Motivaatiota kuopimassa

Harvinaisen lomani jälkeen olen joutunut motivaatioprobleeman pyörteisiin. Kaikki harrastukseni alkoivat yhtäkkiä tuntua turhilta ja mitäänsanomattomilta. Mistähän se johtuu? Ne ovat silti minua aidoimmillaan. (Sitruunaperhospari kisailee parhaillaan neljännen kerroksen tasalla suoraan silmieni edessä.) Harrastukseni ovat minulle rakkaita enkä ymmärrä ollenkaan, miksi olen nyt jo viikon mitätöinyt ja vältellyt niitä. Toivottavasti tämä on vain väliaikaista, sillä monet tehtävät odottavan paneutumistani.

Kuvat tässä blogissa ovat kaikki tammikuulta 2012 siksi, että mieleeni tuli taas ihme ja kumma katsoa jotakin tiettyä aikaa valokuvien kautta.

Yritän tällä viikolla saada uutta virtaa iäkkäistä ystävistäni ja toisaalta nuoruuden tärkeistä henkilöistä. Tuosta lauseesta tuli mieleeni se, kuinka jotkut ihmiset osaavat ladata akkunsa toisista niin, että se on vahingollista. En ole aikoihin ajatellut sitä, mutta se on ollut minulle tuttu ilmiö. Olen kokenut sen joskus. 

Kun joskus tapaan ystäviäni, tarkoitukseni on kyllä saamisen lisäksi antaa heille jaksamisen aihetta. He kaikki ovat juuri niitä, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin. Minulle on joitakin ihania tukijoita, jotka kiittävät blogejani kukin omalla tavallaan. Ihminen ei elä välinpitämättömyydestä vaan tarvitsee aina välillä huomiota. 

Se ajatus lähti tämän blogin viimeisistä kappaleista. Ja saamme vähän viilennystä tähän helteeseen.

Olen jossakin vaiheessa lähtenyt omille teilleni ja se voi olla joillekin vaikea ymmärtää. Usein meidän vanhempien ihmisten osa on olla sivussa eikä ole edes suotavaa, että kirjoitamme tunteistamme ja elämästämme edes blogiin. Joillekin ystävistäni se on julkisuushakuista, mikä on tullut sivulauseissa esille. Itsensä esille tuominen on paha asia. Tällainen ajattelu ei kannusta ketään.

Tiedän kyllä hyvin, että blogillani on omat lukijansa. Voi jopa olla, että jotkut saattavat odottaa uusia kirjoituksia. Enpä tiedä sen enempää.  Olen kirjoittanut usein kannustavani muitakin kirjoittamaan, koska se on loistava tapa käsitellä ja jopa oppia uusia asioita ja mahdollisesti jopa tutustua uusiin ihmisiin. Omaan itseen tutustumisesta puhumattakaan. 

Vein tänään Murulle tuliaisiksi syömistä,  Hän kapsahtikin heti viereeni, kun astuin autosta ulos. Talvella 2011 Muru asui muutaman kuukauden luonani.

Minun blogini on sen verran raskastekoinen, ettei se kerää kommentteja ja mielipiteitä kuten jotkut nuorten muoti-, kosmetiikka- ym. blogit. Kirjoitukseni ovat sen verran syvällisiä, että niihin saattaa olla vaikea tuoda mitään lisää. Jos sinua kiinnostaa, voit käydä täällä, blogit.fi-sivustolla selaamassa ja lukemassa eri aiheisia blogeja. Hakusanalla voi etsiä blogeja itseä erityisesti kiinnostavista aiheista. Kävin etsimässä aiheesta Kreeta ja löysin kirjoituksia samoista paikoista, joissa äskettäin kävimme. Näkökulma oli erilainen kuin minulla. Joitakin voi kiinnostaa tietopuolinen kuvaus matkakohteesta, askel askeleelta kuljettu reitti, arviot. Tästä pääset minun siellä olevaan blogikokoelmaan. Pidän siitä, koska siinä näkyvät kaikki viimeisimmät blogit yhdellä sivulla.

