Setiä ja tätejä

Koska en ehdi tänään aloittaa mitään uutta kirjoitusta, ajattelin vaihteeksi palata aikaisempiin blogeihini, joita ehti lähes viiden vuoden aikana kertyä aikamoinen määrä.  On hiukan vaikea päättää, tuonko ne tänne lähes siinä muodossa, kun ne aikanaan kirjoitin vai muokkaanko ne tähän hetkeen. Tämä nyt käsittelemäni liittyy hyvin läheisesti aiempiin sukuhistorioistani kirjoittamiin. Kun huomenna olen menossa itsenäisyysjuhliin vanhalle kotiseudulleni, niin päätin ottaa sen tässä luovalla tavalla käsittelyyn.  Jotenkin en voi välttää ajatusta, että olenkohan tämän jo ennenkin julkaissut tai jotakin aiheesta kirjoittanut. Mutta väliäkö sillä! Tänä päivänähän kaikki luettu ja ehkä koettukin menee ihmisiltä saman tien roskikseen. Tänään  asia on ajankohtainen, mutta huomenna palatessa asiaan kysytään, mikähän se juttu oli. Me muistelijat olemme oma rotumme. Minäkin olen silloin tällöin saanut leiman, että elän vain menneisyydessä.  Todellisuudessa elän päivä kerrallaan kuin perhonen enkä aina tunnista edes omaa itseäni menneisyydessä vaan kirjoitan hänestäkin kuin jostakin vieraasta henkilöstä. Yrittäkää nyt ymmärtää.

Kesällä 1959 otettiin valokuvia.

Tammikuun alussa 2009 kirjoitin otsikolla ”Elämää suurkunnissa nyt ja ennen” seuraavasti:

Nyt vuodenvaihteessa 2008- 2009 tunsin historian siipien havinaa, kun entinen kotikuntani Renko hävisi itsenäisenä kuntana Suomen kartalta liittyessään Hämeenlinnan kaupunkiin. Olen jonkin verran seurannut tilanteen kehitystä lukiessani viimeisen kuukauden aikana Hämeen Sanomia, jota Hämeenlinnassa asuva sisareni on ystävällisesti tilannut jälleen kerran minulle. 

Hämeenlinna oli 8 vuoden ajan koulukaupunkini.  Ajatellessani sitoutumistani kaupunkiin, huomaan suhteeni siihen jääneen hyvin pinnalliseksi. Kouluaikoina en oikeastaan koskaan oleskellut kaupungissa muuta,  kuin kuljin sen läpi useimmiten samaa reittiä linja-autoasemalta rautatieaseman takana Hätilässä olevaan yhteiskouluun ja takaisin bussille. Vanhempieni asuessa siellä loppuelämänsä,  vierailuni rajoittuivat useimmiten keskikaupunkiin. Sisareni on myöhemmin laajentanut Hämeenlinna-tietouttani, kun olemme yhdessä tutustuneet eri paikkoihin.

Perillinen oli vihdoinkin syntynyt. Me muut olimme vain tyttöjä.

Tämän päivän lehdessä (2.1.2009) ”muukalainen omalla maallaan” Vexi Salmi kertoo kirjoittaneensa vuodenvaihteessa ilmestyneen kirjansa ”Minun Hämeenlinnani”  viidessä kuukaudessa.  Hän kertoo suodattaneensa kaupungin historian muistojen siivillä. Hänen nuoruutensa Hämeenlinnaa ei ole enää olemassa. Se on se sama Hämeenlinna, johon minulla oli kevyt suhde, mutta kuitenkin muistoja enemmän kuin satavuotiaalla.

Ennen kun olin lukenut tekstin niin pitkälle, että hän olisi maininnut projektia varten lukemansa kirjat, olin jo rynnännyt kirjahyllylleni ja kaivanut esiin Akseli Salokanteleen teoksen ”Vanhaa Hämeenlinnaa”, joka ilmestyi Kariston julkaisemana vuonna 1964. Sitä olen sattunut hankkimaan jopa kaksi kappaletta. Lisäksi isäni jäämistöstä pelastin itselleni saman kirjoittajan kirjat ”Vanhaa Vanajaa” ja ”Vanajan kirja”.  Vexi Salmi mainitsee Salokanteleen Hämeenlinnaa koskevan kirjan olleen kirjoitusprosessin aikana itselleen erittäin antoisa.

Tämä kuva on ehkä 1930-luvulta,.

Minun ajatukseni lähtivät siitä lentämään eteenpäin, kaukaiseen historiaan ja hämäläisiin esi-isiini. Vanaja oli vielä käydessäni koulua itsenäinen kunta. Kun kuljin linja-autolla kouluun Hämeenlinnaan Rengon takamailta, Rengon kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen huvittavan mäkinen taival ennen uuden tien valmistumista kulki ensin Vanajan läpi ja tuli sitten vasta Hämeenlinnaan. Vanajan kunta ympäröi Hämeenlinnaa myös muilta suunnilta. Renko kuului jo historiallisella ajalla kiinteästi Suur-Vanajaan. 

Olikin aikoinaan paljon isompi asia, kun Vanaja poistui kartalta vuonna 1967, kun se jaettiin Hämeenlinnan, Janakkalan, Rengon ja Hattulan kesken. Janakkala ja Hattula eivät liittyneet nyt vuodenvaihteessa muodostuneeseen Hämeenlinnaan. 

Isäni äiti Lempi.

Kaikki vanhat asiat ovat kiehtovia ja saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Ei siihen muutenkaan paljon tarvita kun on kysymys menneestä ajasta.  Jaksan innostua jopa sukuselvityksistä  ja joskus saattaa olla jo aamuyö, kun maltan lopettaa tutkimukseni. Eivät ne minnekään johda, mutta ehkä niissä olisi tulevaisuudessa aineksia vaikka kirjaksi. 

Salokanteleen ”Vanajan kirjassa” kerrotaan myös sukulaisistani.  Nimittäin renkolaisen isäni isänisänisän  Heikki (Henrik) Johan Nålbergin nuoremmat veljet toimivat  kyseisen Vanajan seurakunnan suntioina.

Kirjan sivulla 344 kerrotaan tarkemmin, miten suntion tehtävä on syntynyt. Suntiota on kutsuttu myös kirkonvartijaksi ja unilukkariksi.  Kun edellinen suntio kuoli sai tämän leski nk. armovuoden, jonka aikana joku määrättiin hoitamaan virkaa. Vuonna 1849 tätä virkaa hoiti koulumestari Erkki (Erik) Nålberg,  joka oli syntynyt Rengossa 1828 ja ilmeisesti muuttanut tätä varten Vanajaan.  Hän toimi myös pitäjän koulumestarina. Hänen virkansa vakinaistettiin armovuoden jälkeen. Kirjan mukaan hän toimi myös lukkarin apulaisena ja sukuselvityksessä hän näyttää myös olevan lukkarin nimikkeellä, Erik Nålberg kuoli vuonna 1858 alle 30-vuotiaana. 

Kuvia skannatessa löytyy aarteita. Kyllä se muuten on isäni leikkiauton sisällä, jonka on varmaan itse rakentanut.

Hän oli avioitunut 15.10.1851 Idänpään kylästä olevan Amanda Emilia Weckströmin kanssa. Sukuselvityksestä näen, että häneltä jäi kaksi lasta, joista nuorempi syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Lasten nimet olivat  Amanda Augusta Vuori  s. 29.11.1853 ja Juho Fredrik Vuori s. 3.1.1859 .  Nålberg-nimi vaihtui Vuoreksi.  Isäni oli todennäköisesti perillä tästäkin sukuhaarasta,  joka noiden kahden henkilön kautta on jatkunut hyvin elinvoimaisena.

Salokannel kertoo kirjassaan lisäksi, että Erik Nålbergin veli Vilhelm, joka oli syntynyt 1831 Rengossa valittiin Erik Nålbergin lesken armovuoden virkaa hoitamaan. Samassa yhteydessä päätettiin, että koulumestarin toimi erotetaan suntion tehtävistä.  Leski sai pitää koulumestarin palkan muttei suntion palkkaa. Vilhelm valittiin myöhemmin vakituisesti suntioksi ja hänen uransa olikin todella pitkä, runsaat 50 vuotta, sillä hän kuoli vasta 1911.

