Pysähtymisen hetki

Aika olisi jälleen kerran saanut pysähtyä. Se on ollut vakioajatukseni kautta aikojen. Kesäkuun alussa Suomen vuosi viettää kauneimpia aikojaan, usein nykyään jo vähän aiemmin. Miten paljon aika vaikuttaakin oman maailmamme menoon kautta vuosien! Mutta en aio nyt paneutua tähän. Kirjoittaessani ihailen viereisen kerrostalon vieressä ja takana olevan puistikon ihanan vihreätä ruohoa. Lähiympäristöni nurmikoista pidetään hyvää huolta, mutta aina joku yhtä ihana voikukka välttää leikkurin.

 

Lähden ulos jossakin vaiheessa, tällä kertaa vain asioille. Kesken siivouksen, joka tässäkin asunnossa kestää minulta päiväkausia alkaen suunnittelusta, tavaroiden alta pois siirtelystä, järjestelystä, osittaisista siivouksista kuten kylpyhuone, parveke. Lopulta väsähdän. Tänään sain pestyä keittiön ja eteisen lattian, jotka olin eilen imuroinut. Sitten selkäni oli niin poikki, että oli pakko pitää lepotauko. Siivoamisen aikana viriää lukematon määrä ideoita, joista osa ehtii haihtua ennen kuin pääsen kirjoittamaan tai toteuttamaan niitä muulla tavalla. 

 

Aamupuuron, kahvin ja lehtien lukemisen yhteydessä jaan joinakin päivinä jonkun vanhan tai uuden kuvan. Me naiset olemme tottuneet pienestä pitäen tekemään samanaikaisesti, lomittain ja päällekkäin monia askareita. Niistä on aika mahdoton edes kirjoittaa. Yleensä on mahdoton kuvata yhden ihmisen toimeliaisuutta eri asioissa.  Usein tunnen, etten saa paljon mitään aikaiseksi. Jos katson taaksepäin, näen, että oikeastaan olen saanut paljon aikaiseksi. 

Äskettäin perustin blogejani varten Facebookin sivun, jota en ole vielä julkaissut. Samanaikaisesti olen kirjoittanut artikkelia elokuussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen-lehteen. Se on viittä vaille valmis eli saan sen pian viimeisteltyä ja sitten valitsen siihen kuvat ja lähteetkin on mainittava. Sitä kirjoittaessani, mieleeni on putkahtanut monta muuta kirjoitusideaa. 

 

Kirjoitusideoiden toteuttaminen ei ole niin yksinkertaista kuin teistä lukijoista joku voi luulla. Yrittäkää itse saada julkaisukelpoista tekstiä aikaiseksi. Minulle vaikeinta ja usein ahdistavaa on kirjoittaa sovittuun tarkoitukseen, kirjaan tai lehteen. Kun edes kerran viikossa pääsen siinä kirjoittamisen flow-tilaan, en kestäisi mitään keskeytyksiä. Niitä on elämässä koko ajan. Keskeytys lopettaa tekstin aikaansaamisen usein monen päivän ajaksi.

Koska kirjoitan kaikkia juttujani minulle läheisistä aiheista, niin jokin aihe saattaa avata jänniä yhtymäkohtia oman suvun tarinaan. Niistä tulee sitten ehkä tuleva kirjoitusaihe tai jatkumo jollekin aiemmin kirjoittamalleni. Kun kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä, useimmiten ei ole olemassa mitään perimätietoa. Joskus joku on nähnyt tarpeelliseksi kertoa toiselle tai asiasta on tehty uutinen, joka on levinnyt lehteen. Pienet vivahteet häviävät ihmisten poistuessa joukostamme.

Oma blogikirjoittamiseni on erilaista, vaikka siinäkin on välillä ongelmia. Ideoita on niin valtavasti, että ne saattavat tukahduttaa kirjoittajan ja jättää jälkeensä aloitusten hautausmaan. Samat ongelmat kuin edellä olevat pelottavat minua muiden kirjoitussuunnitelmien osalta. En tiedä, auttaisiko minua edes eristäytyminen jonnekin metsämökkiin.

