Eksyminen on geeneissä

Unet ovat joskus raivostuttavia. Eräänä yönä tällä viikolla tyhjensin tavaroita loputtomista varastoista jollekin yleiselle kirpputorille lähetettäväksi.  Välillä oli pyydettävä joltakin ohjaajalta neuvoa, kun piti harkita jonkun ison kasan setvimistä. Neuvo kuului, että valikoisin ne parhaat ja loput kaatopaikalle.  Kun heräsin kesken unien, jatkoin vielä ajatusten parissa.  Olin huojentunut, että sama ei ollut juuri nyt ajankohtaista vai oliko? Ajattelin viime kesän tyhjennyksiä, erästä laatikkoa, jossa oli poikani lukioaikaista tavaraa. Osan kuten kouluaineita ja vastaavaa laitoin talteen, mutta muun kohtaloa en edes muista. Poissa silmistä ja poissa mielestä.

Lähtikö uni liikkeelle edellisen päivän ajatuksesta, että jos vaikka hävittäisin summamutikassa paperikasojani, niin en enää edes osaisi kaivata niitä. Itse asiassa olin illalla miettinyt, että voisin ohjata uniani. Katsoin viimeiseksi tietokoneeni taustakuvaksi tullutta vanhaa valokuvaa Kuolemajärven kirkon alueesta. Heitin ajatuksen, josko pääsisin unessani sinne silloin ennen kuin kaikki tuhottiin. Kun oli vielä rauha, lehmät käyskentelivät onnellisina pelloilla, ihmiset ahersivat töissään. Nuorilla oli vielä edessään aivan toisenlainen tulevaisuus kuin mikä sitten tuli. 

Kuljeskelisin kesäisenä päivänä päivänkakkaroiden reunustamaa tien reunaa. Aurinko helotti siniseltä taivaalta. Minä olin myös nuori. En ollut vielä tällainen vanha nainen, jonka askel ei ole metsässä eikä muuallakaan enää kevyt. Olin juuri sunnuntaina ajatellut kulkuni hidastumista, kun tein tyttärenpoikani kanssa vakituisen metsälenkin. Koska lunta oli sen verran ja osa polustamme oli vielä viime kesän myrskyn kaatamien puiden alla, kuljimme metsän eläinten tekemää polkua. En pysy enää Alexin perässä. Kuljemme lapsesta saakka niitä samoja polkuja vaikka eri paikoissa. 

Seivästöllä 2015

 

Jollemme pääse niihin metsiin ja poluille, jotka muistamme lapsesta, lähdemme taivaltamaan unessa, mielikuvituksessa. Se on tapamme elää. Sitä samaa on tämä kirjoittaminen. Olen aloittanut sen lapsena ja se on välillä jäänyt sivuun.  Aloitin ilmeisesti uudelleen päiväkirjan kirjoittamisen pitkän tauon jälkeen syksyllä 2004. Siinä alussa mainitsin nimenomaan vaikeudet aloittaa kirjoittaminen, kun välissä oli pitempi tauko. Samanlaisia aloituksia oli ollut ennenkin. Tuo viimeisin oli varmaan omalla tavallaan merkittävin, koska se johti lopulta myös tähän blogikirjoittamiseen. 

Edellisessä blogissa lähdin kaivamaan niitä vaikeampia asioita. Se oli vasta alkua. Siellä takana on vielä mahdottoman paljon käsiteltävää. Jostakin on aloitettava. Muu tulee sitten vähän kerrallaan. Ihmisen omituinen mieli purkaa asioita vähän kerrallaan. Tuo viimeöinen uni oli loistavaa symboliikkaa. Ymmärrän sen tarkoituksen. Kiitos uni!

Sain vihdoin viikolla autoni kuntoon, mutta aivan toisella tavalla kuin suunnittelin. Tyttärenpoikani, se jo ammattikoulussa oleva, kävi ostamassa minulle uuden akun ja tuli isänsä kyydissä asentamaan sen. Olin perehtynyt aiheeseen etukäteen tosi hyvin akkujen teknisiä tietoja ja hintoja myöten. Pyysin apua parilta taholta. Autoliiton kautta minut ohjattiin järvenpääläiseen firmaan, josta olisivat 100 eurolla tulleet asentamaan ja akun hintakin oli kymmeniä euroja listahintoja kalliimpi. Toinen akkufirma Vantaalta oli vähän halvempi, mutta kotikäyntiaikoja ei ollut viikkoon. 

Tammikon tiellä 2006. Kuva Heljä Laitinen.

