Häiriötekijöitä

Heinäkuu alkoi, se olisi aika tylsä otsikko blogille. Olen viimeisimmän viikon aikana miettinyt paljon otsikoiden nimiä muussa mielessä. Nimet ovat tarpeen kappaleiden tai paremminkin lukujen otsikoiksi. Tekstiä alkoi sitten syntyä kivojen otsikoiden alle lähes joka päivä.  Onneksi kuumuus on myös edes hetkeksi hellittänyt. Tosin joka päivä saan edelleen hikikohtauksia. Läpiveto auttaa.

Aika vähän kuvia on tullut viime aikoina otettua?

 

Autoni hajoaminen oli ehkä odottamaton muutos rutiineihini, häiriö tai sitten ei.  Vanhasta autosta ruostuu aina jokin osa, joka sitten aiheuttaa muuta. Ohjaustehostimen putki oli ruostunut läpi ja päästi öljyt ulos. Ajaessa auton meteli oli kova ja ohjaus vaikeaa.  Huolto epäili aluksi toista vikaa, joka oli noteerattu vuosihuollossa. Ilmainen hinaus huoltoon onnistui, korjausaika luvattiin vasta kahden viikon päähän. Luottohuoltoni, merkkihuolto koko auton iän ajan, tutki kuitenkin vian nopeasti ja saanen auton aiemmin. Vara-auton olisin myös saanut viiden päivän ajaksi ilmaiseksi. En tarttunut siihen, tarpeeni on sen verran vähäinen.

Liitän mukaan kuvia päiväyksellä 1.7. Tässä kuvassa olen kaltaisteni joukossa Salossa 1.7.2009. Kuvaaja Helmi Salomaa.

 

Muutos oli se, etten päässyt enää helposti lempipaikoilleni. Auton hajotessa olin matkalla kuten usein ennenkin luonnon keskelle. Lähden aina mieluummin kauemmas hiljaisemmille vesille kuten joen rantaan kuin kävelisin ovesta ulos. Toisaalta pidemmille matkoille ei minulla nyt ole mitään kaipausta. Korona-ajan olen oppinut kuvittelemaan retkiä sen sijaan että lähtisin. Minua kammoksuttaa se, että kaikki muut ovat lähteneet ja vallanneet ne paikat, jonne mieleni tekisi mennä. On rumaa sanoa, että melkein oksennan, kun luen ihmisten somepostauksia milloin mistäkin. Tämä oli ehkä vähän jyrkästi sanottu.

Artun kanssa Juhmossa mansikoita keräämässä 2.7.2010

 

Somemaailma on ylipäänsä raivostuttava. Sanon niin, vaikka olen siinä kovasti mukana enkä edes suunnittele kokonaan irtautumista. Sen sijaan suunnittelen opettelevani kaikkea uutta.  Jos pääsen niin pitkälle, että saan joskus jotakin aikaiseksi,  niin mahdollisesti kerron niistä täällä tai sitten en. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kirjoittamiseni. Kaikki muu palvelee sitä, myös nuo somejutut. Koen tavallaan olevani valmis omalle kirjoittamiseni vapaudelle. Vapaampi kuin aikoihin.

Naapurin kissa Mökä 2.7.2011 vierailulla

 

On ikävää tulla vanhaksi ja elää joskus päiviä, kun on vaivoja. Onneksi niitä on ollut nyt harvemmin. Pahinta on kuitenkin se, ettei jaksa enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Kaikki muutkin oman persoonan puutteet nousevat silloin entistä voimakkaammin esille. Vilautan niitä joskus näissä blogeissani juuttumatta kuitenkaan niihin. Olen miettinyt paljon, että ehkä olisi aiheellista ottaa niitä niskasta kiinni. Ihmisen on aina hyvä tutkiskella itseään. Meistä kukaan ei ole koskaan aivan täydellinen ihmisenä. Tutkiskelun tarkoituksena ei ole juuttua juurisyyhyn vaan ymmärtää ja rakentaa puutteistaan vahvuus. 

Katriina Teerikangas vierailulla pihallani 1.7.2012

 

Viime blogissani mainitsin ulkonäköprobleemani, joka tuntuu pandemian aikana vain korostuneen. Olen taistellut aiemmin sitä vastaan kieltämällä sen ja olemalla entistä rohkeampi. Toisin sanoen, kaikki toiminta on auttanut minua jättämään sen sivuun.

