Valoa kansalle

Tänä vuonna maaliskuussa minulla tulee täyteen kymmenen kokonaista vuotta siitä, kun aloitin kirjoittaa säännöllisesti blogeja. Kutsuin aika pian blogeissani itseäni naiiviksi naiseksi.  En tainnut silloin vielä käyttää etuliitettä ”vanha”, mutta kyllä se tuli nopeasti mukaan.

Joskus pitää tehdä kotitöitä, kasata niitä yhteen ja toisen lomassa tehdä toista. Kotityöt ovat oiva juttu sikäli, että siinä tulee ideoita ja ajatuksia yhtä runsaasti kuin lenkille lähtiessä. Usein ne tietenkin tulevat ja menevät tullakseen ehkä joskus uudelleen. Saatan alkaa kehitellä niistä blogikirjoitusta omaksi ilokseni ja rentoutuakseni. Jos kirjoittaminen on minulle hengittämistä, niin se on myös rentoutumista ja irtautumista tästä hektisestä maailmasta, siitä, joka hengittää koko ajan netissä taustalla. Hitaampi elämä sopii meille ihmisille, kaikkihan sen tietävät. Minä osallistun moneen pysyäkseni vauhdissa mukana, mutta valinnat ja ajoitukset ovat omiani. 

Kirjoitin aluksi usein siitä, mikä oli ajankohtaista ja mitä ajattelin. Sitä samaa teen edelleen. Historiaan liittyvät kertomukseni vaativat runsaasti aikaa ja tutkimista ja usein uuvun niistä ja jätän ne odottamaan jatkoa. 

Kuvat yhtä lukuunottamatta eivät liity tekstiin mitenkään, mutta jos ajatukset pulpahtavat milloin mistäkin, niin ehkä kuvien kautta voin minäkin pulpahtaa 2018 aikana minne milloinkin.

Uusi vuosi käynnistyi parin ystävän seurassa. Niinhän se on, meillä on harvoja läheisiä ystäviä, mutta tuttuja ihmisiä on paljon. Ystäviä usein tavataan vain verkossa eikä tapana ole enää pistäytyä kylässä ohimennen Tapaamisten järjestäminen on usein vaikeaa, kun kaikilla on niin kiire. Tätä maailmaa ei voi enää verrata aikaisempiin vuosikymmeniin. Jokainen tietää tämän jutun, etten käsittele sitä sen enempää. Internetin ansioista oma maailmani on kyllä laajentunut paljon jopa ihmisten osalta. Siitäkin olen kirjoittanut jo aiemmin.

Kun sitten olen tehnyt ne kotityöt, niin en enää muistakaan niitä hienoja ajatuksia, joista olisin halunnut kirjoittaa. Kaiken lisäksi alkaa väsyttää.  Mitä sitten tein? Pesin koneellisen tummaa pyykkiä. Laskin alushousuista ja sukista, että siinä oli kahden viikon vaatteet. Vaaleat vaatteet menevät koneeseen joskus myöhemmin, kunhan olen saanut tämän satsin kuivattua. Siihen voi mennä päiviäkin.  Samalla värjäsin tukkani, kun harmaa juurikasvu on alkanut häiritä. Edellisestä värjäyksestä on sentään jo kymmenen viikkoa. Ei liene mitenkään erikoista, että hiukset alkavat vähitellen harmaantua ainakin tässä iässä.  Värjäys vaikuttaa myös, että hiukset ovat helpommin käsiteltävät. 

Hiusten värjäämisestä pääsin taas ajattelemaan vanhentumista, aihetta, josta olen aika paljon kirjoittanut. Jollen suoraan niin ainakin rivien välissä. Luin jostakin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa lukea rivien välistä. En silti kirjoita heille ja tuskin sellaiset henkilöt tulevat lukemaan vanhan naiivin naisen kirjoituksia.

Olen päässyt pilvien yläpuolelle. Kuvani ovat vanhoja kuvia matkoilta, joita olen aiemmin jonkin verran skannannut.

