Haamu menneisyydestä nyt

Kirjoittaminen on muotia, kirjoittamiskoulutuksia tarjotaan paljon ja koko ajan.  Aloittaessani tämän postauksen kirjoittamista, sen aamun (15.10.) Hesarissa oli iso mainos Kirjoittajaklubista, Suomen suurimmasta ja inspiroivimmasta kirjoittajayhteisöstä, johon osallistumalla kirjan kirjoittaminen onnistuu 50 päivässä tai jotakin vastaavaa. Katsoin tarjonnan enkä edelleenkään halua mukaan koulutuksiin, koska en pystyisi sitoutumaan tarpeellisella antaumuksella. Suomessahan on tunnetusti valtavasti kirjoittajia, jotka tyhjäävät tarvettaan kirjoittamalla blogeja. Blogit.fi-sivustolla saa esille valtavasti blogeja aiheella ”kirjoittaminen”. Olihan siellä myös omiani joukossa.

 

Minulla on paljon puutteita kirjoittamisessa enkä saa aloittamiani kirjoja jatkettua. En ehdi lukea lähes ollenkaan muiden blogeja, saati osallistua kurssiin, joka osaltani jumittuisi johonkin kohtaan. Minulla kaikki jumittuu nykyään tai ainakin minusta tuntuu siltä. Aamuisin juutun lähes aina Hesaria lukiessani johonkin pieneen asiaan, joka lähtee viemään minua eteenpäin.  Toisaalta se voi olla nykyajan digitaalisten välineiden kehittämiä haittapuolia, vaikka siis luenkin aamuisin printti-Hesaria.

Kesken kaiken ajattelen, että googlaanpa ja hankin aiheesta lisätietoa. Ja jatkan siitäkin eteenpäin.

Minulla on tällä hetkellä puutteita myös lukemisessa. Moni kirja odottaa paneutumistani. Alkuvuodesta kaikkialla ylistetty Anneli Kannon Rottien pyhimys on vielä vähän kesken.(on jo luettu) Se odotteli sosiaalisen median ja lehtien ylistysten laantumista ennen kuin pystyin aloittamaan sen. Hattulan kirkko oli minulle ennestään kovin tuttu, koska ennen pandemiaa kävin siellä usein. Kuviakin olen sieltä ottanut erityisen paljon. Kun kirja oli julkaistu, niin ihmisjoukot kulkivat sankkoina joukkoina kirkolle. Minä voin mennä käymään Hattulan vanhassa kirkossa, milloin vain, kuvitelmissani. Kirkon aidatun alueen ja hautausmaan olen myös kiertänyt monta kertaa. Samoin koko Suomen kansa.

Kirjoja lukiessani kaivan myös lisää tietoa, milloin mistäkin. Viimeksi Hattulan kirkossa käydessäni 23.7.2020, ostin kirjan ”Ristin tiellä 750 vuotta”. Se kertoo Hattulan seurakunnan historian hyvin yksityiskohtaisesti ja pääkohteena on tietysti itse kirkko, mutta siellä on paljon muutakin tietoa, johon tietysti taas syvennyin.

 

"Ristin tiellä 750 vuotta" kirjan on kirjoittanut Eero Ojanen ja se on ilmestynyt 1999.  Kirjasta löysin paljon itseäni ja kirjoittamistani auttavaa tietoa mm. kaukaisen esi-isäni Christian Oreniuksen, joka tuli 1718 isonvihan aikoina Hattulaan pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi. Hän kuolikin Hattulassa ja sekin mainitaan kirjassa. Toki tiesin tämän ennestään. Samoihin aikoihin hän taisi vaikuttaa vielä myös Rengossa. Nämä huomiot liittyvät erääseen, vielä keskeneräiseen tekstiini, joka sai tietenkin tästä lisää inspiraatiota.