Päivät kuluvat liian nopeasti.  En ole todellakaan päässyt ollenkaan etenemään niiden jäljellä olevien paperikasojen setvimisessä. Jostakin kumman syystä kuvittelin, että kaikki alkaa selvitä ja aikani riittää erinomaisesti uusiin asioihin, kunhan saan suljettua aiemman elämäni oven. Kuten olette huomanneet, niin en oikeasti tarkoita ovien sulkemisella sitä, että läimäytän oven kiinni ja jatkan. Ehkä siksi tuo unikin tuli muistuttamaan. Olen viime päivinä aika monta kertaa ajatellut pohjakerroksen häkkivarastossa olevia laatikoita ja kaikkia taulujani. En ole vielä saanut yhtäkään tuotua ylös käsiteltäväksi. Ovathan asunnon paperitkin vielä käsittelemättä. Pienen kasan setviminen, osan pois heittäminen ja muun asettelu mappiin ei kirkasta tätä tilannetta ollenkaan. Eikä tämä kirjoittaminen helpota tuskaani yhtään sen enempää.

Uimassa Terijoella Annan kanssa. Kuva Heljä Laitinen

Ajankohtaista mediaa

Luin juuri lehdestä, että aivotutkimuksen perustuva unentutkimus torjuu unien yliluonnolliset ja symboliset tulkinnat. Siinä myönnetään kyllä, ettei tiede pysty vieläkään täysin selittämään unennäköä ja todetaan, että voimassa olevan käsityksen mukaan unissa ei ole mitään mystistä eikä kätkettyjä viestejä. (HS 8.3.2018)

Se siitä unestani, jos nyt kaiken epämääräisen uskoisin. Tutkimaton on ihmisen mieli.

Toinenkin asia tuli tässä mieleeni lukiessani aamun lehtiä. Asia tuli eteeni jo eilen television puoli seitsemän- ohjelmasta. Esillä on eräs sinkkubloggaaja, joka kirjoittaa samalla nimellä blogia ja on julkaissut yhden kirjan ja uusi tulee nyt. Häntä haastateltiin alapää - seksi – tinder – deitti – porno - aiheisesta blogistaan. Keski-Uusimaa-lehti oli tehnyt hänestä jutun, joka ilmestyi tämän päiväisessä lehdessä. Kävin tietenkin uteliaisuudesta lukemassa hänen blogi – kirjoituksiaan. Vanha ja siveellinen nainen järkyttyi totaalisesti. Siis tuollainen kirjoittaminen vetää ihmisiä nykyään. 

maaliskuu 2009

 

En ehdi yleensä käydä ollenkaan tutustumassa muiden blogikirjoittajien teksteihin. Blogimaailmassa on hienoa se, että jokainen voi tehdä sen omalla tyylillään. Nuoria ihmisiä kiinnostavat aivan eri asiat. Useat tekevät sitä työkseen, ansaitakseen. Joskus vaan iäkkäämpi ihminen saattaa alkaa epäröidä ja miettiä asioita kuten oman kirjoittamisensa mielekkyyttä osuessaan kaikenlaisiin outoihin ilmiöihin! Pitää vain pysyä lujana ja jatkaa sitä omaa juttuaan. 

Tänään on kansainvälinen naisten päivä. Helsingin Sanomat lupasi etusivullaan lisätä naisten osuutta artikkeleissaan. Kehitystä voi seurata osoitteessa HS.fi/tasapalsta. Tässä linkki tämän päivän artikkeliin. Naisten nousu on meneillään. 

Milloin on ikääntyneiden vuoro? Poikkeuksellisesti asian ollessa ajankohtainen edellisten kommenttien takia selaisin paria blogia jaksamatta perehtyä niihin kovin syvällisesti. Naisten ikäkriisi näyttää alkavan jo siinä 45 vuoden iässä. Oliko se juuri se ikä, kun minäkin aloin pohtia näkymättömän naisen osaa?  

maaliskuu 2009

 

Blogipähkäilyni ovat useimmiten myös kovin kevyitä. Jahkailen ja lykkäilen asioita, joita minun olisi tehtävä.  Ja yksi päivä on taas mennyt, aurinko on laskenut enkä ole taas saanut mitään sen kummempaa aikaiseksi kuin kääntänyt pari paperia toiseen asentoon. Tänä talvena olen käynyt hyvin vähän missään tilaisuuksissa, vaikka kirjaan niitä silloin tällöin kalenteriini. Ne ovat useimmiten illan suussa. Väsymys on silloin jo usein iskenyt. Olisiko myös niin, että ”painavat asiat”, joita raahaan edelleen mukanani estävät minua.  Mitä odotan?