Arttu poikkesi koulumatkallaan luonani.

Jokainen voi ja saa kulkea omaa tietänsä. Välillä on silti hyvä kurkistaa, miten muut näkevät maailman. Kaiken lisäksi siitä välimaastosta ja eroavaisuuksistamme on hyvä keskustella, jopa ihmetellä, miten erilaisia me olemme.  Minun on vaikea ajatella vastakohtaisuuksien kautta, arvottaa niitä. Valitettavasti se näyttää olevan meidän aikamme yleinen tapa katsella asioita. Toiset myös tietävät aina paremmin, millainen sinun pitää olla sopiaksesi joukkoon. Olen tainnut aina olla vähän ulkopuolinen.

Hyvä tai huono itsetunto, se otetaan aina esille, kun haluaa keskustella. Kaikki 10 kohdan ohjeet ovat kovaa valuuttaa, joihin ihmiset uskovat.  Itsetunto ei ole selkeä asia, mutta se on helppo, kun haluaa loukata toista ottamalla esille jonkun tietyn ominaisuuden. Sinä olet aina sellainen, olet muuttunut, et ymmärrä yhtään mitään. Meidän kaikkien itsetunto vaihtelee joskus päivästä toiseen, myös vanhempana. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihminen, jolla on maailman paras itsetunto, joka porhaltaa ohi kaikkialla omalla kaistallaan.

Sebaatintoria yliopiston ikkunasta kuvattuna.

Kun on yli seitsemänkymmentä, se on muiden mielestä vain numeroita. Joskus tuntuu, että asioista ei edes saa keskustella. Miltä minusta tuntuu, mitä minä ajattelen, miltä sinusta oikeasti tuntuu, mitä pohdit? Vai onko elämäsi niin helppoa, ettei mistään edes tarvitse puhua. Parasta on vaan työntää kaikki pois mielestä. Jos olen jotakin mieltä tai esitän yksinkertaisen kysymyksen, saatan saada vastaani mielenpurkauksen. En ymmärrä mitään, olen tietämätön kaikesta.

Tauolla tai juuri ennen tuntien alkua.

Minusta on alkanut tuntua, että tällainen vain lisääntyy, mitä vanhemmaksi ihmiset tulevat. On uskaliasta sanoa paljon mitään muuta kuin keskustella säästä ja vuodenajan tilanteesta.

Onneksi voi kirjoittamalla purkaa asioita ja voi muuten sitten olla hiljaa yrittäen olla innostumatta väärässä paikassa tai väärään aikaan. (Nyt muuten iso rusakko juoksee tuolla koivujen alla.)

Kirjoitan tätä äitienpäivänä. Olen kohta lähdössä tyttäreni luo, jonne kokoontuu iltapäivän viettoon koko iso pesueemme, kolme äitiä ja kaikki lapset. Kannattaa ottaa kaikki irti näistä hellehetkistä. Jospa voisin siellä myös siivota autoni. 

Kun muutin pois omakotitalosta kerrostaloon, minun luokseni ei tulla enää samalla tavalla päivää viettämään kuin aiemmin. Enhän minäkään aikoinaan pitänyt jonkun kerrostaloasuntoon menemisestä. Näin edellisen sukupolven ahdingon heidän joutuessaan luopumaan isoista asunnoista, kesäpaikasta. Joku muutti pieneen loukkoon kaikkien vanhojen huonekalujensa kanssa. Se oli vähän niin kuin minä paitsi ettei minulla ole kovin paljon huonekaluja, tosin sitä enemmän vanhoja pölyisiä papereita ja kirjoja. Ajattelen nyt noita vuosien takaisia ajatuksia. Kun puoliso kuolee, muutto saattaa olla ehkä jo nuorempana edessä. 

Luopuminen. Elän nyt sitä vaihetta. Valmistelin ja valmistauduin siihen jo vuosikausia. Silti siihen ei ole koskaan aivan valmis. Muutokseen liittyy valtavan paljon ajatuksia, jotka on käsiteltävä yksi kerrallaan. Toisaalta samoja teemoja on jo aiemmin käsitellyt, nyt ne vain otetaan uudelleen esiin ja hoidetaan toivottavasti loppuun.

