Satujen tomupilvet

Mielessäni pyöri äskettäin ajatus tomupilvestä. Ajoin kotiin tyttäreni luota pitkin kuivaa hiekkatietä, perässä seurasi hiekasta nousevan tomun nostattama pilvi. Siitähän mielikuvitukseni heräsi. Muistin, kuinka kiehtovaa oli satuja lukiessa kohta, jossa jonkin tuloa paikalle kuvattiin tomupilvellä. Se varmaan liittyi siihen, kun hevosen vetämät vaunut saapuivat. Avoimessa maisemassa kaukana näkyvä tomupilvi kertoi milloin kenenkin saapumisesta.  Kävely auringon porottamalla hiekkatiellä tuskin nosti kovin suuria pilviä.

Elämä satujen aikaan ja ennen vanhaan oli verkkaista. Tämän hetken kiireisenä aikana kukaan ei ehdi ajatella mitään ennen kuin jo ollaan seuraavassa hetkessä. Toisaalta hetkiä ei enää edes ole vaan ne kaikki ovat kietoutuneet yhdeksi tapahtumaksi. Lapsilla pitää olla koko ajan toimintaa ja aikuisille tapahtumia.  Vielä minun lapsuudessani oli rauha maassa, toiminta piti kehittää itse apuvälineitä eli leikkikaluja myöten. Nyt kaikki tuodaan lähes valmiina lapsien ja aikuisten eteen.

Koko kesä on kyllästetty tapahtumilla. Ihmiset eivät muuten osaa enää elää. Jos tulee tyhjä hetki, odotetaan, että joku muu keksii tapahtuman ja sille ohjelmaa.  Huomaan useimmiten pakenevani tapahtumia. Läheisellä torilla on nykyisin jatkuvasti tapahtumia, kirpputoreja, lasten tilaisuuksia ynnä muuta. Jokunen vuosi sitten tutkin saman torin historiaa ja ihmettelin, miksi se oli aina tyhjä eikä sille oltu keksitty mitään käyttöä. Olihan se välillä parkkipaikkana. No, nyt on tapahtuma toisensa perään.  Onhan se hyvä. Siksikin, että ihmisten ei tarvitse itse keksiä mitään, voi mennä valmiiseen tilaisuuteen nauttimaan sen annista. Elämä on helpompaa.  Minä vuorostani keksin itse omat tapahtumani ja menoni.

Olen saattanut kasvaa monesta asiasta ohi.  Vanhan mummelin tomupilvi on vaatimaton, tarpeet pieniä. Eikä kaikkeen jaksa mennä mukaan. Annan ilman toimintaakin itsestäni kuvan, että olen koko ajan menossa. Siinäkin on ajattelemista, koska se ei pidä paikkaansa. Jos olisin koko ajan liikenteessä kiiruhtamassa tilaisuudesta toiseen, en ehtisi tehdä kaikkia niitä asioita, jotka vaativat tekemistä, pitkäjänteisyyttä, paneutumista, tutkimista ja kirjoittamista. Ne eivät synny aina helposti, vaan vaativat työtä ja ponnistuksia. Ja lopuksi on pakko levätä.

Haluaisin tehdä paljon enemmän. Kaikkea en edes jaksa enää.

Kesällä mielikuvitus on koetuksella, kun pelkkä ympäristö herättää runsaasti mielikuvia. Silloin herää tarve kirjoittaa. En silti ole ehtinyt kirjoittaa aikoihin mitään. Vanhan ihmisen pää on täynnä muistoja, niin paljon, että niitä olisi hyvä välillä purkaa jonnekin. Minulla se toimisi parhaiten kirjoittamisen kautta, mutta myös unien kautta saan joskus pääni tyhjennettyä. Helteiset säät eivät ole kyllä ollenkaan apuna. Kun ajan autolla tai istun mukana, ajatukset lentävät eniten.  Kotiin päästyäni on jo myöhäistä, on nälkä ja väsyttää.

Liian raskaat päivät saattavat herättää päänsäryn. Jos alan kirjoittaa, kirjoitan kuin ikivanha eukko. Usein en pääse alkua pidemmälle. Pääni on kotona tyhjä, olen itse kuin tiskirätti enkä pysty muuhun kuin retkottamaan sohvalla. Luovutan. Ja mikäs siinä.