Evakkokotini helmikuusta lokakuuhun 2014 oli tällä paikalla. Keittiön ikkunat olivat tähän suuntaan. Kauempana taustalla näkyy Hyrylän uimahalli.

Saatan kirjoittamalla myös loukata joitakin ihmisiä. Suurin osa ihmisistä ajattelee nostalgisesti, pelkästään tunteiden kautta. Monelle tietyt aiheet kuten sota ym. vaikeat kokemukset ovat sietämättömiä kestää, vaikka ne eivät ole sattuneet itselle. He jopa pakenevat kaikkea tämän hetken uutisointia näistä aiheista. Me kaikki ehkä lähdemme lapsuudessa juuri tästä, elämme tunteiden kautta, opiskelemme tunteita ja alamme opiskella omaa itseämme ja tutkimme muita ihmisiä. Samalla kehitymme eteenpäin.  Opimme itseämme kouluttamalla käsittelemään tunteita, hyväksymään ja analysoimaan niitä. Elämä on todella monimutkainen aihe kuin oppiaine.  Meistä ei koskaan tule täysin valmiita.

Tällä viikolla maailman kauneus on ollut pysäyttävää. Olen käynyt kaksi kertaa Ainolan puutarhassa. Ensimmäinen kerta edellisenä sunnuntaina osui aivan oikeaan ajankohtaan, koska kaikki hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, tunsin olevani paratiisissa. Toisella kerralla muutama päivä myöhemmin, osa puiden kukista oli jo kuihtunut. Siellä pitäisi käydä joka viikko, ottaa kirja mukaan luettavaksi ja viettää pidempiä aikoja. Sama koskee Halosenniemen puutarhaa. 

Kyseinen kerrostalo oli Hyrylän 2007 lakkautetun varuskunnan 1960-luvulla rakennettuja kerrostaloja. Toinen talo on kuvaajan takapuolella on vielä pystyssä.

 

Maailman kauneuden lisäksi kaiken katoavaisuus on tullut tällä viikolla voimakkaasti esiin.  Kaikki kotini elämäni alusta alkaen ovat tuhoutuneet, eri tavalla tosin, mutta kuitenkin. Yksikään ei ole säästynyt tuholta.  Paitsi kaksi tässä aivan nykyisen asumukseni lähistöllä. Tulikin mieleeni, että siinä olisi yksi aihe kirjoittamiseen. 

Tulin kuvaamaan taloa, asuntoa ja suunnittelin muuttoa. Asunnon olin valinnut tästä talosta, kun esittelijän kanssa kävimme siellä taskulampun valossa sitä tutkimassa. Kävin katsomassa myös toisen talon asuntoa. (30.1.2014)

Huomasin, että 1986–1992 asumani talon takapihalla autokatoksen seinustalla kasvaa edelleen lapsuudenkodistani, äitini raparperipuskasta tuomani juurakosta syntynyt raparperi. Myöhemmin toin sieltä raparperin myös entiseen rakkaaseen puutarhaani, mikä on sittemmin tuhottu samalla kun uusi omistaja mylläsi koko pihan. Tätä voisi kutsua kauhistelemakseni nostalgiaksi? Tällaiset yksityiskohdat ovat hyvä rakennusaine isommalle tarinalle. Ilman kyyneliä. Se kuvaa myös oikein hyvin tämän hetken maailmaa, jossa armotta hävitetään kaikki entinen. Tuhotaan luontoa, metsiä ja niittyjä, puretaan kaikki vanhat rakennukset, rakennetaan isoja, korkeita kerrostaloja, joissa vain pieniä asuntoja.

Asunnossa oli erityisen paljon säilytystilaa, kaappeja ja iso vaatehuone ja tietenkin häkkivarasto. En tarvinnut siksi ylimääräistä varastotilaa.

