Uusi aika

On ymmärrettävää, että joidenkin muistojen avaaminen tai yritys niiden avaamiseksi, saattaa olla tuskallista.  On ollut aikoja, joista olen vain hyvin vähän tallentanut muistoja, ei ole edes valokuvia eikä päiväkirjamerkintöjä. 

Tämä kuva alkusyksystä 1979 saattaa olla muuten juuri siitä viimeisestä ottelusta. 1970- ja 1980-lukujen valokuvien värit ovat usein muuttuneet ja niitä on hankala saada oikeiksi.

Sattuneista syistä eli Suomen maajoukkueen aloittaessa Euroopan mestaruuskisoissa, tulin ajatelleeksi omaa ”uraani jalkapalloilijana" joskus 1977–1979.   Olen jo aikoja sitten hävittänyt pelipaitani, -kenkäni ja -sukkani. Täällä on kuva pelipaidastani. Onko siitä ajasta yhtäkään valokuvaa, ehkä on, mutta en löytänyt juuri nyt. Kalenteriakaan ei ole säilynyt. Selatessani ajan kirjeitä ja kortteja, kauhistelin niiden määrää. Nyt juuri kukaan ei lähetä enää kortteja eikä ainakaan kirjeitä. Soittaminen oli 1970-luvulla kallista eikä minulla ollut pitkään edes puhelinliittymää. 

Olisiko tämä jostakin harjoitusottelusta, kuten myös seuraava...

Luin muutaman kirjeen. Ne toivat mieleen muistoja niiltä ajoilta, joista jotkut johtivat eteenpäin. Osa kirjoittajista on jo aikoja sitten kuollut, moniin yhteyteni ovat katkenneet kokonaan. Huomaan, että minun on edelleen kiusallista ajatella tuota aikaa ja itseäni siinä ajassa. En tiedä, selviänkö koskaan niin pitkälle, että pystyn kunnolla käsittelemään sen ajan tapahtumia. Jos on tarpeen, otan jatkossa esille vain joitakin kohokohtia. Käsittelen samalla tavalla myös 1980- ja 1990-lukua.

Ikäänkuin tässä olisi mukana myös miehiä.

Tuliset ja kiihkeät nuoruuden ja keski-iän vuodet! Joskus mietin, olinko kuitenkin silloinkin se sama minä kuin myöhemmin (ja aiemmin). Niin varmasti olin, sillä oma perusluonteemme kulkee mukanamme lapsuudesta vanhuuteen. Emme vain aina osaa hillitä temperamenttiamme ja kahlita tunteitamme. Etsimme kiihkeästi onneamme toisista ihmisistä. Teemme vääriä valintoja. Loppujen lopuksi tajuamme, että onni on meissä itsessämme. Voimme vain jakaa ja antaa onneamme läheisillemme, joita olemme välillä laiminlyöneet. Niin on käynyt, koska piiriimme osuneet henkilöt ovat ehkä harhauttaneet ajatuksiamme ja tunteitamme. 

Kasa huonoja valokuvia oli eräästä työpaikan urheilukilpailusta alkukesästä 1977. Pikku Christina siellä on kentän laidalla. Nämä kuvat nähtyäni, mieleeni tuli muita muistoja. Kuvat ovat aarre.

 

Samoin on käynyt kaikille muillekin tuntemillemme ihmisille. Useimmat heistä ovat kaikonneet jonnekin kauas. Hyvä niin. Jos vaikka haluaisin löytää erityisesti mieleeni jääneen ja mahdollisesti kaipaamani henkilön menneisyydestä, se ei ole helppoa. Monet ikäluokkani ihmisistä eivät ole sosiaalisessa mediassa, monet ovat poistuneet joukostamme, naisten nimet ovat muuttuneet. Minun sukunimeni oli 1970-luvulla Dumanski, kunnes se muuttui 1979 nimeksi Kalenius. Monta kertaa olen ajatellut, että voisi olla parasta vaihtaa sukunimi nimeksi Siukola, joka oli syntymäsukunimeni. Se ruljanssi nimen muuttamisessa ei houkuttele. Mieluummin käytän aikani kaikkeen muuhun.

