Ikävän juurilla

 Lauantai 4.1.25

Blogialustalla odottaa julkaisua lähes valmis postaus aiheesta, joka saattaa kiinnostaa vain harvoja. Muistutan taas myös itselleni, että kirjoitan blogiini kaikenlaista, mikä ehkä kiinnostaa lähinnä itseäni.

Ennen kuin aloitan tehdä ruokaa aina nälkäiselle murrosikäiselle lapsenlapselleni, aloitan toisenlaisen tekstin kirjoittamisen, koska sormet siihen pakottavat.  Maisema työpöytäni ikkunan takana on verhoutunut lumisateiden ja pakkasen huurruttamaksi, paljon kauniimmaksi kuin äsken vielä vallinnut ruskea, lumeton maisema. Pakkasta on juuri nyt -7 astetta, mikä on oikeastaan aika ihanteellinen. Emme kuitenkaan lähde ulkoilemaan. Kävimme vielä illan suussa kaupassa lisää ruokaa ostamassa. Hampurilaiset kävimme myös ostamassa. En ollut koko päivänä ehtinyt vielä syödä ja 12-vuotias on nykyään aina nälkäinen. Nukuimme pitkään. Minusta oli kiva, kun joku oli Minnin lisäksi vieressä. Koska aamuni olivat yleensä olleet epätoivoisia kipeän jalkani takia, olen kaiken varalta ottanut nyt myös yöksi särkylääkkeen, etten pelästyttäisi lapsenlastani. Jalkani takia en myöskään uskaltaudu vieläkään luontoon, epätasaisille ja ehkä liukkaille poluilleni.

En pysty enkä edes voi kirjoittaa kaikesta, mistä haluaisin kirjoittaa. Saan innostuksen puuskia lähinnä liittyen harrastuksiini, mutta ne kaventuvat nyt esteiden takia. Pitäisi edelleen voida sanoa, että kaikki on mahdollista, esteet ovat vain omassa päässä ja ajatuksissa. Omassa päässä pyörii kyllä kaikenlaista. Oli yllättävää äskettäin kuulla vanhan ystävän suusta toteamuksen vanhaksi tulemisesta ja avun tarpeesta.  Hän on usein ennen korostanut sitä, että emme ole vanhoja. Totta on, ettei sitä pitäisi korostaa. Vaikka onhan hänellä ollut vaikeuksia jo ennenkin.

Mutta voimmeko puhua toistemme kanssa kaikista synkistä mielikuvista. Olen aina käynyt niitä tavalla tai toisella läpi. Toisaalta on kiva olla taas lapsenlapsen kanssa, hän on yllättäen kolme yötä, mitä en odottanut, koska en huomannut loppiaista. Puuhailemme omiamme ja vähän keskustelemme. Hän sai joululahjaksi pelitietokoneen, joten sen kanssa menee aikaa.  Minni-kissa nauttii, kun hän on meidän kanssamme, käyden välillä puskemassa meitä. Mitähän muuta minun piti kirjoittaa? Ehkä vain purkaa henkistä lastia, vaikkei sitä juuri nyt tunnu.

7.1.2025

Olen yrittänyt alkaa kirjoittaa, mutta sorrun usein tutkimaan jotakin juttua, jota saatan olla tutkinut aiemmin. Niin kävi nytkin. Ilmanvaihtokanavien putsaajat kävivät aamupäivällä ja tulevat tekemään vielä joitakin testauksia torstaina. Siinähän aamuni meni, heitä odotellessa ja jännittäessä tapani mukaan. Sen jälkeen en oikein osannut aloittaa mitään.

Kun lapsenlasta tultiin eilen hakemaan ja pakkasimme hänen tavaransa kiireisen äidin odottaessa pihalla, ajattelin heti perään heittäytyväni sohvalle. Koko viikonloppu oli ruoanlaittoa, pikku siivousta ja järjestelyä ja lapsen huolehtimista ajoissa nukkumaan. Ekana iltana emme molemmat saaneet unta helposti. Ehdotin kaakaota ja yrittämistä uudelleen. Onnistui. Seuraavana iltani rutiinit olivat jo kunnossa. Niitähän elämässäni on nyt paljon, rutiineja, joita ennen vihasin, mutta auttavat nyt selviämään ja jaksottamaan päivääni.  Omat jutut heitän aina lapsenlapsen täällä ollessa sivuun. Emme aina edes keskustele paljon. Hän on oppinut suurimman osan englanninkielisistä YouTube-videoista. Osa ajatuksista on hirveän ylitseampuvia. Mutta meillä on silti paljon yhteistä siksi, että olemme olleet hänen vauvaiästään asti paljon yhdessä. Ehkä jotakin jää mieleen mummista.