Useisiin blogeihin yritän saada mukaan jotakin muuta lukemisen aihetta kuin juuri sen hetkiset ajatukseni. On todella helppo löytää aiheita, kun ne kirkuvat vieressä päästäkseen blogeihini.

Eksyminen vanhoihin blogeihin

Tasan yhdeksän vuotta sitten (8.3.2009) kirjoitin blogissani eksymisen kaipauksesta. Olen toki senkin jälkeen sivunnut aihetta, ehkä useammin kuin vanha muistaa. Olen silloin tällöin viime vuosina kärsinyt kroonisesta eksymisestä, erityisesti Hyvinkäällä. Olen nyt todennut parantuneeni siitä.  Onko se paha vai hyvä juttu? 

Jotkut ystäväni ovat kokeneet eksymistoiveen seurassani. Evakkovaelluksella Virolahdella kesällä 2014 eksyimme oikein kunnolla. Miten se koko porukka olikaan niin kiireinen, että häipyi hetkessä silmistämme. Tässä tuo vanha kirjoitukseni, jossa eksyn pariinkin otteeseen ja oikein kunnolla:

”Olen aina halunnut eksyä. Eksyminen on kirjoitettu geeneihini, se on minun synnynnäinen ominaisuuteni. Jo aivan pikkulapsena, niin pienenä, että se ei edes enää ole muistini tavoitettavissa, lähdin seikkailemaan ja eksymään. Vanhempani kertoivat, että lähdin yksin käymään kaupassa taskulampun kanssa. Oli siis pimeää. Siihen aikaan ei kylätiellä ollut edes pahemmin liikennettä. En silloin vielä osannut edes pelätä mitään. Oliko se alku, sainko siitä kipinän?

Kun sitten eräänä kevääni ollessani ehkä kolmen vanha lähdin isompien tyttöjen perässä pitemmälle melkein naapurikylään, muistiini jäi siitä jälki. Pääsin erään kylän naisen ohjastaman hevosen rattailla kotiin, jossa minua oli jo kaivattu.  Tiukasti nyrkissäni toin äidilleni nipun rytistyneitä sinivuokkoja (vai olivatko ne valkovuokkoja?). Minusta seuraava sisareni oli silloin vielä aivan pieni, vauvaikäinen, koska en ollut häntä ottanut mukaan. Myöhemmin hän kulki usein kanssani. Joskus sidoin kangassuikaleen, vyön tai huivin hänen kaulaansa, jotta pystyin häntä paremmin vahtimaan ja jotta  hän ei karkaisi minnekään. Se oli toinen puoli minussa, huolehdin pienemmistäni, vaikka menetelmät olivat joskus kyseenalaisia.

Vanhemmiten ihmisistä tulee usein jäykempiä. He takertuvat lähiympäristöönsä, keräävät esineitä ja omaisuutta ympärilleen yrittäen löytää turvallisuutta. He hankkivat autoon navigointilaitteen, jotta he tietävät aina oikean tien kohteeseen. He haluavat elämänsä olevan valmiiksi ohjelmoitua sekä kotona että matkoilla. Eksyminen on kauhistus, siihen tuhlaantuu aikaakin. Mutta meitä omituisia ihmisiä on aina olemassa.

Pariisi 2002. Kuva Heljä Laitinen.

Matkustaessani saatan hyvinkin suunnitella karkeasti päivän ohjelman. Mutta olen varautunut siihen, että saatan eksyä. Useimmiten minulla on karttoja, opaskirjoja, itse kirjoitettuja ohjeita ja muistikirja mukana, mutta kun olen liikkeellä, ei minulla olekaan aikaa niille.  Eksyminen on itse asiassa toivottavaa. Yhtäkkiä edessäni seisoo ihminen tai paikka, joka vaatii huomiotani ja saattaa johdattaa minut uusien asioiden äärelle. Tai saatan kääntyä väärälle tielle ja joudun aivan toiseen paikkaan, minne olin aikonut. Voin sanoa, että tämä käyttämäni eksymislähtöinen lähestymistapa antaa paljon enemmän kuin kulkeminen oppaan perässä paikasta toiseen. Voin aina sanoa kokeneeni paikan kantapään kautta, mikä muutenkin on hyvä tapa oppia asioita. Seikkailujen päätteeksi yritän sitten tuoreeltaan kirjoittaa vaikutelmiani muistikirjaani ja seurata samalla reittiäni kartasta.