1970-luvulta minulla on todella vähän valokuvia verrattuna myöhempiin aikoihin. Tässä tuore kuva vuosikausien kävelylenkkini varrelta. Tien varteen oli laitettu nyt penkki.

Silloin tällöin vuosien mittaan olen sattumalta nähnyt joitakin aikanaan tuntemiani henkilöitä. Olen aina ollut erityisen hyvä tunnistamaan ihmisiä, vaikka he ovat usein paljon muuttuneet. Samoin muistan hyvin nimet. En ole missään nimessä halunnut häiritä heitä. Nuorempana saatoin mennä juttelemaan, mutta en enää. Olisi erityisen kiusallista, jos he eivät muistaisi minua. Muistan myös pettymykset menneiltä ajoilta, jolloin vielä uskalsin.

Toisaalta olen kirjoittanut täälläkin vanhojen koulukavereiden tapaamisesta ja siitä, kuinka mukavaa se on ollut. Sama on koskenut vanhojen työkavereiden tapaamista. Mutta vanhat heilat, ei kiitos!

1989 Naisten kympin kokoontumispaikat olivat Kaivopuistossa

Rankka urheilu saattoi aikanaan olla minullekin hyvä keino hillitä luonteeni ryöppyämistä. Aloitin harrastaa jalkapalloa SYP:n ”mimmijoukkueessa” kahden työkaverini kanssa. Harjoitukset sisälsivät pitkiä juoksulenkkejä, joita olin muutenkin harrastanut. Peliharjoituksissa joutui myös juoksemaan todella paljon, koska kenttä on suuri. Kiersimme harjoittelemassa ja kilpailemassa Helsingin eri kentillä. Vastassamme kilpailuissa oli muiden pankkien ja firmojen joukkueita, mutta myös Helsingin jalkapallokerhojen kovia porukoita. Joskus jopa vastassamme oli miehiä. 

 

Paikkani kentällä oli jossakin keskellä laidassa. Muistaakseni naiset pelasivat lyhyemmän ajan kuin miehet. Oli pelottava pelata kerhojen joukkueita vastaan, koska tytöt olivat meitä paljon nuorempia ja usein pahasanaisia.  En halunnut loukkaantua pelatessa. Osallistuin lähinnä oppiakseni jotakin uutta. Lopetin pelaamisen otteluun, jonka pelasimme kahta ruotsalaista suurpankkia vastaan (muistaakseni SE-banken ja Handelsbanken). Siinä oli kaksi ottelua peräjälkeen. Voitimme molemmat. En tietenkään pelannut koko aikaa, mutta joukkueen voitto oli hieno asia. Muistaakseni pelasimme Käpylän pallokentällä. Näen vielä sieluni silmin ottelun tuoksinan ja ilon sen jälkeen. Mieleeni tulikin, olisinko sittenkin ottanut kuvan.

Jos löydän sattumalta myöhemmin jotakin (kuvia tai tietoa), niin lisään ne tähän blogiini.  Toinen unohtumaton muisto on samalta kentältä eräänä sateisena päivänä (syksy) kentän ollessa mutainen. Tyttäreni oli silloin seuraamassa ottelua. Pelin jälkeen pelaajatoverit ja minä olimme märkiä, likaisia ja onnellisia. Ehkä voitimme senkin ottelun? 

 

Tässä lähdössä tai tulossa Tallinnasta. Juoksumatkan ohella olimme lopettamassa erästä ammattiosastoa. Nyt vuosi oli jo 2002 ja matkassa oli halpiskamera.

Aikoinaan tuli sentään urheiltua. Iltaiset juoksulenkit. Myöhemmin 1980-luvulla osallistuin muutaman kerran Naisten Kymppiin Helsingissä. Toukokuussa 2002 osallistuin Tallinnassa sikäläiseen naisten Maijooksiin. Se olikin aikamoinen kokemus, sillä oli mahdottoman kylmä sää, joka muuttui pian lähes kaatosateeksi. Osa keskeytti siihen, mutta jatkoin sitkeästi loppuun saakka. Siitä löytyy muutama kuva.