On kulunut muutama päivä. Aamulla heräsin alakuloisena, koska juuri sillä hetkellä satuin taas kerran tajuamaan elämän lyhyyden ja sen, etten jaksa kaikkea (mitä pitäisi). Tunteet tulevat ja menevät. Toki. Ne kerääntyvät mieleen monista vaikutteista. Ympäristö, kaikki tuntemani ihmiset, kokemukset, lausutut sanat, sanomatta jääneet, mutta mieleen rynnänneet vaikuttavat. Joillakin toisilla voi olla vielä vaikeampaa kuin minulla. Ajattelen, onko minun aina pystyttävä auttamaan. 

Oli kotoinen olo, kun sain kirjoituspöydän metsämaiseman ääreen. Rinne oli keväällä täynnä valkovuokkoja. Myöhemmin siihen tuli kunnon autotie.

 

Jään ajattelemaan tätä ja mieletöntä herkkyyttäni tunnistaa ihmisten mielen liikkeitä. Se on joskus erityisen raskasta, koska en voi auttaa. Kaikki eivät edes ole autettavissa. Voin vain tuntea myötätuntoa ja olla tarvittaessa ystävällinen. Kirjoittamalla voin aina vähän helpottaa pitemmän ajan kuluessa kerääntynyttä painolastia.

Taustalla mäellä häämöttää Hyrylän vanhan ortodoksikirkon mäelle tätä taloa aiemmin rakennetut vuokratalot. Nyt kerrostaloja ahdetaan myös tänne alarinteelle. Yksi ainakin oli jo rakenteilla,

Samalla mieleeni vyöryy vuosien takaisia ajatuksia ja tunteita. Ymmärsin aikanaan, että empatiani ja toista ihmistä liian lähelle meneminen tappavat minut. Se oli osasyynä sairastumiseeni. On aikamoinen paradoksi, että päästäessämme toisen ihmisen liian lähelle, tämä voikin käyttää meitä monin tavoin hyväksi. Pahimpia ovat omaa energiaamme ja samalla elinvoimaamme syövät energiasyöpöt. Emme nimittäin huomaa sitä ollenkaan aluksi sen salakavaluuden takia. Ymmärsin sen aikanaan, mutta mieleni toi nyt muistutuksen.

Tällaisia ihmisiä on aina joukossamme. Emme vain aina heti tunnista heitä. Kaiken lisäksi heitä voi olla ympärillämme useita. Sain aikanaan joiltakin viisailta ystäviltäni neuvoja, miten suojata itseäni. Viholliset ympärillämme, se kuulostaa uskomattomalta. On erityisen omituista, miksi se juuri tänä aamuna tunki mieleeni. Intuitio ehkä sanoo, milloin on oikea aika oppia lisää ja ymmärtää.

Päiväkirjani vuosien varrelta kyllä auttavat tutkimisessa, jos vain haluaisin nyt paneutua niihin. Ehkä mieluummin jatkan kesän ihmeiden ihailua ja suunnittelen kesäretkiä.

Keittiön ikkunasta.

 

Siivoaminen on edelleen kesken. Parveke on aamuisin tulikuuma, koska aurinko paistaa aamupäivän ajan sinne. Siirrän läppärin kirjoittamista varten keittiön pöydälle. Työpöytäni ikkuna ja keittiön ikkuna ovat kohti aurinkoa, mutta keittiössä on hyvä kaihdin. Sen suojassa on hyvä kirjoittaa. 

Menen parvekkeelle. Olen hankkinut kaikki kesän kukat ja istuttanut ne. Siivoamista siellä on vielä. Parvekkeeltani näen, että joku ahkera, vanha nainen on laittamassa taloyhtiön kasvimaata kuntoon. Hienoa. Onneksi meillä kaikilla tämän päivän vanhuksilla on sopivia harrastuksia. Ennen vaihtoehdot olivat erilaisia ja niitä oli vähemmän. 

 

Mietin usein, mitä äitini itseni ikäisenä teki. Vuosi oli silloin 1989. Molemmat mummoni eivät eläneet tuohon ikään. Olisin valinnut kuvitukseksi jonkin kuvan juuri tuolta vuodelta. Niitä varmaan on olemassa, mutta ne eivät olleet minun elämässäni mitään huippuaikoja, olisivatko olleet niitä ruuhkavuosia? Joka tapauksessa vanhempani elivät niihin aikoihin vielä täysipainoista elämää asuen kerrostalossa Hämeenlinnassa. Kesäisin tapasimme useammin, kotipaikan rauhassa. Kuvan etsiminen vei minut kaaokseen, joka pitää selvittää. Paljon kuvia on vielä skannaamatta, ihmisiä tunnistamatta. Ja kuinka vähän tunnemme toisiamme!