Hänen elämäänsä sisältyi myös kaksi avioliittoa ja näistä syntyi kunnioitettava määrä vaikutusvaltaisia perillisiä, mutta se on jo toinen juttu. Täällä sukunimen Vuori lisäksi esiintyy muitakin sukunimiä kuten Leppä ja Nurmi. Maanläheisiä nimiä yhtä kaikki.

Kadonnut aika - pysähtynyt aika

Nuorin pitäjänräätäli David Gabrielinpoika Nålbergin ja Ahoisten Nikkilän tyttären Hedvigin lapsista oli 1837 syntynyt Karoliina, jonka sukunimi oli myöhemmin Kallio. Hänellä oli seitsemän lasta, joista kuusi poika ja yksi tytär.

Näiden Nålbergin sisarusten vanhin veli, aiemmin mainitsemani Heikki (Henrik), joka tuli vävyksi kotitilalleni, on kulkenut samalla pihalla kuin minä lapsena ja nuorena. Pihalla seisoo edelleen vanha aittarakennus, jonka päädyssä lukee sen rakennusvuosi 1802.  Se liittää sisarukseni ja minut erittäin voimakkaasti sukupolvien ketjuun. Heikki kuoli vuonna 1887 ollessaan 63 vuotta ja 7 kuukautta vanha. 

Heikin pojalle, isäni isoisälle nämä hänen isänsä sisarukset olivat setiä ja täti. Kuinka läheisiä siihen aikaan oltiin, on vaikea tietää. Isäni isoisä kuoli toukokuussa 1917 vuotta ennen isäni syntymää. Olen saanut hänestä kuvan vaikeana ihmisenä, mutta johtuuko  se vain siitä, ettei hän suostunut ottamaan tilan nimeä eikä mitään muutakaan nimeä sukunimeksi? Mummo Hedvig eli Heta kuoli kesällä 1922 ja isäni oma isä 1925. 

Äskettäin kirjoitin juttua, jossa mainitsin isäni isoisän sisaruksia, nyt lähtöpisteenä on vanhempi sukupolvi. Vähän täydensin ja korjailin aiempaa kirjoitusta, mutta aika ei nyt salli sen syvällisempää tietojen kaivelua.

Isäni isovanhempien ja veljen hauta.

Toivomusten voima ja pöydät

On aika rohkeata toivoa tai hartaasti pyytää jotakin. Kun elämäni meni sekaisin kesällä 2009, kaikki alkoi vesivahingosta. Sen varjossa rohkaistuin sitten tekemään suurempia muutoksia, joita olin jo pohtinut pitempään pääsemättä mihinkään ratkaisuun. Eläkkeelle lähtö siinä vähän ennen oli niin suuri asia, että en jaksanut millään tehdä muita isoja päätöksiä. Näinhän elämä usein menee. Jahkailemme ja lykkäämme asioita, joita olemme toki ensin yrittäneet parantaa. Siinä välillä vähättelemme niitä ja uskomme ajan parantavan ongelmat.

Hyvä muistaa...

Olin tuona kesänä mahdottoman poikki ja sekaisin kaikista kohtaamistani ongelmista. Vesivahinkoa seurasi remontti. Siinä välissä palatessani kesäretkeltä Hämeenlinnasta nukahdin rattiin ruuhka-aikana Hämeentiellä Nukarin kohdalla ja hyppäsin autoineni ilmassa lentäen pellolle. Suojelusenkelini auttoi, minun ei käynyt kuinkaan eivätkä auton vahingot olleet suurensuuria. 

Niitä harvoja kuvia, joita minulla tuosta pellolle hyppäämisetä on olemassa.

Jouduin sinä kesänä käsittelemään pitkän pätkän elämääni, pitkän yhteiselon toisen ihmisen kanssa, pitemmän kuin kaksi avioliittoani ennen sitä. En ollut valmis muuttamaan elämääni sen enempää siinä vaiheessa eli itsekin muuttamaan. En tajunnut, millaiseen myllerrykseen joudun ratkaisujeni takia ja millaisia seurauksia niistä on minulle. Se kaikki on nyt ohitse, mutta roikun edelleen tässä talossa, joka on ollut minulle koti, ensi kesänä 14 vuotta. Toivoin tänne muuttaessani voivani asua täällä loppuelämäni. Kun syksyllä 2011 sairastuin, se näytti minulle, että on alettava valmistautua muutokseen. Muutosta hidastivat sairastumiseni, toipumiseni ja keskeneräinen oikeudenkäynti.

Talvi 2009 - 2010 oli mahdottoman luminen.. Tämän kuvan olen ottanut 10.3. 2010. Samanlaiselta näytti tilanne vielä 1.4.

Nyt olen ollut pitkään valmis jättämään tämän taakseni, mutta mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut. Olen ehtinyt toipumisen lisäksi vähentää tavaroita, suunnitella ja järjestellä elämää. Mutta elämää ei voi hallita, sillä on aina yllätyksiä varallemme.

Toivoin aikanaan voivani asua täällä, lunastaa talon omakseni, tehdä remontteja. Sen toiveen olen siis jo aikoja sitten sysännyt syrjään, koska elämä näytti, ettei se ole oikea ratkaisu. Olen kuitenkin saanut asua täällä, tehdä kohtuullisesti työtä puutarhassa, olla tukipiste lapsenlapsilleni. Asun tyttärenpoikani Artun koulumatkan varrella, hän poikkeaa luonani lähes päivittäin. Olen saanut aikaa miettiä, mitä haluan elämältäni. Tiedän, että voin luopua lähes kaikesta muusta paitsi suuresta osasta kirjoja, valokuvia, papereita ja mappeja. Tarvitsen jatkossa edelleen ison työpöydän ja tuolin, sängyn, pienen sohvan ja ruokapöydän tuoleineen. Harvinaisen kauan tuo toiveeni on kantanut, mutta ei siinä muodossa kuin sen alun perin olin ajatellut. Talo on myynnissä, ostajaa vaan ei ole löytynyt. Nyt se tuntuu hyvältä asialta, ettei ole.

13.9.2009 Unelmointia pellon laidalla...

Siinähän se on, toiveet, rukoukset ja anelut ylemmältä voimalta eivät toteudu niin kuin me ehkä haluamme. Tässä kohdassa muistan vuosien takaa erään silloisen ystäväni Mairen kertomuksen rukouksen voimasta. Muistan sen varmaan osittain väärin, mutta kerron silti. Nainen kärsi miehensä alkoholinkäytöstä ja suunsoitosta ja rukoili tilanteen muuttuvan. Mies sairastui suusyöpään eikä pystynyt enää juomaan eikä puhumaan.

3.5.2010

Jossakin vuosien varrella toivoin työpöytää ikkunan ääreen.  Syyskuussa 2009 asuin talossa jo melkein yksin kaaoksen keskellä. Sekamelska aiheutui siitä, että kanssa-asujani muutto pois talosta kesti kolmisen kuukautta kaikkine pikku kiusoineen. Olin ilmoittautunut avoimeen yliopistoon taidehistorian opiskelijaksi. Tarvitsin kunnon työpöydän, jonka ääressä olisi mukava lukea ja kirjoittaa. Hugh Honour & John Flemingin Maailman taiteen historia oli niin painava opus, että se tarvitsi arvoisensa pöydän.  Ostin tammisen työpöydän Jyskistä ja sijoitin sen takkahuoneeseen ikkunan ääreen. Toiveeni oli toteutunut.

Tässä olen rakentamassa Jyskin pöytää.

Myöhemmin huomasin tarvitsevani toisen pöydän tietokonekäyttööni, pöydän, jolle saisin ison näytön lisäksi mahtumaan myös skannerin ja tulostimen. Toukokuussa 2010 ostin sopivan pitkän, ison pöydän Ikeasta ja sijoitin sen olohuoneeseen. Pöytä on jopa tässä välillä ollut tarkoituksiini liian pieni. Kun sitten luovuin isosta tietokoneesta, niin tilaa vapautuikin.  Samalla opiskelujen päätyttyä huomasin, etten oikeastaan enää tarvitsekaan toista pöytää. Kirjoittajalle ja valokuvien kanssa puuhailevalle apupöydät ovat kuitenkin tuiki tarpeellisia. Siirsin nyt lokakuun alussa Jyskin pöydän keskelle olohuonetta koko seinän peittävän kirjahyllyn viereen, koska olin usein ajatellut, että siinä keskellä huonetta olisi kiva pöydän paikka. Pöydän päällä olen kirjoitellut kortit ja kirjeet, mutta se on toiminut myös oivallisena apupöytänä.

