Lukea tietosanakirjaa kuin romaania

… piirtää sketsejä kuin lopullista taideteosta, huvitella väreillä keväällä, pääsiäisenä kun jäät vajottavat, ei voi enää juosta jään halki hakemaan pajunkissoja, oi ystävät, älkää takertuko aikaan, älkää aikakausiin eikä vuodenaikoihin…

Kun olin nuori, runosuoneni pulppusi koko ajan.  Eilen aamulla lukiessani Helsingin Sanomia, juutuin kulttuurisivuilla artikkeliin Erkka Filanderista.  Hän on nuori mies, joka on  juuri voittanut  lehden kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan runoelmalla nimeltä  ”Heräämisen valkea myrsky”.

Hupsista vain, olin heti keväässä 1967 tai sinne päin, koska niihin aikoihin oma runosuoneni pulppusi . Minulla on osa sen aikaisista kirjoituksista tallella sikin sokin.  Pystyin täysin samaistumaan tuon nuoren miehen ajatuksiin.  Sivulla oleva runokin oli kuin omaa kohta 50 vuoden takaista runouttani.

Raati on perustellut Filanderin runoelman olevan ekstaattista runoutta, elämänilon pulppuavaa ylistystä, jossa keskeisiä kuvia ovat valo, kevät ja herääminen. Vapaasti ryöppyävän kirjoituksen virrassa on silkkaa nuoruuden ja luomisen runoa. Hänen runoissaan ei ole sija kyynisyydelle ja ironialle ja nykyrunoudeksi se tuntuu poikkeuksellisen avoimelta ja vilpittömältä (HS 15.11.2013).

Vanha omenapuu keskellä luontoa lenkkipolun varrella.

Kissa nostaa taas kerran omaa häntäänsä löytäessään oman nuoren itsensä nykyhetken nuoressa runoilijassa. Olen varmaan joskus maininnutkin, että lähetin aikoinaan omia runojani johonkin kilpailuunkin, mutta ne palautettiin kiittäen.  Nyt en enää runoile, mutta osa proosarunoistani on edelleen tallella. Pian niistä ajoista on 50 vuotta. Tässä ajassa maailma on muuttunut aivan toiseksi. Jos vain ehdin tehdä kaiken suunnittelemani, voin joskus perata myös runoni tuosta paperikasasta esiin ja julkaista ne. Nykyään kun julkaisuväyliä riittää. Tosiasia kuitenkin on, että vanha ämmä  ei voi olla mitenkään kiintoisa runoilijana. Tosiasia on myös se, etten kyllä itsekään enää havittele kultaa ja kunniaa.  Kaiken teen vain omaksi ilokseni. Ei taida nuorempienkaan saavutukset enää suurta yleisöä kiinnostaa!

Tammikon tiellä viime heinäkuussa. Matkakumppanini Tuula Virsu ja sisareni Heljä ovat jo kovaa vauhtia menossa. Minulla on tuollakin kilometrin matkalla paljon tallennettavaa aivosoluihini. Ensimmäisiä tehtäviäni onkin viedä oman äitini muistot talteen.

Enkä varmaan olisi edes minä, jos en olisi säästänyt noita aarrelaatikoita kaiveltaviksi.  Jokin ulkopuolinen ärsyke kuten vaikkapa lehtikirjoitus, johtaa tonkimaan niitä  ja taas kerran koko elämän ihanuus avautuu edessäni. Pienet ilot valaisevat päivääni. Meillä ikääntyvillä ne ilot saattavat olla hyvin erilaisia kullakin. Sen olen huomannut. Tiemme eivät aina edes kohtaa toisiaan. Mutta jokainen saa pitää omat ilonsa.

Nukun silloin tällöin kovin levottomasti ja syy on useimmiten se, että haluan päästä kirjoittamaan. Jotkut vuosia vireillä olevat projektit alkavat kukin vuorollaan nousta pinnalle. Onhan materiaaliakin kertynyt sen verran, että voisin alkaa kirjoittaa.  Eihän se toden totta vaadi muuta kuin ryhtymisen ja aloittamisen. 

Tässä Leena Miekkavaara esitystä pitämässä (14.11.). Helsingin Kuolemajärvikerho kokoontuu yleensä Karjalatalon Sortavala-salissa. Nyt olikin sali täynnä porukkaa kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa kartoista. 

Mutta nyt kuten nuorenakin heilun eri asioiden välillä, milloin täällä, milloin siellä.   Aloitan asioita, jotka jäävät kesken.  Elämä on usein melko rauhatonta. Siinä ei paljon ole rauhaa kirjoittaa ja ajatella.  Monen monta asiaa olisi pitänyt aloittaa jo aiemmin, jotta ne sujuisivat nyt helpommin.

En voinut olla ajattelematta asiaa torstaina, kun olin Helsingin Kuolemajärvikerhossa kuuntelemassa Leena Miekkavaaran esitystä ikivanhoista kartoista, joista etsittiin Karjalaa ja Kuolemajärveä.  Välillä haaveeni alkaa vielä opiskella historiaa alkavat tuntua naurettavilta.  Minulla ei ole enää aikaa uhrata vuosiani siihen, että pänttään asioita ulkoa, jotta selviäisin tenteistä läpi.  Onko niin, että meillä jokaisella on oma tulikasteemme, eräänlainen kiihko, joka ajaa eteenpäin?  Jos saisin dokumentoitua kirjalliseen muotoon omien sukujeni historian yleisen historian kontekstiin ja lisäksi tarkemmin omien vanhempieni ja oman historiani, olisin tyytyväinen. 

Olen mukana eri asioissa siksi, että oppisin lisää. Haluni jakaa tietoani on myös kasvanut ajan kanssa, kun vain vastaanottajia löytyy.  Kirjoittaminen on minulle elinehto. En todellakaan pystyisi edes elämään ilman tätä välinettä. Valokuvaaminenkin on minulle ensi sijassa dokumentointia. On ihanaa, kun silloin tällöin voin jakaa eri tasoilla näitä asioita muiden kanssa. Mutta kaikista eniten kaipaan vertaistukea, jota voin keskustella syvällisemmin tavoitteistani ja samalla saada niitä selkeytettyä.