Kuvat kertovat tarinoita

Pienet lapsen- ja lapsenlapsenlapseni ovat kysyneet minulta silloin tällöin, miksi otan niin paljon valokuvia. Olen vastannut totuudenmukaisesti ottavani paljon kuvia erityisesti silloin, kun minulla on hyvä olla. Se pitää paikkansa, sillä selatessani valokuviani, huomaan, että joskus on aikoja, kun kuvaamiseni on ollut olematonta. 

Kuvien vähäisyys joinakin aikoina ei missään nimessä ole mikään ongelma, sillä valokuvia ja videoita on olemassa yllättävän paljon. Huomaan usein eläväni nimenomaan valokuvien kautta. Visualisoin itseni kirjoittamaan ja jakamaan kuvia katseltuani ja tutkittuani valokuvia. Tutkin valokuvia entistä tarkemmin. Olen toki tehnyt sitä jo paljon aiemmin 2000-luvulla, jolloin aloin käyttää kuviani postikorteissa, valokuvakirjoissa ja valokuvatauluissa.  Ne harrastukset jätin sittemmin. Olen myöhemmin purkanut näyttelyissä olleita tauluja. Nykyisen vuokra-asuntoni seinille en ole tehnyt yhtään lisäreikää niissä ennestään olleiden muutaman ruman reiän lisäksi. Valokuvatauluja saattaa olla vielä alakerran varastokopissa kaikkien muiden taulujen ja maalausten seassa.  Eli kuvien runsautta voisi pitää jopa ongelmana.

Viimeisimmän vuoden aikana olen pähkäillyt monia asioita juuria myöten.  Siihen on ollut vihdoin aikaa, muttei ei sittenkään riittävästi. Takana on nimittäin monen monituista vuotta, jolloin olen yrittänyt pysytellä pinnalla ja jaksaa tehdä kaiken, mitä on tehtävä. Aika usein olen unohtanut itseni sivuun, jättänyt minähenkilön odottamaan sieluaan ja innostustaan. Ihminen on monimutkainen olento, joka selviää eteenpäin uskomattomilla voimillaan.  Joskus sitä vain ymmärtää, että olisiko vain taas aika luoda nahkansa. Eihän se näy aina edes ulospäin eikä kukaan ole siitä kiinnostunut tai edes ymmärtäisi sitä.

Yksi merkittävimmistä muutoksista, jonka olen tehnyt, on hidastaminen.  Oikeastaan voisin kutsua sitä nyt tietoisesti hidastamiseksi.  Olen aina ollut hyvin nopea liikkeissäni, joskus jopa ylpeä siitä.  Tosin olen ennenkin kuluttanut kiinnostaviin asioihin paljon aikaa, hidastellut, pysähdellyt, tarkkaillut, paneutunut. Olen aina jäänyt paikalle viimeiseksi, kun kaikki muut ovat porhaltaneet vauhdilla eteenpäin. Olenkin sanonut, ettei minulla ole koskaan kiire minnekään. Voikin olla, ettei kukaan muu kuin minä huomaa tätä tietoista hidastamista. Sitä ovat viimeisimmän vuoden aikana monet muut myös joutuneet tekemään.

Ymmärsin, etten millään tässä elämässä ehdi tehdä kaikkea, mitä olen ajatellut tekeväni. Lopetan siitä murehtimisen kokonaan. Jos osaan. Otan edelleen runsaasti valokuvia, koska valokuvaus tuottaa puhdasta iloa. Kaikki ottamani kuvat ovat hyvässä tallessa, joukossa on myös runsaasti huonoja kuvia, koska ilman niitä kuvien koko tarina ei olisi riittävän selkeä.  Valokuvaan tai yritän valokuvata myös unissani. Juoksen hakemassa kameroitani kirkkaan värillisissä unissa, jos kamera on jäänyt matkasta pois. Tutkin kuviani aina silloin tällöin. Joskus jopa liian usein, koska tutkiessani juutun niihin. Kuvat ovat mielenkiintoisempia, mitä vanhemmiksi ne tulevat. Blogeissani olen julkaissut tuhansia valokuvia.

