Omaan napaan tuijottamista

En enää halua katsoa itseäni peilistä. Monet ikätoverini eivät kuulemma sitä teekään. Ollenkaanko? En oikein usko missään asiassa ihmisten erinomaisuuteen ja paremmuuteen verrattuna toisiin. Minä ainakin seison peilin ääressä varsinkin, kun olen lähdössä jonnekin. Silloin meikkaan itseni, kokeilen vaatteitani, joista useimmat ovat jo 15 vuoden takaa. Peilit vääristävät, hoikentavat ja joskus lihottavat. Kilojen jämähtäminen keskivartalolle ja ylemmäskin on vaikea asia korjata. Vaatteillakaan niitä ei saa piiloon. Oma persoona on silloin ainoa keino unohtaa ne kaikki. Mennä ja olla reippaasti. Enhän minäkään katso enkä tutki muiden ulkonäköä, en heidän ikäänsä, kokoansa enkä vaatteitaan. Katson ihmisen sisimpään. Sen kohtaa parhaiten tapaamalla ihmisiä oikeasti eikä vain netin kautta.

 

Kaikki valokuvat tässä blogipostauksessa ovat heinä-elokuulta. Osa eiliseltä.

Jos useimmilla muilla ikäisilläni ei ole tällaista ”ulkoisen minän ongelmaa”, niin miksi minulla on?  Viime vuosina olen erityisesti saanut paljon ryppyjä lisää kasvoihini. Valokuvissa ne näkyvät erityisen hyvin. Olen myös lihonut parin vuoden aikana, vaikka en niin paljon, etten voisi pitää joustavia vanhoja vaatteitani.  Mutta kyllä niin paljon, että sitä on vaikea peittää edes millään vaatteella.

Mistä on lähtöisin alemmuuden- ja huonommuudentunteeni? Onkohan tämä vain naisten ongelma? Vaikuttavatko lapsuuden ja nuoruuden kokemukset siihen, koska onhan sama tuntemus noussut pinnalle ennenkin.

Vanha kaivo Sibeliusten Ainolassa 11.8.2020

 

Ehkä minun on hyväksyttävä, että itseäni alistavat tuntemukset ovat vain ominaisuuteni, yksi muiden joukossa. Usein se alkaa siitä, kun muistan, mitä olen jossakin tilanteessa sanonut. Täytettyäni 70 vuotta, se on tuonut mukanaan uudenlaisia tuntemuksia. Mistähän keksin tuon ikärajan?  Niihin tunteisiin sekoittuu usein häpeä ja tarve piiloutua muilta ihmisiltä. On asioita, jotka lisäävät kiusaavia tunteita ja on asioita, jotka vähentävät niitä. Parasta on, kun ajattelen kaikkia ihania suunnitelmiani ja tulevaisuutta. Toisaalta voin erityisen hyvin, kun tutkin mennyttä aikaa.  Sitten putoan nopeasti mielessä velloviin tunteisiin omasta huonommuudesta, sanomisista, suulaudesta, ulkonäöstä, rypyistä ja iästäni yleensä. Ehkä eläminen yksin vielä edesauttaa.  Se johtaa eristäytymiseen, joka on omaehtoista. Useimmiten menen ihmisten pariin vain harrastusteni takia. 

 

Aiemmin jäin helposti keskustelemaan muiden kanssa. Se olisi vieläkin mahdollista, monet ehkä haluaisivat, mutta olen alkanut välttää keskusteluja.

Olen silti onnellinen. Onnellisuus.  Onni on hetkiä, joita kohtaamme erityisesti tehdessämme niitä asioita, joista pidämme.  Jos niin voi sanoa. Elämäni on siltä osin mallillaan. Paitsi, etten pidä siitä, että olen vanha ja ruma. Siksi en koe olevani kiinnostava ihminen kenellekään. Saattaisi olla jopa kiusallista, jos tunkeudun nuorempien seuraan laukomaan ajatuksiani. ”Laukomaan” ei ole kyllä minun tapani. Ajatuksiani saatetaan pitää toisen ajan maailman ajatuksina. Oliko 70 vuotta sittenkin eräänlainen rajapyykki? Syntyikö kriisini siitä? Siihen ajankohtaan osui aivan liian paljon asioita, joita piti käsitellä. Monet aiempien vuosien asiat olivat jääneet roikkumaan, koska minulla ei ollut aikaa käsitellä niitä.