Äidin kotirantaa Tammikossa kesällä 2006. Anna ja minä. Kuva Heljä Laitinen.

 

Kuka tahansa ei tietenkään sovi tällaisen matkailijan kumppaniksi. Toki joudun silti joskus tekemään kompromisseja.  Mutta seuralaiseni eivät voi kieltää sitä, että heidän matkastaan on tullut paljon muistorikkaampi kuin jos he olisivat olleet ohjelmoidulla matkalla. Itselleni näiden matkojen muistot säilyttävät värinsä, tuoksunsa ja makunsa. Voin minä hetkenä tahansa palata vuosien ja kilometrien taakse.  Ensimmäisellä matkalla Pariisissa sisareni ja minä sekoilimme monta kertaa ja perään nauroimme makeasti.

Kuljimme tuntikausia valtavassa Ranskan sotamuseossa, Invalidihotellissa, koska emme kehdanneet lähteä kesken pois.  Ranskan sotasaavutukset ovat olleet niin valtavat, että ei ehkä ole yllättävää, että meidän ensimmäisen Pariisin matkan ensimmäinen tutustumiskohde oli nimenomaan tämä museo.

”22.9.2002

Istumme Les Invalidesin kahvilassa, kahvilla (2,50 e) ja omenatortulla (4,50 e, ostimme vain yhden puoliksi). Olemme juuri käyneet Napoleonin haudalla Invalidikirkossa. olihan siellä muitakin haudattuina kuten mm. Turenne, meidän lempisotamarsalkkamme. Olemme kolunneet läpi Ranskan sotahistoriaa, piti jo alkaa oikaista, liika on liikaa. Ja kun ei edes osaa ranskan kieltä saati ymmärrä sota-asioita eikä edes välitä niistä.

Näimme toki Napoleonin kuolinnaamion, Napoleonin  valkoisen arabialaishevosen Le Vizieren (Turkin sulttaanilta lahjaksi saadun orin), jonka pepussa oli Napoleonin leima.  Samoin näimme ison valkoisen koiran, joka käsittääksemme oli ollut Napoleonin kanssa Elballa. Michel Neyn tunnistimme myös museossa. Hänen patsaansa seisoo Closerie de la Lilacin vieressä Luxembourgin puiston lähistöllä. Kuljemme sen ohi päivittäin.”

Olen aina ihaillut Napoleonia ja hänen kykyjään sotilaana, hallitsijana, lainlaatijana jne. Olen lukenut monta kirjaa hänestä. Kirjahyllyssäni on mm. Tuhholmassa vuonna 1899 painettu Clara Tchudin kirjoittama Napoleons moder (Letitia Ramolino Bonaparte). Ostin kirjan aikoinaan Suomen Yhdyspankin henkilökunnan kirjastosta sen lopettaessa toimintansa (1980). Lukemisen arvoinen kirja on Herman Lindqvistin vuonna 2005 suomeksi ilmestynyt kirja Napoleon, joka tuo henkilön hyvin läheiseksi. Roomassa kävimme viime keväänä Napoleonin suvun museossa. Valitettavasti se käynti jäi lähinnä esineiden, huonekalujen ja maalausten ihailuksi, kun kaikki informaatio on pelkästään italian kielellä.

Tarkistin myös tiedot Turennesta, joka oli Napoleonin suuresti ihailema Ranskan sotamarsalkka 1600-luvulta, Ludvig XIV:n ajoilta . Turenne alias Henri de la Tour d’Auvergne, Turennen varakreivi syntyi 1611 ja kuoli taistelussa 1675. Hänet haudattiin Ranskan kuninkaiden seuraan St. Denisiin. Kun vallankumouksen aikana kuninkaallisten jäännökset vietiin massahautaan pois kirkosta, niin ihaillun Turennen jäännöksiä säilytettiin Jardin des Plantesissa. Napoleon antoi sittemmin vuonna 1800 siirtää ne Invalidikirkkoon.

Entä Michel Ney. Kun Napoleon oli lyöty ja lähetetty toisen kerran maanpakoon kesällä 1815, myös marsalkka Ney pidätettiin. Hänet teloitettiin lähellä Luxembourgin puistoa 7.12.1815.  Hän sai itse antaa ampumismääräyksen: 

”Sotilaat, kun annan komennon ampua, ampukaa suoraan sydämeeni. Odottakaa määräystä. Se on viimeiseni teille. Protestoin tuomiotani vastaan. Olen taistellut satoja taisteluja Ranskan puolesta enkä yhtään sitä vastaan... Sotilaat  - tulta!”. Ney on haudattu Père Lachaisen hautausmaalle. 