Nykyään kaikki ihmiset ottavat loistavan hienoja valokuvia ja jakavat niitä erityisen runsaasti sekä Facebookissa että Instagramissa. Älypuhelimen kamerat ovat kehittyneet oikeiksi kameroiksi. Otan edelleen myös valokuvia kameroillani, vaikka usein vähemmän. Vanha Canon EOS-kamerani pitkällä putkella on toiminut jo pitkään melkein paparazzi-kamerana, jolla olen kuvannut asuntoni kolmeen suuntaan olevista ikkunoista kadun, pihan ja puistoalueen tapahtumia. Mielestäni kuviin on hyvä liittää aina tarina. Tai niihin liittyy. En ole vielä jakanut edellä mainitsemiani kuvia missään. Niillä kuitenkin on selkeä tarina, vaikkapa ”Maaseudun taajaman elämää korona-aikana”. Katsotaan nyt.

Tarinan takaa pilkistelee usein kehitystarina, joka saattaa johtaa eteenpäin. Miten, sen aika tulee näyttämään.

Valokuvillani voin myös todistaa asioita, vaikka se ei ole edes tarpeen. Uudet ihmiset ovat vallanneet minulle rakkaat ulkoilupaikat ja muut kohteet. Ne ovat paikkoja, joista olen vuosikymmenien ajan etsinyt rauhaa ja viihtymistä. Nyt pandemian aikana niille on houkuteltu ihmisiä laajasti ympäri Suomea. Tuusulan kuntakin pyytää ihmisiä laittamaan kartalle rakkaimman kohteensa.  Kartan avulla houkutellaan paikalle lisää väkeä myös muualta Suomesta.

”07.05.2021 klo 13.35

Piirrä sydämesi Tuusulan rakkauden kartalle – toisin sanoen kerro meille, mikä sinun mielestäsi on sydäntä sykähdyttävin paikka Tuusulassa: Mikä paikka on sinulle rakkain? Mihin paikkaan liittyy lämpimimpiä muistoja, tärkeimpiä hetkiä tai intohimoisimpia tunteita?

Laadimme ehdotusten pohjalta Rakkauden kartan, jota voimme käyttää yhdessä tutustuaksemme paremmin Tuusulaan.

 – Tuusulan kunta kerää vinkkejä paikoista 5.5.2021–27.6.2021, ja julkaisee Rakkauden kartan vielä kesällä 2021. Vinkkien kerääminen on osa Rakkauden taidetta -teemavuotta, jonka käynnistimme huhtikuussa. Rakkauden taidetta on puolestaan kulttuurista ja luonnosta ammentavan Tuusulan brändimarkkinointia, jonka avulla haluamme tehdä koko Tuusulaa tunnetuksi ja tuoda lämpöä koronan vielä leimaamaan aikaan, pormestari Arto Lindberg kertoo.

Rakkauden karttaan etsitään erilaisia sydäntä liikahduttavia paikkoja: Rakkautta on muukin kuin esimerkiksi ikimuistoinen ensisuudelma – se voi olla myös rakkain lenkkipolku, oman kylän raitti, ihanin uimaranta tai mitä tahansa muuta vahvasti mieltä liikuttavaa.”

En taida laittaa tietoa omista paikoistani yleiseen jakeluun. Jo nyt huomaan, että paikat Kirkkoranta, Fjällbo, Halosenniemi ym. ovat tupaten täynnä väkeä jo aamuvarhain. Kirkkorannassa on laituri ja rannat täynnä kalastajia, muualla ihmiset istuvat piknikkiä viettämässä. Tällaista erakoksi muuttunutta ihmistä joukkotapaamiset eivät innosta. Kaikilla mainitsemillani paikoilla ja monella muulla mm. lempipaikallani olen käynyt parikymmentä vuotta. Käyn toki edelleen. 