Katsoin hakusanalla muutos, kuinka usein olen kirjoittanut muutoksesta. Vanhin Bloggeriin kirjoittamani blogi on päiväykseltä 8.1.2012 otsikolla ”Mieluummin jo kirjoittaisin voikukista”. Sen lukemaan pääset tästä. Hurjaa. Sen teksti osoittaa, että selviämme loppujen lopuksi kaikesta.

Mutta ahaa, saman vuoden elokuussa, kun olin jo saanut sairastumiseeni oikeat tropit kirjoitinkin otsikolla ”Löperö vanha ihminen vailla itsetuntoa”. Pääset se lukemaan täältä. Eli olen kiertänyt ympäri ja palannut myös tänään samaan ikuisuusaiheeseen. Ja kyllä niitä samoja pohdintoja on ollut myöhemminkin. Tuon jälkimmäisen jutun kirjoitin pari päivää ennen menemistä Helsingin Hovioikeuteen (24.8.2012) talon omistussuhteeseen liittyvän oikeusjutun takia. En kirjoittanut silloin paljonkaan etukäteen tuosta tapauksesta, koska häpesin sitä ja koska minut sen aikana pistettiin täysin matalaksi myös asianajajani toimesta.

On toki tarkoitus, että jätän nuo asiat taakseni kokonaan huolimatta kokemistani menetyksistä, mutta kirjoittajana ne ovat sen verran herkullisia käsitellä jatkossakin, että en jätä niitä. Ne ovat osa minua, mutta tänään katselen niitä ulkopuolisen silmin. Ne ovat näytelmä vailla vertaa. Taitaa olla niin, että saan motivaationi takaisin, kun jatkosssakin käsittelen mennyttä tulevaisuuden lisäksi. (sekä omaani että edellisten sukupolvien) 

Eikä siinä ole ollenkaan mitään ihmeellistä. Sainhan vähän kaapia moskaa pinnastani. Nyt sinne metsän keskelle!

Kaikki tiet johtavat jonnekin... Kreetalla

Kreetalla kaikki tiet ja polut vievät jonnekin. Opin sen jo ensimmäisellä käynnilläni saarella keväällä 1996. Silloin kulkuvälineenä oli mopo, jolla ajaessa ei tien kunnolla ollut väliä. Jos tie muuttui kivikasaksi, niin riitti kun vain talutti mopoa eteenpäin. Kohta alkoi joka tapauksessa uusi alaspäin johtava tie.  Kaikkia kulkuväyliä ei voi kutsua tieksi, usein ne ovat vain polkuja tai jopa kivikasoja tai betonikouruja.  Missään muualla en ole kohdannut samanlaista systeemiä. 

Kreetalla kaikki kukkulat ja rinteet ovat täynnä oliivilehtoja. Välissä on runsas kasvillisuus, kukkia, puita, ruohoja. Kun ylhäältä saavutaan alas, tien varret ovat täynnä tuoksuvia appelsiini- ja sitruunapuulehtoja. Luonto on kouriintuntuvasti läsnä.

Matkapäiväkirjaa kirjoittamassa ehkä juuri Vrissesin oliivitarhoilla.

Erityisesti keväällä ihmisellä tai jos pysyttelen vain itsessäni, on valtava tarve luonnon helmaan. Kreetalla luonto on siis kaikkialla lähellä, jos ei siinä turistikadulla, niin jo muutaman askeleen päässä rinteellä tai jopa meren rannalla. Tätä kirjoittaessani olen istunut kotona kerrostalon neljännessä kerroksessa. Näen kyllä lähes joka suuntaan olevista ikkunoista puiden lehtien huiman kasvun, värin muuttumisen. Luonnon herääminen tulee tännekin. Jos avaan lasitetun parvekkeen lasit auki, voin  saada ehkä myös tuoksut nenääni. Mutta en enää näe, kuinka narsissit ja unikot avaavat terälehtensä. Puhumattamaan pienenmmistä kukista, valkovuokoista, käenrieskoista, lemmikeistä. En voi seurata lintujen pesimistä ja ruoanhakua. Toisenlaiset asuinympäristöt vaativat aina sopeutumista ja erilaisuuden hyväksymistä. Kaiken lisäksi myös Suomessa luonto on silti käsinkosketeltavan lähellä.

