Kerrostumia ja kirjeitä

Viime päivinä on sattuneista syistä tullut useaan otteeseen mieleeni palata hetkeksi vanhojen blogieni pariin. Niitä on kertynyt joka vuodelta paksu mapillinen printattuja sivuja alkaen keväästä 2008. Silloisesta blogista sai tehtyä mukavan tulosteen kuvien kanssa toisin kun nykyisestä Googlen vastaavasta.   Palaan tänään viiden vuoden takaisiin ajatuksiini vertaillen niitä nykyisiin. Tämä tuskin jää ainoaksi paluuksi.

Tämä ja seuraava kuva tyttärestäni saksalaisessa metsässä olivat blogini kuvituksena.

 

Kommunikaation tavat eivät ole muuttuneet. Itse asiassa olin tuolloin jo mukana Facebookissa, olin liittynyt lokakuun 6 päivänä 2008.  Sitä taidettiin silloin vielä paheksua oikein kunnolla, etten katsonut tarpeelliseksi viitata siihen.  

Mitä on instant-elämä?  Tarkoittiko se tuolloin ihan samaa, mitä nyt sen ymmärrän tarkoittavan, hetkessä elämistä. Siihen olen itsekin pudonnut oikein kunnolla.  Aika mielenkiintoisesti olen sen aikanaan esittänyt ja puolustanut myös kiinnostustani vanhan tiedon säilyttämiseen.  Nykyään kuitenkin olemme melkein reaaliajassa toistemme kanssa tekemisissä Facebookissa. Sähköposti sopii virallisempaan viestintään. Kirjeet, no, niitäkin kirjoitellaan, miten milloinkin.

Kun vuosia kertyy, itsekin huomaa muuttuneensa. Samat asiat eivät enää kuohuta mieltä, ihminen siirtyy melkein kuin toiselle tasolle ja huomaa, että eletty elämä on kirkastunut ja lyhentynyt. Se on kuin kootut teokset. Mutta joissakin tilanteissa, jostakin syystä, vaikka lukiessa tai keskustellessa jonkun toisen ihmisen kanssa, muistaakin yhtäkkiä taas niitä vivahteita siellä eletyssä elämässä. Kaukaiset muistot palaavat tuoden mukanaan toisia. Aivan samoin kuin nuo omat ja vanhempieni kirjeet, joiden käsittelyä olen edelleenkin lykännyt. Mutta tässä hetki mennyttä elämää:

” 4.1.2009 Nykyään lähetämme toisillemme vain tekstiviestejä ja sähköposteja. Elämme INSTANT-elämää ja kaikki filosofointi on tylsää. On oikeinkin elää nykyhetkessä, koska meillä on aina tällä kuluvalla hetkellä vain juuri se hetki.  Olen kuitenkin onnellinen, että olen säästänyt vanhoja kirjeitä, jotka auttavat minua katsomaan aikaan, jolloin oletettavasti nykyhetken sijasta elin tulevaisuudessa enkä edes osannut rekisteröidä juuri sitä hetkeä sillä tarkkuudella kuin tämän hetkisellä ymmärryksellä tekisin. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta en olisi itsekään sitä silloin aikoinaan ymmärtänyt. Melkein tuli itku silmään, kun luin isäni 8.9.1971 päiväämää kirjettä minulle Saksaan.

 Tässä lyhyt ote kirjeestä:

”Katselin juuri Crissien kuvia ja päätin vähän kirjoittaa samalla kun lähetän tuon EM 71 juhlarahan hänelle ynnä muuta. Olit huolissasi sen rahan tulosta, mutta kyllä se on tullut: 119,- meni lyhennykseen ja 141,52 korkoihin ja laina on jäljellä 2.981,-, mutta kai äiti siitä jo ilmoittikin. Täällä on ollut erittäin kaunis syksy, viime yönä oli ensimmäinen kovempi yöpakkanen: Vehmaisissa haisivat paleltuneet perunanvarret heti aamulla kun kävin siellä Paloniitulla nostamassa verkot. Tuli hauki ja ahvenia, kalaa on tullut kaiken kesää. Mrs. Minni syö särjet. Viljankorjuu on käynnissä, kuivurit ja puimurit surisevat ja aurinko paistaa, aamu-usvat ovat hälvenneet. Viime pyhänä kävimme ottamassa juurekset, sipulit ja kaalit korjuun koko joukolla ja osan perunaakin. Perunat ovatkin hyviä ja murakoita. S:ssä siis tuoksuu sipulilta ja ulkona on piha leikattuna odottamassa poppelin lehtiä.”

Kirje jatkuu vielä pitkään.  Siinä isäni kertoo pankin tilanteesta, koska hän toimi pankinjohtajana., sen henkilökunnasta ja talletusten kasvamisesta. Hän kertoo, mitä siskoilleni kuuluu, että entinen poikaystäväni oli mennyt naimisiin, mitä serkulleni kuuluu, että äiti suunnittelee Saksan vierailua.  Hänelle oli myös selvinnyt, etten oikein enää viihtynyt Saksassa. Kirje on jäänyt sitten kesken ja vasta 21.10. hän jatkoi sitä kirjoittamalla äidin matkasuunnitelmista, hirvijahdista, pankin koulutustilaisuuksista ja kuinka pankissa töissä ollutta siskoani miehet piirittivät. Hän mainitsi myös nuorimman siskoni muuttaneen asumaan toisen tytön kaveriksi kaupunkiin Hän kertoi vielä, että äiti oli sukulaistensa kanssa menossa Kipinoisen vanhan mummon hautajaisiin Askaisiin. Samassa paikassa tämän kirjeen kanssa on iso nippu äitini minulle Saksaan lähettämiä kirjeitä, joista hän on muutaman ehtinyt lähettää isän kirjoittaessa tuota yhtä. Hänen kirjeensä täydentävät isän kirjoituksia. Hän jopa lähetti minulle paketin, jossa oli mm. hänen itse poimimiaan puolukoita. 

Äitini tuli sitten käymään luonamme myöhemmin samana syksynä. Hän lähti M/S Finnhansalla 10.11.1971 kello 17.00 ja oli Lyypekissä 12.11.1971 kello 9.00.  En pysty muistamaan, miten hän sieltä Lyypekistä selvisi luoksemme. Jotenkin silmiini piirtyy vain kuva, kun näin hänen tulevan pitkin kylän raittia.

Ja sitten tulee taas melkein itku kaikkien muistojen tulvahtaessa mieleen. Äitini oli silloin nykyistä minua melkein 6 vuotta nuorempi. Tiedän, että minun lähettämiäni kirjeitä hänelle on myös jossakin tallessa. Pystynkö jo lukemaan niitä?

Tyttäreni kierteli viime kesänä perheineen itselleen tärkeillä paikoilla ja otti samalla kuvia. Sattuipa tuo Bendfeldin reitin varrelle. Kiitos Christina. Christinan kuva-arkisto.

Tuohon aikaan ei soiteltu usein kaukopuheluja ulkomaille ja toisaalta ei meillä siellä ollut edes puhelinta. Ei ollut kännyköitä, ei tekstiviestejä, ei Internetiä. Oli vain ajoittain hitaasti kulkeva posti, joka välitti kaiken tarpeellisen kirjeiden muodossa.  Joskus ihmettelen, miten pystyimme kommunikoimaan keskenämme niinkin paljon. ”

Tällainen porukka siitä minun Saksan vierailustani on tullut. Ja tuoltahan se alkoi. Mies vasemmalla jäi matkani varrelle, mutta yhteydet ovat säilyneet. Christinan kuva-arkisto.

 

Viidessä vuodessa olen tutkinut ja yhdistellyt paljon tietoja ja paljon on vielä tutkimatta. Työ on mahdottoman hidasta. Kiinnitin huomiota useaan kohtaan, joista vain muutamaa kommentoin:

Äitini saapui saksalaiseen kylään tapaamaan tyttärensä perhettä. Hän oli tuolloin vasta 56 vuotias.  Asuimme silloin kylässä nimeltä Bendfeld, isossa kalustetussa asunnossa. Odotukseni asumiselta eivät koskaan Saksan aikoina täyttyneet, halusin ja odotin aina parempaa, mitä en koskaan saanut. 