Ikkunoiden vieressä ei ollut enää pöytiä paitsi kukkapöytä. Mutta tuo vanha toivomukseni taisi olla hyvin voimakas, sillä nyt lauantaina molemmat pöydät ovat muuttaneet olohuoneen isojen ikkunoiden eteen. Tältä Ikean pöydältä, jonka ääressä nyt kirjoitan, voin samalla katsella tuonne minulle niin rakkaaseen puutarhaan. Niinhän aikanaan toivoinkin. Puutarha on siistissä kunnossa, mutta tavallaan muuten hunningolla sattuneista syistä. Marjapensaat ovat edelleen repimättä pois ja keväällä taas rikkaruohot peittävät sen alueen.  Mutta monesti minulle on sanottu puutarhan olevan arvoton myynnillisessä mielessä. Uudet omistajat aikanaan sen kuitenkin myllertävät täysin kuten naapurissa olen nähnyt. Minäkin yritän poistaa sen mielestäni. Tässä linkki puutarhakuviini vuosien varrella.

Voi niitä aikoja. Tässä Elisa Torniosta kukkaenergialla.

Työpöydät siirsin tietystä syystä.  En ole toivonut uutta vesi- tai vuotovahinkoa, mutta sellaisen havaitsin toissa perjantaina alkaessani siivota vaatehuonetta. Aioin siirtää kesävaatteet pois ja järjestellä hyllyt ja nostelin laatikoita lattialta makuuhuoneeseen. Huomasin siinä laatikot siirrettyäni, että vaatehuoneen pari seinänrajaa olivat viitisen senttimetriä homeessa, kostuneet.  Otin siltä paikalta yhteyttä vakuutusyhtiöön ja siitä asia lähti rullaamaan. Unettomia öitä seurasi ja stressi alkoi ikävästi kalvaa. Olen sittemmin työntänyt asian pois mielestäni niin paljon kuin mahdollista ajatellen, että asioilla on taipumus järjestyä. Ei hyödytä muuttua asiaksi itsessään.

Arttu ja lumi.

Kaksi miestä saapui aamulla purkamaan ja tutkimaan. Ensin rakennettiin suojakoppi, sitten purettiin seiniä ja etsittiin vuodon syytä. Työnjohtaja saapui paikalle ja soitti vielä tänne sen isomman pomon, joka teki alkuperäisen pintatutkimuksen viime tiistaina. Vuodon syy ei koko päivänä selvinnyt. Purku alkoi siitä seinästä, jota vasten työpöytäni oli.

Olen vuosia työskennellyt sen seinän vieressä, joka nyt on purettu. Pitkä Ikean pöytä seisoi siinä.  Artun kanssa nostelimme lauantaina ne molemmat pöydät uusille sijoille. Elämä jatkuu ikkunan ääressä.  Hurjaa.  

Nyt toivon hiljaa ja nöyrästi, että kaikki ongelmat ratkeavat parhaalla mahdollisella tavalla, mikä se sitten lieneekään. 

Joskus kauan sitten.  Siellä näyttää olevan yksi kirja, joka vieläkin on hyllyssäni, isäni minulle 13 vuotiaalle lahjoittama Kolumbus Maailmakartasto "oppaaksi matkoille maailman kaukaisiin maihin." Karttoihin ne matkat pääasiassa ovat jääneetkin. Isä tiesi. Kuvan olen kyllä ennenkin esittänyt.

Yhtäläisyyksiä penkomassa

Yllättävät asiat nousevat huoliksi ja esteeksi. Siitä huolimatta kesken kaikkien järjestelyjen on pakko aina välillä istahtaa kirjoittamaan. Pakko ei ole hyvästä, mutta kirjoittajalle se on elämänehto ja eräs keino kestää elämän joskus rajujakin kolhuja. Mitä ongelmat sitten haluavat kertoa vai kertovatko ne ylipäänsä mitään, se on asia, jota en tässä lähde pohtimaan. Sen sijaan vien ajatukseni toisille tasoille ja keskityn sillä tavoin rentoutumaan.

Meillä kaikilla on omat tapamme, jolla osaamme hypätä ulos omasta itsestämme ja mahdollisista ikävistä asioista. Sitä voi jopa verrata meditaatioon, joskus se on sitä, mutta kaikkia tapoja ei voi eikä monen mielestä saa edes kutsua sillä nimellä. Kaiken päämäärä on se, että palaamme harharetkiltämme omaan itseemme ja käsittelemme omat kipukohtamme muuttamalla ne voimavaroiksi. Eikä ongelmiin jäädä lillumaan, ei katkeroiduta, tulla kyynisiksi ja kerätä vihaa, joka pursuaa kyllä ihmisestä ulospäin tavalla tai toisella.

Nykypäivänä elämä on katkonaista ja vaatii meiltä itse kultakin aikamoisia taitoja selvittääksemme joskus eteen tulevat ongelmat ja katkot mallikkaasti.  Sitä tuli aikanaan harjoiteltua työelämässä ja siinä sivussa myös kotona.  Tuskin meistä tulee koskaan täydellisiä missään ja onkin terveellistä hyväksyä itsensä puutteineen. Se on ihmisen osa.

Minun oli tarkoitus kytkeä viime aikoina havaitsemiani asioita yhteen.

Tämän kuvan omasta karjalaisesta taustastani esitin elokuussa  Kuolemajärveläinen - lehteen kirjoittamani jutun yhteydessä. Sukututkijan sukutaulussa oli silloin 1100 nimeä. Nyt niitä  on 2196.  Tällaisia kuvia saa  tulostettua SukuJutut- ohjelmasta. 

En ole ehtinyt kovin paljon jatkaa sukututkimuksia, niitä, joihin olen jatkuvasti viitannut. Ehdin joka päivä viettää pienen hetken Sukujutut-ohjelmassa, mutta oikeastaan olen vaihteeksi välttänyt sellaista yhteiseloa näiden asioiden parissa, että valvoisin yli puolenyön. Myönnän liikkuneeni aihepiirin ympärillä.  Lupauduin menemään kotipaikkakuntani Tuusulan sukututkimuskerhoon kertomaan omista tutkimussuunnistani. Onneksi se on vasta ensi vuoden puolella. Nimittäin kaduin lupaustani heti peräjälkeen. Siellä on paikalla mahdottoman kokeneita ja tietäväisiä sukututkijoita, joilla varmaan olisi paljon enemmän annettavaa. Lohdutan itseäni sillä, että kerhotoiminta on onneksi sellaista, että siellä olemme jakamassa kokemuksia ja saamassa muilta vinkkejä ja ideoita emme arvostelemassa muita. Vaikka tutkimukseni eivät ole vielä kovin syvällisiä ja pitkäikäisiä, voin kuitenkin jakaa innostustani muille, niille, jotka oovat alkutaipaleella,  jotta hekin uskaltaisivat edetä rohkeasti tiellään.

Pistäydyin osallistumassa myös pääkaupunkiseuran uusikirkkolaisten kokoukseen, koska naapuripitäjästä löytyy myös mielenkiintoisia yhteyksiä. Ohjelmassa  Heimo Rumpunen (seisoo muuten takana oven kohdalla) kertoi ensimmäisen polven evakon kokemuksista. Heimo sattuu olemaan minulle kolmas serkku, joita myös sirpaleserkuiksi kutsutaan. Isoisäni Abraham Sirkiä  ja Heimon isoäiti  Helena Wilhelmintytär Sirkiä ovat olleet serkuksia.

Kerroin tässä äskettäin omasta tehtävästäni ja sitä ennen maalaiskylän käsityöläisistä.  Oman kylän historia kirvoitti pian keskustelua sisarieni kanssa. On totta, että muistamme lapsuudestamme erilaisia asioita. Kerroin Peltossuutarista, hänen punataustastaan kansallissodan aikana. Hän oli myös aikanaan 1950-luvulla SDP:n valittuna edustajana Rengon kunnanvaltuustossa. Isäni toimi myös tuolloin aktiviisesti  kunnalliselämässä ollen aika pitkään kunnanhallituksen puheenjohtajana. Vanhassa blogissani esitin aikoinaan jonkun aiheeseen liittyvän kuvan. Tulen myöhemmin sopivan tilaisuuden tullen palaamaan aiheeseen näiden kuvien kera.