Minulta löytyy albumista myös samasta paikasta 1996 ottamani kuva Vrissesistä. Tämän kuvan päiväys on 1.5.2018.

 

Tein pitkähkön lenkin lähiympäristössä ja kiinnitin myös huomiota siihen, että kotipaikkani on rinteen alapuolella laaksossa. Kylä on rinteen ympäristössä. Meillä mäet ja kukkulat ovat vain tuskin havaittavia. Kreetalla saattaa olla alueita, joilla kukaan ei ole astellut. Vuoristossa ajellessa ihmettelimme usein sitä, miten oliivipuita pystytään hoitamaan jyrkillä rinteillä. Jos ihminen kompuroi siellä, hänhän putoaa pitkän matkan alas. Hyväjalkainen nuori ihminen ei ehkä edes ajattele tällaisia asioita, mutta vanhemmiten ne tulevat auttamatta mieleen. Monestakin syystä.

Unikot Elosin kylän kupeessa.

Vuokra-auton saatuamme kiertelimme ensimmäisen kolmesta päivästä lähistöllä. Kävimme katsomassa tutkitusti yli 3000 vuotta vanhaa oliivipuuta Ano Vouvesissa.  Vietimme aikaa Kissamoksen lahden kylän Drapaniaksen rannalla, kahden mereen pistävän jylhän niemen, Rodoposin ja Gramvusan välillä.   

Myöhemmin illemmalla kävimme Vrissesin kylässä Plataniaksen kupeessa, paikassa, joka teki minuun jo ensimmäisellä Kreetan käynnillä vaikutuksen. Se vaikutus on pysynyt mielessäni siitä saakka. 

Tässä kohdin on pakko mainita, koska se tuli esille jo matkalla, että rakkauteni paikkaan on täysin henkilökohtaista eikä liity millään tavalla silloiseen matkakumppaniini kuten joku saattaa ajatella. Tunteeni Kreetaan ovat itsenäisiä ja riippumattomia muiden mielipiteestä. Rakastuin Kreetaan ensi silmäyksellä 1996.  En silti kiellä sitä, että kaikki kolme matkaa Kreetalle kyseisen kumppanin kanssa olivat mukavia, jos laskee pois alkoholiin liittyvät tapahtumat. 

Kreikkalaisen mytologian hahmo on Eurooppa, nainen, jonka mukaan koko Euroopan manner on nimetty. Ylijumala Zeus rakastui tähän foinikialaiseen naiseen. Hän järjesti viettelyoperaation, jonka seurauksena Eurooppa ja Zeus joutuivat Kreetalle, Matalaan. Matala sijaitsee etelärannikolla, jonne päädyimme 13.4.2007 syntymäpäivänäni Festoksen jälkeen. Olin silloin matkalla sisareni ja pikkuserkkuni Helmin kanssa.  Valitettavasti vain ajoimme Gortesin alueen läpi, jossa kasvaa Merja Tuominen-Galiatikin kirjan ”Kreeta, vieraanvaraisten jumalien saari”(Tammi.2002) ss. 209-210 mukaan ikivihreä plataani paikalla, missä  Zeus makasi tai raiskasi Euroopan. Heille syntyi kolme lasta Minos, Rhadamanthys und Sarpedon. Myöhemmin Euroopasta tuli tuon tuntemattoman saaren ensimmäinen kuningatar. 

Antiikin taruista on useampia versiota.  Jokainen voi löytää sopivimman. Oma kokoamani on eri lähteistä. Jos teistä jotakin sattuu kiinnostamaan, niin englanninkielisestä Wikipediasta löytyy näiden jumalhenkilöiden ”sukuselvitys”. Tästä linkistä pääset sinne. Minulle Kreeta on Euroopan äiti enemmän kuin mikään muu maa!