Olin lapsena ja nuorena samanlainen. Mielikuvitus laukkasi matkoilla. Yritin kirjoittaa ajatuksiani jälkikäteen, mutta eiväthän ne olleet mistään kotoisin. Eilen tuli mieleeni kaivaa yksi vihko kaukaiselta nuoruuden vuodelta esiin ja yrittää saada selvää erikoisesta käsialastani. 

Mikä impressionisti olen 18-vuotiaana ollut. Täynnä vaikutelmia, ajanjaksoja, miljoonia vuosia, värejä.

” Kun on tyhjä, silloin on paljon asiaa. Kun on täysinäinen, ei osaa ilmaista paljoudestaan. Kesä on tyhjä. Siksi sen on synnytettävä paljon. Syksyllä katselet kuuta, jonka ohi varikset lentävät pimeässä. Ilmassa on lakastuvien lehtien tuoksu. On tyyntä ja virkistävää. Syöt paljon kuumaa velliä. Ja varikset rääkyvät edelleen lentäessään oranssinpunaisen kuun ohi. Viipyvässä hämärässä, syyskuun pimeydessä. Silloin muistat ajatella, jos ehdit. Niin, jos vain ehdit. Life is hard. Sen lauseen kirjoitit pienenä koulutyttönä englannin kieliopin kirjaan pronominien kohdalle. Silloin nekin kai olivat vielä vaikeita, kun ne nyt ovat niitä helpoimpia asioita tämän elämän sokkeloissa ja labyrinteissä.” 31.5.1965

Siihen kyseisen päiväkirjan tutkiminen saikin melkein jäädä.  Elin melko traumaattista aikaa, tunsin olevani oman elämäni vanki, josta vapaus koittaisi vasta vuoden päästä (seuraavana vuonna tulin ylioppilaaksi).  Päiväkirjan lukeminen mielenailahduksieni ja vaikean käsialan vuoksi on välillä tuskallista. Tunnistan sieltä silti itseni ja ajatukseni, oman polkuni, mutta toisaalta tulevaisuuteni ei koskaan muotoutunut hyväksi eikä pahaksi eli sellaiseksi kuin sen kaavailin. Kaikki hajosi osasiksi, joita nyt vielä kokoan kasaan. Tajuan, kuinka mieletön ihmiselämä on. Kirjoittamalla olen aina koonnut sitä. Nuoruus ja sen tapahtumat ratkaisevat, mihin suuntaan lähdemme tarpomaan. Olla taiteilija, kirjailija….

”Ja niin oli yö ja hiljaisuus. Kynttilä paloi ikkunallani kilpaa toisen kanssa, mutta sanat olivat tyrehtyneet. Omat sanani!” 19.6.1965

Oman tekstini välissä on usein lainauksia muilta ja välillä kirjoitan pienen novellin, joka on kuin elokuvaa. Haluan käsikirjoittajaksi ja elokuvaohjaajaksi. Vaivun usein epätoivoon ja lannistun, koska tunnen, että minun on mentävä virran mukaan, oltava tavanomaisista tavanomaisin, alistua, turtua kuolettavan yksinkertaisessa elämässä. Yritän sitä, alistumista ja pyrkimistä siihen virtaan, mitä muutkin kulkevat. Siihen on vaikea päästä, kun minulla on kaikki muu… Unelmat.  

Välillä kirjoitan voimakasta kritiikkiä suomalaisista kirjailijoista ja yleensä suomalaisten arvostuksista. Taide ja runous tulee myös käsiteltyä. Charles Baudelaire huolimatta eroistaan minuun on todellinen taiteilija. Hänestä tulee johtotähteni, vaikken ymmärrä hänen paheitaan ja itsetuhoaan, mutta sydämeni alastomaksi riisuttuna on lause, jota alan seurata. Kaipaan jotakin. Kaipaan ystävää.

Tuohon aikaan minun kaltaiseni, maalla kasvaneen nuoren ihmisen oli valittava tie, joka takaisi toimeentulon ja tavallisen elämän. Kaikki haihattelu piti jättää toissijaiseksi. Oli antauduttava tosiasioiden edessä, vaikka kuinka yritti pistää hanttiin. 

Vanhempieni hauta ennen heidän kuolemaansa.