Sääli on, että käynnit Hattulan kirkossa ovat aina olleet liian kiireisiä, lähinnä poikkeamisia muiden menojen ohella. Silloin ei ehdi kiertää aluetta laajemmalti. Em. kirjat auttoivat siinäkin. Siis seuraavaa kertaa varten.

Aina ei kirkkoon edes päästy. 2019 yritettiin perheen nuorimpien kanssa.

Tämän tekstin aloittaminen auttaa myös siinä, että jätän kaiken muun sivuun ja hyväksyn, etten ehdi kaikkea. Riittämättömyyden tunne on erityisen kuormittava.  Kirjoittaminen rauhoittaa minua hetkeksi. Kohta ovikello rämähtää ja Alex, lapsenlapseni tulee luokseni aina maanantaihin saakka. Olen ajatellut, että teen sitten vain kotitöitä ja muuta semmoista. Tämä läppäri, jolla nyt kirjoitan, siirtyy hänen käyttöönsä.

Kirjoittamalla pääsen siis kauemmas kuormittavista tilanteista, vaikka toisaalta ajan nykyään itseäni takaisin niihin alkaessani etsiä tietoa kirjallisuudesta tai muualta. Kirjan kirjoittamisen este on samalla suunnalla. Lähden kesken kaiken tutkimaan lisää. Saatan olla tutkinut aiemminkin, mutta liput ja laput ovat hävinneet tai piilossa minulta. Pitäisi olla aakkosellinen kortisto, johon voisin asiasanan mukaan kirjoittaa kaikenlaista löytämästään aineistosta. Onkohan sellaisia saatavissa? Ja osaisinko enää käyttää sellaisia? Koko asuntoni on yhtä kortistoa, vaikkei olekaan järjestyksessä. Muistivihkojakin on ainakin 50.

Kuva-arkististoista on vaikea löytää ilman kalenteria kuvia. Tämä kuva on niinkin kaukaa kuin 26.7.2008

Jos tilanteet ovat hetkittäin kuormittavia, niin ne tuntuvat myös toivottomilta. Viime yönä valvoin ja mietin, miten selviän erään tilaisuuden järjestämisestä. Taisin nähdä siitä uniakin. Olen puhunut improvisoinnista, mutta saa nähdä tulenko onnistumaan. Nyt viikonlopun lepään aiheesta, koska huomioni osittain kiinnittyy muihin asioihin.

Olen jatkanut kirjoittamisia tabletilla, koska kuten mainitsin, läppäri on lapsenlapseni käytössä. Voisin jatkaa kirjoittamisen esteillä, mutta se tuntuu lapselliselta kiukuttelulta. Tabletti on vain varakone. Voisin kirjoittaa myös älykännykällä. Kaikki on hienosti synkronoitua. Kaikkihan nämä asiat tietävät. Mutta niin vain on, että kirjoittaminen oikealla näppäimistöllä on parasta.

Ehkä siirryn lukemaan. Turha jatkaa tätä lässytystä.

 

Nyt on sunnuntai. Hesarissa on edelleen ¼ sivun mainos Unelmoitko oman kirjan kirjoittamisesta? HS näköjään sponsoroi Kirjoittajaklubia. Kissa istahtaa välillä Hesarin päälle ja viihtyy erityisen paljon lähelläni. 

Alex istuu tietokoneella. Usein väittelemme jostakin asiasta. Maailmamme ovat 65 vuoden päässä toisistaan. Hän on jo kauan toivonut pelitietokonetta, joka maksaa kuulemma Gigantissa 100 euroa. Ei tietenkään. Oli pakko mennä katsomaan hintoja liikkeessä. Eniten hän haluaisi itse rakentaa, mutta rahkeet eivät vielä riitä. Opiskelua lisää. Aiheeseen liittyvää tietoa löytyy netistä valtavasti.