Muistin matkalla hämärästi, että jo aikoinaan 1990-luvulla luin em. aiheesta eräästä vanhasta kirjasta ja  se olikin yksi syy, miksi silloin halusin kuumeisesti päästä Kreetalle. Myytit ja tarut ovat ihmisten keksimiä kertomuksia, joissa monien aikakausien tapahtumat yhtyvät. Olen aina ajatellut, että Kreetan saari on joskus aikojen alussa irtautunut mantereesta, juuri tuosta muinaisen Foinikian (nykyinen Libanon) alueesta. Sanokoon kuka mitä tahansa, niin yhdistän myös ihmisen alkujuuret voimakkaasti tuonne Lähi-itään. Kaikki käyntini saarella ovat vain vahvistaneet tarujen dramatiikkaa, ihmisen elämän teatteria. Sitä samaa ovat myös meidän matkamme ja tämän päivän elämä.

Ano Vouvesin "oliivipuumonumentti"

 

Poikkesin aiheestani. Toisaalta on niin, että matkustaminen kirvoittaa tutustumaan kohteeseen entistä syvällisemmin. Kokemuksillakin voi olla jokin tarkoitus, joka saattaa selvitä myöhemmin tai jolla on juurensa omassa menneisyydessä. Koko ihmiselämä on yhtä salaisuutta, joten onko mitenkään ihmeellistä, että meitä ravistellaan eri tavoilla.

Kuten tuolla aiemmin mainitsin, vuokrasimme matkan kolmantena päivänä auton kolmeksi päiväksi. Toisena päivänä lähdimme majapaikastamme Malemen kylästä Elafonisiin. 

Ajoimme sinne sisämaan reittiä ja vietimme rannalla parisen tuntia. Paikka oli tupaten täynnä autoja ja ihmisiä. Sinne pitäisi oikeastaan mennä sellaisena hetkenä, kun siellä ei ole ketään. Palasimme takaisin jylhää länsirannikon puoleista reittiä, jonka harvemmat onneksi valitsevat. Tiet ovat erinomaisia. Pysähdyimme mm. Amigdalokefalin kylän jälkeen näköalapaikalle, joka näytti olevan aivan keskeneräisessä kunnossa. Siellä oli baarin pitäjä mies seuranaan aasi ja koiria. Näkymät alas merelle päin olivat huikeat. Tätä kirjoittaessani juutun taas auttamatta Google Mapsiin tutkimaan ja ihmettelemään reittejä.

Kuva Omaloksesta vuodelta 1996. Taisimme olla samassa paikassa nytkin.

Ehkä Kreetalla olisi sittenkin paras tapa vuokrata auto ja ajella ympäriinsä yöpyen milloin missäkin. Muistaakseni se on tullut aina ennenkin mieleeni. Luulen kokeneiden matkailijoiden tekevän niin. Tuosta ajatuksesta lienevät syntyneet myös aina omat toivomukseni eksyä ja joutua jäämään yöksi jonnekin muualle majapaikkaan kiirehtimisen sijaan. Niin toivoin aikoinaan lokakuussa 1996 Omaloksen ylätasangolla. Sinne suuntasimme nyt kolmantena päivänä. Samaa tietä kulkevat Samarian rotkolle pyrkivät. Käännyimme kotimatkalle toista reittiä pitkin syötyämme paikallisessa tavernassa paikallista ruokaa.

Menomatkalla olimme poikenneet matkan varrelle osuneeseen loistavaan kasvitieteelliseen puutarhaan, joka ei todellakaan jäänyt poikkeamiseksi vaan kiersimme puutarhan kaikki kolkat, runsaat kaksi tuntia. Siinä oma kestävyys rinteitä ylös ja alas kulkiessa tuli hyvin testattua. Kaiken lisäksi oli matkaviikon helteisin päivä. 