Alle 25-vuotiaana en osannut iloita elämästä ja tunsin itseni vanhaksi.  Seuraavana keväänä lähdin Suomeen tyttäreni kanssa. Olin kesän töissä enkä halunnut palata takaisin vielä kesällä, kun mieheni ja ystävämme ajoivat meitä Suomeen tapaamaan. Kun syyskuussa 1972 juhlittiin Lasse Virenin juoksuja ja voittoja Münchenin olympialaisissa olimme Christina ja minä laivalla matkalla takaisin Saksaan, josta kuitenkin muutimme tammikuussa 1973 lopullisesti Suomeen. Tyytymättömyyden aika päättyi hetkeksi.  Tulevaisuudessa eläminen oli silloin omalta osaltani tosiasiaa. Kurottamista jonnekin, joka karkasi vain eteenpäin.

Kesällä 1980 vierailimme Saksassa ja tällainen joukko sukulaisia oli silloin paikalla. Christina äärimmäisen oikella. Nykyään tuo talo  taustalla on viidakon peittämä.

 

Kirjeessä mainittiin Kipinoisen mummo. Nyt tunnen hänetkin nimeltä ja tiedän jopa vähän enemmän.  Hän oli Olga Maria Kipinoinen s. Riski (29.5.1880 – 7.10.1971).  Hänen aviopuolisonsa Ville Tobiaanpoika Kipinoinen eli ”Tammiko Ville” oli kuollut jo 1962. Molemmat puolisot elivät yli 90-vuotiaiksi. Karjalassa he asuivat äitini kodin naapurissa siellä Kuolemajärven, Seivästön kylän Tammikossa. Heidän tyttärensä poika Aalto Rusi on ollut usein mukana kesämatkoilla Kuolemajärvelle kuten viime kesänäkin.  Olgan ja Villen hauta on Askaisten hautausmaalla, jossa viimeksi poikkesin keväällä 2012, kun palasimme opiskeluuni liittyvältä Ahvenanmaan ekskursiolta. Kohteena Askaisissa olivat Louhisaaren kartano ja Askaisten kirkko. Ja minulle myös hautausmaa, jossa olin ennenkin käynyt.

Uskon, että oman menneisyyden läpikäyminen on monelle raskas asia, koska silloin joutuu katsomaan silmästä silmään asioita, joita ei ehkä haluaisi enää kohdata. Elämää on helpompi elää pitämällä silmät kiinni ja menemällä eteenpäin hurjaa vauhtia.

Instant-elämällä olen blogini alussa ehkä tarkoittanut juuri sitä kiihkeää elämistä ilman sen syvällisempää tarkoitusta. Kun taas itse olen silloinkin ajanut takaa toisenlaista hetkessä elämistä. Loppujen lopuksi tarkoitushan on, että jokainen ajattelee itse. Kaikki on niin lähekkäin, että on aina vaikea tajuta yksityiskohtia, elämän kerrostumat ovat limittäin, lomittain ja päällekkäin. 

Kesällä 1985 tapasimme viimeisen kerran Christinan mummon Saksassa.

Valokuvat vievät mukanaan

Juutun aina välillä tutkimaan valokuvia. Olen maininnut aiemmin, että isäni sotakuvien selvittely on pitkä prosessi siitäkin syystä, että kuvien alla ei ole useimmiten tekstejä. Siksi samanaikaisesti pitää selvittää reittiä, mitä pitkin hän on taipaleellaan kulkenut. Se ei ole mitenkään helppoa myös siitä syystä, että minulle koko sodankäyntiin liittyvä terminologia on hyvin vierasta ja sitä on opiskeltava siinä sivussa. Joka kerta uudelleen, koska ei sellainen tieto pysy kerralla päässä. Lisäksi on tutkittava karttoja, maastoja ja teitä ja kaiken lisäksi palattava sinne yli 70 vuoden taakse, toisenlaiseen maailmaan kuin tämä, missä nyt elämme.

Valkjärvi 15.6.1941. Tai Vilkjärvi siis. Nämä herrat saaneet asua paikallisessa talossa. Isäni vasemmalla ja naiset siis paikallista siviiliväkeä. Eli ihan suomalaisia.

Olen kirjoittanut vanhempieni sotavuosiin liittyen pätkiä useammassa blogissani aina sen mukaan, mikä asia on juuri silloin ollut mielessäni ja tutkittavana. Viimeksi olen kirjoittanut aiheeseen liittyen  27.10.2013 ,jolloin kirjamessuilta tullessa olin joutunut palaamaan isäni valokuvien äärelle ja 27.9.2013, jolloin Tallinnan matkalta palattuani olin lukemassa kirjaa, josta lisää tässä blogissa. Aikaisemmin 10.9.2013 kirjoitin äitini isälleni uudenvuodenyönä 1944/45 kirjoittamasta kirjeestä. Äitini talvisodasta kirjoitin 15.10.2012  ja isäni joistakin sodan vaiheista yritin ottaa selvää 8.2.2013.

Komppania marssilla Valkjärvellä tai Vilkjärvellä 15.6.1941.

Olen varsin hyvin tietoinen siitä, että yhtenäisempi esitys aiheesta olisi paikallaan, mutta se saa vielä hetken odottaa. Itse asiassa se joutuu odottamaan, sillä minä olisin kyllä valmis ryhtymään työhön. Jokin muu, kohtalo, karma on jo pitkään tehnyt parhaansa vaikeuttaakseen tutkimus- ja kirjoitustyötä. Nyt juuri tällä hetkellä minun olisi varmaan kaiken järjen mukaan keskityttävä tekemään ihan muita juttuja. Hirveä kaaos on selkäni takana sekä kuvaannollisesti että ihan konkreettisestikin. Mutta asiahan on niin, että määrään itse, mikä on juuri nyt tärkeää. Olen viime aikoina usein sanonut, eilen viimeksi, että kaikista asioista selviää ja niitä on turha murehtia. Ne ovat vain asioita. Pahinta olivat nuo vuodet, kun vastassani oli ihminen tai ihmisiä.

Suureksi avuksi vanhempieni jatkosodan selvittämiseksi tuli viime kesänä ilmestynyt teos ”Valkeasaaressa läpimurto, jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa”.   Alla esittely teoksen kirjoittajista kustantajan sivulta kopioituna, joka löytyy myös linkin teoksen nimen takaa:

Kirjoittajat

Janne Mäkitalo on yleisesikuntaeverstiluutnantti, sotatieteiden tohtori ja peruskoulutukseltaan pioneeriupseeri. Hänen aikaisemmat julkaisunsa, tutkimustyönsä sekä artikkelinsa ovat liittyneet jugoslavialaiseen sotataitoon, Jugoslavian hajoamissotiin sekä erilaisiin sotilasmerkkeihin. Hän on aiemmin palvellut muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksella pääopettajana.

Jukka Vainio on majuri evp ja peruskoulutukseltaan tykistöupseeri. Hänen isänsä Hannu palveli JR 1:n III pataljoonassa muun muassa joukkueen johtajana. Vainion aiemmin laatimat artikkelit ovat liittyneet pääasiassa Jalkaväkirykmentti 1:n käymiin taisteluihin.

Kirjoittajat ovat päässeet pitämään JR 1:n taistelupaikkaesittelyjä lukuisilla veteraanien Kannaksen matkoilla, saaneet keskustella ja haastatella rykmentin sotureita sekä päässeet perehtymään vuosien mittaan laajaan arkistoainekseen, kirjallisuuteen ja veteraanien julkaisemattomiin sotamuistelmiin.

Olen aina silloin tällöin kahlannut myös SA-kuva-arkistoa, josta olen löytänyt myös jonkun isäni ottaman kuvan. Ne kuvat ajoittuvat aikaan ennen jatkosodan syttymistä, kun JR 1 oli perustettu ja joukot liikkuivat ja harjoittelivat rajan tuntumassa. Hänen myöhemmät kuvansa ovat sitten tulleet omaan valokuva-albumiin.