Mutta blogini tosin osoittavat, että olen kyllä ahkerasti ennenkin tutkinut itseäni ja ympäristöäni. Voi olla, että kaikista asioista ei ole edes helppo kirjoittaa...

Tuolla oli Jean Sibeliuksen lempipaikka.

Jouduin luopumaan rakkaasta kodistani pitkällisten vaikeuksien jälkeen. Vaikeudet ja sairauteni aaltoilivat vuosikausia. Kauniit ja ihanat asiat ympärilläni auttoivat niiden yli.  Olin ollut ylpeä, että selvisin kaikista vaiheista lähes yksin ilman muiden tukea. Sitten olin mummi tylsässä kerrostaloasunnossa. Poikkean silti aiemmista mummoista siinä, että en koe olevani koskaan yksin. Ilahdun muiden yhteydenotoista, mutta haluan päättää itse, mihin lähden mukaan.

Aloitin kirjoittaa tätä postausta luettuani viimeisintä Yhteishyvä-lehteä ja sen artikkelia ”Onni tulee eläen”. Suomalaisille onni tulee läheisistä ihmisistä, omasta kodista, luonnosta ja pienistä asioista. Se on aivan totta. Olen aivan samaa mieltä. Timo Airaksisen, omaa ikäluokkaani, filosofian emeritusprofessorin mielestä mielenrauha on hyvä tapa ajatella onnellisuutta. Hän on valmistelemassa syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa, joka käsittelee ikääntyneiden hoidon etiikkaa ja sisältää myös esityksen hänen onnellisuusajattelustaan.

 

Airaksisen mukaan ”vanhan ihmisen onnellisuus on kuin iso hiiri tai torakka. Se ei kiinnosta ketään, kun samaan aikaan on olemassa pieniä elefantteja eli nuorten ihmisten onnea”. Hänen mielestään olennaista on se, kenen onnesta puhutaan.

Aloinkin miettiä tarkemmin omaa onnellisuuttani ja mikä on aiheuttanut siinä muutoksen, jota kuvasin aiemmin. Ehkä se on juuri siinä, että koen olevani mennyttä aikaa eikä minun onnellani tai onnettomuudellani ole enää väliä, koska olen vanha ja mielenkiinnoton.

Lempikukkiani, salkoruusuja Ainolan pihalla 11.8.2020

 

Toisaalta ihailen hiukan niitä vanhoja ihmisiä, jotka osaavat ottaa sen tilan, jota minä en osaa ottaa. Usein he ovat ilkeitä, häikäilemättömiä eivätkä anna muille, nuoremmille tilaa vaan jyräävät kaiken alleen omalla olettamallaan erinomaisuudellaan.  Samalla inhoan heitä yli kaiken.  Toiset vanhat haluavat mennä piiloon, olla äärimmäisen vaatimattomia ja olla herättämättä yhtään huomiota.  Yleistä on kuitenkin, että kaikki väittävät olevansa välittämättä siitä, mitä ovat.  He ovat onnellisia ollessaan juuri sellaisia kuin ovat. Enhän minäkään halua muuttua. Paitsi joskus haluaisin syntyä uudelleen tähän nykyiseen maailmaan ja tulla vaikuttajaksi ja tekijäksi. Saisin silloin aikaa toteuttaa haaveeni.