Hiusten värillä, ikääntymisellä, rypyillä ja vanhentumisella ei todellakaan ole mitään merkitystä toiselle ihmiselle. Eipä niitä silloin edes ajattele, koska minä en ainakaan näe ystävissäni ja tuntemissani ihmisissä sitä, vaan heidän sielunsa, sisimpänsä ja ystävällisyytensä, sen, millaisia he ovat. Näillä asioilla voi olla merkitystä meille itsellemme. Värjään hiuksiani niin kauan kun se tuntuu minusta mielekkäältä. Hiukseni ovat harvenneet sairastumiseni ja lääkkeiden takia. Päivittelin asiaa viimeksi kampaajalla, joka sanoi, että kyllä niitä hiuksia vielä riittää. Kampaajalla olen eläessäni käynyt vain hiuksia leikkauttamassa. Lattiakaivosta löytyi taas tukko hiuksia. Voi pyhä Sylvi!

Vanhuuden kieltäminen kuuluu osana kulttuurimme. Me itse ruokimme sitä. Yleinen vanhuuskielteisyys yhteiskunnassamme syöttää meille sellaisia käsityksiä, ettemme ainakaan halua myöntää olevamme vanhoja. On suorastaan huvittavaa, kun joku vanha tunnettu henkilö alkaa puhua vanhoista ihmisistä ikään kuin se ei koskisi häntä itseään. 

Kirjoittelen tässä lyhyitä kommentteja, en lähde kovin syvälle mihinkään aiheeseen, koska en jaksa. Minua kiinnostavat edelleen asiat, jotka ovat kiinnostaneet myös nuorempana. Ehkä siinä se on se syy, että myös vanhoiksi tulleet ihmiset haluavat kieltää olevansa ikääntyneitä.

Kuolinilmoituksissa on paljon 1940- ja 1950-luvuilla syntyneitä. Kun teen sukututkimusta, pysähdyn aina hetkeksi, kun huomaan ihmisen kuolleen 60- tai 70-vuotiaana vanhuuteen. Pysähdyn myös, kun huomaan jonkun kuolleen ennen sisällissotaamme 1918 tai ennen joulukuuta 1939. Ajattelen, että he säästyivät paljolta tai että heillä oli jopa onnea, kun eivät joutuneet näkemään kaikkea pahaa tai vaeltamaan vanhoin jaloin pois rakkailta kotiseuduilta.  Entä jos joku kuoli juuri ennen, kun piti lähteä evakkoon tai matkalla. Otettiinko hänet mukaan ja haudattiin sitten, kun oltiin perillä?  Ikään kuin olisin kuullut joskus tällaisen tarinan.

Niin vain kävi taas, että edellä oleva kirjoitukseni jäi pari päivää sitten kesken. Tuntui jopa vastenmieliseltä jatkaa sitä, mutta nyt jatkan. Olen kokenut ennenkin talvisin sään seisoessa paikoillaan samanlaisia pysähtyneisyyden hetkiä. Haluan vain olla ja silti ehkä siksi inhoan itseäni. Energiaa ja kipinöitä purkautuu kovin vähän. Tällaista elämä oli varmaan aikoinaan maalla korvessa, metsän keskellä talvisin. Tehtiin vain ne pakolliset kotityöt. Kun tuli pimeää, oli joka tapauksessa vaikea tehdä enää mitään. Entä jos näkö oli huono, ei edes nähnyt. Sellainen elämä on jo geeneissäni satojen sukupolvien ajalta molempien vanhempieni kautta. Ei se ole sen kummempaa. 

Kansallisarkisto on lisännyt mahdollisuutta lukea digitaalisesti vanhoja sanomalehtiä aina 31.12.1929 asti. Voimme myös lukea paperilehden tilaajana myös Helsingin Sanomia aina 1997 saakka ja samoin Suomen Kuvalehteä koko ajalta. Tässä linkki sanomalehtien hakusivulle. On hienoa päästä historiassa entistä lähemmäs nykyaikaa. Suomen lait estävät tai niiden luullaan estävän monia asioita varsinkin koskien ihmisten henkilöllisyyttä/henkilötietoa. On olevinaan kaikenlaisia rajoituksia, koska lakien ja asetusten tulkinta on vaikeaa, mutta usein ne koskevat erityisesti yrityksiä, jotka pitävät rekistereitä.  Kannattaa tutustua Tietosuojalakiin.  Tässä linkki  arjen tietosuojasta videon myötä.  Tämä ei nyt koske aluksi mainitsemiani asioita. Eikä myöhemminkään käsittelemiäni asioita.