Tässä kuvassa menemme jo vähän pidemmälle. Ote Jalkaväkirykmentti 1:n 5 komppanian sotapäiväkirjasta kohdasta, jossa isäni sota loppui 17.6.1944 aamupäivällä Kaukjärvellä haavoittumiseen. Komppania hajaantui kahtia, joista toinen osa veneillä ja uimalla Kaukjärven yli, siinä porukassa isä oli mukana . Toinen porukka vetääntyi tien vartta Kaukjärven itäpuolelta Hatjalahden itäpuolelle.. Lähteneet he olivat Halilasta Uudeltakirkolta. 

Jalkaväkirykmentti 1 perustettiin vahvennettuna talvisodan aikaisesta 1. prikaatista. Isäni sotilaspassin ja muusta materiaalista kuten valokuvista tekemäni päättelyn mukaan hän on ollut Reserviupseerikoulun kurssilla 49, joka on pidetty Niinisalossa 19.09.1940–31.01.1941. Wikipedian mukaan kurssilta on valmistunut 975 upseeria. Se jälkeen hänet on 1.2.1941 siirretty joukkueenjohtajana 1 Prikaatin 6 komppaniaan, joka on vaihtunut 7.6.1941  JR1:n  4 komppaniaksi. Koska isäni joutui vasta 7.12.1939 jo talvisodan sytyttyä varusmieskoulutukseen, jätän varhaisemmat vaiheet, joita eräässä aiemmassa blogissani pähkäilin myöhemmin tutkittavaksi. Niiltä ajoilta lienee kuitenkin melko runsaasti valokuviakin.

Myös äitini, silloin Helvi Sirkiän nimellä palkattiin kantahenkilöstöön kuuluvana lottana rykmentin palvelukseen 15.6.1940 (rintamapalvelustunnushakemus). Hän oli II pataljoonan palveluksessa, joten hänen tiensä aika hyvin tulee selville isäni taipaleen mukana. Mainitsemastani teoksesta löytyy sivulta 201 valokuva, joka on näkynyt aiemmissa blogeissani. Siinä äitini on lottatoveriensa kanssa joulunvietossa siellä jossakin.

Tutkin vihdoin tarkemmin mainitsemiani SA-kuvia, jotka löysin hakusanalla Siukola. Olin ihmetellyt kuvien päiväystä 15.6.1941 Valkjärvi. Tuohon aikaan jatkosota ei ollut vielä syttynyt. Valkjärvi-niminen paikkakunta oli kaukana Karjalan kannaksella. Kun lukee tarkkaan JR 1:n historiaa, selviää, että isäni ottamissa kuvissa on kysymyksessä on Vilkjärvi tai Valkjärvi, molemmat järviä kun lähdetään Lemiltä kohti rajaa.  Vilkjärvi on isompi järvi ja löytyy myös paikannimenä. Kuntien yhdistämisen jälkeen Vilkjärvi näyttää kuuluvan Lappeenrantaan. Edellä mainitsemani kirjan sivulta 39 löytyy kartta, jossa on tekstinä "Vahvennetun prikaatin ryhmitys 15 kesäkuuta 1941. Komppanioiden numerointi on korjattu vastaamaan JR 1:n numerointia". Sieltä löydän juuri noilta paikkeilta merkinnän 4.K + Krh.j + kk.  Varsinaiset sotatoimet alkoivat kesäkuun loppupuolella. Niiden tutkiminen jääköön toiseen kertaan.

Isäni valokuviin  SA-kuva-arkistossa olen jättänyt korjaavat kommentit.  Kuvien takana on mahdollisuus lähettää kuviin liittyviä lisätietoja. Olin vähällä laittaa kuvat ja tiedot myös Facebookin SA-kuvat-sivulle. Päädyin kuitenkin ikiomaan vaihtoehtooni, käsittelen asioita omassa blogissani.

Olisipa kiva joskus ajella tutustumassa noihinkin paikkoihin ja Lemin Kantturaniemeen, jossa jalkaväkirykmentti 1:stä perustettiin tuolloin kesäkuussa 1941. Aika lähellä liikuin ystäväni Tarjan, hänen koiransa Rexun ja tyttärentyttäreni Annan kanssa, kun 2005 kiertelimme Lappeenrannassa ja yövyimme Huhtiniemen leirintäalueella. 

Huhtiniemessä 6.7.2005. Ajoin tuolloin vuokra-autoilla.

”Viimeiseen asti – veljeä ei jätetä” on nimeltään Sotainvalidien Rengon osaston 70-vuotishistoriikki, jonka on kirjoittanut Raakel Henttonen. Tuohon julkaisuun pyydettiin myös isäni osalta valokuvia. Hän toimi sihteeri/rahastonhoitajana yhdistyksessä vuosina 1979 – 1987. Olikin mielenkiintoista lähteä Renkoon kirjan julkistamistilaisuuteen. Se pidettiin Rengon itsenäisyyspäivänjuhlassa 6.12.2013 Rengon seurakuntatalossa. Osallistuimme sisareni Heljän kanssa sekä jumalanpalvelukseen, seppeleen laskuun kaatuneiden muistomerkille ja juhlatilaisuuteen. Tapasimme monia mielenkiintoisia paikkakuntalaisia, vanhoja ja nyt uusia tuttavuuksia.  Ehkä ensi kesän retkillä lapsuuden maisemiin, voimme uudelleen kohdata heitä ja saada arvokasta tietoa jopa paikkakunnan historiasta. Jo lyhyet keskustelut pöydässä selvittivät täälläkin pähkäilemiäni asioita tai toivat jatkuvuutta muinaisen kotikyläni historiaan.

Juttua riitti, toki muun ohjelman lomassa.

Tämä siitä, että aikomukseni oli alunperin uneni siivittämänä kirjoittaa niistä lukemattomista tuntemattomista naisista, joita tapaan tutkiessani sukujani. Mitä tietoa heistä on jäänyt nykypolville, jos he ovat eläneet nuhteettomasti kuten useimmiten ovat?  1700-luvun naisista ei usein ole jäänyt nimeäkään. Naisten kautta minäkin liityn niihin sukuihin,joiden sukuseuroissa olen mukana.

Muistutan kaikkia siitä, että on edelleenkin tärkeää tallentaa historiaa, myös erityisesti tämän hetken historiaa, omaa historiaamme, sillä sitä ei ole kukaan meidän jälkeemme kertomassa. 

Anna Lappeenrannassa 7.7.2005.

Muistin viemänä

Jo herätessäni tai jopa aiemmin yöllä havahtuessani hetkeksi hereille tiedän, että aamulla alan kirjoittaa blogia.  Tosin siinä melko usein käykin niin, että kirjoittaminen keskeytyy syystä tai toisesta eikä kirjoitustuokiosta tule lyhyttä ja nopeaa. Enkä edes osaa olla lyhyt ja nopea. Vanhemmiten saattaa kyllä tulla lyhyemmäksi kooltaan, mutta se on toinen juttu.

Joskus nuorempana olin  hyvin nopea, nopea sekä liikkeissäni ja kulussani. Se juolahti mieleeni eilen, kun iltapäivän hämärässä kiertelin korttelia Pohjois-Töölössä oltuani liian aikaisin paikalla ennen menoani Nordean eläkeläisten yhdistyksen Evergreenin tapaamiseen Töölön palvelutalolle. Matka kotoani maalta kaupunkiin meni sukkelasti, mutta kävellessäni huomasin kaikkien ihmisten ohittavan minut.  En osaa enää kävellä nopeasti.

Katselin kauhuissani valokuva-albumieni määrää. Kesällä 1949 ei sellaisia huolia vielä ollut.

 

Sitä vaan on pikku hiljaa viimeisten kymmenen vuoden aikana tullut opeteltua hitaan kävelyn taito.  Siihen minua ovat johdattaneet myös valokuvaus ja ympäristön tarkkailu. Kun kulkee nopeasti, ei kyllä näe edes ympäristöään.  Se on vähän sama, kun vain juoksisi elämän halki.  Kiinnittymättä mihinkään. On vähän hassua kirjoittaa seuraava lause: Minulla ei ole enää aikaa olla nopea. Niinhän se menee.