Nämä kaksi kuvaa on sisareni Heljä ottanut. Houkuttelin hänet mukaani 9.11. Karjalan liiton Perhe- ja suku-tapahtumaan, jossa osallistuimme iltapäivän seminaariin, Se käsitteli perhettä ja sukua sodan varjossa. Useissa Karjalaan, sukutukimukseen ja kirjoihin  liittyvissä tapahtumissa tapaan Tuula Virsun Turusta.  Suomen Sukuhistoriallisen  yhdistyksen toiminnanjohtaja FT Kari-Matti Piilahti kertoi aampäivän ohjelmassa karjalaisesta sukututkimuksesta ja asutushistoriasta. Hän on ollut opettajani sukututkimuksen jatkokurssilla. Kävin tervehtimässä ja vaihtamassa pari sanaa.

Kotityöt jäävät siksi joinakin päivinä hunningolle, kun veto näihin vaatimattomiin harrastuksiini on päällä. Jokin aika sitten vietin aikaani Kansalliskirjastossa, jonne pitäisi lähteä uudelleen. Onneksi mahdottoman paljon aineistoista saa netin kautta. Kansallisarkistoon olisi aiheellista mennä tutkimaan tietoja, joita ei ole vielä digitoitu. Hämeenlinnan ja Mikkelin maakunta-arkistoissa olisi aiheellista vierailla. Viipuri ja Pietari ovat  vuorossa sitten.

Tämän kartan olen varmaan ennenkin esittänyt blogissani ja Facebookissa. Se löytyy Viipurin läänin historia-kirjasarjan osan III sivulta 421, jossa kerrotaan Rautateollisuuden varhaisvaiheista Kannaksella. Juvan ruukki sijaitsi samoilla Karjalaisten kylän lähistöllä. Selityksenä kuvalle kirjassa: " Lorenz Christoph Stobaeuksen karttaluonnoksessa maaliskuulta 1703 näkyy Juvan ruukin sijainti Kuolemajärven ja Kaukjärven välissä, talvitien varrella." 

Monet sukututkijat kuten myös historiantutkijat ovat tutkineet asioita kymmeniä vuosia, minä olen vasta alkupolulla.  Oma tutkimukseni on samalla opiskelua. Tällä viikolla innostuin tutkimaan voudintilejä.  Niitä alettiin pitää Ruotsin valtakunnassa Kustaa Vaasan aikana (1523 – 1560). Tarkempaa tietoa niistä löytyy Kansallisarkiston sivuilta.  Ajattelin perehtyä niihin perusteellisesti ja samalla opetella lukemaan vanhoja käsialoja.

Ehkä myös mahdollisesti oppisin jotakin oleellisista noista ajoista ja siinä sivussa minulle tippuisi jotakin tietoa myös omiin tutkimuksiini. Aloitin rohkeasti Karjalan voutikunnan voudintileistä. Valitsin vuoden 1616 – 1617, koska se oli ensimmäinen vuosi Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilla.  Löysin Kuolemajärven kylät helposti Viipurin pitäjän alta alkaen kylästä Kuolemajärviby.  Siirsin kuvat Wordiin ja aloitin translitteroinnin kylä kylältä asukas asukkaalta. Aika pitkälle pääsin, mutta se on vielä kesken ja monia nimiä joudun vielä usein pähkäilemään. Kylännimiä en myöskään kaikkia ymmärrä.

Lisää kuvateksti

Valitsin uudemman asiakirjan, koska 1500-luvun dokumentteja on vielä vaikeampi lukea. Täältä Rannan voutikunnan maantarkastusluettelosta  löytyvät helposti melkein kaikki Kuolemajärven kylät, jotka ovat olleet jo silloin hyvin asutettuja.  Menee kyllä tovi aikaa oppia lukemaan kirjoituksia, vaikka ne vaikuttavatkin selviltä. Niiden tulkinnat, erilaiset nimet  ja ajan ymmärtäminen on opeteltava siinä sivussa. Olen useamman kerran alkanut tehdä luetteloita paikkakunnan kylistä ja asujista, mutta työn hitauden ja tulkintavaikeuksien takia olen jättänyt sen kesken. Aiemmin kirjoitetuista historiakirjoistakaan en saa aina  kovin paljon apua, koska niissä vanhemmat ajat ovat melko ylimalkaisia ja lähteet melko puutteellisia.

Olen mahdottoman kiitollinen, että on aina ollut ihmisiä, jotka ovat paneutuneet historian tutkimiseen ja kirjoittaneet siitä. Siksi luenkin koko ajan muiden kirjoittamia opuksia. Lähteiden rekisteröinti on hyvin tärkeätä, että löydän ne myöhemmin helposti ja voin liittää kirjoituksiini. Koko ajan olen kuitenkin oppinut valtavasti ja löydän jo paikkaa koskevat tiedot helposti asiakirjoja selailemalla, koska tunnistan tutut  nimet.  Mutta kuten jo mainitsin alkutaipaleella olen ja olisikin hienoa saada tähän työhön apua, jotta pääsisin siihen varsinaiseen tehtävääni, aiheesta kirjoittamiseen.  

Enkö ole jo kirjoittanut, että yksi elämämme tarkoituksista on oppiminen.  Vaikka tutkiminen ei johda aina mihinkään tulokseen, niin jo pelkästään tällaisella tutkimusmatkalla oleminen on ilo. Siksi on hienoa löytää valmiita teoksia aiheesta kuin aiheesta.  Mahtavaa on myös voida osallistua erilaisiin seminaareihin, joissa voimme kuunnella tutkijoiden aiheisiin liittyvistä esityksistä. Tämä aika on erityisen otollista näille asioille tai sitten oma katseeni on erityisesti kohdistunut niihin.