Valoa kansalle

Löysin eräästä ilmoituksesta tiedon, josta selviää, milloin isäni kotitaloon/maatalouteen tuli sähkö. Elokuussa 1925 K. Siukola ilmoitti Hämeen Sanomissa, että sähköön siirtymisen johdosta myynnissä oli vain vähän käytetty Vulcan-merkkinen locomobiili. Tässä linkki ilmoituksesta tekemääni leikkeeseen. Wikipedian mukaan ” Lokomobiili (myös höyrylokomobiilina tunnettu) on pääasiassa maatalouden voimakoneena käytetty yhdeksi kokonaisuudeksi rakennettu höyrykattila ja mäntähöyrykone teholtaan yleensä 5–10 kW, joka oli tavallisesti varustettu pyörillä niin, että sitä voitiin kuljettaa käyttöpaikalta toiselle hevosten vetämänä.” 

Vulcan-merkkisiä laitteita rakensi alun perin Turun Konepajan-nimellä perustettu firma. Tässä Wikipediasta kopioimani tieto, jossa ei kylläkään ole mainittu lähteitä:

 ” Vuonna 1898 perustettu Ab Vulcan oli saanut alkunsa 1874 Turun Konepaja-nimellä. Turun Konepajan tilalle tuli 1884 Korsmanin ns. Uusi Konepaja josta muodostettiin konkurssin jälkeen 1898 Aktiebolaget Vulcan. Vulcanilla oli vuodesta 1907 konepaja myös Pietarissa ja ennen ensimmäistä maailmansotaa yhtiö valmisti naftamoottoreita, lokomobiileja, erilaisia sotatarvikkeita, pumppuja ja höyrykoneita sekä laivoja omistamillaan kahdella telakalla. Vuonna 1911 Ab Vulcanin palveluksessa oli 300 työntekijää ja myynti oli 7,6 miljoonaa markkaa.”

Löydetty netistä

Rengon Sähkö Oy perustettiin 1920 ja fuusioitiin 1975 Hämeen Sähköön, joka sittemmin sulautui ruotsalaiseen Vattenfalliin. (Rengon Sähkössä oli muuten ensimmäinen työpaikkani)

Sähkön tulo maalaistaloon on ollut iso asia. Me nykyajan ihmiset voimme huonosti kuvitella, millaista oli ennen sitä.  Olen ajatellut asiaa paljonkin, koska en ole asentanut nykyiseen asuntooni kattovalaisia muuta kuin yhden keittiöön. Kylpyhuoneessa, vaatehuoneessa ja eteisessä on olemassa valaisimet vuokranantajan puolesta, mutta muissa huoneissa tulen toimeen muilla valaisimilla, jotka eivät aina iltaisin jossain tilanteissa riitä. 

Isäni perheessä oli tuolloin 1925 neljä nuorta lasta, 1915, 1918, 1920 ja 1922 syntyneinä. Palvelusväkeä lienee ollut myös, ehkä paljonkin.  Isoisäni Kalle oli jossakin vaiheessa sairastunut tuberkuloosiin, johon kuoli pian sähköistämisen jälkeen 13.12.1925.  

Siihen aikaan puhuttiin ”lentävästä keuhkotaudista”, jota termiä myös äitini käytti kertoessaan setänsä Taavetti Sirkiän nuoren vaimon Elinan sairaudesta ja kuolemasta 13.12.1918, joka lienee näin jälkikäteen tulkiten ollut äitini ensimmäisiä muistoja. Hän oli silloin kolme ja puolivuotias.

En koskaan kysellyt isältäni, mitä hän muistaa oman isänsä sairaudesta ja kuolemasta. Hän oli sentään jo seitsemän vuotias ja tapahtuma lienee ollut erityisen merkittävä. 

Tarkistin tässä yhteydessä myös, miten sähkö tuli äitini kotipaikalle Karjalan kannaksella. En löytänyt hänen muistelmastaan siitä merkintää. En ole vain älynnyt kysellä.  Mutta kun tutustun aiheeseen, huomaan sähkön tuloon kuluneen vähän pidemmän ajan, vaikka aloituksia tehtiinkin samaan aikaan kuin Hämeessä.