Kuvia selatessani huomasin, että urheilu oli aikoinaan hyvin suosittu harrastus myös, kun vietimme vapaa-aikaa työkaverien kanssa. Niistä tilanteista minulla on yllättävän paljon valokuvia.

Juoksun jälkeeen piti ottaa valokuva Virun baarissa.

Kun kirjoitan tällaisesta aiheesta, käyn siis välillä sotkemassa kuvavarastojani. Joka kerta mieleeni tulee, että olisi korkea aika saada niihin jokin selkeä järjestys. Kaikkia en kuitenkaan ehdi enkä edes aio skannata. Työkuvia olen ottanut koko työelämäni ajan, mutta ne tuskin kiinnostavat enää ketään. Osa kuvista on albumeissa, mutta osa irrallaan.

Meillä kaikilla, ikäisilläni ja minulla on värikäs ja monitahoinen elämä takanamme. Meillä on paljon kokemuksia, iloja ja suruja.  Ei kai ole mitään järkeä kerätä kaikki muistoja, valokuvata kaikkea mahdollista ja kirjoittaa kaikesta. Mutta samalla kun ajattelen vanhempieni ja entisaikojen ihmisten historiaa ja elämää, joista on jäänyt vain hyvin vähän tai ei ollenkaan jälkiä, en voi olla kirjaamatta myös omaa historiaani. 

Naisten Kymppi 27.5.1989

Olen tainnut aiemminkin mainita, että jotkut tuntemani ihmiset pitävät itsestä kertomista ja kirjoittamista blogissa tai somessa, julkisuuden tavoitteluna. Tähän voisin kirjata uudelleen, että minä tai kuka tahansa muu tavallinen ihminen ei ole itsessään kiinnostava, vielä vähemmän vanha ihminen. Sitä on lähes mahdoton saada ihmiset ymmärtämään. He myös pitävät näkyvänä olemista kutsuna rikollisille. He eivät ymmärrä aikaamme ja sen moninaisuutta eikä halua opppia uusia asioita.  Siksi he eivät usein tunnista sitten oikeita nettirikollisia ja menevät lankaan.  Tällä hetkellä harvalle enää muodostuu paperilla olevaa kirjeenvaihtoa, paperivalokuvia tai vastaavaa.  Omat, ikävä kyllä laajat varastoni kertovat paperisen ajan lopusta. Elämme uuden ajan alussa.

Muuten, jotta pystyisin järjestämään kaiken kunnolla, tarvitsisin lisää tilaa. Toinen vaihtoehto on, että jossakin vaiheessa muutan asuntoni kokonaan toimistoksi. Kirjaprojekti niiden vähentämiseksi polkee edelleen paikoillaan.

Muuten pitääpä hankkia iso kasa muistitikkuja. Yhteen olen jo aloittanut Alexista ottamieni videoiden kopioinnin. Sattui sateinen ja tuulinen päivä, sopiva blogin kirjoittamiseen ja asunnon sekoittamiseen.

Kuvan värit olivat niin surkeat, että muutin sen mustavalkoiseksi. Kuvan olen ottanut Lapsuudenkotini navetan seinustalta, jossa äidilläni oli silloin kasvimaa.

 

 

Pysähtymisen hetki

Aika olisi jälleen kerran saanut pysähtyä. Se on ollut vakioajatukseni kautta aikojen. Kesäkuun alussa Suomen vuosi viettää kauneimpia aikojaan, usein nykyään jo vähän aiemmin. Miten paljon aika vaikuttaakin oman maailmamme menoon kautta vuosien! Mutta en aio nyt paneutua tähän. Kirjoittaessani ihailen viereisen kerrostalon vieressä ja takana olevan puistikon ihanan vihreätä ruohoa. Lähiympäristöni nurmikoista pidetään hyvää huolta, mutta aina joku yhtä ihana voikukka välttää leikkurin.