Loppumatkalla sitten tapahtui se eksyminen sivupoluille. Se oli välillä kuin pahaa unta, mutta niin totta, että pelkäsin, ettemme selviä ollenkaan. Olin juuri sanonut, että ehditään vielä Malemen rannalle, koska olimme lähestymässä rannikkoa. Koufosin kylän kohdalla tai heti jälkeen käännyimme väärään suuntaan ja jouduimme oliiviviljelyksille. Aluksi tie näytti aivan hyvältä ja siksi jatkoimme rohkeasti eteenpäin. 

Tuossa reittien välissä Vrysesin alappuolella jossakin ne polut, joille käännyimme.

 

Minua harmitti jälkeenpäin juuri se, etten luottanut vaistooni ja kääntynyt ajoissa. Sitten kääntyminen tuntuikin jo liian myöhäiseltä. Olimme kohdanneet vaikeita kohtia tiessä, joka välillä kapeni melkein kinttupoluksi. Piti vain puskea eteenpäin. Itse asiassa minulla oli puhelimessa sekä Heren että Google mapsin ohjaus, joihon en koko ajan edes luottanut. Se kertoi kuitenkin, ettemme olleet kovin kaukana oikeista teistä. Loppua kohti tie vain huononi entisestään. Sen molemmat laidat olivat eri tasolla ja keskellä tietä oli isoja kiviä. Sisareni siirtyikin sitten ottamaan pahimmat kivet pois ja ohjasi minua ajamaan auton  vähän paremmista kohdista. 

Täsä toiseksi viimeinen kuva kääntyessämme. Nuoli kertoo, että polkupyörällä voisi kulkea. En huomannut sitä.

Noin tunnin verran puskimme eteenpäin iltapäivän helteessä, kunnes lopulta tulimme normaalille tielle. Tuo eksyminen oli kokonaisuudessaan kuin painajaisuni. Kun myöhemmin olen tutkinut karttaa, olen paikallistanut, missä käännyimme väärin ja missä seikkailimme. Ironista on, että alue on melko lähellä sitä Vrissesin kylää, missä olen tuntenut Kreetan hengen voimakkaasti. Jos olisimme malttaneet siellä pyöriessämme hetkeksi pysähtyä hengähtämään, olisimme ehkä nähneet kylästä väläyksen pohjoisen suunnassa.

Tie näytti alussa näin hyvältä! Sitten kuvat loppuvat.

Sanotaan, että eksyessä löytää jotakin uutta. Eilen aamulla heräsin nähtyäni useita unia, joista viimeisen kirjoitin heti muistiin. Unilla kun on tapana haihtua. Siinäkin unessa, jollei jo aiemmissa, olin sisareni kanssa eksyksissä. Ajoin valtavaa rekkaa jossakin Saksassa. Jätimme rekan parkkipaikalle ja menimme toimittamaan asioita, töihin tai jotakin vastaavaa. 

Kun tulimme pois lähteäksemme taas tien päälle, näin, kuinka vaikealle paikalle, rinteeseen olin parkkeerannut. Korkealla rekan ikkunassa näin maksulapun, joka osoitti hinnan olevan pari tuhatta euroa (olisiko ollut 2450 e) . Minulla ei ollut hajuakaan, miten pääsisin ajamaan parkkipaikalta pois. Kysyin joltakin ohikulkijalta neuvoa ja minut neuvottiin paikan valvojan, naisihmisen, luokse, jonka kanssa juttelin saksaksi. Hän antoi ohjeita ja pyysi valittamaan hinnasta. En kyllä huomannut kysyä, pitäisikö maksu ennen valitusta suorittaa. Siinä olikin sitten mietittävää, minulla ei ollut mukana sellaisia varoja. Poisajo alueelta tapahtuisi ohikulkijalta saamani ohjeen mukaan pienen ja kapean sillan kautta. Ongelmanratkaisuja etsiessäni tajusin, että olen unessa ja voin päättää sen katsomisen siihen. Mietin vielä, että jospa uskaltaisin kokeilla, olisi kiva nähdä, josko selviäisin siitä.