Oikeastaan tässä kohtaa tuli halu kirjoittaa eräästä matkasta, johon liittyi sekä hidas valokuvaaja että rajojen rikkoja samassa persoonassa. Mutta yhtä kaikki sehän jatkuu tänäkin päivänä. Menen omia teitäni edelleenkin, eksyn välillä ja eksyessä löydän jotakin uutta. Liikkeelle lähtiessäni ajatukset ovat nopeita ja vievät usein jo tulevaan. Nykyhetkessä mennyt ja tuleva kohtaavat sulassa sovussa. Nykyhetkeä eletään ja rekisteröidään siinä samalla asioita.  Selvänäköisyys on kyllä vanhemmiten lisääntynyt.  Ovatkohan muut huomanneet itsessään saman vanhetessaan?

Töölön ala-asteen rakennus Sibeliuksenkadulta päin.

Tältä näytti Ateneumin takana kesäkuussa 1966.

 

Kiertäessäni korttelia olin paikoissa, joissa olin liikkunut paljonkin kauan sitten.  Kun muutin Helsinkiin lähtemällä sinne kotoani vanhempieni ystävien mukana täysin ex tempore syksyllä 1966, olin kadottanut jo yhteyden lukioaikaisiin ystäviini.  Olimme edellisenä keväänä päässeet ylioppilaiksi ja se vuosi oli ollut suurien muutosten aikaa ja kasvamista aikuisuuteen.  Alkukesästä vietin kaksi viikkoa pääsykokeissa, mutta en onnistunut pääsemään siihen ainoaan opiskelupaikkaan, johon halusin.  Toivoin pääseväni opiskelemaan valokuvataidetta ja pyrin Taideteollisen korkeakoulun valokuva- ja elokuvataiteen osastolle. Kouluhan toimi silloin nykyisen Ateneumin taidemuseon tiloissa. En päässyt myöskään mihinkään omia vaatimuksiani vastaavaan työpaikkaan. Siksi päätin lähteä Helsinkiin, koska en kestänyt kotona lorvailua. Tosin jouduin aluksi asumaan Lehtosen pariskunnan kotiin Vartiokylään, kauas keskustan ulkopuolelle, itäiseen Helsinkiin. Olin ollut siellä aiemmin lapsena muutaman kesäisen viikon.

Sääli, etten valokuvannut silloista ympäristöä, koska niin valtavan muutoksen alue on kokenut siten 1960-luvun. Täältä Stadin taivaan alla - sivustolta  löytyy runsaasti valokuvia Helsingistä vuosina 1969 – 1987, jolloin olin jo poissa Helsingistä. Jos voisin kulkea aikojen läpi takaisin, palaisin Helsinkiin  syksyllä 1966  kameran kanssa ja kuvaisin ne kaikki kohteet, joita olen usein ajatellut, etsinyt muualta ja yrittänyt palauttaa mieleeni. Ajatelkaa vaikkapa, että  Itäkeskuksen suuri ostoskeskus lainehti silloin peltona, jossa kasvoi ehkä kaalia.

Luokkaretkellä Porissa keväällä 1963. Tässä kolme ensimmäistä oikealta ovat jutussa maitsemani koulukaverit, joiden luokse muutin asumaan. 

 

Saman syksyn aikana kouluaikaiset ystäväni tavoittivat minut. He tulivat vierailulle Vartiokylään, kun itse samanaikaisesti olin etsimässä töitä. Siihen aikaan töiden saanti ei ollut mitenkään helppoa. Pääsin kyllä kahdeksi kuukaudeksi jouluapulaiseksi Stockmannin tavarataloon, paperiosastolle, joka silloin sijaitsi tavaratalon ensimmäisessä kerroksessa.  Muutin myös samoihin aikoihin tavattuani ystäväni heidän luokseen  Runeberginkadulle, aivan lähelle Mannerheimintien ja Runeberginkadun risteystä. He kaikki kolme asuivat alivuokralaisina yhdessä suuressa huoneessa isossa asunnossa kahden ikuisen naisopiskelijan kanssa. Muutin nukkumaan patjalle heidän huoneensa lattialle.

Kun kahden kuukauden pesti tavaratalossa loppui, pääsin melko pian sen jälkeen Pohjoismaiden Yhdyspankkiin sen organisaatio-osastolle sihteerin apulaiseksi ja tuuraajaksi.  Eli olin pankissa, joka tuntui maalaistytöstä hirveän ruotsalaiselta, vieraalta ja kaavoihin kangistuneelta. Kun hyvästelin työtoverini syksyllä 1967 lähtiessäni yliopistoon opiskelemaan, en kuvitellut, että myöhemmin vuodesta 1975 alkaen aina eläkkeelle lähtööni saakka työskentelisin tuossa samaisessa pankissa. Pankin nimi vaihtui jo 1975 Suomen Yhdyspankiksi ollen useiden fuusioiden jälkeen eläkkeelle jäädessäni suuri pohjoismainen pankki Nordea.

En muista tarkalleen, milloin muutin  yhden näistä ystävistäni,  Leenan kanssa  Runeberginkadulta Munkkiniemeen, mutta taisimme jo seuraavan kevään 1967 asua siellä alivuokralaisena. Eipä muuttaminen siihen aikaan vaatinut paljon mitään. Ei ollut tavaroita eikä huonekaluja. Asunnot olivat useimmiten kalustettuja alivuokralaissuntoja.

Kymmenen vuotta myöhemmin 1977 palasin Töölöön saatuani pankin vuokra-asunnon Ruusulankadulta.  Ympyrä oli kerran taas sulkeutunut. Olin Helsingin jälkeen kiertänyt Saksan, Rengon, Riihimäen, Espoon kautta takaisin Töölöön ja pari vuotta aiemmin jo takaisin samaan pankkiin, josta lähdin aikanaan melkein ovet paukkuen.  Ihmeellistä uskollisuutta!

Kävimme kesäisin ahkerasti uimassa. Lehtoset Helsingistä vierailivat usein meillä. Tässä he ja äitini keskellä kesällä 1957. Voisin selvittää tarkan päivämääränkin, mutta jääköön.

 

Jotenkin vaan eilen tuntui oudosti siltä, että olin astunut takaisin menneisyyteen. Ohitin kotejani, tyttäreni koulun.  Mietin, tekisinkö asioita toisin, jos voisin palata tämän hetkinen tietämys mukanani siihen aikaan. Eilisen päivän muut kohtaamiset olivat myötävaikuttamassa ajatteluuni. Oli omituista kävellä pimeässä iltapäivässä toisaalta menneisyys toisessa kädessä ja tulevaisuus toisessa, sillä ajattelin samalla tulevia retkiä ja sitä, miten minun oli alettava vihdoin treenata jalkojani ja kehoani kulkemaan jälleen entistä pitempiä matkoja.

He kävivät meillä jo aiemmin samana keväänä 1957 ja teimme retken kalliolle. Pati oli saanut punaisen myssyn. Minä keikistelen etualalla.

Palvelutalon sali oli tupaten täynnä pankkini eläkeläisiä. Siellä suoraan sanoen tapaa melkein ”haamuja” menneisyydestä. Kaikista yllättävintä on, että suurin osa näistä on iättömiä ja ajattomia ja täysin samannäköisiä ja  -kokoisia kuin silloin muutama kymmenen vuotta taaksepäin.  Hyvin säilynyttä porukkaa.

Kuukausikokouksen luento kosketteli muistisairauksia, niiden syitä ja keinoja ehkäistä ja siirtää sairauden alkamista. Mitään uutta tietoa esitelmä ei tuonut ja yllättävää oli oikeastaan vain se, että kymmeneen vuoteen ei ole jo alkaneen sairauden  hoidon suhteen löydetty mitään uutta. On selvää, että muistin vaurioutumiseen on monta syytä.  Ne johtavat sitten dementiaan. Ongelmat tulevat  eri tavalla näkyviin ja ihmisillä on tapana peitellä niitä aivan liian pitkään eivätkä ystävätkään uskalla puuttua asiaan.