Palaan vielä tuohon tekstini alkuun, jota aloitin itse asiassa kirjoittaa jo eilen aamulla, mutta jouduin keskeyttämään melko pian eikä koko päivänä sitten enää ollutkaan tilaisuutta palata siihen. Otsikko on oman runoni alku ja voisin nyt itse asiassa jatkaa sitä vaikkapa seuraavasti  "tutkia historiaa kuin omaa elämää", mutta en tee sitä. Runosuoneni ei enää pulppua samalla tavalla kuin nuorena.

Kotityöt ovat taas täysin hunningolla.  Papereita, lehtiä, valokuvia ja kirjoja kaikki pöydät ja lattiat täynnä. Ja aurinkokin alkoi  yllättäen paistaa. Siksi keittiö ensin kuntoon, imuri käteen ja ehkä sitten ulos lenkille kameraa käyttämään. Tai sitten keksin ihan jotakin muuta.  Usein kuitenkin päivä on jo päättynyt ennen kuin olen ehtinyt tehdä kaikkia niitä asioita, joita haluaisin tehdä.

Charles Emmanuel Biset. 1640.

Kirjoita minulle

Tässä aiemmin syksyllä  Helsingin Sanomissa ja varmaan muuallakin mediassa oli kirjeviikon (6. – 12. 10.) alkaessa pieni kirjoitus siitä, kuinka suomalaiset ovat huonoja kirjeiden kirjoittajia. Suomi sijoittuu tilastojen hännille viidenneksi viimeiseksi 35 kirjeellä asukasta kohden vuodessa. Emme siis seuraa Yhdysvaltojen esimerkkiä kuten monessa muussa asiassa. Siellä nimittäin kirjoitetaan ylivoimaisesti eniten kirjeitä vuodessa eli 205 kirjettä asukasta kohden vuodessa.

Löysin tämän Viipurin linna - aiheisen postimerkin 5.2.1994 Sallasta vanhemmilleni lähettämästäni postikortista, jossa ihannoin  mm. Lapin talvea. Sitä samaa seurasi sitten 2000-luvun lopulla ennen kuin saimme kunnon talven Suomeen. Nyt odottelemme uusia Suomen linnat -postimerkkejä, jotka ilmestyvät tammikuussa 2014  (20.1.2014).

Olen ollut aika ahkera kirjeiden kirjoittaja, mutta nyt se on vähentynyt.  Mielessä on kyllä nytkin monta henkilöä, joille olisi aika kirjoittaa. Joillekin ystäville on ollut mukava kirjoittaa kirjettä kuin päiväkirjaa kertoen päivän tapahtumista. Samalla on tullut tallennettua sen hetkistä tilannetta omaa päiväkirjaa varten. Nimittäin päiväkirjanikin on nykyään laiminlyöty, kerään väliin esitteitä, matkalippuja, pääsylippuja ja kuitteja ja joskus joku korttikin pääsee sinne.  Vaikka käytännössä minulla on nyt opiskelujen päätyttyä ollut enemmän aikaa kaikkeen muuhun, huomaan, että ehdin sittenkin tekemään nyt paljon vähemmän kuin kiireisinä aikoina. Onkohan Facebook syönyt aikaani entistä enemmän?  Se on välillä aika koukuttava, mutta myös usein ärsyttävä väline pintapuolisuutensa takia. Tänään pinnalla ja huomenna historiaa, niin se siellä menee. Jollei sitten jatkuvasti nosta asioita esille. Toisaalta olen valittanut inspiraation puuttumisesta. Se vei minua aiemmin milloin minnekin. Kirjat tippuivat hyllyiltä, jotta saisin niistä aiheen ja taas aloin kirjoittaa.

Vettä on tullut tänä syksynä niin mahdottomasti, että kun eilen olisin lähtenyt kiertelemään vanhoja "mansikkapaikkojani" joen varrella, veden peittämät polut olisivat vaatineet jalkaan kumisaappaat.

Kirjeenvaihto on myös aika ajoin ollut mahdottoman kiehtovaa, se on keskustelua toisen kanssa. Olen aina lukenut myös kirjoja muiden kirjeenvaihdosta.  Mieleeni tulee taas paksu eepos Albert Edelfeltin kirjeistä äidilleen vuosina (Anna Kortelainen: Niin kutsuttu sydämeni – Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873–1901 (2001). jonka olin vähällä ostaa kirjamessujen antikvariaattiosastolta muutama vuosi sitten. Siitä lähtien olen katunut, että en sitä ostanut. Minulle kyllä riittäisi nyt sen lainaaminenkin, koska edelleen kauhistelen tuota kirjamäärää, joka lepää kirjahyllyissäni.

Sen sijaan ihailin muualla auringon kultaamia syksyn värejä.  Hyvä nii, sillä tänään taas SATAA.

Syksyllä 2007 luin Eila Kostamon suomentaman ja toimittaman kirjan "Rakas vanha trubaduuri ", joka sisälsi George Sandin (1804–1876) ja Gustave Flaubertin (1821–1880) kirjeenvaihdon. Olin lumoutunut. Olin silloin kirjeenvaihdossa erään vanhan herran kanssa, johon olin tutustunut Karjalan matkalla. Sekin, useimmiten sähköpostin liitteenä lähetetty kirjeenvaihto on tallessa.  Kirjoitin silloin kertoessani hänelle lukukokemuksestani seuraavasti:

”Olen monta kertaa ajatellut sitä, että elän väärässä ajassa sikäli, että suurin osa minua kiinnostavista ihmisistä on jo kuollut, osa vuosisatoja sitten. En tahdo aina ymmärtää oman aikamme lyhytpinnaisia, kevyillä hengenlahjoilla varustettuja, pelkkää nautintoa etsiviä ihmisiä, joilla on aina loputon kiire jonnekin.”

Muuten allekirjoitin sen kirjeen nimimerkillä   ”Vanha tuulispää”.  Sen nimityksen olin saanut tuolta herralta hänen edellisessä kirjeessään, koska minulla oli tuohon aikaan monta projektia meneillään. Töissä oli vauhti päällä, muutoksia ja muuttoja. Olin myös järjestämässä suurta kamerakerhon valokuvanäyttelyä Nordean Vallilan tiloihin.