Eksymisestä puheenollen. 

Muuten, olen eksynyt samaan aiheeseen 10.2.2015 blogissani, jossa kuljen entisten matkojeni polkuja.

Helsinki maaliskuu 2009.

Jääriitteen alla

Viimeiset pari viikkoa ovat kuluneet kuin hidastetussa filmissä. Vertaus saattaa hienoudestaan huolimatta olla huono. Jos kääntäisin katseeni aikaisempien vuosien samaan ajankohtaan ja juuri silloin vallinneisiin pohjavireisiin, ne olisivat parempia vertauskohtia. En ole vain kunnolla päässyt sukeltamaan sinne alas, pohjalle, asioihin, jotka jätämme taaksemme, kun ne jäävät taakse. Ne ovat kuin vedessä jääriitteen alla. Kirjoitan paljon menneistä ajoista ja tunteistani, mutta olen koko ajan ymmärtänyt, että unohdamme tarkoituksella paljon.

Viime viikkoina ajatus on tullut sen verran usein mieleeni, että se purkautuu nyt blogiini. Olen silloin tällöin maininnut, että vaikkapa lapsuuden päiväkirjoissa en käsitellyt kovin paljon tunteita saati muita ikävämpiä asioita, näen ne kirjoitusten taustalla. Nuo asiat tulivat mukaan vasta nuoruudessa, mutta silloin tuli tarve peitellä niitä. Miksi tunteita ja niiden taustalla olevia pohjavireitä halutaan piilottaa. Miksi ihminen haluaa jäädä tuntemattomaksi myös itselleen?  Tunne – tuntematon. Ajattele sitä!

Tuntematon toisille on nykyään toivottavaa, koska maailma on muuttunut niin pahaksi. Jos ihmisestä tulee julkinen henkilö, niin hänet kyllä jossakin vaiheessa halutaan liata, jos hän tuntuu liian hyvältä.  Tuntematon itselleen on toinen juttu. 

Nykyään kyllä usein sanotaan tunteiden olevan tärkeitä, mutta en usko kaikkien vielä jakavan tätä ajatusta. Kun puhumme tunteista, tarkoitamme useimmiten yleisiä perustunteita kuten esimerkiksi iloa, surua, pelkoa ja vihaa. En tarkoita tässä kirjoittaessani pelkästään niitä vaan hienojakoisempia tunteita, jotka voivat olla tietenkin osana noissa perustunteissa.

Isoja perustunteita on helpompi työstää ja ne ovat ehkä asiantuntijoiden tieteellistä konkretisointia varten. Joskus vuosia sitten, yritin ymmärtää vihaa, koska minulle toitotettiin monelta taholta, että minun pitäisi purkaa vihan tuntemukset ulos.  En ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä täysin vieläkään. Sanoin: ”Minussa ei ole vihaa”. Paitsi ehkä, jos alan pilkkoa sen alla olevia tuntemuksia. Minun vihani olikin kääntynyt peloksi ja ahdistukseksi. Yritin taistella niitä vastaan rohkeudella, tekemällä joskus liiankin rohkeasti päätöksiä. 

Osasin siis purkaa itselleni tuntemattoman vihan tuntemukset kypsällä tavalla toiminnaksi. Kun ajattelen tätä nyt ja erilaisia kokemuksiani, ymmärrän, että meissä ihmisissä on uskomattomia voimavaroja ja osaamme olla oman itsemme terapeutteja. Tietämättämme. Miksi kaikki eivät silti osaa kanavoida tunteitaan vaan tarvitsisivat ehdottomasti ulkopuolista apua?

Huima ajatus tuli kirjoittamastani mieleen. Olivatko viha, inho ja pelko alusta asti ne voimat, jota veivät minut selviytymiseen. Ja mitkä ovat nyt ne pohjavireet, pienet aallot kuin jäätyneen suonpinnan alla. Miten ne vaikuttavat meihin vielä senkin jälkeen, kun varsinainen kohde on poissa päiväjärjestyksestä?

En saanut autoani enää viime tiistai-iltana käyntiin? Olin ollut aamupäivällä vuoden kylmimpänä päivänä liikenteessä. Auto oli aamulla käynnistynyt hienosti, mutta ei enää samana iltana. Akku oli tyhjä. Akun tyhjenemiseen ei auta lämmittäminen.  Ostin autooni uuden akun tammikuussa 2014. Olikohan se edes uusi? Huoltofirmani on huomauttanut jo kahtena vuotena, että akkutestin mukaan akun varaustila on välttävä.  Eipä myöhempi yrityskään ole auttanut. Oikeastaan olen aivan tyytyväinen, etten pääse minnekään pidemmälle.  Hankin apua ensi viikolla. Kaskovakuutus auttanee.