Kun en jaksa tehdä mitään, niin mietin kyllä kirjoituksiani, aiheita, joihin aion paneutua. Mieleen tulee koko ajan asioita, joista olisi hyvä jatkaa kirjoittamalla. Eilen illalla keskustelin pitkään toisessa sukuseurassa olevan naisen kanssa. Hän kertoi Hämeen Härkätien loppiaistulista, joista mielellään kirjoittaisi seuraavaan Markkulan Viestiin. Minulle tuli siitä mieleen Härkätien muinaiset tien linjaukset Rengon kohdalla ja eräs kirja, josta luin niistä linjauksista ja ehkä mainitsinkin jossakin blogissani, mutta en muistanut kirjan nimeä enkä blogia. Käsittelimme monia aiheita ja totesin, että minullakin olisi monia juttupohjia, joista voisin vielä kirjoittaa.

Ei siis tarvitse paljon kutittaa ja rohkaista ajatuksia, kun alan jo rynnätä eteenpäin. Ikävää on, että muistan samalla kaikki keskeneräiset kirjoitukset ja tekstit ja sen, että jaksamiseni on rajoitettua. Tylsä jalkakipu muistuttaa välillä. Ja laiskuus iskee, kun väsähdän. Suorittamisen paine ajaa koko ajan tekemään jotakin. Nyt pitäisi ripustaa pyykki kuivumaan ja viedä läppäri ruokapöydältä työpöydälle ja kytkeä verkkovirtaan. Auto on yöllä peittynyt lumeen, pakkanen on laskenut, lämpötila on enää vain -1 astetta. Pitäisi tehdä sitä ja tätä.

Osaisinpa olla armollinen itselleni ja kiitollinen, vaikken ehdikään kaikkea!

9.1.2025

Niin vain päivät toisensa jälkeen kuluvat. Koska eilen kävin kaupassa, niin kaikki voimani menivät siihen. Ihmettelin väsymystäni. Kaipa se liittyy myös ikään ja rappiolla olevaan kuntooni, jota pystyn juuri nyt pitämään jollakin tasolla hyötyliikunnalla jne.

Tänään ilmanvaihtomiehet kävivät vielä säätämässä. Menin putsaamaan autoani lumesta ja jäin parin taloyhtiössä asuvan kanssa suustani kiinni. Se on positiivista siihen verrattuna, kun koko ajan analysoin omaa olotilaani, kirjoitan ylös asioita ja yritän elää säännöllistä elämää. Toisella puolella aivojani mietin, millaisen synopsin /suunnitelman kirjoittaisin suunnittelemisistani/aloittamistani kirjojen aihioista. Tajusin, että olen aina lähtenyt kaikissa asioissa soitelleen sotaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Nyt ajattelin lähinnä yhtä jo vuosia vireillä ollutta ajatusta, josta olen kirjoittanut mieleeni tulevia palasia. Miten saisin siitä ja kaikesta siihen liittyvästä mielenkiintoisen ja herättävän tarinan. Tuli mieleeni, että se on itseasiassa ollut oikeastaan aina kaiken kirjoittamiseni taustalla. Joskus myös nukahdan ja/tai herään jokin siihen liittyvä ajatus mielessäni.

Nyt olen kypsä siihen. Kaikki projektit tässä välissä ovat estäneet minua sukeltamassa siihen syvälle. Toisaalta nekin tukevat omalla tavallaan suunnitelmaani. Kirjan kirjoittaminen on silti iso asia, että siinä oikeasti eteneminen vaatisi ajan lisäksi paljon rauhaa. En ole koskaan osannut olla voimakkaasti arkielämästä irrallaan, että olisin edes osannut sulkeutua tekemään vain jotakin rajattua juttua. Olen silti nykyään erakoitunut entisestään, joten se ominaisuus vahvistaisi irrottautumista. Kunpa vielä saisin terveyteni kohdilleen.