Tämä kuva oli syksyn 1963 asioita käsittelevän päiväkirjani välissä.  takana teksti Kesä -63. Koskelassa. Kuvassa äitini sisar Lempi ja minä häpeilevänä, likainen tukka jne marjaan lähdössä tai tulossa. Anneli-serkkuni on ollut kuvaajana.

Raskaampaa on sitten ottaa käsittelyyn äitini sodan jälkeen saama kirjeenvaihto ja tulkita kirjeiden sanomaa ja yhdistää niitä muihin sen ajan tapahtumiin. Entä oma kirjeenvaihto?  Hurjaa.  Iso laatikko täynnä kesällä 1999 pelastamiani kirjeitä.  Eräänä päivänä otin summamutikassa yhden kirjeen. Ikään kuin sitä ei olisi edes avattu tai se on liimaantunut takaisin kiinni. Se sattuu olemaan serkultani Annelilta helmikuussa 1964. Hän kutsui silloin itseään Anneksi. Hän lopettaa kirjeen sanoihin: ” Suo anteeksi, ettei kirjeessä ole mitään.” 

Mutta, mutta, kirjeessä onkin jotakin.  Kuten tuonaikaiset päiväkirjani ovat täynnä ihastumisia niin serkkuni on myös tavannut luisteluradalla pojan, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta.  Hän kertoo siitä ja koulun tapahtumista.  Hän on keskustellut voimistelunopettajansa kanssa ja jostakin syystä keskustelu siirtyi Urjalaan. Opettaja kysyi tunteeko serkkuni Urjalasta ketään.  Anneli vastaa tuntevansa Muuriset.  Käy ilmi, että Tatu Muurisen rouva on voimistelunopettajan täti ja he toteavat olevansa jotakin hyvin kaukaista sukua.  Että sillä lailla.  Näin sitä vuosikymmenten takaisen kirjeen avaaminen vie jälleen sukututkimukseen! Ja kaiken lisäksi sellaiseen perheeseen, jonka pariin henkilöön olen ehtinyt tutustua viime vuosina.  Täältä löydät blogin, jossa kirjoitan lyhyesti suuren karjalaisen vaikuttajan Jorma Muurisen hautajaisista viime marraskuussa Urjalassa. Hän oli Tatu Muurisen poika, jonka ehdin tuntea valitettavan lyhyen ajan. Blogissa on myös linkki Jorma Muurisen Helsingin Sanomissa olleeseen muistokirjoitukseen.

Kuvat lastenlasten kanssa ovat nyt hyvin arvokkaita ja saattavat tulevaisuudessa olla heillekin tärkeitä, vaikka nyt he eivät välttämättä pidä valokuvaukseen höynähtäneestä mummista. Mummi tosin pääsee valokuviin harvemmin, Olen poiminut tämän kuvan kesän 2005 kuvien joukosta. Siinä olimme vierailulla serkkuni Annelin saaressa.

Melkein kaikissa blogeissani on hyperlinkkejä muualle, alleviivattuja tekstin kohtia,  joita klikkaamalla pääsee lukemaan enemmän tietoa ko. aiheesta. Luettuaan pääsee helposti takaisin lukemaan tekstiä eteenpäin.  Oma tiedonjanoni on niin valtava, että kirjoittaessani  osan ajasta käytän opiskeluun.  En halua kirjoittaa blogiini auki kaikkea mielenkiintoista aiheeseen liittyvää tietoa vaan käytän linkitystä. Se on eräänlaista tämän kallisarvoisen  aikamme  käytön rationalisointia.

Kreikkalainen kirjeenvaihtotoverini Patricia oli kotoisin Thessalonikista Kreikasta Sain häneltä paljon valokuvia, tämä kuva on marraskuulta 1964. Kirjeenvaihtoni tuohon aikaan oli mahdottoman vilkasta. Patricia oli yksi pitkäaikaisimmista kirjeenvaihtoystävistä.  

Kirjamessuista kertovassa blogissani kirjoitin historioitsija Henrik Meinanderin puheesta, jota poikkesin kuuntelemaan. Hän mainitsi postimerkit kirjansa kuvituksessa ja viittasi niiden huonontuneeseen grafiikkaan. Sitten hän sanoi, että eihän tuskin kukaan enää käytä postimerkkejä, kun postia ei enää lähetetä kirjeinä.  Siinä hän erehtyi. Kyllä kaltaisiani ihmisiä, jotka kirjoittavat kirjeitä ja postikortteja vanhalla tavalla on vielä runsaasti olemassa.  Mutta maailma myös muuttuu,  Itella  kuten kaikki muutkin yritykset joutuvat sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Jos voisimme katsoa eteenpäin 50 – 100 vuoden päähän, hämmästyisimme…

Tästä tuli mieleen, että meitä ohjataan hyvin voimakkaasti monelta taholta.  Perinteisen että sosiaalisen median kautta tuleva tieto, ei aina ehkä väärä tieto vaan lyhennettynä ja kärjistettynä esitettynä asiasta kuin asiasta näyttää mahdottoman ikävän puolen tästä hetkestä.  Kaikki anonyymi kiihotus tuntuu uppoavan kansaan yllättävän hyvin.  Mutta se siitä, en enää jaksa puuttua asioihin, jotka kiinnostivat  joskus paljonkin nuorempana. Melkein joka viikko valokeulaan nousee jokin asia, johon ihmiset yksi toisensa jälkeen tarttuvat kuin hyeenat raatoon repien kohteen maanrakoon.  Täytyy myöntää, että se vie minunkin energiaani, vaikka yritän pysytellä ulkopuolella.  Elämme  eräänlaista  politiikan ulkopuolellekin levinneen populismin nousukautta.

Veljekset Alexin huoneessa olevassa teltassa. Taas mummi yllätti!