 

Yleensä kauhistelemme nykyaikaa, minäkään en halua erottautua joukosta. Onkin paljon asioita, joista en pidä vaikkapa luonnon ja kasvien hävittäminen, korkeat kerrostalot, ahdas rakentaminen, pihojen asfaltointi, hirveä meteli.  Uuden ajan maailman mahdollisuudet, joita ei aiemmin ollut, hieno tekniikka., etätyö, elämän helppous, voisin luetella sellaisia asioita, vaikka kuinka paljon. Minähän ehdotin työpaikallani itselleni etätyötä jo 1980-luvun lopulla. Senkaltaiseen uuteen maailmaan hyppäisin helposti. Siltä osin saatan olla kummajainen muiden vanhojen keskellä.

 

Olen ennenkin kirjoittanut, että minua häiritsee erityisesti se, että kaikki vanhat ihmiset välillä 65–100 laitetaan samaan kasaan ja heistä kirjoitetaan hyvin epämääräisesti, he eivät ole enää yksilöitä. Ristiriitaa synnyttää myös se, että suuri osa heistä, erityisesti aina 80-vuotiaksi asti pitää itseään nuorina tai vähintään keski-ikäisinä ja katsoo, että he eivät kuulu joukkoon. Asiasta voi tuskin edes keskustella, jos ajattelee eri tavalla!

Me olemme yksilöitä, ajattelemme ja koemme lähes kaikki eri tavalla kuten myös kaikki nuoremmat ikäluokat. Ikä ei ole vain numero eli toisin kuin toitotetaan, vaan ikä on yksi ominaisuus lisää. Kunpa se sisältäisi myös viisauden!

Ikä tuo mukanaan hyvin monenlaisia asioita, jotka ovat paljolti samanlaisia kuin nuoremmilla. Vaikka ulkoisesti rapistumme, hiuksemme harmaantuvat, saamme ryppyjä, hidastumme, niin monella alueella loistamme. Olemme viisaampia, kokeneempia ja rauhallisempia.

Tein taas pahan virheen, kun aloin yleistää. Tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa meistä yksilöinä. Samat asiat kuin nuorena, saattavat herätä uudelleen meissä. Tunnemme taas olevamme epävarmoja, rumia, liian ujoja, vaikka käytämme niistä nyt erilaisia sanoja. Palaan näin ollen kirjoitukseni alkuun, ne samat asiat kuin nuorena nousevat taas pintaan. Ne häiritsevät ehkä vain minua, mutta jälleen on koittanut aika, että minun hypättävä niiden yli. Tavalla tai toisella, minun on otettava ne haltuun. Olen edelleen yksilö siitäkin huolimatta, että kukaan muu ei oikeastaan enää tarvitse minua. Paitsi lapsenlapseni.

Kysyn myös, olisiko tämä poikkeuksellinen vuosi nostanut minun pintaani asioita, joita aion blogissani jatkossakin käsitellä. Minkä filosofin maailma on minussa menettänytkään!

 

 

Unennäköjä ja raivostuttavaa luovuutta

Lapsenlapseni oli luonani viime viikolla kolme päivää ja kaksi yötä. Keväällä oli tietenkin parin kuukauden tauko, kun emme tavanneet. Kesällä on sitten ollut useita päivän tai parin aikoja, kun hän on ollut luonani. Niinä päivinä en pysty keskittymään omiin juttuihini. En nytkään yhtenäkään päivänä avannut läppäriäni jatkaakseni omia kirjoitustöitäni. Avasin sen, kun lapsenlapseni halusi pelata Minecraftia. Iltaisin olen ollut niin uupunut, että yhden kerran nukahdin ennen 8-vuotiasta. Joka tapauksessa olemme olleet aina unessa ennen klo 21.  Minä tapani mukaan heräilen yön aikana usein. Herätys on siinä kello 6–7.  Äitikin herää kuulemma silloin.