Isälleni Pentille on postileimalla 23.12.1937 Olavi lähettänyt tämän postikortin. Mitenköhän ehti jouluaatoksi? Miten posti kulki tuolloin? Jäävätkö postikorttini jopa kirjoittamatta tänä vuonna, jos on onglelmia sen kulussa? Mikki Hiiri ei ollut tuolloin vielä täyttänyt 10 vuottakaan!

Sisareni Heljä muisti, kuinka suutari oli joulupukkina. Hän oli ajanut kylän raittia pitkin hevosen vetämässä reessä. Sisareni oli käynyt isän kanssa hakemassa suutarilta tämän korjaamat pienet punaiset nahkasaappaat, jotka olivat täynnä joulupukkikarkkeja. Rekiajelu ja joulupukkikarkit saappaissa saattavat olla kaksi erillistä tapahtumaa, jotka ovat muistojen ketjussa yhdistyneet mukavaksi joulumuistoksi. Sisareni muisto herätti minussa voimakkaan, aivojen syövereistä pyrkivän mielikuvan ja toi mukanaan muita, erilaisia mielleyhtymiä.

Meillähän liikkui pihapiirissä tuolloin 1950-luvulla useinkin niitä salaperäisiä pukkeja ja tonttuja, erityisesti joulutontut aktivoituivat joulun alla. Palaan hetkessä kotimme keittiöön hämäränä joulukuun iltapäivänä. Ehkä me sisarukset kinastelimme, riehuimme tai olimme muuten tottelemattomia. Äiti sanoi nähneensä tontun kurkistavan ikkunasta. Jopa tuli äkkiä rauhallista ja väitän nähneeni, kuinka pieni tonttu riensi metsän suuntaan.

Eräänä jouluna meillä kävi jopa kaksi joulupukkia.  Tuolloin meistä kaikki eivät enää uskoneet joulupukkiin, koska muistan ihmetelleeni, kuka se toinen pukki oli. Vanhempani eivät myöskään tienneet ja asiasta puhuttiin vuosikausia, varmaan vielä äitini viimeisinä elinvuosina.  Väinö Peltonen kuoli kesän kauneimpaan aikaan 8.6.1969 ollessaan vajaat 73 vuotta vanha.  Hän on hyvinkin voinut olla noihin aikoihin joulupukkina, ylimääräisenä

Tämän kuvan olen ehkä esittänyt ennenkin, mutta hyvät kuvat eivät koskaan vanhene. Siinä me kaikki neljä tyttöä olemme kerääntyneet magnetofonin ympärille Ruotsin Göteborgissa asuvan enomme Hannu Sirkiän laulattaessa meitä. Vuosi saattaa olla 1957,  jolloin olin 10 vuotias lettipää. Ulkona taitaa olla lunta, on siis talvi.

Tällä viikolla kuuntelimme Keravan Sukututkijoiden tilaisuudessa herkeämättä Markku Pihlajaniemen kertomuksia siitä, millaista renkien ja piikojen elämä on ollut 1700-luvulla. Kertojan pohjana olivat aikakauden renovoidut tuomiokirjat eli käräjillä käsiteltyjen asioiden pöytäkirjat Pohjanmaan alueelta. Käräjille tuli tuona aikana runsaasti renkien ja piikojen työsuhteeseen liittyviä riitatapauksia, mikä ei tainnut olla mikään ihme, koska työsuhteeseen liittyvät ehdot olivat sen verran ankaria. Olin yllättynyt siitä, kuinka säänneltyä pienen ihmisen elämä tuohon aikaan on ollut. 

Katselen nyt rippikirjoja toisenlaisten lasien läpi, sillä esityksestä tuli sellaista taustatietoa, että sain uuden vaihteen käyttööni. Omien talonpoikaissukujeni suurien perheiden lapset olivat pakotettuja lähtemään kodeistaan aikaisin ansaitsemaan elantoaan piikoina ja renkeinä. Vanhemmilla ei varmaan ollut mahdollisuuksia työllistää kaikkia omilla tiloilla tai hyysätä (sana muuten saattoi jopa olla vieras joillekin, kun esitelmöitsijä kysyi, tunnemmeko sanan) lapsiaan muuten. Elämän koko kirjo paljastui noista pöytäkirjoista. Niistä voi olla apua sukututkijoillekin selvitettäessä vanhempia juuria. Mutta ne käsialat, työmaata riittää.  Päähäni pulpahti myös paljon kysymyksiä aiheen ulkopuolelta, sairauksista, niiden hoidosta, lääkkeistä, matkustusluvista, henkirahoista, oikeuden toiminnasta yleensä. Kirjasin niitä ylös palatakseni niihin sopivan tilaisuuden tullen.

Aikansa työtodistus - päästökirje rengille. Tällaisia voi löytää huutokaupoista.

Paikallisten kerhojen, sukututkimusyhdistysten ja sukututkimusjärjestöjen kuten Suomen Sukututkimusseuran ja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen antama koulutus, seminaarit sekä julkaisut ovat minulle tällä hetkellä todella tärkeitä.  Suomen Sukututkimuseura julkaisee GENOS -nimistä aikakausikirjaa, joka tulee seuran jäsenille. Viimeisimmässä kirjassa oli muutama mielenkiintoinen kirjoitus aiheita tutkivilta henkilöiltä. FT Piia Einonen kirjoitti Viipurista syyskuisena tulipaloyönä vuonna 1836.  Kirjoitukset perustuvat tieteelliseen tutkimustyöhön, asiakirjoihin ja kirjallisuuteen. Tällöin viitteet ja lähdeluettelot ovat mittavia. On sitten kirjoittajasta kiinni, kuinka hän osaa elävöittää kertomuksen, että sitä lukee kuin suurta seikkailua.  Talojen asukkaat kaivetaan arkistoista näyttämölle ja karttojen ja kuvien avulla lukija pääsee tutkimaan ympäristöä, sen aikaisia olosuhteita ja perheiden elämää. Kävin artikkelin mukana pikakäynnillä Viipurissa vuonna 1837. Itse asiassa tuo kysymyksessä ollut palo riehui alueella, jolla olen yleensä lyhyillä Viipurin käynneilläni ehtinyt liikkua. Domuksen talo on rakennettu juuri noille sijoille. Viime kesänä Viipurissa tein videon, joka löytyy YouTubesta tämän linkin takaa. Pari sataa vuotta aiemmin Viipurinkin asuinrakennukset lienevät olleet suurimmaksi osaksi puusta rakennettuja. 

Näkymä Kuolemajärven Karjalaisten kylässä kesällä 2011. Tätä mäkeä pitkin sukuni jäsenet lienevät kiivenneet  kohti talojaan.  

Historia sinne tai tänne. Kohtalonyhteyksiä meidän ja niiden sukupolvien, jopa niiden ammoin maan päältä hävinneiden välillä löydän päivittäin. Tämän päivän hyvinvoinnin takana on se sama ihminen, tuskin yhtään sen enempää kehittyneenpänä kuin ennen, vaikka niin saattaa kuvitella.  Olosuhteet olivat sentään toiset, ei ollut sähköä ei valoja, ei autoja eikä tietokoneita, ei osattu aina lukea saati kirjoittaa.   Maalla asuttiin talkoilla itse rakennetuissa taloissa, lämmitettiin oman metsän puilla eikä ongelmien ratkaisuun löytynyt asiantuntijoita. Oman avun piti riittää.

Entisajan talonrakentamisen vaiheisiin voit käydä tutustumassa Kansalliskirjaston Doriassa.  Siellä löytyy Samuli Paulaharjun  ” Kansatieteellinen kuvaus asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin läänissä”. 1906.   Vaikka kuvauksen otsikko koskee Uudenkirkon pitäjää, se myös pätee täysin naapurissa olevaan Kuolemajärven pitäjään. Useiden kuvien esimerkit ovatkin Kuolemajärveltä, Seivästöltä  ja Karjalaisten kylistä.  Tämä aihe alkaa näköjään murtautua ulos.  Siitä vaan.

Talvisodan jälkiä on runsaasti  lyhyen matkan päässä edellisestä paikasta.  Kuolemajärven läpi kulki Mannerheim-linja. Useita bunkkereita on ollut pitkin Ahvijoen varrella tiellä kohti Karjalaisten kylää. Tutkittavaa riittää.