 

Lähden ulos jossakin vaiheessa, tällä kertaa vain asioille. Kesken siivouksen, joka tässäkin asunnossa kestää minulta päiväkausia alkaen suunnittelusta, tavaroiden alta pois siirtelystä, järjestelystä, osittaisista siivouksista kuten kylpyhuone, parveke. Lopulta väsähdän. Tänään sain pestyä keittiön ja eteisen lattian, jotka olin eilen imuroinut. Sitten selkäni oli niin poikki, että oli pakko pitää lepotauko. Siivoamisen aikana viriää lukematon määrä ideoita, joista osa ehtii haihtua ennen kuin pääsen kirjoittamaan tai toteuttamaan niitä muulla tavalla. 

 

Aamupuuron, kahvin ja lehtien lukemisen yhteydessä jaan joinakin päivinä jonkun vanhan tai uuden kuvan. Me naiset olemme tottuneet pienestä pitäen tekemään samanaikaisesti, lomittain ja päällekkäin monia askareita. Niistä on aika mahdoton edes kirjoittaa. Yleensä on mahdoton kuvata yhden ihmisen toimeliaisuutta eri asioissa.  Usein tunnen, etten saa paljon mitään aikaiseksi. Jos katson taaksepäin, näen, että oikeastaan olen saanut paljon aikaiseksi. 

Äskettäin perustin blogejani varten Facebookin sivun, jota en ole vielä julkaissut. Samanaikaisesti olen kirjoittanut artikkelia elokuussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen-lehteen. Se on viittä vaille valmis eli saan sen pian viimeisteltyä ja sitten valitsen siihen kuvat ja lähteetkin on mainittava. Sitä kirjoittaessani, mieleeni on putkahtanut monta muuta kirjoitusideaa. 

 

Kirjoitusideoiden toteuttaminen ei ole niin yksinkertaista kuin teistä lukijoista joku voi luulla. Yrittäkää itse saada julkaisukelpoista tekstiä aikaiseksi. Minulle vaikeinta ja usein ahdistavaa on kirjoittaa sovittuun tarkoitukseen, kirjaan tai lehteen. Kun edes kerran viikossa pääsen siinä kirjoittamisen flow-tilaan, en kestäisi mitään keskeytyksiä. Niitä on elämässä koko ajan. Keskeytys lopettaa tekstin aikaansaamisen usein monen päivän ajaksi.

Koska kirjoitan kaikkia juttujani minulle läheisistä aiheista, niin jokin aihe saattaa avata jänniä yhtymäkohtia oman suvun tarinaan. Niistä tulee sitten ehkä tuleva kirjoitusaihe tai jatkumo jollekin aiemmin kirjoittamalleni. Kun kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä, useimmiten ei ole olemassa mitään perimätietoa. Joskus joku on nähnyt tarpeelliseksi kertoa toiselle tai asiasta on tehty uutinen, joka on levinnyt lehteen. Pienet vivahteet häviävät ihmisten poistuessa joukostamme.

Oma blogikirjoittamiseni on erilaista, vaikka siinäkin on välillä ongelmia. Ideoita on niin valtavasti, että ne saattavat tukahduttaa kirjoittajan ja jättää jälkeensä aloitusten hautausmaan. Samat ongelmat kuin edellä olevat pelottavat minua muiden kirjoitussuunnitelmien osalta. En tiedä, auttaisiko minua edes eristäytyminen jonnekin metsämökkiin.

Evakkokotini helmikuusta lokakuuhun 2014 oli tällä paikalla. Keittiön ikkunat olivat tähän suuntaan. Kauempana taustalla näkyy Hyrylän uimahalli.