Väittelimme kiivaasti myös Narniasta. Aloitimme väittelyn jo nukkumaan mennessä. Keskustelu alkoi vaatekaapista, jonka kautta päästiin toiseen maailmaan. Minulla on C.S. Lewis Narnian tarinat -kirja Pauline Baynesin kuvittamana ja Kaarina Helakisan ja Kyllikki Hämäläisen suomentamana, julkaistu Otavalla (ehkä vuonna 2000). Teoksessa tarinat ovat kronologisessa järjestyksessä, jossa kirjailija halusi eri aikaan kirjoitettuja tarinoita julkaistavan. 

Lienen ostanut Narnia-kirjan aikoinaan lapsenlapsiani varten. Mutta, mutta, kiinnostaako tällainen yli 500-sivuinen kirja enää ketään. Antikvariaateissa kirjaa on myytävänä, vaikka kuinka paljon. Alex ei myöskään innostunut, kun olisin lukenut hänelle juuri ne kohdat kirjasta. Kirjan kuvatkin olivat pieniä ja vanhanaikaisia.  Enpä ole minäkään kirjaa lukenut, mutta tuo kohtaus oli minulle tuttu jostakin elokuvaversiosta.

Kaiken lisäksi lukisin lapsenlapsilleni mielelläni. Luin Alexille paljon nuorempana, kun hän nukkui usein vieressäni päivä- tai yöunia.

 

Monta muutakin asiaa tuli taas käsiteltyä. Apuani Minecraftin kanssa tarvittiin monta kertaa. Näen, että hän yrittää tutustua tietokoneen maailmaan ilman minkäänlaista etukäteisopiskelua. Kaikki on mahdollista. Niinhän se on. Samalla tavalla minäkin opiskelin kokeilun kautta aikuisena 1980-luvulla, mutta vielä vähän yksinkertaisemmassa ympäristössä. En jaksa enää kiinnostua pelien sisällöistä ja niiden lisäosista, olisivatko modeja tms. Läppärini oli jopa jumissa muutaman kerran, mutta onneksi mitään ei hävinnyt.  Minulta sentään vielä pyydetään apua ja joissakin asioissa voin auttaakin, jos vain haluan.

Netistä mukaan on tarttunut myös kaikenlaisia harhaluuloja, kuulemma YouTubesta, joka ei ole lapsenlapseni mukaan nettiä. Toivottavasti koulussa opetetaan netin ja tiedon lukemista. Tuli mieleen, että suuri osa maailman ongelmista johtuu siitä, että ihmiset eivät osaa enää LUKEA eivätkä ymmärrä lukemaansa.

Tyhjensimme erään vanhan 1970-luvulla hankitun lokerolaatikon sisällön. Suuri osa meni roskiin, koska en tarvinnut enää mitään siellä olevista tavaroista, joista osa oli aikanaan talteen laitettuja pieniä ruuveja, kiinnittimiä, nauhoja, pullonkorkkeja ym.  Alex himoitsi lokerikkoa omaan käyttöönsä. Sitten hän pesi laatikon, kuivasi ja siirsi mukanaan olevia legoja sinne ja otti mukaansa. Äitinsä ei kyllä tykkää.  

Laatikossa oli kaukaisilta menneiltä vuosilta tinaisia hevosenkenkiä, joita sulattelimme uuden vuoden aattoina. Onneksi nyt tarkistin, että niitä ei voi viedä metallinkeräykseen eikä työntää sekajätteeseen. Ne ovat ongelmajätettä ja pitää viedä ongelmajätekeräykseen. Tinassa on haitallista lyijyä jopa 90 %. Kiitos netti!

Olen itse viime aikoina joutunut tutkimaan ja opiskelemaan oman synkronoidun nettiympäristöni vaihtoehtoja, mutta siitä en jaksa kirjoittaa mitään.

Kohta muutun haamuksi menneisyydestä, mikä itse asiassa kuulostaa aivan kivalta vaihtoehdolta. Kauhistelen alkavaa talvikautta. Pian on auton renkaiden vaihto, rengasfirman omistaja on vaihtunut, ovatko renkaani tallella ja mitä muuta? Tarvitsen autoa välttämättä ja jos sitä ei tarvitse, ei sitä voisi säilyttää pihalla. 