Kuolemajärven historia kertoo, että siellä aloitettiin kunnan sähköistämistä suunnitella jo heti itsenäistymisen jälkeen. On mielenkiintoista lukea alkuajan suunnitelmista, joissa oli muuten mukana myös isoisäni serkku ja kaima Abraham Sirkiä Karjalaisten kylästä.  Paikkakunnalla oli kärsitty valaistuksessa tarvittavan petroolin puutetta sota-ajan johdosta. Seivästön kansakoululla pohdittiin joukolla eri ratkaisuja.  Karjalaisten kylän pohjoispuolella oli Juvanruukin koski, jonka koskivoiman muuttaminen sähköksi löydettiin ratkaisuksi.  Kunnanvaltuustossa oli myös aiemmin käsitelty asiaa mielessä perustaa kunnallinen sähköyhtiö. Sielläkin tämä Juvanruukin hanke haluttiin ensin katsoa. 

Kuolemajärven historia kertoo todella hyvin tarkkaan, miten siinä tarinassa lopulta kävi. Yrityksen nimeksi tuli Koskenvoima Oy, jonka johtokuntaan valittiin opettaja K. Meripirtti puheenjohtajana, talousneuvos J. Hietanen, maanviljelijät Aapram Sirkiä (isoisäni serkku), Samuli Rumpunen (Heimo Rumpusen isoisä) ja Jalmari Pöyhönen. Osakekirjat painettiin ja myytiin. Johtokunta osti Juvanruukin kosken rannat Aabram Akkaselta. Sitten tulikin vaikeuksia, koska yhtiö ei omistanutkaan kosken voimaa sillä, että se omisti rannat. Koskivoima kuului Juvanruukin eli Yläkirjolan jakokunnalle. Asiasta riideltiin käräjillä ja koski saatiin vuokratuksi. Aikaa oli kulunut niin paljon, että Imatran suurvoimalaitos oli valmistunut ja voimalinjoja vedettiin jo Karjalan kannakselle. Hanke jäi siihen. Talousneuvos Hietanen ja Aapram Sirkiä ostivat kaikki osakkeet ja Juvanruukin rannat jäivät heidän omistukseensa. 

Miten sähkö lopulta sitten tuli Kuolemajärvelle ja henkilöt, jotka siihen osallistuivat, sen voi lukea Kuolemajärven historiateoksen ss. 443 – 446.  Lopputulos oli, että vasta marraskuun alussa 1930 olivat paikalliset linjatyöt tehty ja Kuolemajärven verkosto voitiin yhdistää Imatran sähkölinjaan. Eli 1.1.1930 oli aloituspäivä.  Tietenkin mukaan pääsemiseksi piti olla Kuolemajärven Sähkö Oy:n osakas.  Kämärä sai sähköt 1937. Käsittääkseni ja historiateoksen mukaan Muurila ja Juvanruukki olivat edelleen sähköistämättä talvisodan syttyessä. Talvisota tuhosi koko pitäjän linjaverkoston ja sitä uusittiin jälleenrakennuskautena 1941 – 1944.

Tästä tulikin sitten vähän pitempi juttu. Iltapäivä hämärtää. Suunnittelemani kävelylenkki jäi tekemättä, kun jouduin historian pyörteisiin. Onkin vaarallista lähteä tutkimaan noita arkistoja, kun ei koskaan tiedä, minne joutuu. Monta arkistoista löytämääni tarinaa on vielä odottamassa.

Olin jo antanut blogille nimen ”Valoa kansalle”, kun näin pöydällä olevan äskettäin selaamani ja lukemani samannimisen kirjan: Soili Tiimonen: Valoa kansalle, luterilainen kirkko ja kansanopetuksen kehittämispyrkimykset autonomisessa Suomessa 1809 – 1848 (Helsinki 2001. Suomen kirkkohistoriallinen seura), johon muuten varmaan viittaan jossakin muissa yhteyksissä.