Osan päivää, varsinkin jälkimmäiset päivät, laahustan väsyneenä perässä. Vaikka ei ole pakko mennä minnekään eikä pakko tehdä mitään, niin tuon ikäiset lapset kaipaavat välillä liikuntaa ja muuta toimintaa. Heidän on tosin hyvä kestää myös muunlaista aikaa, vaikka enää ei ole mahdollista palata vuosikymmenten takaiseen lapsuuden normaalitilaan.  Silloin oli pakko kestää yksinkertaista elämää, itse keksittyä toimintaa ja leikkejä, koska muuta ei ollut. Sellaista oli aina 1980-luvulle saakka. Sellaista oli mummin ja äidinkin lapsuudessa ja nuoruudessa.

Puolitoista tuntia piirrettyä animaatioelokuvaa ”Eteenpäin" piti nähdä. Keravan Keudan Cineman esitykset alkoivat sitten maaliskuun alun, jolloin jo varoteltiin koronasta ja huolehdittiin käsihygieniasta. Emme kyllä silloin käyneet enää elokuvissa. Kävin edellisen kerran yksin katsomassa ”Helenen". Isossa salissa oli tällä kertaa noin 15 ihmistä. Nukahdin vain sekunneiksi, muuten kyllä olin mukana juonessa koko ajan.

 

Elokuussa 2020

Minulla oli viime viikon eri päiville suunnitelmia, asioita, joita voisimme yhdessä tehdä. Ajattelin ääneen, että kävisimme Ainolassa ja Halosenniemessä.  Minusta on kiva, kun itselläni on joskus seuraa kulttuurimenoille, koska muuten joudun yleensä menemään yksin.  Sinä aamupäivänä kuitenkin satoi, Ainolan puutarhassa kuljeskelu ei olisi ollut niin kivaa. Vaikka Alex sanoikin, että onhan sateenvarjot. Hänen mielestään, niiden kanssa on kiva leikkiä, tiesin.

Muutakin olin suunnitellut aiemmin. Olisin halunnut viedä hänet Hämeen linnaan, Suomen linnaan, Hattulan vanhaan kirkkoon, lapsuuteni kotikylään ja ties minne.  Yleensä menemme loppujen lopuksi jonnekin metsään tai lempipaikalleni joen tai järven rantaan.  Niin nytkin teimme.  

 

Lapsen vaativuus, lukemattomat kysymykset, keskeytykset, milloin mistäkin aiheesta tai syystä, tottelemattomuus, itsepäisyys ja hirvittävä kekseliäisyys ja erilaiset luovat ideat vaativat minulta erilaisia toimenpiteitä ja vastauksia. Joskus myös komentamista, muistuttamista. Ne väsyttävät ja stressaavat.  

En ole enää nuori ja kaiken jaksava isoäiti. Kukaan muu lapsenlapsistani ei ollut vastaavanlainen elohiiri. Vaikka joudun vastaamaan kaikenlaisiin kysymyksiin, alkaen maailman synnystä, Atlantiksesta, Egyptistä, elämästä ja kuolemasta peliongelmiin asti, hän ei aina hyväksy vastauksiani vaan kehittää omat versionsa. Hän kyseli Harry Potterin äidistä. En ole lukenut yhtäkään Harry Potteria, vaikka ostin kaikki kirjat toiselle aikoinaan. Legomaailmassa on myös Harry Potterin innoittamia legoja, joita hän nyt toivoo itselleen. Siksi hän nyt katsoi kaikki tallentamani Harry Potter-elokuvat.

Hän innostui tekemään jälleen kerran omaa kirjaa. Välillä hän touhusi parvekkeella, milloin mitäkin, kastellen vaikka kasvejani liikaa. Asunnossani on hänellä useita varastoja, yhden kirjahyllyn alaosaan hän on vienyt vanhan näköisiä kirjoja. Jouduin antamaan yhden, josta revittiin vanhat sivut, jotta hän pääsi rakentamaan siitä oman kirjansa. Tällaisten asioiden parissa hän viihtyy pitkään.  Sitten aihe taas vaihtuu. Jatkuva liike, runsaat kysymykset ovat väsyttäviä, en aina pysy mukana monessa asiassa yhtä aikaa (vaikka olenkin nainen). Yritän olla välittämättä kaikesta sotkusta, mikä harrastukset aiheuttavat.  Siivoan jäljet hänen lähdettyänsä.