Autonhuolto ja katsastus ovat minulla keskellä kylmintä aikaa. Minulla ei ole ketään apuna, ei edes pohtimassa ongelmatilanteita. Se huomio on iskenyt monta kertaa mieleeni.  Selviän kaikista ikävistä pohdinnoista ajattelemalla hoitavani yhden asian kerrallaan ja unohtavani siksi aikaa kaiken muun. Silloin jopa nukkuu yönsäkin paremmin.

Ajattelin jo muutama päivä sitten julkaista tämän postauksen, mutta tapahtumat vyöryivät viikonlopun jälkeen ylitseni hallitsemattomina. Ensi viikon tilaisuuden suunnittelua, yhteydenottoja, ilmoituksia, ystävättären kuljetusta terveyskeskukseen ja takaisin, perheen vierailua, huonoja öitä. Kaiken kaikkiaan erityisen kuormittava viikko.

Yhden kerran ehdin vetää henkeä, poppelien alla. Niitä olen sitten mainostanut Instassa, Facebookissa. Olen luvannut lisää, ehkä niistä syntyy myös oma blogipostaus.

Edellistä blogiani otsikolla Vanhan naisen aivot on yllättäen luettu erityisen paljon. Johtuiko se blogin nimestä. Ehkä nimeänkin tämän olemaan Haamu menneisyydestä. Jossakin vaiheessa olen kuitenkin sitä. Myös lapsenlapselleni, jolle Halloween on iso asia.

 

 

Vanhan naisen aivot

Tätä aloittaessani minua harmittaa edellinen blogini, vaikka toisaalta olen kirjoitushistoriani aikana kehittänyt paksun nahan kestääkseni omaa häpeääni. En ole saanut mitenkään aloitettua uutta postausta. Siihen on monta syytä. Toisaalta aloitin kyllä yhden jo syyskuun puolella ja kirjoitin sitä aika pitkälle. Aloitan nyt uudelleen. Tämäkin jäänee kesken, koska on paljon muita hoidettavia ja tehtäviä asioita. 

Paneuduin tässä välissä useana päivänä itseni unohtaen kirjoittamaan kauan mielessäni ollutta juttua, jota ehkä tarjoan sukuseuran lehteen, jos saan sen valmiiksi. Koska se liittyy sukututkimuksiini ja myös sukuni hämäläiseen puoleen ja tosi kaukaiseen historiaan, olen todella välillä uppoutunut tutkimuksiin ja eläytymiseen. 

Monta kertaa mieleeni on tullut sama juttu kuin jo joskus aiemmin kirjoittaessani, että minun pitäisi alkaa piirtää suurelle arkille, jossa on monta A4:sta yhteen liitettyinä, kuvaa siitä osasta sukututkimusta, jota käsittelen. Alan suunnitella tekstiä joskus öisin herätessäni hetkeksi ja olen sitten seuraavana päivänä myynyt aiheen itselleni. On pakko alkaa kirjoittaa. Sitten olenkin yhtäkkiä pitkälle iltapäivään saakka kiinni unohtaen kaiken ympäriltäni. Henkilögalleria on edelleen tekemättä.

Aiemmin aloittamani blogi olisi saanut nimekseen ”Tavalliset ihmiset”. Kaikki sukuni menneet ja nykyiset ihmiset kuuluvat siihen kategoriaan. Itse asiassa olen erityisen ylpeä tavallisuudestani.

Tietenkin tavallisen ihmisen arki, rutiinit, tekemiset ja menemiset rasittavat. Niistä en taida päästä koskaan eroon ryhtyäkseni vain kirjoittamaan.  Ne olivat rasittavia ennenkin, nuorempana. Minun iässäni useimmat olivat ennen jo haudassa. Nykyään vanhojen pitää vielä mennä tukka putkella eteenpäin kuten keski-iässä. Joskus aivot eivät pysy perässä vaan jumittuvat.