Jossakin vaiheessa elämää on pakko laskeutua rikastuttavien ja inspiroivien asioiden pariin. Suoraan sanoen maailma samalla kun se on muuttunut helpommaksi, on tullut kärttyisäksi, pelkkiä ongelmia etsiväksi, suorastaan epämiellyttäväksi paikaksi, jollei sitten itse pysyttele sen kaiken ulkopuolella.  Minulle tämä kirjoittaminen on ihana pakopaikka, mutta huomaan usein siinä samalla pohtivani niitä solmukohtia, joita en haluaisi elämääni ollenkaan.

Vanhoihin päiväkirjoihini ja kirjeisiin tulen vielä palaamaan monen monituista kertaa. Niiden kautta entiset ajat paljastavat paljon itsestään. Positiivisella tavalla. On myös mukava tavata itsensä nuorena ja todeta, että ne samat kiinnostuksen aiheet elivät jo silloin..

Olli Orava on nytkin pihapuussa syömässä.

Marraskuussa matkustan eri tavalla

Viikonlopun aikana hurahdin taas hetkeksi sukututkimuksen pariin.  Siitä on yleensä paras hankkiutua eroon ennen iltaa, koska muuten tutkimukset  saattavat herättää kesken yötä. Ajatelkaa nyt sitä määrää ammoin kuolleita ihmisiä, jotka saattavat seurata vielä häiritsemään unia, minne he mielihyvin saavat tulla inspiraatioita tuodakseen mutta eivät valvottamaan  Ihmisten polut jäävät joka kerta lopettaessani kesken.Joudun  jättämään suvun useimmat haarat  sinne 1900-luvun alkuun. Jos saisin kiinni nuoremmista, sukujen ketju tulisi täyteen ja saisin ehkä rauhan.

Olen usein miettinyt luopuvani kaikesta tuosta mielenkiintoisesta, jota olen harrastanut viimeiset vuodet ja painua jonnekin muualle, pois sateisesta ja harmaasta, mutta niin rakkaasta kotimaasta. Voisi olla mukava hellittää hiukan. Ehkä aloittaisin kirjoittaa aivan jotakin muuta, päästäisin henkeni irtoamaan ja iloitsemaan jälleen luonnosta ja maailman värikkyydestä. Onko mikään ihme, että ihminen välillä kyllästyy ja kaipaa lomaa. Lomahan on eläkeläiselle vieras asia. Mutta voinhan aina matkustaa mielikuvituksessani ja unohtaa hetkeksi tuon jatkuvan sateen ropinan.

Maaliskuussa 2008 katselin Pietarin kirkon tornista alas Vatikaanin museon pihalle. Silloin emme ehtineet sinne ollenkaan, mutta nyt vietimme siellä koko päivän, kävimme myös hengähtämässä tuossa pihalla.

Roomassa

Omituista kyllä, kun olin sulkenut Sukujutut-ohjelman, matkustin jälleen kerran Roomaan. Pariisihan sen piti nyt olla, mutta otin Rooma-kortin. Olin keväällä opiskelutoverieni kanssa viikon matkalla Roomassa. Palattuani kätkin kaiken sieltä hankkimani aineiston, kirjat, kortit isoon arkkuun ja työnsin kaikki Roomaan liittyvät kirjat kirjahyllyn uumeniin. Olin kyllästetty Roomalla hetkeksi. Tein matkalla ottamistani valokuvista kansiot ja jaoin linkit kansioihin matkalla mukana olleille. En yksinkertaisesti jaksanut ajatella kuvien tarkempaa tutkimista, aiheisiin ja Rooman taiteeseen palaamista. Onneksi matkan kohteista on olemassa matkakertomus, jonka eräs meistä teki. 

Olen usein miettinyt erästä tapaamista Roomassa, sillä se kuvaa minun matkojani minne sitten matkustankin. Tutustun sattumalta ihmisiin, jotka johdattavat minua uusiin asioihin vähän samalla tapaa kuin ne kirjahyllystä tippuvat kirjat aina silloin tällöin lähtevät viemään mukanaan.  Kevään matka oli niin tiivis ja täynnä ohjelmaa, että sen jälkeen kaikki oli päässäni ja muistoissani yhtenä sekamelskana. Taisin siitä mainitakin, kun kirjoitin matkasta toukokuun alussa. Tässä linkki siihen kirjoitukseeni.

Olen matkoillani tottunut olemaan oma matkaoppaani, mutta tällä kertaa en ollut tehnyt minkäänlaista ohjelmaa, koska huomasin jo matkan suunnitteluvaiheessa, että se onnistui muilta paremmin. Itse asiassa pari meistä oli siellä täydentämässä vielä puuttuvia opintopisteitä.  Omalla matkaohjelmallani en koskaan olisi pystynyt näkemään niin suurta määrää kohteita kuin nyt näin.  Mutta näinkö todella kaiken, omaksuinko taideteokset, otinko ne vastaan sieluni silmin, muistanko niitä?  Luulen tarvitsevani sulattamiseen enemmän aikaa, olen hidas, ehkä vailla tarpeellista sivistystä. Niin kävi myös Ahvenanmaan ekskursion jälkeen keväällä 2012. Kaikki sekin on edelleen sulattamatta ja käsittelemättä.

Tässä tytöt kiiruhtavat peräkanaa kirkkoon.

 

Jeesuksen pyhimmän nimen kirkko ja jesuiittalähetyssaarnaajat Kiinassa

Roomassa vierailimme hyvin monessa merkittävässä kirkossa kohteena erityisesti kirkoissa olevat taideteokset. Tämä kirkko ei ehkä ollut vierailukirkoista tärkeimpiä. Nimittäin matkamme viimeistä edellisenä iltapäivänä tulimme Jeesuksen kirkolle (Il Gesù), jonka oikestaan muutenkin sivuutimme lähes joka päivä, koska se sijaitsee sen verran keskeisellä paikalla Rooman keskustassa. Meistä kolme asui Campo dei Fiorin kulmalla ja toinen kolmen ryhmä Pantheonin vieressä.