Peruutan seuraavan päivän menoni, koska tarvitsen yhden päivän itselleni. Isoäiti ei saisi ehkä sanoa, että väsyy lastenlasten hoidosta ja tarvitsee omaa aikaa. Oma luovuuteni on myös ollut aina erityisen vahva, mutta vanhemmiten se kutistuu, koska ei jaksa enää niin paljon.  Vaikka osaisin ja osaan edelleen melkein mitä tahansa, taidan rakastaa eniten omaa rauhaani kaiken maailman hälinän sijaan. Mietin entistä tarkemmin omia menojani. Yhden päivän ponnistukset vaativat toisen päivän levon.  Olen aina mennyt liian täysillä kaikkeen mukaan tuhlaten energiaani armottomasti.

Taaksejäänyt poikkeusaika on vaikuttanut ajatusmaailmaani. Aika ennen sitä on hämyssä ja vaikeasti muistettava ja tuleva aika on epävarma. Siksi pitää entistä enemmän elää päivä kerrallaan, sillä uusi poikkeusaika saattaa kolkuttaa ovella.

Vuodessa on pituutta tullut paljon lisää. Tämä kuva on elokuulta 2019.

Koulu on alkamassa tällä viikolla. Tämä viime vuonna koulun aloittanut lapsenlapseni sai viime vuonna ADHD-diagnoosin ja joutui ensimmäisenä vuonna erikoisluokalle.

Duodecimin terveyskirjastosta voit käydä lukemassa alla olevaa enemmän, mitä se on:

”Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD, lyhenne englanninkielisestä nimityksestä Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder) on oireyhtymä, joka liittyy aivojen tarkkaavuutta ja vireystilaa säätelevien hermoverkkojen häiriintyneeseen kehitykseen. Häiriö on havaittavissa jo lapsuudessa ja jatkuu osalla nuoruuteen ja aikuisikään asti.”

Nykyään meillä onneksi tartutaan tällaisiin ongelmiin ajoissa, mikä on hyvä asia. Aiemmin, ainakin mummin nuoruudessa, ADHD tai vastaava oli vieras häiriö ja ongelmat sivuutettiin, vaikka oireyhtymä on tunnettu jo pidempään. Tässä linkki Wikipedian artikkeliin.  Siellä on mainittu myös monia kuuluisia henkilöitä, joilla on oireita. 

 

Lapsenlapseni on ollut syntymästään saakka ihana lapsi, rakastettava, ystävällinen, monipuolinen ja älykäskin.  Ihmettelin jo silloin hänen vilkkauttaan ja toisaalta vahvaa keskittymistään joihinkin asioihin. Monta kertaa olin helisemässä.  Kiinnitin huomiota, että hän oli parivuotiaana kiinnostunut muista lapsista, oli auttamassa heitä, halusi kommunikoida.  Yleensä muut saman ikäiset lapset halusivat olla omissa oloissaan. Nyt hän puolestaan haluaa mieluummin olla omissa oloissaan eikä ystävysty enää helposti muiden lasten kanssa. Mummin kaikki tavarat ja kaapit tutkittiin läpikotaisin.

elokuussa 2013

 

Hän on erittäin mielikuvitusrikas, luova, kekseliäs, oppivainen asioille, joita pitää tärkeinä. Hän osaa keskittyä tuntikausiksi legoilla rakentamiseen tai johonkin omaan keksimäänsä puuhaan. Pienestä pitäen hän on halunnut purkaa koneita ja rakentaa niitä uusiksi. Se aiheutti hänelle jo päiväkodissa ja kotona hankaluuksia. Olin syypää siihen, että annoin hänen purkaa laitteita minun luonani. Nyt hän on jo kauan kinunnut kahta vanhaa läppäriäni tutkittavaksi ja purettavaksi. Välillä hän menetti tähän puoleen kiinnostuksensa kokonaan, mutta nyt se on palautumassa. Ehkä hän on myös vihdoin saanut kiinnostuksensa peleihin laantumaan ja osaa säännöstellä niiden käyttöä. Hän haluaisi tehdä itse peliohjelmia tai animaatioelokuvia, mutta ei halua hyväksyä sitä, että ne vaativat opiskelua ja määrätietoisuutta. Ehkä sen kaiken aika tulee joskus. Usein myös vain keskustelemme jostakin aiheesta.