 

Kesken tämän kirjoittamisen keskellä vajosin toki taas jostakin syystä menneisyyteen. Ihmettelin sitä valtavaa henkilögalleriaa, joka on taustallani. Siis heistä useimmat ovat juuri niitä tavallisia ihmisiä. Kaikista kaukaisimmat tietämäni esivanhempani ovat tulleet lännestä, myös kaikki Karjalan kannaksella eläneet. Joidenkin tie lienee kulkenut Baltiassa ja Itämeren ympärillä tai muualla Euroopassa. Pähkäilemiseni aiheutti sen, että aloittamani artikkeliteksti jäi vuorokaudeksi lepäämään. Se on ihan hyvä asia, mutta tätä blogiakin pitää jatkaa.

Pitäisi myös mennä ulos, kun lehdet ovat vielä osittain puissa. En vain malta. Tuhlaan aikaani loputtomiin. Ystävätär soitti ja pyysi hakemaan omenia pihansa omenapuista, ne ovat yleensä vasta lokakuussa valmiita. Lupasin mennä huomenna. Mutta huomenna saattaa sataa ja ajattelin tänään seurata joitakin sukututkimustapahtuman luentoja.  Edessäni ikkunan toisella puolella viereisen taloyhtiön vieressä kasvaa paljon korkeita komeita koivuja, joiden upeaa keltaisuutta saan kirjoittaessani ihailla.

Vertaan välillä ajatuksissani viimeksi tutkimieni ihmisten elämää 1700- ja 1800-luvuilla omaani.   

Viipyilen edelleen Janakkalassa, jonne olen ajautunut usein tullessani jostakin. Viime kesänä, tosi helteisenä päivänä ajoin Lammilta Turenkiin ja huomasin, että olin taas lähellä Janakkalan kirkkoa. Menin kävelylle hautausmaan suurten puiden alle. Parin kilometriä aiemmin olin ajanut entisen Nuolialan kylän ohitse, jossa oli aikoinaan Härkälän talo.  Kylä ja talot ovat vuosisatojen kuluessa hävinneet. Alueella on Googlen kartan mukaan nykyään Iso-Hiiden kartanon marjapeltoja. Sinne voisin mennä kesällä poimimaan mansikoita. Yhden kerran kävin viime kesänä marjapellolla täällä meillä Juhmossa.

Turenki sijaitsee ohi virtaavan Hiidenjoen leveän kohdan Ahilammen toisella puolella ja siellä oli aikanaan Vanajan pitäjään kuulunut Kuumolan kylä nykyisen Turengin alueella. Tarinani vei minut myös sinne. Kuumolan nimi on säilynyt. Kuten on olemassa Nuolialantie, on myös Kuumolantie. Alueen läpi kulkee junarata, se, joka valmistui 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Kun yritän kirjoittaa tätä ja sitä toista tekstiä, kirjoittaminen hidastuu. Vieraaseen alueeseen orientoituminen karttojen ja kirjojen kautta todeten samalla vuosisatojen muutoksen voiman vie hurjasti aikaa. Siinä jää sosiaalinen mediakin ja sinne postaamisen toisarvoisiksi.

Muuten joitakin blogeja olen sieltä suunnalta jo aiemmin kirjoittanut kuten tarinan Anna Oreniasta, esiäidistä. Hän liittyy myös tulevaan artikkeliini. 

Tänään aion mennä vihdoin hakemaan niitä omenoita. Aurinko paistaa ja on mukava ilma kuten eilen sunnuntaina.

Aamulla katsoessani makuuhuoneen ikkunasta ulos kolmeen otteeseen, luulin tulleeni hulluksi. Joka kerta sama nuori nainen käveli hitaasti vastapäisen kadun toisella puolella mennen samaan suuntaan. Se oli kuin hidastettua filmiä. Lopuksi oletin hänen olleen korttelikierroksella. Satuin katsomaan ulos juuri sopivasti. 