Tässä kuva maaliskuulta 2008. Heljä istuu vasemmanpuoleisen oven edustalla ja seuraa, kuinka nuori mies voimistelee rappujen alapuolella (ei näy tässä kuvassa).

Il Gesù on jesuiittaveljeskunnan pääkirkko, joka on rakennettu 1500-luvun loppupuolella.  Sitä on suunnitellut kuuluisa Giacomo Barozzi da Vignola , italialainen arkkitehti, joka on ehkä tunnetumpi pylväsjärjestelmistä kirjoittamastaan teoksesta. Fasadiin on vaikuttanut toinenkin tunnettu arkkitehti eli  Giacomo della Porta, jolla oli sormensa pelissä myös myös Pietarinkirkon suunnittelussa ja Capitolium-kukkulan rakentamisessa Michelangelon lisäksi. Jostakin kumman syystä taidehistorian opiskelun puitteissa kiinnostuin erityisesti arkkitehtuurista. Mutta kaikkein eniten olen kuitenkin kiinnostunut historiasta yleensä, on se sitten yleistä historiaa, uskontojen historiaa tai pienen ihmisen historiaa. Joskus lapsena jesuiitat herättivät mielessä kauhua, mustina miehinä, jotka käyttivät kidutusta, inkvisitiota ihmisten käännyttämiseen. Mutta se ei ole mikään ihme, että saimme sellaisen kuvan, koska Ignatius Loyolalla, järjestön perustajalla, oli ajatuksena vastauskonpuhdistus meitä protestantteja vastaan.

Sittemmin harhaluuloni ovat rapisseet. Uskonnoissa ei ole mitään pelättävää vaikka ihmisissä saattaakin olla. Mahtipontinen kirkko teki minuun vaikutuksen suuruudellaan. Kirkon keskilaivan katossa korkealla loistavat värikkäät ja runsaat barokkityyliset  freskot, jotka on luonut Baciccia 1670-luvulla. Niitä kirkossa vierailija saattoi ihailla myös lattialle sijoitettujen peilien kautta.

Olen aiemmassa blogissani kirjoittanut Franciscus  Xavieristä, joka teki lähetystyötä Kaukoidässä ja Japanissa.  Rooman Jeesuksen kirkossa tapasin hänet uudelleen sekä kirkon ulkopuolella että sisällä, ulkona patsaana ja sisällä hänelle pyhitetyssä kappelissa. 

Pyhiinvaellusreitit, apostolit ja ilman muuta myös kristinuskoa muualle vieneet lähetyssaarnaajat ovat lapsesta saakka kiinnostaneet minua. Tuo kaikki johtunee varmasti ikiaikaisesta kiinnostuksestani löytöretkiin. Jos olisin elänyt toisena aikakautena ja ollut jotakin muuta kuin talonpoikaista sukua, niin ehkä piian sijasta minusta olisi voinut tulla maailmanmatkailija. Pyhä Francisco Xavier (1502 – 1552) teki aikanaan lähetystyötä Kauko-idässä, Japanissa ja Kiinassa, jossa hän aikoinaan kuolikin.  Hänet haudattiin eri vaiheiden jälkeen Goaan Intiaan, mutta oikea käsi, jolla hän kastoi ihmisiä, on tuotu tähän Rooman kirkkoon pyhäinjäännökseksi.

Matteo Riccin kuva museossa muistutti tätä, mutta ei kuitenkaan ollut tämä kuva, jonka olen ladannut netistä.

Kun kiipeää ylös katon tasalle, löytää museon, josta voi katsella samalla tapaa kuin Pietarinkirkossa alas kirkon alempaan osaan. Samalla voi tutustua museoon.  Sinnehän mekin kiipesimme. Otin muutaman valokuvan alaspäin ja olisin ottanut enemmänkin, mutta huoneessa ollut nainen tuli sanomaan, että ei liikaa valokuvia. Olin kuvitellut tuota isokokoista vaaleaa naista vierailijaksi, mutta hän olikin museon opas.  Jäimme keskustelemaan erään maalauksen eteen, joka oli saanut minut pysähtymään ja kyselemään tuosta muista maalauksista poikkeavasta muotokuvasta.

Matteo Riccin kartta Kauko-idästä 1602

Siinä oli kuvattuna henkilö nimeltä Matteo Ricci (1552 – 1610). Hän kulki myös Kaukoidässä ja kuoli Kiinan Pekingissä, jonne hänet on haudattu. Ricci oli minulle uusi tuttavuus, johon opas kehotti minua tutustumaan etsimällä jälkeenpäin hänestä tietoa. Sillä tiellä olen nyt. 

Matteo Ricciä arvostettiin erityisesti Kiinassa. Kuten Xavier aiemmin myös Matteo sopeutui paikallisiin oloihin täydellisesti ja sillä tavalla saavutti luottamuksen.  Hän osasi täydellisesti kielen ja osasi kietoa katolisen kristinuskon taitavasti  yhteen Kiinan valtauskonnon kungfutselaisuuden kanssa. Hänen kerrotaan olleen myös matemaatikko, astronomi ja kartografi. Molemmat sekä Francisco Xavier että Matteo Ricci oleskelivat Kiinassa Ming-dynastian aikana. Silloin Kiina oli lähes kaikessa edellä länsimaita, tehtiin löytöretkiä ja käytiin kauppaa kunnes seuraavan dynastian aikana 1600-luvun puolivälissä maa alkoi sulkeutua ja pysyikin suljettuna 1800-luvun puoliväliin saakka. Lähdetietojen mukaan katolinen seurakunta kuitenkin kasvoi aina melkein 1700-luvun puoliväliin, jolloin paavi määräsi Kiinan lähetystyön loppuneeksi.

Käsittääkseni 1500-luku on kaiken kaikkiaan mahdottoman kiintoisaa aikaa, se oli uuden ajan alku monessakin mielessä. Taiteen mullistukset renessanssin kypsyessä Euroopassa täyteen kukoistukseen, katolisuuden kyseenlaistaminen,  Lutherin uskonpuhdistuksen leviäminen, jesuiitat. Me täällä kaukana Pohjolassa tulemme historiassa vasta selkeästi näkyviin, meistä alkaa olla tietoja paperilla.