Insomnia

Olen yleensä hyvä nukkuja. Viime vuosina kärsin vähäunisuudesta sairastuttuani, jolloin heräsin yön aikana lukemattomia kertoja. Se meni ohi tervehdyttyäni. Nyt jonkin asian ollessa mielessä liikaa, herään muutaman tunnin nukuttuani ja vaikka nukahdankin uudelleen, herään taas pohtimaan. Paras silloin on nousta ylös ja alkaa puuhailla jotakin. Tilanne kuitenkin paranee tulevina öinä. Tämä lienee tuttua muillekin.

Kaikki kuvat  tässä blogissa ovat menneiltä vuosilta.  Elämä kulkee ohi ja muut asiat tulevat tilalle.

Unettomuuden latinalainen nimi on insomnia. Se saa tilan kuulostamaan jotenkin sumuiselta ja unenomaiselta harhailulta. Jos unettomuudesta tulee kroonista, se varmaan onkin sumuinen olotila myös hereillä ollessa. Ongelmat vain suurenevat ja stressi kasvaa, mikä tekee meidät entistä alttiimmiksi myös sairauksille. Kun tänä aamuna todella varhain kävelin hakemaan aamun lehtiä postilaatikolta, ajattelin mistä viime vuosien muut unettomuusjaksot ovat johtuneet ja sitä, että olisin ehkä kestänyt ne paremmin, jos olisin voinut jakaa ongelmani jonkun läheisen, paikalla läsnä olevan ihmisen kanssa. Kyllä me ihmiset olemme omalaatuisia otuksia. Joskus huonokin suhde ja asuminen toisen kanssa voi olla eräänlainen turvaverkko. Kun sitten on ypöyksin, niin ongelmatilanteissa suistuu yksinäisyyden kokemukseen, jota ei hyvinä päivinä koe.

Manun katse. Valitettavan harvoin enää tapaamme.

Olen vuosien mittaan jakanut surujani ja ilojani blogeissani. Kirjoitin osan aikaa jopa toista blogia, jonne keräsin karuimmat kokemukseni. Päiväkirjani kertovat vielä enemmän. Molempia sekä iloja että suruja oli paljon niin kuin meillä kaikilla. Ihmiselämä on loppujen lopuksi melko rankkaa. On vaikea ymmärtää, miksi jotkut asiat tulevat kohdalle. On ollut päiviä ja öitä, kun olen ajatellut, etten kestä enää yhtään enempää. Mutta olen vain kestänyt.

Monrepos Viipurissa. Anna ja Arttu. Kesä. Hetket, jotka eivät toistu.

Tällaisina hetkinä ajattelen usein vanhempiani, jotka joutuivat kestämään myös kaikenlaista, paljon ikäviäkin asioita. Me lapset emme olleet keventämässä heidän taakkaansa. Emme osanneet vielä silloin ymmärtää sitä, että mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän sitä kannettavaa taakkaa tulee. Voi kuvitella, että se kevenee, kun lähtee eläkkeelle. On vain kuvitelmaa, että se helpottuu silloin. Ihminen on hyvä uskottelemaan itselleen kaikenlaista. Sitten kun tai sitten ei.

Ennen purkamista...

Vanhempana kannamme kaikesta menneestä koostuvaa, raskasta muistojen ja syyllisyyden taakkaa. Se aktivoituu koko voimassaan, kun kohtaamme uusia ongelmia ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Olen huono kirjoittamaan näistä asioista, mutta hyvä kokemaan oman menneen elämäni kipupisteet, omat virheeni, puutteeni. Käsittelin näitä kysymyksiä aiemmin todella paljon kirjoituksissani. Se auttoi silloin kun en olisi millään kestänyt enää enempää. Nyt en malttaisi enää palata niihin, koska minulla olisi muuta tekemistä.

Minne sormustinkukat ovat hävinneet kukkapenkistäni?

Jollei sitten minua pakoteta palaamaan. Intuitio sanoo, että ei.  Nyt muut jutut tulevat eteeni johdattaen minua tielläni. Mutta menneisyys muistuttaa minua edelleen, että mikään ei ole pysyvää. Kun tuuli käy ylitsemme, meitä ei ole enää. Mitään emme saa mukaamme. Sitä en saa tällä tiellä unohtaa.

Lontoon syksyä sisareni kanssa pian 10 vuotta sitten.  Hyde Park.

Tehtävä menneen ja nykyhetken ketjussa

Tulipa eilen mieleeni, että vaikka elämmekin tänä päivänä kovin valmiin tuntuisessa maailmassa, niin ainakin minä ja varmaan moni muu kitkuttelee edelleen kukin omalla tavallaan menneen historiansa kurimuksessa sitä ehkä edes tajuamatta. Löytäessäni erilaisia yllättäviä yhteyksiä tehdessäni sukututkimuksia ja lukiessani historiallista materiaalia eri lähteistä, kohtaankin oman pienen itseni siitä samasta pyörteestä. Saatat kuvitella, että olen tullut lopullisesti hulluksi.  Tai ehkä olen menossa kohti jonkinlaista oman näköistäni mielipuolisuutta voidakseni toteuttaa tehtävääni.

Vaikea valinta. Kuva Alexista eilen.

No, kun mainitsen tehtävän, kuulostan entistä sekopäisemmältä. Samaa ajattelee ehkä perheeni. En ota näitä asioita usein puheeksi, mutta saattaahan olla, että he joskus lukevat näitä juttujani ja ajattelevat, mitä ajattelevat. Sisareni ehkä ymmärtävät minua parhaiten, ainakin sen palon, jonka vallassa olen vuosien mittaan mennyt pikkuhiljaa eteenpäin. Monien ystävieni mielestä saatan myös olla aika kummajainen. Lähipiiriltäni en saa koskaan suoria kommentteja, en puoleen enkä toiseen.  Minut kauan tunteneet toki tietävät sen mahdottoman suuren varaston asioita ja kiinnostuksen kohteita, joita kannan itsessäni. Vastaavanlaisia ihmisiä oli paljon renessanssin aikana ja heitä ihaillaan nyt. Nykyään sellaisia ihmisiä kutsutaan renessanssi-ihmisiksi. Tosin he elämässään myös toimivat usealla tieteen ja taiteen sektorilla ja saavat paljon aikaiseksi. Minulle on suotu vain sellaisen ihmisen sielu ilman sen kummempia aikaansaannoksia. Siinä aika ajoi lujaa ohitseni.

Meidän aikamme, se minun ja vielä nytkin elämämme aika on pyrkinyt ensi sijassa asiantuntijuuteen ja mieluummin melko kapealla sektorilla. Se ei ole minulle riittänyt, vaikka olen sitä kovasti yrittänyt monessakin asiassa. Olen lapsesta saakka, aluksi tietenkin tajuamatta sitä, pitänyt itseäni epäonnistuneena yksilönä, koska olen liian monipuolisesti kiinnostunut asioista. Työelämässä sitä oli pakko rajoittaa, mutta kyllä se varmaan sielläkin näkyi. Kun sitten opiskelin sekä aikoinaan että nyt viime vuosina, tavoitteeni oli itse rajoittaa itseäni. Itsensä muuttaminen on kovin vaikeata.

Kaukaisen 1970-luvun toisella puoliskolla pelasin jalkapalloa SYP.n mimmien joukkueessa parisen vuotta. 13 on ollut aina onnenlukuni. Eihän se yleensä muille edes kelpaa.

Oman itsen ”kasvattaminen” ja tuntemaan oppiminen on elämän pituinen prosessi.  Se onnistuu kohtalaisesti joissakin omaan käyttäytymiseen liittyvissä asioissa.  Kun oppii rauhoittamaan itsensä olemaan murehtimatta, hillitsemään kiivauttaan ja miettimään kahdesti ennen kuin sanoo jotakin, niistä kaikista on hyötyä oman tehtävän toteuttamisessa. Jos tuon voisi pukea yhdeksi sanaksi, se lienee elämänhallintaa. Täytyy myöntää senkin olevan hyvin vaikeata, koska neuvojia riittää. Minun virheeni lienee ollut aina, että olen halunnut myös keskustella avoimesti näistäkin asioista muiden kanssa. Se ei ole aina oikea tie, koska  sillä tavalla saattaakin ärsyttää toista ihmistä, paras on usein pitää asiat sisässään. Se on myös yksi syy siihen, että olen aina kirjoittanut, joskus vähemmän ja joskus enemmän.