”Mutta tätä kirjoittaminen tekee, jos se vie maailman ääriin, niin se vie myös aikojen taakse ja tuo sieltä mukanaan kultahippusia.” ote blogistani 28.3.2008

Aikakauden loppu

Työnsin ajatuksen mielestäni. Samoin olen tehnyt jo pitkään. Joskus on vaikea katsoa ilmiselvää totuutta suoraan silmiin. Miksi edes uhraisin sille ajatuksiani, koska se asia ei enää kuulu minulle. Saman ovat kokeneet miljoonat ihmiset ennen minua ja jälkeeni. Sen koki äitini suku jättäessään kotikonnut ja nähdessään ehkä vielä lähtiessään palavat kotinsa. Kaikki sotaa nähneet ihmiset joutuvat saman tosiasian eteen. Mennyt maailma on ikuisesti poissa. 

Silti ajatus herätti minut aamuyöstä enkä saanut enää unta. Oli pakko nousta, ensin katsomaan kännykällä räpsimäni valokuvat ja sitten kirjoittamaan. Tiedän, että me ihmiset emme ajattele asioista koskaan samalla tavalla, emme ymmärrä toisiamme. Jotkut asiat piirtyvät oudon selvästi mieleen. Kun joku sanoo jotakin sellaista, mitä meidän on vaikea ymmärtää ja jota ehkä pohdimme jälkeenpäin pitkään käsittääksemme.

 

Puhuessani aikoinaan puhelimessa asianajajani (sen, joka petti minut ja on jo kuollut) kanssa, kuljeskelin kotini pihamaalla. Siitä on parin vuoden jälkeen jo kymmenen vuotta. Muistan jopa, missä kohdassa pihaa olin, kun hän sanoi, että ei sellaista ole kuin koti, se on vain asunto.  Jäin ajattelemaan sitä, miten joku voi ajatella niin. Olin käyttänyt talosta, jossa asuin sanaa koti. Olin juuri tehnyt suuria ratkaisuja, joiden tiesin loppujen lopuksi johtavan siihen, että joutuisin jättämään kotini. Olin tietämätön, tyhmä ja avuton.

Olen vuosien kokemusten jälkeen sisäistänyt, ettemme koskaan osaa keskenämme käyttää sanoja samalla tavalla, tarkoittamalla täysin samaa. Ymmärrämme siksi toisiamme jatkuvasti väärin. Olen itsekin puhunut ja kirjoittanut kodista monella tapaa. Usein olen käyttänyt siitä symbolista muotoa kuten ”ainoa oikea koti on sydämessäni”. Sitä voi olla monen muun vaikea ymmärtää, koska käsitteestä ei saa millään otetta. Minäkin voin edelleen pahoin, kun joku käyttää kodista/asunnosta termiä ”kämppä”. Sana oli hyvin usein otsikkona saamissani häirintäsähköposteissa.

Josef Stenbäckin ottama valokuva Kuolemajärven vanhasta kirkosta ja kellotapulista 1895 -1900. Kuva Museoviraston kuvakokoelmasta.

Jos ymmärrämme toisiamme väärin, niin se johtuu eri tavalla käyttämistämme sanoista ja erilaisesta kokemusmaailmastamme. Kaikki eivät osaa lukea rivien välistä, tuskin edes ymmärtävät ajatusta. Silti emme saisi koskaan aliarvioida ketään toista ihmistä.  Kuunnellaan ensin mieluummin sen toisen ajatuksia. Sanamme ja puheemme ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä. Ymmärrämme lukemamme, näkemämme ja kokemamme eri tavalla, meillä on toisistamme poikkeavia asenteita. Emme ole samalla tavalla perehtyneet asioihin. Ihmiset lukevat entistä vähemmän, pinnallisuus on lähes muodikasta. Monet ihmisistä eivät edes tiedä, mitä empatia on. Useat ovat niin täynnä itseään ja omaa oikeassa olemistaan, että he eivät edes halua kuunnella muita ja ymmärtää, mistä eroavaisuudet johtuvat.

Kovin yleistä on tänä päivänä ja niin vanhasta ihmisestä erityisesti tuntuu, että maailma kääntyy hiljalleen eri asentoon. Tunnen, että minusta on tullut eräänlainen asioiden pilkunviilaaja tai sitten olen aina ollut sitä.  En ole pilkunviilaaja sanan oikeassa merkityksessä, en ole sellainen ”poliisi”, joita on keskuudessamme aivan riittävästi.  He huomauttelevat kaikista asioista, kyttäävät ja ojentavat toisiaan ja pitävät omaa mielipidettään ainoana oikeana. En yritä kohottaa itseäni paremmaksi kuin olen. Haluan vain ihmisten ajattelevan enemmän, jopa ennen kuin sanovat mitään. Se koskee tietysti myös minua. Joskus tutussa seurassa kiihdyn ja soimaan itseäni jälkeenpäin siitä.