Merjan kastajaiset ja luterilainen lähetyssaarnaaja

Kun minä synnyin, pidettiin suuri kastetilaisuus. Olin vanhin lapsista, odotettiin pojan syntyvän. Isän pöytäkalenterin sivuilla syntymäni aikana luki ”Poika syntyy”. Ei tullut poikaa vaan tyttö ja tytön jälkeen vielä kolme muuta tyttöä kunnes lopulta syntyi POIKA 12 vuotta minun jälkeeni. 

Äidin vieraskirjassa lukee 25.5.1947 ”Niin kuin kaunis tähdenlento ompi lapsi pieni, hento tullut teille iloksi vaivaan tuomaan kutsun kotiin taivaan.” Sen on kirjoittanut minut kastanut pappi nimeltä Erland Sihvonen.  Hänen nimensä perässä on hänen vaimonsa Hilja Sihvosen nimikirjoitus. 

Erland Sihvonen 1911

Kun kirjoitin tuossa kiinnostuksestani Kiinan lähetystyöhön, niin se johtuu varmaan tuosta Erland Sihvosesta, joka oli myös toiminut Kiinassa samassa tehtävässä kuin nuo jesuiitat. Hän oli aloittanut työskentelyn Kiinassa 1902 ja oli siellä kolmeen otteeseen aina vuoteen 1929 saakka.

Löysin netistä mielenkiintoisen kirjoituksen Kiinan lähetystyöstä vuosina 1925 – 1929. Pekka Lundin tekemä tutkimus Kuilunreunalla kertoo vaikeista ajoista Kiinan historiassa ja miten lähetystyöntekijät ovat sen kokeneet. Kun aikanaan bittiavaruuteen hävinneessä blogissani käsittelin tätä samaa aihetta, löysin myös Erland Sihvosen mandariinikiinalaisen asussa kuvattuna Lähetysseuran näyttelykiertueen aikana 1911. Kuvan olen silloin printannut  ja liimannut vieraskirjan väliin.  Pienenä pulleana vauvana  omaksuin tuolta iäkkäältä (74 v) rovastilta erään koko elämän aikaisen kiinnostuksen aiheen, jos näin voi sanoa. Välillä aihe pongahtaa esille ja pistää minut kirjoittamaan.

Täytyy kuitenkin myöntää, että mikäs virtuaalimatka Roomaan tämä oli, kun käsittelin Roomaa vain viitteenä, mutta ehkä tähän väliin lisäämäni kuvat tuovat sitäkin puolta esiin. Ja tärkeämpää on olla matkalla kuin päämäärä. 

Talven tuloja menneinä vuosina

Aloin kirjoitella tätä juttua jo aamupäivällä, mutta sattuikin olemaan päivä täynnä keskeytyksiä ja katkoja. Kirjoittamani höpöttely on kuvien välissä. Kuvat ovat väliltä 2004 - 2012. Usein tarkistan valokuvistani, milloin olen mitäkin tehnyt. Nyt olen yrittänyt kartoittaa ensimmäisen lumen ajankohtaa. Yhteenvetona näyttää siltä, että ensi lumi täällä etelässä tulee yleensä marraskuussa.

5.11.2006

Olen tässä odotellut, että saisin luonani olevan taksvärkkityöläisen eli tyttärenpoikani Artun lähetettyä ulos pihatöihin. Aamun tunnit on ripotellut vettä. Nyt sade näyttää lakanneen ja yritän hätistellä poikaa työhön. Työmaa ei ole suuri eikä vaikea. Hiukan haravointia ja roskien viemistä isoon kompostikasaan. Olin itse eilen tyhjentämässä ojaa ja väsytin taas kerran itseni oikein kunnolla joten jatkan omia hommiani viikonloppuna ja ensi viikolla. Tosin nyt on Pyhäinpäivän viikonloppu, joka on perinteisesti on hiljainen, mutta ovatko kristilliset merkkipäivät enää olleet estämässä meitä työnteosta. Mieleen kuitenkin välähtää, että vanhempieni sukupolvi vielä kunnioitti näitä pyhiä emmekä saaneet tehdä kaikkea noina päivinä ja siksi ne tulevat meillekin mieleen. 

Monta kirjoitustani odottaa  taas viimeistelyäni ja paneutumistani. Ajankohtaiset mietteet sekaantuvat silloin tällöin niihin, alankin kirjoittaa niistä, arvostella minua kohdanneita asioita, arvottaa asioita, joihin olen törmännyt ja jotka alkavat askarruttaa mieltäni.  En sitten saakaan niitä kirjoituksiani valmiiksi, koska nuo epäoleelliset asiat ovat sekoittaneet pääni. Koen usein olevani monissa asioissa väärinymmärretty ihminen, jota muilla on oikeus arvostella ja ohjeistaa. En pidä siitä, että ymppään juttuihini näitä asioita, jotka ovat pahoittaneet mieleni. Haluan entistä enemmän asettua asioiden ulkopuolelle, tarkkailijaksi. 

VUOSI 2004

22.11.2004 Olimme juuri palanneet Lontoosta ja maassa oli kevyt kerros lunta. 

3.12.2004 Hollannin maisemaa junan ikkunasta matkalla Amsterdamista Arnhemiin. Artun syntymäpäivänä olin työmatkalla Hollannissa ja ihailin sikäläisiä maisemia junan ikkunasta.

5.12.2004. Miten ankea kuva!  Mutta se kuvaa myös sinä vuonna läpikäymääni elämää.  Vuosi 2004 oli minulle hyvin vaikea vuosi monessa mielessä.  Pihatyötkin jäivät sinä keväänä ja syksynä kokonaan tekemättä. Kukkien varret jäivät talven törröttäjiksi.