Oikeastaan minun piti kirjoittaa aivan muusta asiasta, syntyneistä ideoista ja niiden toteuttamisen aloittamisesta. Mutta sitten väsymys iski enkä enää päässyt alkua pidemmälle.

Tämäkin blogi on odottanut, että päättäisin sen. Tänään on siihen hyvä päivä. Ikkuna, jonka edessä kirjoitan, on täynnä vesipisaroita. Tänään on vaihteeksi sateinen päivä. Vanhempi väki lienee rynnännyt äänestämään kuntavaaleissa, koska on ensimmäinen etä-äänestyspäivä. Kirjasto ja kauppa ja jopa varsinainen äänestyspaikka ovat kotoani vain kivenheiton päässä. Mieleni on hiukan surullinen, voisi sanoa, että itken vesisateen kera. Olemme siirtymässä oikeaan kesään iloisesta keväästä.

Tapaamme taas perheen kesken. Eilen kävin lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa pikku retkellä heidän kotinsa lähellä. Jännittävä huomata, että retket tuolla alueella ovat jo melkein perinne. Jälkikäteen tutkin, missä oikein oli siellä lähistön pellolla seisoneen ladon paikka. Kuvasin sitä kesällä 2006. Kuvia tutkiessani, huomasin, kuinka ketterä silloin vielä olin. Siitä on nyt 15 vuotta. Valokuvia selatessa tulee joskus surullinen mieli.

Yritimme ottaa tyttärentyttärestäni ja hänen runsaan vuoden ikäisestä tyttärestään valokuvaa tuomen alla. Hän oli nähnyt vastaavanlaisen kuvan minusta ja äidistään samanikäisenä ja olisi halunnut vastaavan itsestään ja tyttärestään. Minä vuorostani muistelin kuvaa itsestäni kotipihalla suuren tuomen juurella, ehkä 1,5 tai 2-vuoden iässä, yksin punainen pipo päässä.  Samana aamuna olin huomannut samanlaisen ison tuomen Vanhankylän niemessä Järvenpäässä. Kiertelin siellä aamuvarhain melkein parisen tuntia. Alue on hyvin laaja ja siellä on pidetty paljon erilaisia tapahtumia. Aamuisin siellä näkee lähinnä lenkkeilijöitä juoksemassa tai pyöräilemässä ja koiran ulkoiluttajia.

Siellä käydessäni ajattelen lähinnä paikan historiaa ja ihailen valtavia, vanhoja puita. Rannat ovat täynnä piilopaikkoja. Vanhankylänniemessä oli kartano, jonka historia alkoi siitä, kun ratsumestari Nils Laurinpoika sai tilan haltuunsa. Hän sai ansioistaan sodassa nimen Stålhana, joka tarkoittaa pistoolin rataslukkoa. Hän ajoi Tuusulan itsenäistymistä Sipoosta ja hänen aikanaan Tuusulaan rakennettiin ensimmäinen, vaatimaton puinen kirkkorakennus, joka 1700-luvulla korvattiin nykyisellä kirkolla. Stålhanan tunnus on myös Tuusulan vaakunassa. Nils Stålhana eli vv. 1594–1657. Täältä löydät lisätietoa hänestä ja täältä Vanhankylän kartanosta. Järvenpään alue oli aiemmin osa Tuusulaa, mutta 1950–1951 siitä tuli itsenäinen kauppala, joka 1967 muutettiin kaupungiksi.  

Jää tulevaisuuden ratkaistavaksi, jos nyt sitä tarvitsee edes ratkaista, mitä tapahtuu paperisille valokuville. Nimittäin lapsenlapsieni sukupolvi ainakin osittain ei enää välitä paperikuvista. Printtaan joskus tyttärentyttärelleni jonkun valokuvan, jonka hän haluaa antaa vanhoille (eli minun ikäisilleni tai vanhemmille) sukulaisille.  Itselleen hän ei niitä halua.

Siinä asia, joka tekee surulliseksi.