Kauhistelen kuolemaa, hautajaisia ja hautausmaita, jotka kierrän kaukaa. Uskomatonta, kun ajattelen nykyistä minääni. Filosofoin, tutkin eksistentialismia, uskontoja. Olen kirjoittanut niin paljon, pari viikkoa, kun paksu vihko täyttyy. Kun olen jossakin muualla, en kirjoita, paitsi jälkikäteen. Vuoden 1965 kalenteri kertoo varsin lyhyesti muista tapahtumista; ketkä esiintyivät Valajarvellä, Sotkalinnassa, Renegades Hämeenlinnassa, vierailut ystävien luona, pyöräretki naapurin Tuulan kanssa Lopen kirkolle, kenelle kirjoitin ja keneltä sain kirjeitä.

Käsittelen varmaan jossakin vaiheessa tätäkin kesää toisessa blogissani. Kerran olen sitä siellä jo sivunnut otsikolla ”Pohdintaa”. Pääset lukemaan sen täältä.

Nyt. Keskellä vanhuutta, hetkellisen tyhjyyden tunteen keskellä tajuaa taas kerran kirkkaasti sen, kuinka monimuotoinen elämä on.  Sen ajankohdat ovat vuorostaan kerroksia täynnä, joiden kerrosten väliltä pursuaa ulos milloin mitäkin. Yksi päiväkin on kuin kerrosvoileipä. Innostus syntyy ja sammuu helposti, mutta sen ei pidä antaa lannistaa.

Odotan seuraavia tomupilviä. Elämä on sittenkin yhtä satua! Se on taivallettava loppuun saakka kaikesta huolimatta.

Kaunis on maa...

Otsikon lause pyöri sunnuntaina päässäni ajaessani pitkin Turun ja Helsingin välistä vanhaa tietä kotimatkalla mukavista tapaamisista. Melko aina palatessani siltä suunnalta olen valinnut moottoritien sijasta vanhan tien, kun menomatkalla olen kiiruhtanut kohteeseeni pitkin uutta tietä. 

Tämä on melkein ainoa uusi kuva. Olen sunnuntaina ajamassa Ruotsinkylän ohi jo lähellä kotia

Vanhalla tiellä voi rauhoittua, katsella ilta-auringon kultaamia maisemia, peurojen käyskentelyä metsän reunassa pensaikkoa napostellen. Monet kirjoitusaiheet olivat samanaikaisesti mielessäni. Tuo maamme maisemien kauneuteen liittyvä aihe on jatkuva, mutta en silti pääse tai osaa kirjoittaa siitä samalla tavalla kuin ajattelen.  Luonnon ja maiseman tavoittaa ehkä parhaiten sanattoman ihailun kautta. Valokuvatkaan eivät aina onnistu enkä halustani huolimatta voi pysähtyä kaikkien lukemattomien kauniiden maisemien viereen vapaasti.

Muhniemen hautausmaalla 1.7.2008 Martti-enon ja Kerttu-tädin kanssa. Mukana myös lapsenlapseni Anna.

On siis mahdotonta pysähtyä valokuvaamaan, mutta ajatusten virtaan nuo maisemat jäävät. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että ne kuvat tulevat ehkä olemaan se viimeinen asia tästä maailmasta, joka purkautuu viimeistä henkäystä vetäessäni. Tiedä sitä nyt, mutta tulee aina tällaisena hetkenä mieleeni.

Siirtelen samanaikaisesti tiedostoja talteen Olympus Digital Wave Playereistä, joka harmillisesti täyttyi viime viikolla kesken haastattelua. En kyllä varsinaisesti edes lähtenyt haastattelemaan vaan onnittelemaan. Olisi pitänyt kyllä tietää jo aiemmasta, että vanhat ihmiset alkavat spontaanisti kertoa minulle muistojaan. 

Helsingissä 22.6.2008 Ainon ja Heikin luona. Heikin kuolinilmoitus oli äskettäin lehdessä. Aino kuoli 2014.

 
Ihmisellä on loppujen lopuksi tarve jättää jotakin tänne maailmaan, jakaa muistojaan. Niinhän minullakin. Koko ajan, mutta ehkä mieluiten tällä tavalla, kirjoittamalla. Kuuntelijoita on vain harvassa eikä omilla lapsilla ole edes aikaa eikä aina kiinnostusta vanhempien eläessä. Kaiken lisäksi olen kova puhumaan, mikä piirre minussa ärsyttää erityisesti itseäni. Muuthan eivät kehtaa sanoa mitään.

Nuorempana ihmiset kertovat asioista eri tavalla, pinnallisemmin. Miksi, sitä en tiedä. Tarkkuus vain lisääntyy, mitä vanhemmaksi tulemme. Kun kuuntelee vieressä, tuntuu melkein siltä kuin katseli elokuvaa, olisi mukana sisällä ja tapahtumapaikalla kertojan muistoissa. 