Koen omituiseksi sen, että yleensä eniten korostetaan ihmisiä tekemään muistisääntöjä, -listoja ja reitittämään asioita muistissaan.  Minusta muisti on itse kunkin kohdalla paljon salaperäisempi asia. Lapsuuden jälkeen olen kokenut hyvin vaikeaksi oppia mitään ulkoa, ainoa keino on oppia opettelemalla jokin suuri kokonaisuus muistettavan asian ympäriltä. Hyvää neuvoissa on se, että opiskelu, sosiaalinen media, osallistuminen ja ylipäänsä aivojen rassaaminen ovat hyviä juttuja. Pään kolauttaminen kuten vaikkapa jääkiekossa on todella raskauttava tekijä, olisiko ollut, että 80 prosenttia entisistä jääkiekkoilijoista tulee kohtaamaan ikääntyessään muistiongelman.

Mietimme usein sisareni ja minä, miten löytäisimme Seppo ja Merja Honkasen, kyläkauppiaan lapset, joiden kanssa lapsena leikimme. Vanhempamme ystävystyivät heidän vanhempiensa Sulo ja Vieno Honkasen kanssa ja ystävyys jatkui myös sen jälkeen, kun he siirtyivät muistaakseni muualle (Hauholle?) kaupanpitäjiksi. Tässä kuvassa sisareni Päikki ja Raija kilpailevat Sepon suosiosta. Oletan, että Honkaset olivat kuvaa ottaessani vierailulla jo pois muutettuaan.

 

Lukijani saattavat muistaa, että olen silloin tällöin pohtinut tätä asiaa, varsinkin kun olen käynyt tapaamassa ex-anoppiani hoitokodissa.  Hänen kohdallaan kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen, kuinka hän toisteli samoja asioita. Usein ne olivat huomioita säästä tai ajasta, aina uudelleen ja uudelleen. Hän ymmärsi silloin vielä hyvin, että jotakin oli tapahtumassa.  En tajunnut, että hän oli jo pitkään käyttänyt unilääkettä nimeltä Imovane.  Käyttö oli lipsahtanut liikakäyttöön ja se toimi myös päivisin. Hän oli tullut lääkkeestä riipuvaiseksi, koska hän sai siitä hyvän olon. Jälkikäteen muistan joitakin puhelinkeskusteluja, en aiheesta vaan lääkärille menosta tai lääkärin pyytämisestä kotiin. Koska mitään keskitettyä rekisteriä ei ollut, uudet lääkärit määräsivät helposti lisää samaa lääkettä. Kun läheisemmät omaiset sitten ymmärsivät liikakäytön pari vuotta myöhemmin niin muisti oli jo niin murentunut, että mitään ei ollut tehtävissä. Tiedän, että ei ole minun asiani tehdä diagnooseja kuten tässä olen tehnyt. Vanhemmiten sitä vaan alkaa kiinnittää kaikkiin tällaisiinkin asioihin huomiota ja oppia niistä, sillä tiedämme todella hyvin, että joudumme aikanaan selviämään entistä enemmän yksin vanhuuden tuomista ongelmista. Viittaan tällä myös siihen, että katsokaa myös tarkkaan, mitä myrkkyjä lääkkeiden nimissä suuhunne pistätte. 

Saatan olla kirjoittanut jo aikaisemmin ainakin osittain samoista asioista. Kun vanhan blogini tarinat menivät, muistini meni myös siltä osin totaalisen sekaisin. Ilman hakemistoa niitä vanhoja juttuja on vaikea kaivaa mapeista esiin. Päiväys tiedostossa tietokoneella ei myöskään kerro kaikkea, mutta on apuna. Hakemistot ja tunnisteet ovat siis hyviä. Myös samat valokuvat saattavat tulla usein esitettyä, koska Google ei tietääkseni anna tehdä omia hakemistoja blogiin lisätyille kuville. Kaikkea ei edes tarvitse muistaa.

Piia ja Christina, kaverukset Helsingin Töölössä, löysivät toisensa uudelleen Facebookissa.

Kirjojen rakastaja

Kuten ehkä tarkkaavainen lukija on huomannut tai ymmärtänyt rivien välistä, olen tekemässä entistä syvällisemmälle luotaavaa puhdistusta elämässäni. Siihen sisältyy myös runsaasti tavaran vähentämistä, jota tosin olen yrittänyt tehdä jo muutaman vuoden.  Viime blogissani taisin mainita, että olisi ollut helpompaa lähteä kodista vain käsilaukku kädessä ja jättää mennyt elämä taakseen. Niinhän olin tehnyt pari kertaa aiemmin. Mutta eihän sekään ihan niin yksinkertaista ole ollut, ei ainakaan tavaran suhteen.

 

Ehkä joku siskoistani voisi haluta tämän kuluneen, osittain irtosivuisen ja värjätyn kirjan "Suomen kansan satuja". Se on julkaistu Osakeyhtö Valistuksen toimesta Helsingissä 1950. Sadut on nuorisolle kertonut K. Merikoski. Kuvituksen on tehnyt Erkki Tuomi ja somistuksen Heikki Paaer. Me olemme värittäneet kuvat. Alkuteksti viittaa, että teos on tehty jo 1947.

 

Tavarasta ei taida aina niin helpolla päästä eroon. Ne saattavat seurata perässä. Ensimmäisen eroni jälkeen tavaroita tuli myöhemmin muiden mukana Saksasta saakka. Toisen kerran jälkeen jouduin vuosia myöhemmin olemaan tyhjentämässä taloa, josta olin lähtenyt melkein kymmenen vuotta aiemmin. Entinen mieheni oli jättänyt sinne minulle kuuluneita esineitä, kirjoja ja papereita. Olin myös pariin otteeseen tyhjentämässä nuorimman sisareni koteja ja pelastin roskikseen menosta vuodevaatteita ja verhoja ja jopa huonekaluja itselleni.  Kun poikani muutti kotoa pois, minulle jäi hänen esineitään ja papereitaan.  Isäni kuoltua, kun seuraavana kesänä lapsuudenkodissani poltettiin vanha rakennus, keräsin sieltä talteen omat vanhat kirjeeni ja muuta siskojeni ja minun jättämää paperitavaraa jätesäkkeihin myöhemmin tutkittavaksi. Äitini kuoltua neljä vuotta myöhemmin tyhjensimme sisareni kanssa vanhempiemme asunnon. Olin kiinnostunut vain heidän säilyttämistään papereista, valokuvista ja joistakin kirjoista. Näistä paperitavaroista muodostuikin sitten joskus mainitsemani aarrelaatikko. No, niitä on kyllä aiheeseen liittyen useampi ja osa on siirtynyt mappeihin. Kun lähetin viimeisimmän elämänkumppanini pois yhteisestä kodistamme, mahdottoman paljon tavaraa lähti hänen mukanaan talosta sisältä ja pihalta. Kuukausikaupalla pakkasin sitä ensin laatikoihin ja lopulta laatikoiden loppuessa jätesäkkeihin. Vieläkin on tallella omieni joukosta keräämiä esineitä ja valokuvia, joita olen säilyttänyt häntä varten.

Vähän laihanlainen ja huonossa hoidossa ollut?

 

Jäin asumaan yksin ja osa kaikista noista tilanteista, omista tai muiden elämänmuutoksista kertynyttä tavaraa on edelleen tallella.  Nyt on aika tehdä päätöksiä.  Jäin miettimään sitä, miksi omista tavaroista on osittain kaikkein helpointa luopua. Monet kirjat pistävät pohtimaan.  Mitä muiden jättämät tavarat kantavat mukanaan, mitä erityistä on kirjoissa, joista koko maailma on pikkuhiljaa luopumassa. Miksi säästän kirjeitä ja lehtileikkeitä?

Vanhojen tavaroiden kanssa ei jaksa joka päivä touhuta. Aina silloin tällöin otan jonkun laatikon läpikäytäväksi ja saankin  sen usein tyhjennettyä. Tämän hetkinen tilanteeni odottaessani vesivuotovahingon seurauksia, tekee tilanteeni tosi hankalaksi, koska suurin osa ”omaisuudestani”  pitää ehkä tallentaa jonnekin varastoon. Tässähän minusta kehkeytyy ajan kanssa oikein asiantuntija?