Vaikeudet pienen lapsen elämässä, uusi koti, koulu, kaikki se on aiheuttanut myös omat ongelmansa. Tukihenkilöitä ei ole muita kuin oma äiti ja minä. ADHD pelottaa muita, lapset tuomitaan poikkeavina liian helposti. Heidän pitää aina käyttäytyä hyvin, jotta muut ihmiset hyväksyisivät heidät. On myös asioita, joista ei saisi puhua tai kirjoittaa. Taidan minäkin olla astunut nyt kielletylle polulle.

Saatan saada tästä blogistani ikävää palautetta, mutta en voi enää olla kirjoittamatta tai aloittamasta tätä matkaa tulevaisuuteen. Lapsuuden kokemuksilla on erityisen iso vaikutus myöhempään elämäämme. Me tarvitsemme lapsena vahvaa hyväksyntää ympäristöltämme, tunteen, että olemme ok.

Ajattelen ja tarkastelen tapani mukaan näitä asioita monesta eri näkökulmasta. Kuljetamme itsessämme geenien lisäksi koko mennyttä elämäämme ja jopa edellisten sukupolvien elämää. Näistä asioista olisi pystyttävä puhumaan ja kirjoittamaan.  Kaikkien kanssa ei pysty tai voi edes keskustella aiheesta. Unetkin saattavat olla asioiden esille tuomisen innoittajina, varsinkin jotkut niistä, joita ei unohda ja haluaa heti kirjata muistiin. 

Eräänä aamuna näin unen, jonka olisin halunnut katsoa loppuun saakka. Sainko minä myös polkupyörääni paksut lisärenkaat kuten kaksi sisartani? En kirjoittanut unta muistiin, mutta myöhemmin se palasi mieleeni viittauksella: olet ennenkin unissani ollut siellä samassa paikassa. Olen kulkenut samalla rinteeseen sijoittuvalla asuin- tai kesähuvila-alueella kulkien mäkiä ylös ja alas ja vieraillen ihmisten pihoilla ja tavaten ihmisiä.

Tällä kertaa olin tullut pyörillä tapaamaan kahden sisareni kanssa vanhempieni hyviä, nyt jo aikoja sitten kuolleita ystäviä. Kolmas sisaristani, hän, joka on jo kuollut, ei ollut mukana, vaikka me muut olimme unessa lapsia. 

Elokuussa 2019

Nämä vanhempiemme ystävät asuivat ko. alueella, mutta eivät sattuneet olemaan kotona. Päätimme tutkia muita taloja, joita oli siellä vieri vieressä. Minua kiinnostivat erityisesti pihanäkymät alas rinnettä. Kuljin tietenkin taas kameran kanssa. Jotenkin keplottelimme itsemme taloihin sisään ja puutarhoihin. Se oli viatonta tutkimista. Ujuttauduin erääseen puutarhaan, jonne ei muuten päässyt kuin talon sisäkautta. Otin valokuvia. Sisareni puuhailivat sisällä. Mitä he tutkivat, sitä en tiedä. Unissani keskityn lähes aina omaan tekemiseeni. Palasin sisälle ja olin menossa talosta pois, kun huomasin, että pihalle oli ajanut sininen pakettiauto. Varoitin sisariani. Minut ja kamerani nähtiin. Siitä syntyi meteliä, josta kuitenkin selvisin kuten myös sisareni. Tuttumme olivat tulleet tällä välin kotiin. Lähdin tapaamaan heitä. Näin miehen olevan korjaamassa polkupyörää pihalla. Samalla näin, että sisareni ajoivat jo kovaa vauhtia tietä pitkin poispäin alueelta. He olivat saaneet pyöriinsä ajoa tehostavat paksut kumit. Lähdin kohti isäni ystävää ajatellen, että hän antaisi minunkin pyörääni uudet renkaat. Muuten en saisi siskojani kiinni, sillä tiesin, että he eivät odottaisi.