Jatkan kaikessa rauhassa vielä tämän viikonlopun zombiena kotiseinien sisällä. Kaikella on syynsä. Tuo alun pohdiskelu käynnistyi keskiviikkoaamusta, kun olin näkevinäni läheisen kaupan käytävällä aaveen entisestä elämästä. Saatoin erehtyä, mutta prosessi lähti taas liikkeelle.

Kaikki on ohi sitten viime kesän, mutta vanhat pelot aktivoituvat edelleen ja vaikuttavat ties miten. Valokuvakansiot ovat täynnä valokuvia neljännesvuosisadan ajalta, kun kyseinen henkilö kuului elämääni, viimeiset vuodet tosin vain uhkaavana ja pelottavana pilvenä taustalla. On helppo sanoa toiselle, että unohtaisin asiat ja jättäisin taakseni. Tosiasia on kuitenkin, että kannamme muistojamme mukanamme loppuelämämme. Joillakin suhteilla on valtava merkitys, vaikkei sitä enää edes halua myöntää. Hyvien ja positiivisten aikojen jälkeen koitti mahtava pudotus ja pettymys.  Siinä oli pettynyt myös itseensä, että oli ollut niin sokea. Kaikki muutkin ihmiset ympärillä olivat tai yrittivät olla. Muistan joitakin hetkiä kaukaa, kun epäilykset yrittivät hiipiä mieleeni. Pyyhkäisin ne pois ja jatkoin sinisilmäisenä.

Voi meitä ihmisiä. Älkää vain sanoko, että kidutan itseäni vieläkin. Ei, käsittelen asioita, ehkä loppuelämäni. Tuhlasin monet vuodet elämästäni ylläpitämällä jonkun toisen elämää. Nyt elän itselleni. Olen oppinut selviytymään.  Neljännesvuosisata eli 25 vuotta on melko pitkä aika ihmiselämässä. Niin kauan tämä henkilö oli vaikuttamassa elämääni!

Ne valokuvat. Ehkä kidutan tänään itseäni vähän lisää muistelemalla mennyttä. On olemassa maa, jonne en enää koskaan halua mennä. Onneksi se maa on niin kaukana, etten varmaan viitsisi muutenkaan sinne mennä. Se on suomalaisten suosikkimaa. Thaimaa.

16.11.2003 istuimme Finnairin 757-koneessa, sisareni, minä ja silloinen miesystäväni, jonka kanssa olimme jo muutaman vuoden asuneet talossa, jonka viime kesänä sain myytyä. Istuimme rivillä 32. Matkan pituus oli yhteensä 8487 kilometriä reitillä Helsinki-Jaipur-Phuket. Lento lähti kello 23.20 ja olisimme perillä seuraavana päivänä 11.30 Suomen aikaa ja 16.50 sikäläistä aikaa. Vajaan seitsemän tunnin päästä pääsin käymään Intiassa ensimmäisen kerran elämässäni.

Olin ostanut matkan syntymäpäivälahjaksi ystävälleni. Kaikki ei ollut silti aivan kunnossa. Halusin matkalle mukaan sisareni. Hän lähtikin ensimmäiseksi viikoksi, seuraavalla viikolla tuli ystävättäreni. Vuosi oli ollut sisarelleni ja minulle vaikea. Äiti kuoli saman vuoden maaliskuussa ja olimme pitkään touhunneet asunnon tyhjennyksessä, tavaroiden jakamisessa ja kokeneet vaikeita hetkiä koko prosessin ajan. Siteitä katkesi. En saanut minkäänlaista tukea ystävältäni.  Koin hänen hylkäävän minut hänen kuultuaan äitini kuolemasta. 

En kirjoittanut silloin päiväkirjaa. Hajanaisia kirjoituksia löydän kalentereista ja matkapäiväkirjasta. Viiden vuoden päiväkirjaan olen sinä vuonna tehnyt ahkerasti muistiinpanoja. Ne auttavat myöhemmin kuvien ajoittamisessa.  Merkinnöistäni päätellen se oli hyvin aktiivinen vuosi. Minulla oli paljon menoja perheen ja ystävien kanssa, paljon vieraita. Voiko olla totta, että 31.8.2003 oli yöpakkanen? Olen kirjoittanut se myös 1.9. kohdalle ”Pakkasta yöllä, loput kukat sisään.”