Kasveistakin on aika päästä eroon. Onneksi olen niitä jo vuosien mittaan karsinut runsaasti. Eräs kasvi on levinnyt vuosien mittaan kahteen isoon altakasteluruukkuun. Kasvit ovat kasvaneet  pituutta toisen yltäessä lopulta ainakin tuonne 4 metriin sen ollessa sijoitettu olohuoneen korkeimpaan kohtaan. Olen tarjonnut pienempää noin 3 metristä muille, mutta eipä ole kelvannut.  Nyt tyttärentyttäreni Anna suostui sen ottamaan. Ryhdyimme eilen toimeen. Katkaisimme latvan  ja pistimme sen ruukkuun joskus aiemmin katkaisemani latvan viereen kasvamaan, koska nyt se oli joutumassa matalampaan huoneeseen. 

 

Tänään vein kasvin Annalle. Mutta mitä teen toiselle? Yritin selvittää kasvin nimeä ja se on jokin versio tuoksuvasta lohikäärmepuusta, tuoksutraakkipuusta (Dracaena fragrans), joka kasvaa luonnonvaraisena länsi-Afrikassa. Se on joka tapauksessa mahdottoman helppohoitoinen kasvi, ainoa ongelma on tuo julmettu pituuskasvu. Luonnonvaraisena kun se kasvaa kuusi metriäkin korkeaksi.  Jostakin työpaikalta SYP:n aikaan olen oksan aikanaan ottanut mukaani.

Itse asiassa aloitin kirjoittaa tätä, kun tarkastelin autotallin tiloja ja siirtelin osaa tavaroista syrjään saadakseni vietyä sinne lisää laatikoita. Kirpputorille menevien esineiden pitää olla jatkossa helposti saatavilla. Nappasin mukaani yhden kirjalaatikon, mutta juutuin heti ensimmäiseen sieltä nostamaani pehmeäkantiseen kirjaan.  ”Summan savut”. Mitä tähän nyt sanoisi? Vanhempani kulkevat vieläkin rinnallani.  Ja taitaa rinnalla nyt kulkea myös heidän sukujensa lisäksi vieläpä noiden kaukaisten kylien asukkaat ja sotilaatkin, jotka ovat puolustaneet maatamme.

Pehmeäkantinen pokkari  lienee kulkenut isäni mukana sotataipaleella.Kirjan on kirjoittanut K.A. Järventaus  , 1896 syntynyt, ollut Puolustusvoimien palveluksessa upseerina sodan aikana  ja myöhemmin toiminut pappina.  Hän oli mukana Kuolemajärven Summassa talvisodan aikana 1939-1940 ja kirjoittanut jo 1940 julkaistun muistelmaromaanin aiheesta ”omistaen sen Summan Suokannan lohkon ”Lylyn”, ”Kissan” ja ”Lukon” tukikohtien vielä elossa oleville sankareille ja etenkin niille, jotka nyt raajarikkoina vaeltavat elämänsä keskipäivän kirkkautta kohti kuin myöskin niille, joille talvisen taistelun tiimellyksessä aukeni isänmaan povi.” Alkulauseen, jossa hän viittaa ”omaan sisäisen äänensä pakkoon piirtämään jotakin näkyvää tuosta kohtalokkaasta ajasta – kauneimmasta tarusta isänmaan puolesta” Järventaus on allekirjoittanut Jaalan Rautkoskella kesäkuussa 1940.  Enhän ainakaan voi tuosta kirjasta aivan vielä luopua.

Ensimmäisen kerran pääsin käymään Summan suomalaisten pystyttämällä muistomerkillä ja siinä vieressä olevalla aidatulla  tuntemattomien sotilaiden hautausmaalla heinäkuussa 2008. Kuvassa sisareni Heljä ja pikkuserkkuni Hilkka tutkimassa aluetta.

Voitte uskoa, että karsintatehtävä on vaikea, mutta ei ihmiselle ainutlaatuinen.  Jos minulla on omaa tehtävää toteutettavana, niin entä ne kaikki sanomat, joita kirjat ja paperit kuljettavat minun eteeni ottaessani ne esille?  Onneksi on paljon  kirjoja ja esineitä, jotka eivät herätä tunteita. Tällaisia yksinkertaisia ajatuksia kiersi päässäni tänään.

Milo tänään.

Puita ja muistoja

Minulla on enemmän muistoja kuin tuhatvuotiaalla - J'ai plus de souvenirs que si j'avais mille ans - I have more memories than if I'd lived a thousand years.  

Päivät hurahtavat käsistä eikä minulla koskaan riitä aika toteuttamaan niitä kaikkia asioita ja ideoita, joita singahtelee  sekä omien että muiden muistojen takaa. Tähän päivään.  Silloin tällöin mietin, voisinko koskaan enää sellaisessa ympäristössä, johon saatoin nuorempana ja aika ajoin myöhemminkin kaivata. Luostari, pieni kylä kaukana kaikesta, vieras maa. Toisaalta yksinäisyys ja yksinolo ovat nykyään rakkaita ystäviäni ja antavat minulle mahdollisuuden keskittyä niihin asioihin, jotka ovat minulle mieluisia.  Yhteys muuhun maailmaan on tänä päivänä mahdottoman helppoa. Tosin suurin osa tuntemistani ihmisistä on sen yhteyden ulkopuolella joko omasta tahdostaan tai syystä, etteivät omista tietokonetta, läppäriä, tablettia.  Osalle taas uudet sovellukset ovat liian vaikeita omaksua, sähköpostikin tuottaa suuria ongelmia. Silloin ei ole muuta keinoa kuin soittaa tai kirjoittaa.

Ivan Shishkin (1831-18989  Ruispelto. 1878. Tretjakov Galleria. Moskova

Soitankin kun minulla on asiaa. En jaksa turhaan rupatella niitä näitä puhelimessa. Toki teen sitäkin, mutta yleensä aiheen ja syyn ohessa. Töissä käytin vuosikaudet hyvin paljon sähköpostia, mutta vaikka oli kuinka huolellinen kirjoittaessaan, jo silloin huomasi, että ihmisten lukutaito oli huonontunut. Jouduin usein sanomaan soittajalle, että asiahan oli jo sähköpostissa.  Sähköposti säästi arvokasta työaikaa muuhun tärkeämpään ja nykyään se on joka puolella entistä enemmän käytetty menetelmä. Jos on kiireellistä asiaa, silloin soitetaan.

Merja Kalenius. Tammen juurella. 2006. Kuolemajärvi, Seivästö. Tammikon ulkoilmamuseo. Venäjä (entinen Suomen Karjala)

Monen edelleen vihaama Facebook, on loistava systeemi. Hyvää on myös se, että kaikki ovat siellä omalla nimellään eikä jollakin nimimerkillä, jonka taakse voi piiloutua.  Sieltä voisi löytää enemmänkin kavereita, jos he saisivat liitettyä profiiliinsa kuvan itsestään.  No, menee varmaan runsaasti aikaa, että olemme niin pitkällä, että ”ällöttävä naamakirja” omaksutaan laajemmalti. Nuorisohan on kuulemma jo sen hylkäämässä?

Taneli Eskola Hämeenlinnan Verkatehtaan korttitapahtumassa 11.9.2010.  Tämän kuvan yhteydessä en voi olla mainitsematta, että taustalla hymyilee toinen korttitaiteilija Päivi Mansikka-aho, jonka kanssa keskustelimme hetken. Kävi ilmi, että hänen juurensa ovat Tuusulassa, sieltä kirkon kulmalta (s. Yli-Antola) , jossa  minäkin olen aikoinaan asunut.