Saatan kirjoittamalla myös loukata joitakin ihmisiä. Suurin osa ihmisistä ajattelee nostalgisesti, pelkästään tunteiden kautta. Monelle tietyt aiheet kuten sota ym. vaikeat kokemukset ovat sietämättömiä kestää, vaikka ne eivät ole sattuneet itselle. He jopa pakenevat kaikkea tämän hetken uutisointia näistä aiheista. Me kaikki ehkä lähdemme lapsuudessa juuri tästä, elämme tunteiden kautta, opiskelemme tunteita ja alamme opiskella omaa itseämme ja tutkimme muita ihmisiä. Samalla kehitymme eteenpäin.  Opimme itseämme kouluttamalla käsittelemään tunteita, hyväksymään ja analysoimaan niitä. Elämä on todella monimutkainen aihe kuin oppiaine.  Meistä ei koskaan tule täysin valmiita.

Tällä viikolla maailman kauneus on ollut pysäyttävää. Olen käynyt kaksi kertaa Ainolan puutarhassa. Ensimmäinen kerta edellisenä sunnuntaina osui aivan oikeaan ajankohtaan, koska kaikki hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, tunsin olevani paratiisissa. Toisella kerralla muutama päivä myöhemmin, osa puiden kukista oli jo kuihtunut. Siellä pitäisi käydä joka viikko, ottaa kirja mukaan luettavaksi ja viettää pidempiä aikoja. Sama koskee Halosenniemen puutarhaa. 

Kyseinen kerrostalo oli Hyrylän 2007 lakkautetun varuskunnan 1960-luvulla rakennettuja kerrostaloja. Toinen talo on kuvaajan takapuolella on vielä pystyssä.

 

Maailman kauneuden lisäksi kaiken katoavaisuus on tullut tällä viikolla voimakkaasti esiin.  Kaikki kotini elämäni alusta alkaen ovat tuhoutuneet, eri tavalla tosin, mutta kuitenkin. Yksikään ei ole säästynyt tuholta.  Paitsi kaksi tässä aivan nykyisen asumukseni lähistöllä. Tulikin mieleeni, että siinä olisi yksi aihe kirjoittamiseen. 

Tulin kuvaamaan taloa, asuntoa ja suunnittelin muuttoa. Asunnon olin valinnut tästä talosta, kun esittelijän kanssa kävimme siellä taskulampun valossa sitä tutkimassa. Kävin katsomassa myös toisen talon asuntoa. (30.1.2014)

Huomasin, että 1986–1992 asumani talon takapihalla autokatoksen seinustalla kasvaa edelleen lapsuudenkodistani, äitini raparperipuskasta tuomani juurakosta syntynyt raparperi. Myöhemmin toin sieltä raparperin myös entiseen rakkaaseen puutarhaani, mikä on sittemmin tuhottu samalla kun uusi omistaja mylläsi koko pihan. Tätä voisi kutsua kauhistelemakseni nostalgiaksi? Tällaiset yksityiskohdat ovat hyvä rakennusaine isommalle tarinalle. Ilman kyyneliä. Se kuvaa myös oikein hyvin tämän hetken maailmaa, jossa armotta hävitetään kaikki entinen. Tuhotaan luontoa, metsiä ja niittyjä, puretaan kaikki vanhat rakennukset, rakennetaan isoja, korkeita kerrostaloja, joissa vain pieniä asuntoja.

Asunnossa oli erityisen paljon säilytystilaa, kaappeja ja iso vaatehuone ja tietenkin häkkivarasto. En tarvinnut siksi ylimääräistä varastotilaa.

On kulunut muutama päivä. Aamulla heräsin alakuloisena, koska juuri sillä hetkellä satuin taas kerran tajuamaan elämän lyhyyden ja sen, etten jaksa kaikkea (mitä pitäisi). Tunteet tulevat ja menevät. Toki. Ne kerääntyvät mieleen monista vaikutteista. Ympäristö, kaikki tuntemani ihmiset, kokemukset, lausutut sanat, sanomatta jääneet, mutta mieleen rynnänneet vaikuttavat. Joillakin toisilla voi olla vielä vaikeampaa kuin minulla. Ajattelen, onko minun aina pystyttävä auttamaan. 