Kuolemajärven hautausmaa 1936. Museoviraston kuvakokoelmat

Sama paikka suunnilleen 2014.

Ajoimme eilen vanhan kotini ohi. Se on ollut monta kertaa mielessäni, mutta olen lykännyt sitä. Nyt en ollut auton ratissa. Ohi ajaessamme räpsin muutamia kuvia. Olin saanut syyskuun lopussa naapurilta viestin, että parhaillaan vanhan kotipihani puut saavat kyytiä. Nyt näin ensimmäisen kerran tilanteen kaikessa kauheudessaan.  Pihalla kasvoi kymmenisen suurta mäntyä. Taitavat kaikki männyt kaadettu. Vielä näkyvät ovat naapurien pihoilla. Piha oli täynnä pölkkyjä. Näytti siltä, että myös kaikki pensaat oli karsittu pois. En saanut kuvista selvää, onko myös omenapuut kaadettu. Etupihan suuri kanadantuija ja marjakuusi lienevät poissa.  Onkohan seuraava vaihe, että pihalle levitetään betoni?

Tiesin sen olevan edessä. Talon ostanut perhe kaatoi ensin talon sisällä väliseiniä, ainakin seinän, joka oli olohuoneen ruokailutilan ja kodinhoitohuoneen välissä. Mahdollisesti he ovat poistaneet myös ruokailutilan ja eteisen välisen seinän kuten myös olohuoneen ja takkahuoneen välisen seinän.  Osaan näiden seinien alaohjauspuista tehtiin viime tammikuussa korjauksia, koska vesivahingon 2013 jälkeen tehdyissä korjauksissa oli jätetty laiminlyöntejä. He sanoivat myöhemmin kaatavansa puita. Nyt sekin on toteutunut. Tämä asia ei todellakaan enää kuulu minulle. Mutta… 

Kun jatkoin uniani, en päässyt tuskallisesta ajatuksesta, mitä ihanat männyt kokivat, kun ne tapettiin. Ja mitä ajattelevat sepelkyyhkyt keväällä, kun ne lentävät pihalle, jossa ei ole enää levähdyspuita. Eivätkä oravat enää pysty syömään vatsaansa täyteen kävyistä ja levähtämään oksaa vasten.

Vieläkin yli seitsemänkymmenen vuoden jälkeen Karjalasta lähteneiden sukujen jälkeläiset kaihoavat omien esivanhempiensa kotipaikoille, jotka ovat useimmiten jääneet kokonaan kasvillisuuden alle, metsittyneet. Kokonaiset kylät kuten vaikkapa Kuolemajärvellä Summan kylä, Inkilä, Kipinola, Yläkirjola ja monet muut paikat ovat hävinneet maan päältä asuttuina paikkoina. Täällä voi käydä katsomassa paikan Googlen karttaa alueesta sinne lisäämieni paikkamerkinnöin. Lisäsin äskettäin Facebookin ”Juuret Kuolemajärvellä”-ryhmään valokuvia Museoviraston kuvakokoelmista. Niistä keskustellaan ja niitä katsellaan paljon. Suurin osa meistä ryhmäläisistä on sodan jälkeen syntyneitä ja useat vielä paljon nuorempia. Minulle rajan toisella puolella oleva alue tuntuu joskus paljon läheisemmältä kuin nykyinen kotiseutu. Kävin siellä ensimmäisen kerran 1991. Nyt esitän joka kerta nukkumaan mennessäni toivomuksen, että voisin edes unessani matkustaa sinne. Kartan kanssa seikkailu auttoi minua kaivertamaan paikkakunnan kartan omaan päähäni. Unelmoin edelleen omasta automatkasta sinne. Olisi kiva saada joku muu innostumaan aiheesta, ettei tarvitse lähteä yksin. Se voi olla mahdoton ajatus. 