On siis osattava hillitä itsensä ettei mene toisen ihmisen suuttumukseen ja ikäviin sanoihin mukaan, sillä niitä on maailmamme nykyään täynnä.  Eipä meistä koskaan tule valmiita. Oletan, että aika monia ärsyttää myös tämä toinen puoleni, jota kutsun tehtäväkseni. Kovin moni ikäiseni ei ehkä hyväksy sitäkään, että sotken henkilökohtaista elämää ja tietoa yhteen.

Tunnistaakohan nuken omistaja?

Ikä tuo eräänlaista rauhaa ylenpalttiseen asioiden runsauteen, jonka vallassa olen koko elämäni elänyt. Osa kaikesta elämään liittyneestä turhasta hörhellyksestä putoaa auttamatta pois. Mikä se sana olikaan, oliko se kaunis turhuus, jota vielä on kaappien kätköissä, tulee häviämään. Ihailen kyllä ihmisiä, joille sen on tärkeää, mutta minulle se ei sovi. Luopuminen ei toki aina ole helppoa. Se on toisaalta hidas prosessi, joka jokaisen on hyvä aloittaa riittävän aikaisin.

Henri-poikani puseroita on muutama vielä tallella.

Omalla kohdallani rajut elämänmuutokset ovat vauhdittaneet prosessia, mutta paljon on tekemättä. Oma mennyt elämä on papereissa ja valokuvissa ja kääntyy pikku hiljaa digitaaliseen muotoon. Äidin ja isän jäljiltä on jotakin vähäistä, joista tietenkin valokuvat, kirjeet ja lehtileikkeet ovat tärkeimpiä. Lapsien tavaroista on myös vaikea luopua. Kaikki on käytävä läpi, pikkuhiljaa, jatkuvana prosessina. Samaa miettivät monet ikätoverini. Nuorempien on ehkä vielä vaikea samaistua näihin ajatuksiin, vaikka se kaikki on heidänkin edessään joku päivä.

Tänään ihana aurinko veti lenkille.

Mutta nyt loppu tälle hölötykselle. On aika palata niihin omituisiin ajatuksiin, jotka alkoivat eilen risteillä taas päässäni saatuani kouriintuntuvan ja ikävän muistutuksen kesken kaikkien tavaroiden selvittelyjen ja sopivasti sen jälkeen kun olin palannut tähän päivään sieltä runsaan 100 vuoden takaa, josta edellisessä blogissani kirjoitin.

Tässä ajassa media purkaa kuin liukuhihnalta uskomattomia asioita nykypäivän suomalaisesta elämästä, jossa osa porukasta saa sellaisia palkkoja ja etuja, joita minun on vaikea käsittää.  Toisella puolella on sitten tavallisen kansan elämä, joka on nykyään suhteellisen hyvää, koska sen saavuttamiseksi on tehty paljon työtä. Siihen kaikkeen koen itsekin vanhempieni lisäksi vahvasti osallistuneeni. Mutta sitä kaikkea hyvää puretaan parhaillaan. Ihmisten tuloerot kasvavat koko ajan. Yhteiskunta on muuttunut, kaikki eivät koskaan edes saa kunnon työtä. Ja jos on työtä, on pakko tehdä mahdottoman paljon, jotta pystyy palkalla elämään. Niinhän se oli minunkin työelämäni aikana, töitä sai paiskoa paljon eikä palkka aina, ei varsinkaan alkuvuosina edes riittänyt. En valita, koska olen tullut toimeen ja pystynyt jopa hankkimaan lainavaroilla asunnon ja maksamaan sitä lainaa pois. Asunnon arvo on aina kasvanut ja edellisellä ja lisälainalla on hankittu uusi ja isompi. Minulla ei ole koskaan ollut mielessä, että keräisin omaisuutta, jotta lapseni voisivat periä. Se asia on kuitenkin edelleen monelle ikäluokkani ihmiselle tärkeä. Minun sukupolveni on se sukupolvi, joka on tehnyt hyppäyksiä parempaan elämään, hankkinut koulutusta ja rikastunut. Useat omistavat parikin asuntoa, kesämökin ja ties mitä.

Tällaisiakin muistoja on tallella. Äidin minulle tekemä esiliina koulun kotitaloustunteja varten. Marimekon ihana mekko, johon pukeuduin kun odotin poikaani Henriä 1980. Kuva innosti minua aikanaan aloittamaan blogini "Polulle kauas". Siinä oikella sisareni Heljä, keskellä  Merja ja vasemmalla 2011 joukostamme poistunut sisareni Päivikki. Raija-sisko oli vielä vauva.

En halua jatkaa aiheesta, koska jouduin käyttämään sellaisia sanoja kuin asunnon arvo ja viittasin jo ahneuteen. Se kaikki pysyköön maailmani loppuun asti ulkopuolellani.  Meillä kaikilla ei ole niin hyvin.  Osaa meistä elämä on kolhinut monta kertaa ja monella tapaa. Olemme tehneet monissa asioissa vääriä valintoja, jotka ovat pudottaneet meidät toiselle tasolle.  Useimmiten vaatii myös aikamoista rohkeutta hypätä ulos arvostetusta ja perinteiden täyttämästä elämästä eräänlaiseen marginaaliin.  Hyppy nurkan taakse saattaa suistaa ihmisen köyhyyteen ja yksinäisyyteen, mutta se mahdollistaa myös paneutumisen siihen tehtävään, joka on ajanut takaa aina lapsesta saakka ja yrittänyt ottaa kiinni.

Viime yönä pakkanen oli jäädyttänyt auton ikkunat ja vähän kuorruttanut luontoakin kuten sillan kannesta huomaa.

Lapsen unissani tehtävä saattoi olla ”mörkö”, joka ajoi takaa ympäri kotitalon sumuisessa yössä. Paetessani en saanut talon ovea koskaan lukittua, ulkovalot eivät syttyneet. Olisi ehkä pitänyt antaa sen mörön tavoittaa. Se tehtävä voi olla vaikkapa sukupolvien ketjun historian ymmärtäminen. Se kohtasi minut aikoinaan nuorena tyttönä kotipihalla, kun déjà-vu näkynä ja elämyksenä tunsin koskettavani menneitä sukupolvia. En todellakaan vielä tiedä, kuka se nuori nainen oli, joka eräänlaisena haamuna ilmestyi silloin seuraani. Nyt ymmärrän. Minulle yritettiin silloinkin kertoa tehtävästäni. Se on menneen ja nykyisyyden yhdistäminen. Sillä tiellä olen.

Maalaiskylän väkeä

Jokin kumma vetää minut lähes päivittäin katsomaan rippikirjoja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilta. Yhdistyksen jäsenenä näen pidemmälle ja enemmän, mutta vaikka näenkin vuoden 1899, siihen on yli 100 vuotta. Lienee aiheellista laatia lähiaikoina jonkinlainen kartta tutkimussuunnistani. Säännöllisesti tätä lukeva ei voi olla huomaamatta, että koko ajan sekoilen paikasta toiseen. Välillä olen 1500 - 1700 luvuilla voudinkirjoissa Karjalassa ja sitten hetken päästä kuten tänään olen Hämeen sydämessä kirkonkirjoissa tutkimassa kylän käsityöläisiä. Harharetkistä on toki hyötyä opin kannalta, koska oma sukututkijan historiani vasta kovin lyhyt verrattuna monen muun vuosikymmenien työhön.  Kirjoittamalla tulee tehtyä myös pikku pätkä esityötä. Muistan, kuinka sukututkimuksen peruskurssin opettaja Tuusulan kansalaisopistossa Teuvo Ikonen puhui jännästä asioiden paikalleen loksahtamisesta. Sitähän tämä kaikkinensa on. Löydän hetkessä oikeat sivut kylineen ja taloineen. Kun sitten jätän asian hetkeksi lepäämään, yhtäkkiä ilmaantuu jokin asia, joka yhdistää entiset tiedot uuteen tietoon.