Oli kotoinen olo, kun sain kirjoituspöydän metsämaiseman ääreen. Rinne oli keväällä täynnä valkovuokkoja. Myöhemmin siihen tuli kunnon autotie.

 

Jään ajattelemaan tätä ja mieletöntä herkkyyttäni tunnistaa ihmisten mielen liikkeitä. Se on joskus erityisen raskasta, koska en voi auttaa. Kaikki eivät edes ole autettavissa. Voin vain tuntea myötätuntoa ja olla tarvittaessa ystävällinen. Kirjoittamalla voin aina vähän helpottaa pitemmän ajan kuluessa kerääntynyttä painolastia.

Taustalla mäellä häämöttää Hyrylän vanhan ortodoksikirkon mäelle tätä taloa aiemmin rakennetut vuokratalot. Nyt kerrostaloja ahdetaan myös tänne alarinteelle. Yksi ainakin oli jo rakenteilla,

Samalla mieleeni vyöryy vuosien takaisia ajatuksia ja tunteita. Ymmärsin aikanaan, että empatiani ja toista ihmistä liian lähelle meneminen tappavat minut. Se oli osasyynä sairastumiseeni. On aikamoinen paradoksi, että päästäessämme toisen ihmisen liian lähelle, tämä voikin käyttää meitä monin tavoin hyväksi. Pahimpia ovat omaa energiaamme ja samalla elinvoimaamme syövät energiasyöpöt. Emme nimittäin huomaa sitä ollenkaan aluksi sen salakavaluuden takia. Ymmärsin sen aikanaan, mutta mieleni toi nyt muistutuksen.

Tällaisia ihmisiä on aina joukossamme. Emme vain aina heti tunnista heitä. Kaiken lisäksi heitä voi olla ympärillämme useita. Sain aikanaan joiltakin viisailta ystäviltäni neuvoja, miten suojata itseäni. Viholliset ympärillämme, se kuulostaa uskomattomalta. On erityisen omituista, miksi se juuri tänä aamuna tunki mieleeni. Intuitio ehkä sanoo, milloin on oikea aika oppia lisää ja ymmärtää.

Päiväkirjani vuosien varrelta kyllä auttavat tutkimisessa, jos vain haluaisin nyt paneutua niihin. Ehkä mieluummin jatkan kesän ihmeiden ihailua ja suunnittelen kesäretkiä.

Keittiön ikkunasta.

 

Siivoaminen on edelleen kesken. Parveke on aamuisin tulikuuma, koska aurinko paistaa aamupäivän ajan sinne. Siirrän läppärin kirjoittamista varten keittiön pöydälle. Työpöytäni ikkuna ja keittiön ikkuna ovat kohti aurinkoa, mutta keittiössä on hyvä kaihdin. Sen suojassa on hyvä kirjoittaa. 

Menen parvekkeelle. Olen hankkinut kaikki kesän kukat ja istuttanut ne. Siivoamista siellä on vielä. Parvekkeeltani näen, että joku ahkera, vanha nainen on laittamassa taloyhtiön kasvimaata kuntoon. Hienoa. Onneksi meillä kaikilla tämän päivän vanhuksilla on sopivia harrastuksia. Ennen vaihtoehdot olivat erilaisia ja niitä oli vähemmän. 

 

Mietin usein, mitä äitini itseni ikäisenä teki. Vuosi oli silloin 1989. Molemmat mummoni eivät eläneet tuohon ikään. Olisin valinnut kuvitukseksi jonkin kuvan juuri tuolta vuodelta. Niitä varmaan on olemassa, mutta ne eivät olleet minun elämässäni mitään huippuaikoja, olisivatko olleet niitä ruuhkavuosia? Joka tapauksessa vanhempani elivät niihin aikoihin vielä täysipainoista elämää asuen kerrostalossa Hämeenlinnassa. Kesäisin tapasimme useammin, kotipaikan rauhassa. Kuvan etsiminen vei minut kaaokseen, joka pitää selvittää. Paljon kuvia on vielä skannaamatta, ihmisiä tunnistamatta. Ja kuinka vähän tunnemme toisiamme!