4.12.2004 juhlimme Artun synttäreitä, kun edellisenä päivänä 4 vuotta oli tullut täyteen. Maa oli jo silloin lumen peitossa. Itse asiassa ensi lumi oli tullut jo marraskuun loppupuolella. En vain ottanut valokuvia, kun muut asiat olivat mielessä.  Tyttäreni perhe asui silloin Tuusulan kirkon lähellä asunnossa, jossa minä olin asunut 1987 -1992 ja samassa taloyhtiössä, jonne  olimme muuttaneet toiseen taloon jo 1979.

Arttu aloitti sitten ripeästi hommat, mutta pian äiti tuli pikkuveljen kanssa hakemaan häntä käärmenäyttelyyn. Alex pisti siinä odotellessa ja meidän aikuisten juodessa kahvit ja hoidellessa muita asioita kaikki hyrskynmyrskyn. Poikanen ehtii joka paikkaan. Aina en osaa olla varautunut hänen tuloonsa. Kamerat, tietokoneet, kännykät ja kaikki laatikot ovat kohteena. Siinä välissä hän ehtii piirtää jopa kasvonsa löytämillään kynillä. Arttu jatkaa töitä palattuaan ja jää luokseni toiseksi yöksi. No niin, poikien äiti olikin erehtynyt päivästä, hän eli jo huomista lauantaita eli näyttely jäi kuin jäikin toiseen kertaan.

12.12.2004  Eipä se talvi ollut vielä myöhemminkään kunnolla koittanut!  Maisema Tuusulan Mikkolassa lasten päiväkodin läheisyydessä.

 VUOSI 2005

26.11.2005 lunta tuli niin sopivasti, että lapset pääsivät tekemään lumilinnoja ja lumiukkoja.  Kuvassa Arttu melkein 5 vuotiaana. Samana päivänä oli muuten poikani Henrin syntymäpäivä ja lumileikkien jälkeen söimme täytekakkua.

26.11.2005 otin vielä vertailun vuoksi kuvia myös vanhalla kamerallani kuten tämän. Anna ja ystävä rakentelivat lumesta kaikenlaista.

27.11.2005 sää oli muuttunut kylmemmäksi ja lumi oli vielä maassa.

Itse asiassa tuossa aamupäivällä mietin talven tuloa,sitä, kun lunta ensimmäisen kerran sataa. Se on aina yhtä hieno kokemus, vaikka lumi sittemmin sulaakin ja talvi ei edes kunnolla tahdo alkaa. 

Kävin läpi valokuviani aina syksystä 2004 alkaen eli siitä vuodesta, kun siirryin digitaalisen kameran käyttöön. Kaikki kuvani ovat tallessa omissa kansioissaan. Oli järkevää aika pian alun jälkeen aloittaa laittaa valokuvat kamerakohtaisiin kansioihin, joiden sisällä ne ovat vuosi/kuukausi/päivämääräjärjestyksessä.  Nyt valitsin äkkipikaa jokaiselta vuodelta kuvan, joissa näin lunta ja jotka kertovat jotakin tarinaa talven tulosta 10 viiimeisimmän vuoden aikana.

 VUOSI 2006

4.11.2006 Talvi yritti tulla aikaisin, koska puissa oli vielä lehtiä.

Talven alkaminen houkutteli minut usein kuvaamaan lähimaisemia

Tässä Järvenpäässä 5.11.2006.

Nuo talvet olivat melko vähälumisia, vaikka tässä  1.2.2007 Helsingin Vallilassa oli kova pakkanen ja reilusti luntakin.

VUOSI 2007

4.11.2007 näyttää jo kovin talviselta lenkkipolkuni varrella.

Ajattelin lopettaa tähän, julkaista ja lisätä myöhemmät vuodet uudella blogilla joku toinen päivä. Mutta tiedän, että usein aikeet jäävät, kun tulee muita asioita eteen. Siksi jatkan urheasti loppuun saakka. Olemme jo illassa. Taksvärkkityöt on tänään melkein tehty. Arttu oli todella nopea haravoimaan ja viemään kuormat kasan jatkeeksi. Tuon ikäisiä lapsia on muuten aika vaikea saada enää tekemään mitään töitä. Tässä asiassa pidin kuitenkinkin pintani, pari tuntia ja palkkaa WWF:lle 15 euroa jo vaati sen. Sää ei ollut paras mahdollinen, kylmä syyssade ropisi pihalle aina välillä. Kuraiset saappaat odottavat kylpyhuoneessa. Sauna on lämpiämässä.

16.11.2007 kävelytien siltaa kuvaamassa

Tuusulanjärven ranta kirkon takana on vuosien varrella jokimaisemien lisäksi ollut paikka, jonne tieni on johtanut usein. 

17.11.2007

VUOSI 2008

20.11.2008 olin jo jäänyt eläkkeelle, mutta kävin koko syksyn vielä kolmena päivänä viikossa töissä, tosin vain muutaman tunnin päivässä. Tämän omakuvan olen ottanut itse odottaessani bussia Tuusulantien varrella. 

23.11.2008 lunta tuprutti lisää

Seuraavan vuoden alusta lähtien olinkin kokonaan eläkkeellä ja aloin järjestää loppuelämääni ja suunnitella opiskelemista. Blogien kirjoittamisen aloitin jo edellisen vuoden maaliskuussa.

VUOSI 2009

10.11.2009 Tuusulanjoen rannoilla

VUOSI 2010

18.11.2010. Muistan ajatelleeni, että jätän kultapiiskut leikkaamatta. Olikin taas runsasluminen talvi ja kaikki peittyi armeliaasti paksujen kinosten alle.

VUOSI 2011

20.12.2011

VUOSI 2012

29.11.2012. Alexin ensimmäinen vuosi tässä maailmassa meneillään. Tässä hän 9 kuukautta vanha. 

30.11.2012

No niin, aika tylsältä tällainen blogi näyttää, mutta tulihan kokeiltua. Aikaakin meni enemmän kuin normaalisti.  Sainhan kaivettua esiin sellaisia kuvia, joita en ole aiemmin käyttänyt. Niitä riittää kansioissani vaikka kuinka paljon.