Saapuminen Vehmaisten kylän keskelle Hämeenlinnan ja kirkonkylän suunnasta. Tuossa kylän keskellä olivat käsityöläisten talot. Oikealla oli meidän Kempon peltoja. Pikkutyttö on tyttäreni Christina joskus 1970-luvun alkuvuosina.

Tässä jokin aika sitten kävin taas kurkistamassa Renkoon. Oman kotikyläni Vehmaisten käsityöläiset ovat oma kokonaisuutensa. Vuosina 1889 – 1899 rippikirja oli jo muuttunut suomenkieliseksi. Edellinen 1874 – 1883 on vielä ruotsiksi kirjoitettu.  Missä muuten on muutama välivuosi 1885 – 1888?

Rengon Vehmaisten kylässä asui tuossa vuosisadan vaihteessa seuraavia käsityöläisiä:

Kylän seppä

Johan Helenius oli lähtöisin Pusulasta, missä hän oli syntynyt  1855. Vaimo Hilma Pamilia Kallentytär oli syntynyt 1859 Tammelassa.  Heidän vanhin lapsensa tytär Rosa Pamilia oli syntynyt Somerolla 1880. Toisin sanoen he olivat kiertäneet useissa paikoissa ennen Renkoon tuloaan.  Rengossa syntyi kolme lasta Lydia Cecilia  1882, Hilda 1884  ja poika Arthur Brynolf 1893. Kaksi nuorinta lasta kuoli pieninä. Erikoinen nimi tuo Pamilia, ensi kertaa näen sen.

Yllättävä yhteys omaan sukuuni

Huhtikuun alussa 1901 (2.4.1901) vihitään Rengossa talonpoika Kaarle Fredrik Sydänmaa (Nålberg/Siukola/Saari) Vehmaisten kylästä sepäntytär Rosa Pamilia Heleniuksen kanssa.  Kaarle Fredrik  on syntynyt  Daavid Heikinpoika Nålberg/Siukolan ja tämän Lopen Launosista olevan vaimon Amalia Maria Joosefintytär Skyttälän  poikana 1879. 

Kaarle Fredrik sattuu olemaan isoisäni serkku ja oman isäni pikkuserkku, sillä hänen isänsä Taavetti (David) on syntynyt  1853 Siukolan talossa isoisäni Kalle Kustaa Siukolan (s. 1879) isän myös nimeltään Kalle Kustaa nuorempana veljenä 1853.

Heidän isänsä oli alkuperäiseltä nimeltään Heikki (Henric) Johan Davidinpoika Nålberg, mutta naidessaan Siukolan talon tyttären Leena Maria Juhontyttären hän siirtyi myös tämän sukuun ja Nålberg-nimi jäi pois.  Se oli perua hänen isältään, joka oli tullut Janakkalan Irjalasta Nuoran torpasta pitäjän räätälimestariksi ja oli nainut  Rengon  Ahoisten Nikkilän isännän Kustaan tyttären Hedvigin. Olisiko Nålberg ollut erityisen sopiva räätälin nimeksi viitatessaan neulaan?

 Daavid Sydänmaan ja Amalia Marian haudan olin sattumalta bongannut Rengon vanhan hautausmaan vanhimmasta osasta, takanurkasta.

Taavetti oli sittemmin  siirtynyt  Sydänmaan Ilopakan isännäksi joskus 1870-luvulla naimisiin mentyään .  Hänen kaikki lapsensa ottavat jostakin syystä eri sukunimen. Tämä Kaarle Fredrik näyttää tulevan myöhemmin esiin sukunimellä Saari.  Sydänmaan nimellä suku myös jatkuu, mutta se on myöhempien tutkimusteni asia. Isoisäni isä taas ei kuulemma koskaan suostunut ottamaan Siukola - nimeä. 

Kalle ja Rosa Pamilja Saaren hauta on Rengon uudella hautausmaalla.

Löydän isäni serkun  Olavi I. Nikkilän aikanaan tekemästä sukututkimuksesta tämän isäni pikkuserkun myöhemmät vaiheet  ja huomaan, että hän ja hänen vaimonsa ovat kuolleet kaukaisella 1950-luvulla, lapsuudessani. Ei mitään mielikuvia.  Kaarle  Fredrik 1950 ja Rosa Pamilia 1957.

Sitten olenkin jo ajassa, jonka muistan.  Saaren perheeseen, Kaarle Fredrikin ja Rosan poikaan ja pojanpoikaan isäni piti yhteyksiä.  Heitä asui samassa ja naapurikylässä.  Ehkä tiesin silloin, että he ovat jotakin sukua, mutta lapsena se ei sen enempää kiinnostanut. 

Kun olin tämän kaiken kirjoittanut, ajattelin tarkistaa viime kesäkuussa Rengon hautausmailla ottamiani kuvia.  Olin sattumalta kuvannut lähes sattumanvaraisesti niitä hautoja, joita esiintyy tässä kirjoituksessa. Siksi olen liittänyt tähän myös Rosa Pamiljan ja Kallen (huomaa nimien käytetty muoto) ja heidän  poikansa Arvon hautojen kuvat. Tiesin kyllä kuvaavani oman kyläni ihmisten hautaa, mutta noinkin läheinen sukulaisuus ei juuri silloin tullut mieleeni.

Puuseppä

Maurits Wilhelm Lehtinen oli syntynyt paikkakunnalla 1851. Vaimon hän oli löytänyt Lopella samana vuonna syntyneestä Amanda Maria Kjällströmistä.  He saivat 1872 – 1889 yhteensä 11 lasta, joista tuolla aikavälillä näyttää vain kaksi kuolleen. Yksi pojista on saanut arvan n:o 11, joka liittyy Suomessa autonomian aikana 1878 säädetyn lain perusteella  1881 toteutettuun yleiseen asevelvollisuuteen.  Miehet kutsuttiin kutsuntoihin sinä vuonna, kun he täyttivät 22 vuotta. Mitä arvan numerot merkitsevät, sitä en tässä yhteydessä ole vielä tutkinut.

Kylän räätälit

Wilhelm Sacklin oli syntynyt Lopella jo 1835 ja kuoli tarkasteluajanjaksona 1897.

Toinen kylän räätäli oli samaa ikäluokkaa eli Rengossa 1834 syntynyt Erik Johan Nyman. Hänelle on merkitty kirjoihin vain vaimo renkolainen Eeva Helena Eerikintytär. Molemmat ovat tuossa vaiheessa olleet jo 70 ikävuoden paikkeilla.

Suutarit

Entinen suutari, leski Henrik Lindroos asui myös vielä kylässä. Hän oli syntynyt rengin poikana Hausjärvellä 1828. Hänen 1875 kuollut vaimonsa oli ollut häntä parikymmentä vuotta vanhempi, 1808 syntynyt Albertina Enokintytär. Heidät on vihitty 1849.

Lopen Ourajoella syntynyt Albertina on ollut avioliittoon mennessään Rengon pitäjän räätälin Adolf Lundanin leski. Adolf Lundan oli kuollut edellisenä vuonna alle 40 vuoden iässä keuhkotautiin. 1850 oli syntynyt Henrikin ja Albertinan tytär Amanda Wilhelmiina äidin ollessa 42- vuotias. Toinen tytär Henrika syntyi 1854 ja oli jo 1889 muuttanut Lopelle. Saiko uusi käsityöläinen paikan avioitumalla lesken kanssa?

Kun tutkin lisää mennyttä aikaa, löydän, että Albertinalla oli ensimmäisen miehensä räätäli Adolf Lundanin kanssa useita lapsia, jotka ovat syntyneet 1830- 1840-luvuilla. Näiden, Otto Wilhelmin, Enokin, Adolf Fredrikin, Susannan ja Karlin kohtalot jätän tutkimatta.

Kuva Vehmaisten kylän keskustasta  1992, suunta kohti Rengon keskustaa ja Hämeenlinnaa.

Henrik Lindroos asui samassa taloudessa tyttärensä Amanda Wilhelmiinan Janakkalasta tulleen miehen Johan Johaninpojan kanssa. Heillä oli liuta lapsia, neljä poikaa suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin minun lähistöllä asuva 1879 syntynyt isoisäni Karl Gustaf ja nuorimmaisena tytär Amanda. Suosittuja nimiä pojille oli näköjään Gustaf, Karl, Henrik ja Johan, nimiä, jotka oudosti ovat esillä edelleenkin myös sukuni nimissä.