Olen usein kipeä, korvat ja silmät tulehtuneet, syyskuun alussa CRP on yli 100. Nukun paljon. Syyskuun puolivälissä vanha koiramme Frisse viedään lopetettavaksi. Entinen mieheni, jonka koira Frisse oli vuodet vie nyt vuodesta 2000 minun luonani asuneen Frissen lopetettavaksi. Uurna tulee myöhemmin 27.9. minulle. En ole koskaan antanut itselleni anteeksi, etten hoitanut asiaa itse. Ex-anoppini muuttaa syyskuussa takaisin Amerikkaan. Hän asui ennen lähtöään tässä samassa talossa, jossa minä asun nyt, kolmannessa kerroksessa. Olen tavannut täällä ihmisiä, jotka muistavat hänet.

Minulle kaikki alkaa olla liikaa, alan masentua. Samana vuonna kuolee monta muutakin äitiä. Lokakuun alussa olen kuvaamassa naapurissa asuvan ystäväni äidin siunaustilaisuutta Tuusulan hautausmaalla. Puuhaan hyvin paljon tyttäreni ja lapsenlapsieni kanssa. 

Lokakuussa alkaa olla merkintöjä ystäväni juomisesta ja riidoista. Siellä taustalla oli koko ajan oma surutyöni, joka jatkui vielä seuraavana vuonna. Eikä matka ratkaissut asioita. Päinvastoin. Matkaselitykseni päättyvät kesken kaiken. Muistan yrittäneeni parhaani. Maisemat olivat upeita, retket ja juhlat hienoja. Yritin pitää kaikesta, mutta en tainnut olla oikein kunnossa. En kirjoittanut kaikesta siitä, mistä en pitänyt, mutta muistan hyvin. 

Asuimme Karon Beachilla bungalow-asunnossa, joka oli aika surkea. Samalla alueella oli myös hotelli, jossa huoneita. Matkalla oli mukana myös useita naimisissa olevia miehiä, joille matka oli ilmeisen selvästi seksimatka. He tulivat säännöllisesti samaan hotelliin, samaan huoneeseen. Kerran kävimme kylässä parin tällaisen miehen luona ja keskusteluissa asia valkeni minulle sinisilmäiselle. Näin myös asioita, jotka olisin mielelläni jättänyt näkemättä. Vietimme paljon aikaa, varsinkin iltaisin läheisessä kaupungissa Patongissa, jonne oli jonkin verran matkaa Karon Beachiltä. 

En ole aiemmin uskaltanut edes ajatella näitä asioita, miettiä, millaista siellä oli ja millaista aikaa elin. Kätkin asiat sisälleni, kielsin ne. Yritin sopeutua, sillä olin ihastunut paikalliseen ilmastoon ja suunnittelimme työkaverieni kanssa, että menisimme seuraavana tai sitä seuraavana vuonna sinne yhdessä. Päätimme alkaa säästää rahaa. Muistatte varmaan, mitä siellä tapahtui 2004; maanjäristys ja tsunami, joka kosketti myös näitä paikkoja. Tässä linkki yhteen videoon, joka kertoo tsunamista. 

Tsunami vaikutti kaiken siellä näkemäni lisäksi siihen, etten enää halunnut ajatella koko matkaa, en maata, en mitään siihen liittyvää. Thaimaalaisessa kulttuurissa näytti oman kokemukseni mukaan olevan useita piirteitä, jotka eivät tuntuneet houkuttelevilta. Naista eikä vanhuksia tunnuttu arvostettavan. Seksiturismi liian näkyvää. Kulutusyhteiskunta. Kaoottinen liikenne, likaista. Korruptio. Eläinten kohtelu oli ala-arvoista. Turistit eivät tätä aina edes huomaa tai paremmin eivät halua huomata, kun vastassa on hymyilevää palvelua.

Vuoden 2003 jälkeen mikään muukaan ei ollut enää ennallaan, vaikka kuvittelin vielä pystyväni vaikuttamaan asioihin parantavasti. Parin vuoden päästä olin menettänyt kaiken entisen ja vastassani oli vain sellaisia voimia, joille en voinut mitään. Miesystäväni löysi myöhemmin korvike-elämän Thaimaasta, jonne olin hänet viattomasti ohjannut tietämättä sen koukuttavia voimia.  En ota aiheeseen sen enempää kantaa. 