Alex 1v marjapensaassa 1.7.2013

 

Helsingin Sanomien Torstai-osiossa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli ”Kun peilikuva ahdistaa”, kirjoittaja Hilla Körkkö. Otsikon keksiminen lehtiin on yhtä vaikeata kuin blogiin, koska se ei kerro kaikkea vaan sen huipun. Artikkeli pohjautui Helsingin Sanomien kyselyyn, johon oli vastannut yli 400 lukijaa. Vastanneiden huoli ulkonäöstä kohdistui ikääntymiseen tai lihomiseen liittyviin muutoksiin. Nykyään kaikille ongelmille on tieteellinen nimi. Tässä tapauksessa se on nimeltään dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö (engl. Body Dysmorphic Disorder eli BDD).  Häiriön aiheuttamat ongelmat ovat hyvin moninaisia. Itse asiassa aihe on ollut jo pidempään pinnalla ja erityisesti nuorten naisten osalta. Ulkonäköpaineet ovat nykyaikana vain korostuneet. 

Remontti meneillään 1.7.2014

 

Uskon, että omaan ulkonäköön liittyvä häpeä on melko yleistä meidän vanhempien ikäluokkien ollessa kyseessä. Monen kohdalta sitä voi pitää aiheettomana, koska ulkonäkö näyttää olevan päällisin puolin ok. Jos ulkonäkömme aiheutti ongelmia nuorena ja myöhemmin, se korostuu taas vanhana, kun nuoruuden kauneus ja tuoreus katoaa. Saamme usein lisäkiloja, ryppyjä, hiukset lähtevät ja harmaantuvat. Taistelemme kiivaasti muutoksia vastaan ja nuoruuden ulkonäköpaineet palaavat. 

Mummon ja papan kotimaisemissa Anjalan Junkkarissa 2.7.2014

 

Artikkelissa taloussosiologi ja ulkonäkötutkija (huom) Erica Åberg sanoo suomalaisen yhteiskunnan olevan havahtumassa siihen, kuinka ulkonäkö vaikuttaa kaikkialla. Aiemmin olemme piilotelleet ulkonäkökeskeisyyttämme ja esittäneet, ettei se merkitse tai kiinnosta. Esimerkiksi naisten kauneusihanteisiin kuuluvat tällä hetkellä hoikkuus, sileys ja nuorekkuus. Epäviehättävää ja rumaa on kaikki vastakohta eli ylipaino, karheus ja vanhuus.

1.7.2008 Anjalan Muhniemen hautausmaalla, jonne mummo ja pappa on haudattu. Mukana Kerttu-täti ja Martti-eno.

 

Siinähän se tuli. Miten häiriintyneeseen kehonkuvaan voi vaikuttaa? Ei sitä olisi tarvinnut minulle kertoa, koska tästä kaikesta tietämättä olen jo aiemmin käyttänyt kyseisiä metodeja. Yksi niistä on, ottamalla sen itse puheeksi. Olisin jo aiemmin voinut tunnistaa oireeni siitä, että olen tutkinut kasvojani, ihoani, läskejäni ja valokuviani niistä erityisen tarkkaan. Läskejä en ole kyllä suoraan kuvannut.  Aloitin selfiekuvien ottamisen hyvin varhain ennen kännyköitä. Aiheesta oli aina vaikea keskustella kenenkään kanssa (jos nyt edes uskalsin ottaa aiheen puheeksi), koska ihmiset helposti luulivat minun tutkivan myös heitä. Muita ihmisiä olen yleensä vain ihaillut. He saavat olla sellaisia kuin ovat. 

Kotipihalla 2.7.2007

Artikkelin mukaan siedättäminen on monessa asiassa hoitokeino, niin myös tässä. Itsensä tutkiminen peilistä, samoin itsensä näkeminen kokonaisuutena. Paha juttu on se, että peilit ja valokuvat vääristävät. Pitää mennä rannalle ja ostaa itselleen uusia vaatteita. Parantuminen vaatii määrätietoista työskentelyä. Tietämättäni olen toiminut juuri niin kuin pitäisi.En kyllä ala edelleenkään tutkia vartaloani peilistä.

Mutta vanhuutta vastaan ei taida olla mitään neuvoja. Paras on se, mitä useimmat ikätoverini käyttävät, kieltävät vanhuuden kokonaan.