Aloin taas kirjoittaa tylsiä itsestäänselvyyksiä.  Anteeksi. Poikkesin eilen nopeasti Helsingissä kiertämässä Sinebrychoffin taidemuseon ”puut ovat runoja”-näyttelyn.  Vihdoin. Monta näyttelyä jää auttamatta väliin, mutta tämä piti nähdä.  Olinhan jo kerran viime kesänä sinne menossa. Näyttely on auki enää ensi viikon, joten olikin korkea aika singahtaa Helsinkiin.  Näyttelyssä on hienosti koottu vanhoja grafiikan vedoksia ja joitakin maalauksia neljän valokuvataiteilijan teosten rinnalle. Vanha idea sinänsä kun itsekin olen usein aikanaan innostuessani rinnastanut omia valokuviani jonkun taidemaalarin teoksiin.  Myös aihe luonto ja erityisesti puut koskettavat aina.  Taneli Eskolasta olen kirjoittanut aiemminkin eli 9.9.2012.  Tähän blogiini liitän pari vanhempaa kuvaa tapaamisista. Kunnioitan häntä erityisesti siksi, että vaikka hän on tohtoriksi väitellyt tutkija, hän kuitenkin tekee valokuvistaan postikortteja ja käy esittelemässä niitä postikorttimessuilla.  Meillä kun on tapana eristää taiteet ja tieteet omaan lokeroonsa korkeakulttuuriksi. Hyppäyksiä jopa eri tieteiden välillä saati niistä ulkopuolelle harrastusmaailmaan pidetään kyseenalaisina.  Minä olen myös tuntenut kokeneeni aikoinaan sanoiksi pukematonta halveksuntaa eri tilanteissa postikorttieni takia. Nyt ne ovatkin jääneet taka-alalle. Tosin tällainen taidenäyttely teki jälleen kerran omista ideoista ja haaveista läheisempiä. Sen seurauksena tuli tämäkin kirjoitettua, laihana lohdutuksena.

Olen sattumalta kuvannut tuolla alempana mainitsemallani  Loviisan vierailulla kirjasta samaa Shishkinin maalauksen kuvaa, jonka toisaalta myös sattumalta valitsin tänne ennen kuin kävin selaamassa kuvani.

Materiaalia kyllä löytyy ja aina voi aloitella niitä uusia projekteja. Tässä kirjoituksen lomassa kopioin valokuvakansioitani uudelle Seagate Backup Plus Drive-nimiselle ulkoiselle 1 teratavun (TB) kovalevyasemalle, jonka sain lopulta tilaamani pienemmän 500 gigatavun (GB) tilalle samaan hintaan, kun kuukausien odottelun jälkeen tuota toista ei saatu toimitettua.  Taidan saada nyt kaikki valokuvani, joita lienee useita satojatuhansia kopioitua tuolle uudelle asemalle.  Nyt niitä on usealla ulkoisella kiintolevyllä ja etsimiseen menee joskus aikaa. Menee varmaan jatkossakin, mutta nyt voin keskittää haun yhteen laitteeseen. Jos ne nyt lopulta kaikki mahtuvat siihen....

Taiteilija Nissinen heiluttaa meille jäähyväiset.

Männyt, tammet, koivut, omenapuut, kuvia niistäkin riittää. Sinebrychoffilla oli siis valokuvien joukossa inspiroivaa vanhempaa taidetta mm. valtavan suuri hiilipiirros venäläiseltä Ivan Shishkiniltä. Piirros kuvasi tuulen kaatamia puita. Shishkin toi mieleeni kaikki hänen hienot puumaalauksensa, jotka ovat aina koskettaneet minua, metsien ja puiden rakastajaa.

Mieleeni tulee aina myös vierailu Loviisassa pikkuserkkuni Helmin kanssa. Olimme tutustumassa Galleria Theodorissa erään valokuvaajaystäväni ja hänen miehensä taidenäyttelyyn Loviisan keskustan tuntumassa. Koska olimme jo sinne saakka menneet, halusimme nähdä enemmän. Riitta Nelimarkan Bongan linna oli suljettu, mutta gallerian pitäjä neuvoi meidät kaupungin ulkopuolelle. Sieltä löysimme taiteilija Kai Nissisen valtakunnan. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan talossaan, joka aikoinaan oli ollut viinatehdas.  Talossa oli vaikka mitä katsottavaa ja tutkittavaa  ja taiteilijalla vaikka mitä kerrottavaa ja meillä kysyttävää. Hänen tyttärensä sattui olemaan Tuija Reinikainen, joka asui Tuusulassa ja on nykyään Tuusulan kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tyttären keramiikkatöitä oli kaupan yhdessä talon monista huoneista ja kerroksista. Kumman paljon muuta vielä samana päivänä ehdimme, sillä ajoimme sieltä Anjalankoskelle, jossa vein Helmin veljensä luo ja menin tätiäni Kerttua tapaamaan.  Oli valoisa toukokuun päivä ja meillä riitti kummasti energiaa.

Pysähdyimme jopa paluumatkalla Ahvenkoskella, maisemassa, jota ei enää ole. Lopuksi vein Helmin vielä Pasilaan juna-asemalle. Shishkin liittyi tuohon käyntiin, koska taiteilija oli jossakin vaiheessa opiskeluaan (oletan) kopioinut tämän teoksia ja juutuin erään kopion äärelle sitä valokuvaamaan ja vertaamaan kirjassa olevaan kuvaan.

Olipa silloin ihana kevätsää!

Retkipäivän jälkeen aloimme suunnitella näyttelyä Loviisaan, mutta loppujen lopuksi päätimme toisin. Aivan hyvä niin, sillä pian tuon retken jälkeen kesäkuussa 2009, suuret muutokset omassa elämässäni odottivat minua keskittymään niihin. Näyttelyiden aika oli toistaiseksi ohitse.

Mutta puut. Kun nyt selailin valokuviani, näen, että minullakin on valtavan paljon kuvia puista. Mutta näin komeata kokoelmaa ei suomalaisista puista saa. Mutta eikö asia ole enemmänkin niin, että tehdään vaan omia kokoelmia ja projekteja omista valokuvista, vaikke ne eivät ehkä vedä vertoja kaikille, usein nykyään jopa käsitellyille, liian räikeille valokuville, joita Internet on pullollaan?

Muuten tuo aamulla päässäni soiva runon alku, jolla aloitin tämän postauksen, oli todella Charles Baudelairelta, rappion runoilijalta, nuoruuteni rakkaudelta. Mutta en löytänyt sitä vanhasta Pahan kukkia - käännöksestä.  Muistutan vielä, että alleviivatuista kohdista pääsee tutustumaan tarkemmin kohteeseen.

Ivan Shishkin. Tammia Vanhassa Pietarhovissa. 1891. The Museum of Academy of Arts. Pietari.

Pyrkimys omaan itseen

Ehkä minun tehtäväni on myös hiukan opettaa joitakin kanssakulkijoita, mutta vain asioissa, jotka koskettavat minua itseäni ja jotka olen kokenut.  En ryhdy sellaiseksi kaiken tietäväksi ja osaavaksi, joita keskuudessamme on aivan riittävästi.  Oman neuvomiseni, siksi sitä on parempi kutsuakin, perimmäinen ajatus on siinä, että saisin yhdenkin ihmisen ajattelemaan asiaa oman kantansa lisäksi toisen näkökulmasta. Asia on juolahtanut jo pariin otteeseen mieleeni kuukauden aikana, joten ei ole mitenkään pahasta, jos ajattelen sitä hiukan pidemmälle.

 

Olen tässä  joulun aikaan ja erityisesti nyt vuoden vaihteessa mennyt nukkumaan luvattoman myöhään,  usein kellon ollessa reilusti yli puolen yön.  Illan suussa olen innostunut tutkimaan elämää Karjalan kannaksella, kirjoittamaan aiheesta, tekemään muistiinpanoja ja samalla sukututkimusta ja siinä tunnetusti aika ei merkitse mitään. Valvominen tarkoittaa sitä, että aamuisin nukun myös myöhempään, jotta saan tarvitsemani 7,5 tunnin yöunen täyteen.

   

Tänä aamuna puhelin pärähti soimaan jo ennen kahdeksaa herättäen minut makeasta unesta, jota olisi ehkä kestänyt vielä noin puolisen tuntia.  Innokas rakennustyönjohtaja siellä jo soitteli ja kyseli, milloin voisivat aloittaa työt talossa. Vakuutusyhtiö oli ilmeisesti jo ennen joulua antanut ymmärtää, että tästä on työmaa tulossa. Sehän on toki selvää.  Minun oli pakko kertoa, että missään nimessä eivät asiat tule etenemään niin nopeasti. Nyt pitää ensin ohjeistaa vanha yksinäinen ihminen, hankkia hänelle asunto ja siirtää tavarat varastoon eikä tämä ihminen pysty hoitamaan asiaa hetkessä vaan tarvitsee siihen oman aikansa.