Aiemmin olen usein ajatellut, että alan vasta nyt oikeasti kärsiä viimeisen kolme vuoden ajasta ja muutoksista, joita se on tuonut minun ja muiden elämään. Se on näkynyt voimakkaasti myös blogeissani. Tiedän, että monet muutkin kärsivät omituisista oireista.

En aio jäädä tähän ajatukseen vaan jatkaa elämääni. Erilaisten asioiden pähkäileminen saa minut juuttumaan niihin, jolloin huolestun liikaa. Esimerkiksi sopii Zoom-yhteyden järjestäminen minun koneeltani jonkun toisen koneelle. En ole varsinaisesti järjestämässä kokousta, mutta haluan yhteyden kerhon esiintyjään, joka voisi kertoa tilaisuuden osallistujille itsestään. Olisin halunnut testata yhteyttä, mutta se tuntuu ylivoimaiselta. Kenelläkään muulla ei ollut koneellaan asennettuna Zoomia. 

 

Taas ehti pari päivää kulua, joista yksi melkein kokonaan leväten. Sää on koko ajan mitä parhain. Pitää ehtiä myös ulos. Tänään se onnistunee, kun lapsenlapseni tulee tänne kahden lapsensa kanssa ja lähdemme kävellen hakemaan kolmannen läheisestä päiväkodista. Sitten tulemme kotiini pannukakulle, jota minun alkoi heti aamulla tehdä mieli. Itse asiassa olin kuvitellut lähteväni heitä naapurikylään tapaamaan.

Jos itseään pitää kehua, huolimatta puutteistani ja välillä esiintyvästä jähmeydestä ja juuttumisesta, olen ollut aina joustava ja hyvä organisoimaan asioita. 

 

Sain maanantaina Zoom-yhteys-testin onnistumaan ystäväni kanssa. Kaksi mummia onnistui, hurraa! Nyt sitten on aika ryhtyä jatkotoimenpiteisiin. Oikeastaan ei olisi yhtään noloa, jos joku asia epäonnistuu. Olen usein osallistunut luentoihin ja kokouksiin netin välityksellä, kun joku muu on järjestämässä. Melkein aina sattuu, että jokin asia ei pelaa kunnolla. Nyt käy niin, että kun tämä suunniteltu tilaisuus on pidetty, pääni tyhjenee samasta aiheesta kokonaan. Nyt vielä yritän viilata kaikkea onnistumaan ja jopa rinnalle varajärjestelmiä. Paljon on vielä tehtävää.

Ystävättäreni kysyi alkuviikosta, milloin aivoni saavat levätä, kun kerroin, mitä kaikkea minulla on vireillä. Toisaalta aika erikoinen ja tavallinen kysymys. En edes yritä vastata siihen. Tiedän, että aivoissani on koko ajan hirveästi elämää, mutta kyllä ne ottavat aina sen vapaan ajan, jota en aina haluaisi edes antaa niille. Ota nyt selvää tästä!

Pannukakku on uunissa. Se on sitten valmiina, kun tulemme takaisin. Koska ensi viikonloppu menee kokonaan 10-vuotiaan lapsenlapseni kanssa ja läppärini on silloin varattu, minun on yritettävä saada tämä blogipostaus valmiiksi ennen sitä. Yritän myös jatkaa sitä toista kirjoitusta, johon olen koko ajan haalinut ajatuksia muualta. Suurin osa sen kirjoittamisessa on eläytymistä aivan erilaiseen maailmaan, jossa tuskin ei ole muuta yhteyttä tähän päivään kuin sukujuuret ja maailmalla jylläävä sota. Muuten, kunhan joskus ehtisin taas kirjoittaa blogipostauksen jostakin sukututkimukseen liittyvästä aiheesta!

Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen 6.10. ja lopetin 12.10. Viikko on elämässäni entistä lyhyempi aika!