Martti-eno kuoli 2014. Olimme vieraisilla Perniössä Helmin luona. Sittemmin Helmi on muttanut tuosta ihanasta paikasta pois.

Tiedän, että teistä monen on vaikea samaistua ajatuksiini. Minäkin pelästyn joskus, miten nykyään koen näitä asioita. Joskus melkein tuntuu, että siirryn kokonaan toisiin aikoihin. Tiedän, että tämä kaikki on pitkän paneutumiseni syytä tai ansioita. Nyt ymmärrän sen, miksi jo nuorena teini-ikäisenä pohdin kotipihalla siellä aikoinaan asuneita ihmisiä tietämättä heistä mitään ja toisaalta edes ymmärtämättä, miksi.

Helmin mies kuoli viime keväänä.

Ymmärrän nyt sen, että olisi pitänyt jo silloin tajuta se, mihin suuntaan mennä. Minulla olisi ollut enemmän aikaa paneutua näihin asioihin, joita nyt harrastan, jos olisin suunnannut elämäni toisaalle kuin minne se ohjautui. Nyt käy niin, että tuhlaan usein energiaani rasitukseen saakka siitäkin huolimatta, että yritän pitää huolta itsestäni rajoittamalla menojani ja tekemisiäni. 

Itse asiassa meitä ohjaillaan jo nuorina jonkun korkeamman voiman toimesta. Silloiset kiinnostuksen kohteet ovat suuntaa antavia. Kiinnostukseni historiaan ja kirjoittamiseen olisivat voineet olla ohjenuorana tulevaisuuteen. Mutta ei. Elämä vei toisin. Nyt näen ajan riittämättömyyden…

Vanhetessa ajan kulku tuntuu nopeutuvan. Vanhoilla ihmisillä tuntuu aina olevan hirveä kiire. Siihenhän nuoret aina viittaavat, eläkeläisten kiireeseen. Minulla taas ei ole koskaan kiire ja siksi jään usein jopa monien ikäisteni ja nuorempien jalkoihin, kun he jo pyyhältävät kovaa vauhtia kohti jotakin. Mitä? 

Kun sunnuntaina lähdimme Seivästön kesäjuhlista Merimaskun maamieseuran talolta, niin piha oli siinä vaiheessa jo melkein tyhjentynyt autoista. Hienot kesäjuhlat olivat taas takana. Joka kerta juhlissa on entistä enemmän tuntemiani ihmisiä. Se osoittaa sitäkin, että kylän ja koko Kuolemajärven jatkuvuus on taattu. Samalla tavalla toivottavasti tuntevat myös ne lukuisat nuoret ihmiset, joita oli paikalla.  Tarvitsemme jatkuvuutta, jotta menetetty alue säilyy elävänä. Tässä vaiheessa elämääni en itse asiassa vaivaa tällä enää päätäni.

Perniön kirkon kupeessa. 28.6.2008. Olin siellä mukana taidenäyttelyssä, jota tulin nyt purkamaan

Melkein lupasin Facebookissa kirjoittaa näistä juhlista blogissani, jos saan sen aikaiseksi. Oikeastaan en osaa kirjoittaa mitään, voin vain palata ajatuksissani tunnelmiin, kytkeä niitä omaan elämääni ja kaikkeen siihen, mitä vielä haluan tehdä. Minä ei ole pakotettavissa mihinkään. Olen vapaa kuin taivaan tuuli ja menen sinne, minne haluan. Elettävä elämä, päivän askareet ja väsymys tulevat siihen väliin.

Vuosi sitten tähän aikaan olin etsimässä itselleni uutta kotia ja se järjestyikin yllättäen vähän eri tavalla kuin olin ajatellut. Muuttaminen on raskasta ja vie niin paljon energiaa, että vanha ihminen ei toivu siitä nopeasti. Tiedän, että nuorempien on vaikea ymmärtää sitä, koska muuttaminen on heille paljon helpompaa. Sen voin sanoa jopa omaan kokemukseeni perustuen. 

Eräs aihe putkahti sunnuntaina kotimatkalla mieleeni. Mitä kirjoitin ihka ensimmäisissä blogeissani keväällä ja kesällä 2008 eli nyt kymmenen vuotta sitten. Tässä vaiheessa on hyvä hetkeksi palata siihen aikaan. Kesäkuun loppuun mennessä olin kirjoittanut jo monen monta blogia.