Talosta, jota ei enää ole...

Ennen joulua piti kodinhoitohuoneen irtaimisto olla aamuun mennessä siirrettynä ja nyt jo talo tyhjänä heti kun firma tarvitsee töitä, ennen vakuutuspäätöstä.  Eihän se todellakaan ole noin yksioikoista, ymmärrän toki. Ajattelemme asioita useimmiten vain omalta kannaltamme.  Minulla oli pitkään vankka taipumus ajatella ensin muiden kannalta kunnes viime vuosien pyörityksessä olen oppinut, että minäkin olen ihminen, jolla on oikeuksia.  Eläessäni vuosikaudet sellaisen ihmisen kanssa, joka meni omaa rataansa ajattelematta muita tai ei ainakaan minua, opin myötäilemään ja toisaalta katsomaan asioiden ohi.  On helpompi olla, jos antaa periksi, kun vaihtoehtona on riita.  Kaipaamme läheisiltämme hyväksyntää ja ystävällisyyttä.   Pelastaakseni itseni lähdin menemään omia teitäni ja tyrkkäsin ongelmat syvemmälle.  Tiesin koko ajan, että minun on selvitettävä ne, mutta aikaa meni ennen kuin pystyin siihen.  Menin vaikeimman kautta.  Nyt olen ymmärtänyt, että minun olisi ollut ehkä parempi lähteä kotoa vain ”käsilaukku” kädessä niin kuin ennen elämässäni olin tehnyt.

 

En lähde enää analysoimaan käytöstäni sen enempää, mutta sanomani on se, että ihmisellä taitaa olla vahva taipumus toimia juuri kuten minä toimin. Tilanteet vain ovat erilaiset. Lisäksi usein taustalla on pelko, usein tuntemattoman pelko. On helpompi pysytellä kehnossakin välirauhassa nykyisyyden kanssa, jotta ei tarvitse muuttaa mitään. Harrastin paljon tällaisia kirjoituksia aiemmin enkä oikeastaan koe niitä enää omalta kohdaltani tarpeellisiksi välineiksi selvittää asioita itselleni.  Tehty mikä tehty. Nyt ymmärrän vaikuttimeni.  On varmaan niin, että meillä kaikilla on musta kohta elämässä. Liika stressi pitää torjua ja usein se johtaa ratkaisuihin, joita olisi pitänyt harkita enemmän.  Stressi syntyy usein sellaisissa tilanteissa, joissa joudumme kohtaamaan liian paljon vaikeita asioita.

Kuva Deepak Chopran kirjan sivusta, jota parisen vuotta sitten haikailin...

 

Tässä kohdassa muistin taas vaihteeksi erään vuosia sitten lukemani kirjan, jota olen  turhaan  etsinyt kirjahyllystäni.  Etsin kirjaa, koska muistin sieltä joitakin kuvia, jotka kuvasivat stressin merkitystä vanhenemisprosessissa.  Olen sen sittemmin löytänyt ja pistänyt talteen kaiken varalta. Kirja on Deepak Chopran Iätön ruumis, ajaton mieli. WSOY. 1994.  Kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista, koska Deepak Chopra käsittelee myös ne menetelmät, joilla ihminen pystyy hallitsemaan liian äkkiä vanhentavaa stressiä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että meillä kullakin on oma luontainen, synnynnäinen  tapamme  käsitellä omaa selviytymistämme tässä vaikeassa maailmassa. Useimmat tarvitsevat apua pystyäkseen löytämään omat voimavaransa.  Osa on sitä mieltä, että he ovat täydellisiä joka tapauksessa. Omalla kohdallani olen aina välttänyt kaikkea fanaattisuutta ja kiihkoilua enkä ole halunnut lähteä minkään liikkeen perässä.  Suuren murrokseni kohdalla 1990-luvulla luin ahkerasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, josta suurimmasta osasta luovuin myöhemmin.  Deepak Chopran kirjan säilytin todennäköisesti juuri tuon vielä kaukana ? olevan vanhenemisen teeman takia, mutta ehkä se kolahti minuun muutenkin. Ikävuosien 40 ja 50 välissä me useimmat alamme ajatella vanhenemista ja elämän loppupuolta. Minulla asiaan vaikutti myös omien vanhempieni ikääntyminen. On totta, että en osannut valmistautua heidän elämänsä loppumiseen mitenkään.  Näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että se ei ole ehkä tarpeenkaan.  Pääasia, että valmistaudumme itse kohtaamaan oman elämämme loppuvuodet.

Joulupäivänä Alex kävi piirtämässä.

 

Ehkä minuun teki suurimman vaikutuksen aikoinaan luku ”Mielen, kehon ja hengen yhdistäminen” .  Meidän ongelmamme  lienee noiden kaikkien osien erillään pitämisessä. Hän kirjoittaa käsitellessään  entropiaa:  ”Vain jos tunnet olevasi varma paikastasi maailmankaikkeudessa, voit kohdata sen tosiasian, että elät toisiaan alati kuluttavan luomisen ja tuhoamisen keskellä. Et voi voittaa entropiaa fysikaalisena voimana, mutta voit nousta sellaiselle oivalluksen tasolle, jonne entropia ei ylety.”

Mummin kynälatikko jaksaa ilahduttaa...

En ymmärrä fysiikasta mitään, mutta emme tarvitse fysiikkaa tajutaksemme, että kysymyksessä on luonnon tai mikä se lieneekään taipumus sotkea kaikki asiat. Voimme yksinkertaisesti asettua kaikkien noiden asioiden ulkopuolelle jatkaen kuitenkin elämää entiseen tapaan.  Mitä muutakaan voimme?  Jokainen saa käsitellä nämä asiat omalla tavallaan tai jättää kokonaan käsittelemättä. Useimmat meistä jättävät, koska emme ole valmiita hyväksymään emmekä kohtaamaan uutta tietoisuuden tasoa. 

En ehdi tässä ja nyt lukemaan Deepak Chopran kirjaa ssen tarkemmin.  Minusta ydin on juuri tuossa luvussa, johon viittasin ja niissä viidessä oivalluksessa, jotka asettavat ihmisen entropian ulkopuolelle.  Hänen mukaansa ne on ilmaistu jokaisessa henkisessä perinteessä ja ne muodostavat persoonallisen kehityksen ytimen kaikkina ikäkausina:

1)      Minä olen Henki.

2)      Tämä hetki on kuten sen pitääkin olla.

3)      Epävarmuus on osa kaikkinaista järjestystä.

4)      Muutokseen sisältyy muuttumattomuus.

5)      Entropia ei ole uhka, koska se on äärettömän organisoivan voiman hallinnassa.

Nämä asiat ovat kirjan puolivaiheilla, joihin Deepak Chopra on johdatellut  ja myöhemmin hän antaa vielä käytännön neuvoja.  Kaikessa on kysymys siis oivaltamisessa,  jokaisen henkilökohtaisesta pohdinnasta.  Uskon, että me kaikki mietimme itsessämme näitä asioita. Se miten saamme kelkan kääntymään omasta elämändraamasta, lopettamaan kamppailun kärsimysten kanssa,  se on jokaisen käytävä itsessään läpi. Jos sen tien valitsee. Kirjat ja niiden tekstit ovat vain apuvälineitä. 

Uudenvuoden aaton yön kävelyretkeltä.

Eikö ole omituista, että kirjoitan tällaista, vaikka aikomukseni oli vain ohjeistaa itseäni nuorempia ajattelemaan myös toisten kannalta asioita. Sitä toki tulen varovaisen ystävällisesti tässä lähiaikoina tekemään näissä konkreettisissa asioissa, mutta mitä niistäkään sen enempää kirjoittamaan.  Toisen näkökulman huomioonottaminen on hienoa, mutta asioiden katsominen useasta eri vinkkelistä on itseä kasvattavaa. Sillä samalla matkalla me kaikki olemme. Tämän kaltaisiin kirjoituksiin näytän aina välillä tulevani johdatetuksi, vaikkei tänäänkään ollut tarkoitus.

Oma mennyt aika kuvien kautta.