Kotipihalla 1.7.2015

Toisaalta on ollut hyvä ottaa se puheeksi. Lapsenlapseni kerran huomautti, kun kauhistelin ulkonäköäni, erityisesti paksuja paljaita käsivarsiani, etten saa puhua sillä tavalla hänen lastensa kuullen. En unohda sitä kommenttia. En ole unohtanut monia muitakaan asioita, mitkä viittaavat nimenomaan ulkonäköön koskeviin keskusteluihin. Se kuvaa hyvin sitä, että maailman ja sen asenteiden muuttaminen myös tässä asiassa on tarpeen.

Helmiä ja hänen miestään tapaamassa 3.7.2016 matkalla Seivästöjuhliin Raisiossa. Kuva AH

 

Yllättävää on, että artikkelin mukaan häiriön taustalla on myös periytyvää alttiutta, mutta myös kiusaamista ja kaltoinkohtelua. Lisäisin vielä siihen, että ihmisten välistä vertailua käytettiin paljon lapsuudessani ja nuoruudessani, myös ystävien kesken. Päiväkirjani kyllä kertovat siitä. Vertailua en ole myöhemmin koskaan hyväksynyt. En missään muodossa.

Aloin vielä etsiä blogikirjoituksiani, joissa olisin kirjoittanut tästä samasta asiasta. Viime vuoden elokuussa käsittelin samaa blogissani ”Omaan napaan tuijottamista”. Pääset lukemaan sen tästä. Sama aihe pilkistää myös monissa muissa blogeissani, mutta en jaa niitä kaikkia. Mainitsemisen arvoinen on viime vuoden marraskuussa julkaisemani ”Mielensäpahoittaja”. Sen pääset lukemaan tästä.  Blogin ”Ruuhkaa ajatuksissa” syyskuulta 2019 pääsee lukemaan tästä. 

Arttu tuli Saksasta 1.7.2017

 

On siis ehkä sittenkin hyvä tutkia itseään vielä vanhana.  Sillä tavalla pääsee pikkuhiljaa eteenpäin, jollei sitten pääsekään häiriöstään kokonaan irti. Niin tai näin,  me kaikki olemme täydellisiä juuri sellaisena kuin olemme! On tietysti ikävä, että joillakin on tämä häiriö.

Ymmärtäminen on viisauden alku.

Juhannusaattona

 

 

 

 

Ajatuksia kesähelteellä

Kesäpäivän seisauspäivänä aika seisoo hetken, jos oikein tarkkaan havainnoi. Niin se tekee jok’ikinen päivä aina, kun haluamme. Juhannusviikko. Hirveät helteet. Olisi kiva viettää aikaa varjossa veden äärellä. Mutta ei, sitä onnea en ole oikeastaan koskaan kokenut sillä tavalla, kun sen tähän kirjoitin. Muulla tavalla kyllä en ole jäänyt osattomaksi, koska minulla on oikea asenne. 

 

Joskus lyhyen hetken verran tajuan jotakin osattomuudestani. Palaan nopeasti omalle uralleni.  Asia on niin, että meidän jokaisen on elettävä omaa elämäämme, ei toisten. Elämämme on näennäisistä puutteistaan huolimatta meidän omamme, ihana, värikäs ja rakas. Kun koronarajoitukset ovat hellittäneet, meillä on voimakas tarve elää ja kokea. Ehkä juuri siksi, vanhat ajatukset aktivoituvat.  Silloin heräävät taas menneet tunteet, jotka olen aikoja sitten jättänyt taakseni.Vai olenko sittenkään?

Vastaavanlaisia ajatuksia on herännyt muutenkin koko tämän ajan, kun olen usein kulkenut vain omissa kuvitelmissani. Olen ollut enemmän yksin kuin koskaan. Voi olla, että moni muu ihminen repeää tällaisena aikana, tilaa matkoja, huvittelee. Vanhan ihmisen elämä kulkee omaa tietään siitäkin huolimatta, että mieli on kuin nuoren tytön. Kuvitelmaelämästä voisi luoda rinnakkaiselämän. Minussa se aktivoituu hyvinä hetkinäni.