Monet aikakaudet loppuvat ja muutoksen tuulet puhaltavat. Vanhat kotiympäristöt muuttuvat lähes tuntemattomiksi. Menneeseen on onneksi mahdollista palata montaa eri kautta. Se ei ole pelkästään vanhojen ihmisten tapa. Päiväkirjojani lukiessani huomaan ominaisuuden olleen minussa jo lapsena ja nuorena. 

Luen parhaillaan Perttu Immosen kirjoittamaa 2017 Atena Kustannus Oy:n julkaisemaa tietokirjaa ”Suomen rahvaan historia”.  Kirja keskittyy tavallisten suomalaisten sukujen elämään lähtien liikkeelle 1400-luvun lopun Sastamalan pitäjästä. Kaksi muuta seurattavaa paikkakuntaa löytyvät Savon Rantasalmelta ja Kokkola Pohjanlahden rannalla. Kirjoittaja on valinnut perustaksi kultakin paikkakunnalta, tietyn kylän ja suvun ja sen henkilöt, joita hän seuraa historian tapahtumien ohella.  Juutun kirjassa aina johonkin kohtaan. Aloin myös sitä aloittaessani miettiä omia, ehkä epätoivoisia hankkeitani omien kirjoitusteni suhteen koskien Karjalan kannaksen Kuolemajärven aluetta tai lapsuuteni kotikylää Hämeessä. Suomi on aina ollut sen verran suuri maa, että kaikkialla ei ole ollut samanlaista.  

Minulla on keskeneräisenä joitakin kertomuksia, joita olen kirjoitellut vähitellen käyttäen sukututkimusta lähtökohtana ja liittäen henkilöiden elämään yleisen historian tapahtumia. Perttu Immosen metodi ja mikrohistoriaan paneutuminen tuntuivat siksi erityisen tutulta ja kirja oli ehdottomasti hankittava. Nyt luen sitä hitaasti ja miettien.

Matti Mäkelä kirjoitti 17.12.2017 Helsingin Sanomissa arvostelun kirjasta, joka löytyy täältä ja sivu revittynä paperisen Hesarista kirjan välistä.  Tällainen kirja pitäisi kyllä kirjoittaa myös menetetyistä alueista. Vaikka se koskisi vain yhtä pitäjää tai vaikkapa vain yhtä kylää, se olisi tosi mittava hanke, joka vaatisi vuosikausien paneutumista, opiskelua.

Sitä paneutumista, opiskelua ja näkökulmaa elän tosin koko ajan. On kysymyksessä mikä tahansa asia, yritän miettiä sitä myös aikoinaan eläneiden ihmisten näkökulmasta. Uskon, että jotakin oleellista on loppujen lopuksi siirtynyt myös meihin geeniemme kautta, vaikkemme sitä halua myöntää. On vain harjoiteltava. Aika ja elämä eivät vain tahdo riittää.  Immosen kirja toimii jatkossa minulle hienona inspiraation ja tiedon lähteenä.

Tätä kirjoittaessani mieleeni tuli taas vahvasti (viittaan tuohon koti-aiheeseen ja puheluun kotipihalla) se, että kaikilla ihmisillä, joiden kanssa joudumme tekemisiin, on omia pyrkimyksiä. Emme ole niistä tietoisia pyytäessämme apua joltakin toiselta. Silloin on kaikista tärkeintä pysähtyä ajattelemaan ja tutkimaan tilannetta. Apua tarvitseva ihminen on haavoittuvaisin. Häntä on helppo käyttää hyväkseen. Varottavia ammattiryhmä ovat lakimiehet, asianajajat, jotka ovat todennäköisesti tulleet kyynisiksi asioita hoitaessaan ja näkevät muissa ihmisissä mahdollisuuden hyötyä, varsinkin, kun takana on omaisuutta, josta on nyhdettävissä rahaa. Mutta se on taas toinen juttu enkä nyt jatka siitä. 

Pitäkää huolta itsestänne. Suomi täytti itsenäisenä 100 vuotta 2017. Uudet jutut odottavat meitä 2018! 

Onnellista, hyvää ja tervettä vuotta 2018 kaikille lukijoilleni! Kiitos menneestä vuodesta!  Olette tervetulleita kommentoimaan blogejani joko suoraan blogiin, sähköpostilla tai Facebookissa. Opin kommenteistani lisää elämästä, asioista ja ihmisistä ja kiitän kaikista niistä.