Käännyin kohti aidan takana työskentelevää miestä. Heräsin siihen.

Alex esittelee Kiira-myrskyn tuhoja 13.8.2017

 

Mitä uni kuvaa? Vain minä voin ehkä sen tietää ja ymmärtää.  Lapsuuden vahvat alemmuudentunteet ja aina häviäjäksi jääminen, tulevat vielä vanhuuden vuosina niin voimakkaasti uniini. Olin aina se iso, kömpelö, itkuinen ja naiivi isosisko, jota sai kiusata ja mollata. Olin sitä myös paljon myöhemmin. Kannamme leimojamme loppuikämme.

Sama leima kiinnittyi minuun kuin häpeämerkki, niin, että jotkut ystäväni käyttivät sitä hyväkseen. Olin nuoruudessani lähes aina altavastaaja. Olen aina sanonut, että minua ei ole koskaan kiusattu. Nyt ymmärrän, että kiusaamista voi olla niin hienovaraista, että sitä ei edes pidä kiusaamisena.

Mikä laukaisee muissa ihmisissä tarpeen alentaa toista, vaikka vain hienovaraisesti. Olen useimmiten ymmärtänyt asian. Olen jopa kirjoittanut siitä päiväkirjoissani. Aseet vastata siihen, niitä minulla ei ole ollut. Ei koskaan. Minusta ei ole koskaan saanut tekemälläkään ilkeää ja kostonhaluista. Vetäydyn ja olen hiljaa.

Joskus mietin, kuinka paljon vanhempani ymmärsivät juuri tätä asiaa. Emme koskaan puhuneet aiheesta. En edes osannut tai uskaltanut kysyä siitä. Äiti mainitsi silloin tällöin kiltteyteni. Ehkä se oli siinä.

 

elokuussa 2019

 

Sanotaan, että kiltteydellä ei päästä pitkälle. Sen lasketaan olevan ennemmin huono ominaisuus ihmisessä. Toisaalta se on vain yksi osa ihmisen luonteessa. Siinä pohtimista.  Tällaisista asioista ja kokemuksista on vaikea keskustella, koska ajatuksetkin voivat loukata tai syyllistää toisia. Aivan sama on muiden tässä blogissa kirjoittamieni asioiden kanssa.  Koska on kiltti, ei halua koskaan toimia niin, että loukkaisi millään tavalla toisia.

Voin silti kirjoittaa. Vanhempieni asioiden tutkiminen herättää kaikenlaisia mielikuvia. Kaiken lisäksi edellisten sukupolvien kokemukset periytyvät ja repivät joskus omia asioita esille. Vanha ihminen on erityisen huolissaan jälkeläistensä tulevaisuudesta. Hän haluaa olla lapsenlapsilleen tällä hetkellä paras mahdollinen isovanhempi ja toivoo, että he saisivat hänestä voimaa myös sitten myöhemmin.

Toisaalta tuossa unessa oli muitakin näkökulmia. Siinä lisää miettimistä. 

P.S. uudistunut blogger-ympäristö vaikeuttaa blogien valmistumista. Kaikki toiminnot ovat muuttuneet erilaisiksi ja aikaa palaa enemmän. Tätä kirjoittaessani huomasin, että minulla on viime vuosilta niin paljon valokuvia, että en ole ehtinyt paneutua niihin ollenkaan. Oletan, että teillä muillakin on sama ongelma.

7.10.2013