Olin ollut liian luottavainen. Luottamus mureni pikku hiljaa lopullisesti. Vaikeammat ajat olivat tuolloin vielä tulossa. Uhkaavat pilvet alkoivat kerääntyä.

Koska olen aiemmin skannannut muutaman valokuvan tuolta matkalta, olen ainakin kerran aiemmin sivunnut blogeissani (kuvablogi) tätä matkaa. Löydän vaivattomasti kyseisen kirjoituksen ensimmäisen kirjoitusvuoteni 2008 (30.10.2008) kansiosta otsikolla ”Buddhan kanssa kotona ja maailmalla.”  Se liittyi lähinnä juuri buddhalaisuuteen.  Siitä  ehkä löytyisi nyt jotakin sopivaa omaan menneisyyden käsittelyyn ja tulkintaan liittyvää tai sitten ei.  Liitän tekstin tähän. Sen ensimmäinen lause on merkitsevä.

"Buddhan kanssa kotona ja maailmalla

Taisi olla itse Buddha, joka sanoi, että ihminen on polullaan perillä vasta kun hän on itse muuttunut poluksi. Siksi varmaan minunkin on jatkettava kirjoittamista tänne, kunnes....  Niin vaikka kun...

Kirjahyllyssäni on joitakin Buddhaa ja buddhalaisia viisauksia koskettelevia kirjoja ja voisin vaikka heti tarkistaa, löytyykö sieltä tuollaista viisautta. Maailman nk. uskonnot ovat aina olleet kiinnostavia. Buddhalaisuudessa on jotakin ylivertaisen syvällistä, että se on aina ollut lähellä sydäntäni.  Kirjamessuilta ostin ohimennen Pankaj Mishran kirjoittaman kirjan Buddhan jalanjäljillä, koska se vaikutti kannen kuvausten perusteella niin mielenkiintoiselta.

”Mishra nivoo yhteen muistelmia, politiikkaa, matkakertomuksia ja filosofiaa tavalla, joka osuu suoraan sekasortoisen aikamme ytimeen. Teos luo poikkeuksellisen tarkkanäköisen kuvan nykymaailmasta.”

Uskonnot kuten buddhalaisuuskin ovat varmaan muovautuneet eri maissa omanlaisikseen. Seuraavat sitä koskevat ja sivuavat kirjat löytyvät kirjahyllystäni em. kirjan lisäksi:

John Snelling:   Buddhalaisuus

Dhammapada:   Totuuden tie

Sogyal Rinpoche:  Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta

M.L Manich Jumsai: Understanding thai buddhis

Tiibetiläinen kuolleiden kirja

Dalai Lama & Howard C Cutler: Onnellisuuden taito

Christopher Hansard: Tiibetiläinen elämisen taito

Alan W Watts: Zen

Jos ihmettelet, miksi löysin nämä tiedot niin nopeasti , niin selityksenä voin kertoa, että jatkoin  viime viikonloppuna taas pitkästä aikaa kirjojeni rekisteröimistä (ja kirjahyllyn siivoamista)  virtuaalikirjastoon http://fi.librarything.com/ ja osa kirjoista löytyy nyt vielä käden käänteessä. Suoraan sanoen yllätyin itsekin kiinnostuksestani. Kirjoja saattaa olla lisääkin, koska kirjahyllytyö on täydellisen kesken.

Marras-joulukuussa 2003 kävin ensimmäisen ja ehkä viimeisen kerran Thaimaassa.  Siellä poikkesimme eräällä retkellä luolatemppelissä, jossa oli valtavan kokoinen makaava, kultainen Buddhan patsas. Munkki siunasi meidätkin sitomalla langat ranteeseemme. 

 

Vierailimme myöhemmin myös Phuketissa valtavan värikkäässä isossa buddhalaisessa temppelissä. Nämä samaiset kohteet taitavat olla kaikille Thaimaan kävijöille tuttuja. 

Tämä päivä ajatuksineen meni nyt näin. Aamupäivällä kävin naapurini kanssa hikoilemassa spinning-tunnilla ja samalla virralla haravoin sitten pihalla parisen tuntia. Myöhemmin iltapäivällä sade ropisikin sitten mukavasti kattoon ja loppupäivä soljui leppoisasti ohi. Huomenna ajan Perniöön tapaamaan polkuni varrella kohtaamiani ihmisiä.  Olisi kiva päästä taas valokuvaamaankin.  Projekti entisessä työpaikassani on innostanut minua tavallaan ja vienyt energiaani johonkin toiseen suuntaan. Mikähän senkin tarkoitus on?”