Myöhemmin löysin yllättäen sanomalehtiarkistosta tekstin, joka saattaa valaista erään edellä mainitsemani henkilön tulevaisuutta. Adolf Lundan, mahdollisesti juuri entisen suutari Henrik Lindroosin vaimon Albertinan poika edellisestä avioliitosta olikin muuttanut paikkakunnalle ja hänen kuoltuaan pidettiin kesällä 1910 huutokauppa, jossa myytiin asuinhuone, riihi, karjalato ja talli. Ohessa ilmoitus Hämeen Voimasta 28.7.1910. Adolf Fredrik oli syntynyt 1.3.1841 Vehmaisten Rasissa.

Eskolan vanha talo, oman kotitalon pihaltä lähdettäessä ohitin tämän näkymän. Komea talo on jo aikoja sitten purettu.

Kylän varsinainen suutari lienee kuitenkin ollut Janakkalassa 1869 syntynyt Johan Lehtonen, joka oli tullut Renkoon 1893 ja vihitty samana vuonna renkolaisen 1872 syntyneen Wilhelmiina Hellmanin kanssa. Johan Lehtoselle on näköjään kutsunnoissa osunut arpa n:o 20. He saivat neljä tytärtä ja yhden pojan. Siellä tyttärien joukossa on joukossa myös Lempi Maria, samanniminen kuin naapurikylässä Ahoisten Nikkilässä 1891 syntynyt isoäitini Lempi Maria Nikkilä, joka meni myöhemmin naimisiin edellä mainitsemani isoisäni Kalle Kustaan kanssa. Näitä omia isovanhempiani en koskaan tavannut, koska molemmat kuolivat jo kauan ennen syntymääni.

Kun sitten muuta etsiessäni selasin syntyneiden luetteloita ja näin nimen Lempi Maria, itse asiassa useampaan kertaan, mutta 22.11.1895 syntyi em. suutarin tytär. Olisiko hänen nimeensä vaikuttanut se, että hätäkasteen oli antanut pari päivää myöhemmin 24.11 Kalle Siukola eli isoäitini tuleva appiukko, jolla oli myös isänsä kautta sukulaisuussuhde isoäitini Lempin kotitaloon Ahoisten Nikkilään. Toisaalta nimi Lempi oli noihin aikoihin hyvin suosittu. Tämä suutarintytär Lempi Maria kuitenkin kuoli pian synnyttyään kuten kolme hänen jälkeensä syntynyttä lasta.

Muut kyläläiset

Kylällä asui tuolloin myös on iso liuta löysäläisiä, itsellisiä, renkejä ja piikoja ja joitakin naishenkilöitä, joilla oli jopa äpäriä ja joita oli ripitetty salavuoteudesta. Kylän taloissa asui myös hyvin paljon palvelusväkeä ja aiempaa sukupolvea. Koska en pysty tutkimaan yhtään tuoreempaa tietoa, en voi seurata, josko osa näistä ihmisistä olisi jatkossakin asunut kylällä ja olisi samalla tulevan sukupolven esivanhempia, niitä, joita minä saattaisin muistaa.

Käsityöläiset olivat aikoinaan tärkeitä henkilöitä omassa kyläyhteisössään. Vehmainen oli sen verran pieni kylä, että matkat kylän taloista toisiin eivät olleet pitkiä. Usein kuitenkin työt mentiin tekemään taloihin. Vaatteisiin käytettiin talon hankkimia kankaita, kenkiin omien eläinten nahkoja ja samalla hoidettiin koko talonväen tarpeet. Sepällä saattoi olla oma paja, mutta varmaan seppä haettiin paikalle isompiin taloihin.

Näin kaukaa on vaikea tavoittaa sen ajan käsityöläisten elämää, ammattikuntien merkitystä, miten oppipojaksi päästiin, kisälliaikaa ja mestarin arvon saavuttamista. Jonkinlaisen kuvan antaa oheinen historiikki Hämeenlinnan kaupungista, johon tuo käsittelemäni alue, noin 30 kilometrin päässä sieltä nykyään kuuluu. Löysin tietoa myös tuosta Hausjärvellä syntyneen Henrik Lindroosin elämästä Seppo Palanderin Hausjärven suutareista tekemästä sosiaalisesta sukututkimuksesta.Tässä linkki tekstiin. Huom. tässä kappaleessa olevat linkit eivät toimi enää (toim. huom. 23.11.2018)

Kylässä oli vielä 1950-luvulla joitakin näiden ammattien harjoittajia kuten suutari ja seppä. Heidän kuoltuaan käsityöläisten ”ammattikunnat” katosivat kokonaan maaseudulta maailman jo sitä ennen muututtua teollisuuden vaikutuksesta. Tämän päivän kylä näyttää muutenkin aivan toiselta kuin sata vuotta sitten.

Olisiko perunanistutusta vai perunankeruuta ennen muinoin. Taitaa juuri suutari Peltonen olla äärimmäisenä oikealla.

Löytyykö lisää yhteyksiä?

Kun olin saanut tämän jutun eilen lähes julkaisukuntoon ja etsiskelin sopivia kuvia, jouduin lähtemään  Tuusulan sukututkimuskerhon tilaisuuteen kuuntelemaan  kansalaissodan vaikutuksista Keski-Uudellamaalla.  Ja siellä liittyen samaan aiheeseen,  mieleeni välähti kylän myöhempi suutari, jonka vielä itsekin muistan ja josta isäni kuvien joukossa on valokuvia.  Jatkoin hänen taustojensa tutkimusta ja siinä hurahti taas aikaa oikein kunnolla.

Hänestä löytyy työväen museoiden arkistoissa muutama valokuva, joista laitan tähän linkin yhteen kuvaan. Kuvassa siis Etelä-Rengon työväen yhdistyksen jäsen Väinö Brynolf Peltonen seisoo punakaartin asepuvussa sapeli ja pistin kädessään.   Sieltä löytyy myös muita valokuvia hänestä, joita halutessan voi selailla.

Seurasin sitten hiukan hänen syntyperäänsä miettiessäni, että liittyisikö se mahdollisesti näihin aiempiin käsityöläisiin.  Tutkintani johti ensin hänen isäänsä Kalle Juhonpoikaan,  joka Väinö Brynolfin syntyessä 1896 oli muonamiehenä kotitaloni naapurissa Eskolassa. Vuoteen 1899 päättyvään rippikirjaan oli jo kirjoitettu sukunimi, joita ilmeisesti tuohon aikaan otettiin jo ahkerasti käyttöön.

Kun Kalle Juhonpoika syntyi 1862 hänen isänsä Juho Nikolai Juhonpoika vastaavasti oli Siukolassa tilan vuokraajan (landesbonde) veljen ominaisuudessa. Olisiko sitten sen aikaisen Siukolan emännän Leena Maijan (syntynyt 1833) isä eli isoisäni isän Kallen äiti  ( syntynyt 1851) jopa tälle sukua?Salapoliisin työtä tehdessäni joudun nimittäin jo Lopelle Haalan torppaan, jossa tuo Juho Nikolai oli syntynyt 1836.  Tutkimus jääköön nyt siltä osin kesken.

Huh hoijaa, sukututkimuksen verkostot ovat moninaiset.  Luettuna tekstini, se tuntuu jopa minusta itsestäni monimutkaiselta, mutta yritän kirjoittaa sen viitteineen vielä erikseen puhtaaksi, jotta voin sitä myöhemmin hyödyntää ja ymmärtää.  Täytyy lisäksi muistaa, että aiemmin naisten sukuja ei seurattu taaksepäin. Tätä periaatetta aiemmat sukututkijat ovatkin noudattaneet. Naiset on työnnetty historiassa sivuosaan, haamuksi ovenpieleen. Siukolan osalta nykyisen suvun katsottiin lähtevän Heikki Juho Taavetinpoika Nålbergista, joka nai Siukolan tyttären.  Minä seuraan kuitenkin kaikkia polkuja.

On taas aika palata Karjalan kannakselle, jossa talonpoikien elämä kulkee pitkälti samalla tavalla. Tai sitten vaihteeksi aivan muihin juttuihin.

Minulle niin mahdottoman rakas kuva on isäni ottama kotipihalta kauan sitten. Nuo rakennukset tuolla taustalla olivat minun lapsuudessani purettuja , mutta 1803 rakennettu aitta seisoo todennäköisesti vieläkin paikallaan.