Viime viikolla Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.

29.6.2008 kirjoitin otsikolla ”Inspiraation lähteillä” seuraavaa:

”Kyseessä on vakava persoonallisuushäiriö”, sanoo eräs kirjailija kuvatessaan isänsä ja itsensä lehtileikkeiden keräämistä. Luin tekstin illalla ennen nukahtamista vanhasta ET-lehdestä, jota hetken silmäilin ennen äkkinäistä putoamista unten maille.  Lauseen sanoi kirjailija Markus Nummi. Hänen isänsä on runoilija Lassi Nummi, joille molemmille lehtileikkeiden keräys hänen mukaansa liittyy nk. arkistoinnin ja säilyttämisen aatteeseen ja se on molemmille erityinen vitsaus.

Kuten voit arvata tunnistin itseni. Jotakin samankaltaista vitsausta oli myös isässäni, koska sain hänen säilyttämäänsä materiaalia talteen. En kuitenkaan ihaile tällaisia ihmisiä. Mutta toisaalta minua häiritsee sunnattomasti se valtava kuluttaminen ja hävittäminen, jota nykyajan ihmiset harrastavat. Varmaan entisajan ihmiset ovat toimineet aivan samalla tavalla. En halua kerätä ympärilleni lisää tavaraa, en ole koskaan pitänyt antiikkia mitenkään omistamisen arvoisena. Kaikki rikkaudet ovat minulle samantekeviä, merkkivaatteet eivät merkitse mitään.  Mutta ne paperipalat ja lehtileikkeet ja kirjat!! Haluaisin saada ne kaikki johonkin järjestykseen ja arkistoiduksi niin, että löydän tarvittaessa haluamani. En ole ajatellutkaan meneväni psykiatrille hoitoon tämän persoonallisuushäiriön kitkemiseksi.

5.7.2008 serkkuporukalla Seivästön Tammikossa.

Ihailen taas erityisesti kaikkia filosofeja, kapellimestareita, säveltäjiä, joitakin kirjailijoita, historioitsijoita.  Mikä on se asia, mikä lapsuudessa?  on vaikuttanut siihen, että he ovat menneet eteenpäin sitä tietä, joka on johdattanut heidät tekemään ja kirjoittamaan asioista, joita yksi pieni maalaistyttö tai nykyään oikeammin mummo ihailee? Kun luin tämän aamun Hesarista Esa-Pekka Salosesta ja Martha Nussbaumista, oli taas pakko kirjoittaa. 

”Filosofi palauttaa ihmiset maan pinnalle”.

Eräs vierailija oli kirjoittanut vieraskirjaani siellä Perniön lainamakasiinissa seuraavat sanat:

 ”Aivan ihastuttavaa katseltavaa. On ihanaa, että jollain on niin loistava taito tallentaa tunnelmia kuviin. Kiitos näyttelystä.”  

Näyttelyn avajaisissa 10.6.2008

Kiitos myös sille pariskunnalle, joka viime hetkellä poikkesi näyttelyyn ja halusi ostaa suoran seinältä yhden paspiksella kehystetyn valokuvani (Sipoon kirkon tuolit).  Maan pinnalla voi nähdä ja kokea onnen pilkahduksia aivan joka puolella, jos vain haluaa niin nähdä ja ottaa ne vastaan. Minä en edes ehdi rekisteröidä/arkistoida niitä kaikkia. Niin ihanaa tämä elämä on. Ette arvaakaan, kuinka vapauttavalta tuntuu olla ajasta vapaa. Niin, vaikka se on vain tunne. Mutta pelkästään tuo otsikko tämän aamun Hesarissa palautti minut perimmäisten asioiden äärelle ja kiittämään elämästäni  (myös niistä lehtileikkeistä).

Tuolloin pari päivää aikaisemmin julkaisin blogin viimeisestä päivästäni töissä. En julkaise sitä nyt uudestaan. Siinä oli lopussa maininta, että olen pian lähdössä Seivästölle. Olen siihen aikaan kirjoittanut enemmän kaikesta siitä, mitä olen tehnyt.

Tähän kymmeneen vuoteen mahtuu uskomaton määrä asioita. Kuinka paljon mahtuu sitten ihmiselämään. Kaunis on maa ja koko elämä!

Arttu oli vasta 7-vuotias. Nyt kohta täysi-ikäinen.