Illalla nukkumaan mennessäni otin jo uimapuvun esiin. Ajattelin, että haen heti aamupäivästä Alexin uimaan kanssani. Jos vaikka uimapaikat olisivat vielä tyhjempiä kuin yleensä. Jotta minäkin uskaltaisin tai paremmin kehtaisin kävellä veteen. No, se voi olla mikä tahansa aamupäivä tällä viikolla. Olen taas vanhana yhtä ujo ja arka näyttäytymään vähäpukeisena ja/tai myös puettuna. Minne pohjaton epävarmuus ulkonäöstä häviäisi? Olen sama ihminen kuin lapsena. Vaikka olen vuosikymmenen aikana yrittänyt taistella sitä vastaan tietäen tuntemusteni olevan järjenvastaisia, se on tänä eristäytymisen aikana ilmaantunut entistä voimakkaampana. Sanoo sitten kuka tahansa mitä tahansa.

 

Siinä ei auta aina edes se peräänkuuluttamani rohkeus, jota minulla on ollut yllin kyllin.  Edellinen vain osoittaa, ettemme ole koskaan valmiita.  Huolemme ovat kaiken lisäksi useimmiten turhia.Kukaan muu ei koskaan katso meitä liian tarkasti, jotta näkisi kaikki puutteemme ja ongelmamme. Kaiken lisäksi se ei edes kuulu kenellekään muulle. Olen itsekin joskus sanonut itselleni, että olisin jatkossa tarkkaavaisempi ihmisten suhteen. Joskus se alkaa onnistua, mutta sitten olen taas suuna ja päänä.  Elämä on yhtä oppimista eikä meistä ehkä ehdi koskaan tulla valmiita.

Pari tuntemaani vanhaa ihmistä on ilmaissut minulle olevansa sensijaan valmiita lähtemään. Tulenko minä koskaan pääsemään niin pitkälle? En tätä menoa. Tai sitten viikatemies tulee yllättäen kuten äskettäin kävi eräälle itseäni nuoremmalle. Koska en tuntenut häntä lähemmin, niin en tiedä, mitä hän oli ajatellut ennen kuolemaansa. Jos yleensä ehti ajatella mitään.

21.6.2021 Hyrylän urheilukeskuksen uimapaikalle menossa

 

Viime vuonna näihin aikoihin oli myös helteitä.  Vein silloinkin Alexia uimaan ja rohkenin kerran mennä itsekin. Urheilukeskuksen uimarannan montun rinteessä kukki valtava juhannusruusupensas, jota kuvasin.  Nyt Alex on jo vuoden vanhempi ja minua ei tarvita niin paljon kuin kahtena aiempana vuotena. Se sopii minulle hyvin. Pandemia-aika on tehnyt hyvää terveydelleni. Nyt pitäisi rakentaa vielä tuota itsetuntokysymystä. Hah.

 

Tämä kuumuus tekee veltoksi, vaikken halua valittaa.   Mitä meistä jää jäljelle?  Luin selailemalla kirjahyllystäni löytämääni Hellevi Arjavan kirjoittamaa, kulttuurihistoriallista kertomusta ”Swanin tytöt".  Carl Gustaf Swan (1839-1916) ja puolisonsa Emilia Charlotta Malin (1836-1917) saivat yhdeksän tytärtä aikavälillä 1864-1878. Juutuin hetkeksi lyhyeen aikaan 1878–1884, kun perhe asui ensin Janakkalan Isossa-Hiidessä ja sitten keväästä 1881 Vanajan puolella   vanhassa Rekolan käräjätalossa Vanajaveden rannalla. Sen jälkeen perhe muutti Lappeenrantaan. Minua kiinnostaa erityisesti se, miten ja mistä Anni Swan ammensi intonsa kirjoittamiseen. Olihan hän niitä ensimmäisiä kirjailijoita, jonka kirjoihin lapsena tutustuin. Jatkan tutustumista joskus sitten kun kuumuus hellittää.

Niilo ja kirjoittaja Leninin muistomerkillä Kuolemajärven Seivästöllä, jossa Lenin piileskeli useaankin otteeseen, ainakin 1907.

 

Tärkeämpi oli saada kirjoitukseni elokuun lopussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen- lehteen lähtemään eteenpäin ja valittua kuvia sitä varten. Paneuduin siinä eräisiin kaukaisiin tapahtumiin Kuolemajärven Seivästön kylän majakan läheisyydessä.  Haastattelin myös ystävääni Niilo Marjakia monta kertaa puhelimessa hänen useisiin henkilöihin liittyvistä muistoistaan. Otin toiseksi aiheeksi hänen sukunsa, jotka liittyivät myös majakkaan (Marjakit ja von Lodet). Keskusteluissa tuli mieleeni taas se, kuinka paljon pienien muistojen rippeitä kullakin ihmisellä on. Emme pysty tallentamaan niitä kaikkia vaan on aina tehtävä valintaa.