Aamu oli jo koittanut. Heräsin. Pulma jäi kesken.

Edellisessä todellisuus ja uni kohtasivat. Mukaan tulivat myytit ja historia. Kreetan historia on niin laaja ja monimuotoinen, että jätän sen tästä blogista pois. Mutta on aivan pakko edes hiukan käsitellä sitä. 

Ostin Haniassa käydessämme yhden kirjan, "Georg Vardakis: Als der Krieg nach Kreta kam". Se kertoo kirjoittajan lapsuuden kokemuksista ja hänen tuntemiensa ihmisten kokemuksista Kreetan toiseen maailmansotaan liittyvien taistelujen ja sitä seuraavan miehityksen aikana. Kirjoittajan suku asui vuosisatoja Hanian tienoilla. Kirjoittaja (s. 1935 Haniassa) itse opiskeli myöhemmin lääkäriksi  Wienissä ja Göttingenissä. Hän tuli Saksan kansalaiseksi 1972. 

Malemessa sijaitsee saksalainen hautausmaa, jonne on haudattu saksalaisen Wikipedian mukaan 4465 saksalaista Wehrmachtin hautaamaa kaatunutta sotilasta. Näistä 3352 tapettiin saksalaisten Kreetan valloituksen ilmataisteluoperaatio Mercuryyn liittyen toukokuussa 1941. Kaikkein eniten eli tuhansia kuoli 20.5.1941 nimenomaan Malemessa, jossa ilmasta hypänneitä sotilaita armottomasti teurastettiin kreetalaisten joukkojen ja siviilien toimesta. Joidenkin kirjassa mainittujen lähteiden mukaan myös erityisesti Kreetaa silloin hallinneiden brittijoukkojen maorisoturit osallistuivat tähän. Löysin netistä paljon tekstiä aiheesta täältä,  josta löytyy linkitys Erkki Lahikaisen pidempään artikkeliin Kreeta lehdessä. Kreeta lehti ei enää ilmesty, mutta lehden arkisto löytyy täältä. 

Aihe kiinnosti minua erityisesti, koska olen aiemmilla matkoilla pohtinut saksalaisten ja kreetalaisten suhdetta. Sain lukemastani kirjasta ja tosin lyhyestä sotajuttuihin perehtymisestä lisää ymmärrystä. Malemen saksalainen sotilashautausmaa on niin vaikuttava kohde, että se pistää ajattelemaan. Kävelimme sinne asuinpaikastamme ensimmäisenä lomapäivänä. Vieraskirjasta näin, että siellä saksalaisten lisäksi käy paljon suomalaisia. 

Saksalaiset saivat Kreetan valloitettua kesäkuun alkuun 1941 mennessä ja pitivät saarta miehitettynä sodan loppuun saakka 1945. Mutta se on toinen juttu. Jossakin varastohäkin laatikossa uinuu Anthony Beevorin kirja "Taistelu Kreetasta". Netistä löytyy onneksi valtavan paljon materiaalia kiinnostuneille.  Opin taas lisää siitä, että kaikki ei ole aina yksilön kannalta itsestään selvää, muistoissa on monta poikkeavaa näkökulmaa.  Sen oivalsin noista Georg Vardakisin muistelmista.

Hautausmaalta ja sinne johtavalta tieltä oli hyvä näköala Malemen sotilaslentokentälle, jonka tienoille nuo edellä mainitut taistelut liittyivät läheisesti. Nato pitää lentokenttää nykyään harjoittelukenttänä. Siellä oli viikon aikana toimintaa, koska muutaman kerran ohi ajaessamme tien puoleisella reunalla oli aseistettuja sotilaita. Valokuvata sinne suuntaan ei olisi saanut, mutta huomasimme kiellon vasta poistuessamme. 

Liitän tähän blogiin muutaman valokuvan. Enemmän näet täältä.  Lisään sinne kuvia ja ehkä tekstejä, jos vain ehdin.

Sattumanvaraisesti kuvattuja muistolaattoja.