänään sunnuntaina Helsingin Sanomissa oli Oskari Onnisen artikkeli nuoresta lääkäristä otsikolla ”Päivystys suljettu”. Tämä sai tarpeekseen sosiaalisesta mediasta ja ylihuolestuneiden ihmisten viesteistä. Hän ehti olla näkyvillä omalla Instagram-tilillään kolme vuotta ja uupui yksityisviestien määrästä. Hän oli niitä, joka rahasti myös tilillään. Nyt hän on luopunut systeemistä, jota hän kutsuu ”addiktiokoneeksi”. Hänen sanomansa on ”Poistu netistä ja elä.” Artikkeli on vain tilaajille, joten en linkkaa sitä tähän.

Harva kuitenkaan jaksaa edes lukea yhtäkään artikkelia kokonaan. Se on myös yksi sosiaalisessa mediassa esille tuleva asia. Helsingin Sanomissa on loistavia, toimittajien kirjoittamia artikkeleita, joita kuitenkin kommentoidaan valeinformaationa, koska niitä ei oikeasti lueta. Se on myös leviävä riesa. En lähde tässä sen syvemmin analysoimaan sitä. Olkoon se muiden tehtävä, mutta tuskin se menee mitään kautta perille.

Sateinen päivä antoi minulle aikaa päättää tämä postaus. En silti päätä omana vaihtoehtoisen rinnakkaiselämäni tallentamisen ja siihen liittyvien asioiden pohtimista. 

Olisinko tuossa vielä murrosikäinen 1960-luvulla? Salaperäinen kuva!