Kirjoittamisen vaikeus nousi myös esiin. Minäkään en enää jaksa niin kuin ennen. Minulla on äänitteitä purkamatta. Ihmiset, joita olen haastatellut, ovat jo poistuneet keskuudestamme. Kaikki, joiden kanssa olen jutellut, ovat hyvin auliita kertomaan. Olen nykyään paljon vastaanottavaisempi kuin ennen. Se johtuu vain siitä, että aiheet ja taustat ovat tulleet hyvin tutuiksi. Osaan esittää oikeita kysymyksiä. Kävin edellisellä viikolla Riihimäellä tapaamassa ystävääni Marjaa, jolla oli omien vanhempiensa tarina valmistumassa. Senkin on tarkoitus tulla samaan lehteen. Hänkin on tottunut kirjoittaja, mutta tuntemukset olivat samoja. 

Vierailimme Marjan kanssa Sibeliuksen Ainolassa 30.6.2017

 

En tiedä, jos joku osaa kirjoittaa helposti ja nopeasti ja heti valmista tekstiä. Minulla ainakin kirjoittaminen on aiheen tuntemuksesta huolimatta vaikeata. Raakateksti tulee nopeasti valmiiksi, mutta sitten pakenen sitä päiväkausia, kunnes taas uskallan ottaa sen esille. Tämä voi jatkua viikkoja. Koska usein teen samalla tutkimuksia, niin kirjoitus jää välillä sivuun, kun minä osun syrjäteille.  Kirjoittaminen kuten näköjään moni muukin asia vaatii paljon tilaa, aikaa ja rauhaa. Sen olen tainnut kirjoittaa tänne jo usein.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen taas pari päivää sitten. Olen vienyt Alexia jo kolme kertaa uimaan, viimeksi tänään aamupäivällä. Eilen menin minäkin veteen. Eikä se ollut helppoa. Helteet ovat olleet sietämättömiä. Kaikki tekeminen on raskasta. Välillä on käytävä suihkussa. Tänään iltapäivällä sentään ukkosmyrsky tuulen ja kovan sateen kera kulki ylitse.

Valokuvafriikkinä katson joka päivä tarkkaan aiempien vuosien valokuvani. Tänään aloin ihmetellä, missä tämän päivän 23.6. 2017 valokuvat ovat.  Silloin oli juhannusaatto. Blogeihini olen ehkä tallentanut jotakin niiden hetkien tunnelmista, mutta mitä muuta sinä erityisen kiireisenä kesänä tapahtui. Muistin, että kaiken lomassa (talon myynti, kesäretket, tavaroiden pakkaamiset ja hävittämiset, asunnon etsiminen, Karjalan matka ym.) ehdin tehdä kaikkea muutakin. Tässä linkki blogiini 25.6.2017 ”Kotona Karjalan kannaksella”. Muutama päivä aiemmin olin kirjoittanut blogin ”Välillä ihan sekaisin”. Vähän myöhemmin oli pakko dokumentoida asioita blogissani ”Eräs päivä elämässä”.

Toisin sanoen, olen sentään blogeissani kirjoittanut asioita talteen. Eräs päivä elämässä voi johtaa monessa mielessä valtaviin muutoksiin. Ylipäänsä kuvia selaillessani en voi olla huomaamatta valtavaa muutosten tahtia läheisteni ja minun elämässäni. Ainoa pysyvä asia on siis muutos.  En ole vielä edes oikein päässyt kirjoittamaan niistä. Muutoksen aiheutti myös korona. Nyt tuntuu siltä, ettei sitä olisikaan, mutta…

Toinen tärkeä asia on kerroksellisuus. Pieni merkintä kalenterissa kertoo aina isomman tarinan. Tulen siis ehkä joskus myöhemminkin palaamaan kesään 2017. 

Riemuisaa ja hyvää juhannusjuhlaa kaikille lukijoilleni!

30.6.2017 juhannusruusut kukkivat Ainolassa. Tänä vuonna ne lienevät jo kuihtuneet.