Kirjoitan koko ajan päiväkirjaa, jonne kirjaan jokapäiväisiä ajatuksia ja mieleen tulevia juttuja. Osan ajatuksista saan lukiessani päivän lehdet, jotka oikeastaan nyt pitäisi jättää lukematta. Maailma on kallistumassa pois normaalista, muuttumassa vihamieliseksi ja ennakoitumattomaksi. Sodan uhka leijailee ja vaikuttaa. Vihapuhe on jokapäiväistä puhetta.  Se ei näy ihmisen ja arkipäivän tasolla. Hymyilen vieraillekin ihmisille surun läpi, joka suru yrittää tunkea meidän kaikkien päälle.

Ruoka ilmoitti olevansa valmis. Katson, jaksanko jatkaa kirjoittamista sen jälkeen. Edellinen blogikin odottaa vielä julkaisunapin painamista.

lauantai 11.1.2025

Ainakin sain juuri julkaistua roikkuneen bogipostauksen Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen ynnä muiden perukirjoista otsikolla Perukirjojen kautta ihmisten elämään. Olisi voinut kirjoittaa myös …ihmisten kuolemaan, sillä niihinhän perunkirjoitukset viittaavat.

Lunta on taa tupruttanut paljon. Lumisade alkoi eilen noin 13.15 eilen tultuani kotiin kaupasta ja apteekista. Koska säätila on lähes plussan puolella, lumi kertyi jopa ikkunoihin voimakkaan tuulen tuivertaessa. Parvekkeen ja seinän välisestä raosta lunta tuli sinnekin. Olin jo varautunut siihen, etten mene edes autoa putsaamaan tämän viikonlopun aikana. Saa nähdä.

Kasa keskeneräisiä kirjoituksia odottaa ja muitakin suunnitelmia on tehtävä ainakin sellaisina päivinä, kun voimat antavat myöten. Päivä kerrallaan. Elän tosi säännöllistä elämää, menen samaan aikaan nukkumaan ja nousen samaan aikaan ylös.  Ruokailen säännöllisesti.  Ikään kuin se jotenkin auttaisi paranemisprosessissa, jos sellainen on edes meneillään.  Ikääntymisprosessi kulkee rinnalla.

Muistoja on jo aivan liikaa ja ne näyttävät olevan vain minun muistojani. Nykyaika on vaikuttanut niin, että muistoilla ei ehkä ole suurta merkitystä, ei varsinkaan yksittäisen ihmisen muistoilla, jotka ovat vain siru kokonaisuudessa. Onneksi olen kirjannut muistoista osan blogeihini, joissa ne ehkä säilyvät. Muistojen viipaleita löytyy myös paljon päiväkirjoistani. Kun silloin tällöin lähden siivoamaan arkistojani, heittämään pois lehtileikkeitä, muistiinpanoja jne., niin toimenpiteet jäävät hyvin vähäisiksi, kun kesken kaiken alankin kerätä asioita, joista voisin vielä kirjoittaa. Vain pieni osa menee paperinkeräykseen tai roskiin.

12.1.2025

Tänään aamulla pistin yläreiteeni Trexania eli kerran viikossa otettavaa lääkettä. Se onnistui yllättävän hyvin. Olen aika paljon stressannut sitä etukäteen. Lääkäri oli jo kesällä sitä mieltä, että minun olisi siirryttävä tablettimuotoisesta lääkkeestä injektioon, koska se olisi tehokkaampaa.  Olen lykännyt asiaa, koska olin juuri silloin ostanut uuden pakkauksen tabletteja. Kesti aikansa saada itsensä siihen asentoon, että todella aloittaisin.  

Siivosin vanhempieni kirjeet 1930–1940-luvuilta toistaiseksi syrjään siitäkin huolimatta, että niissä on vielä paljon tutkittavaa.  Etsin muutamaa paperia ennakoidessani tulevia tehtäviäni. Osui tulostamaani, itselleni lähettämään sähköpostiin otsikolla IKÄVÄ heinäkuussa 2023. Aivan hullua!

Olin kirjoittanut tekstin 15.7.2023 aamulla 6.30 muistiinpanoihin:

”Ikävän ilmentyminen unessa. Koiralla oli valtava ikävä poikaani. Hänen tuoksunsa eli tyynyssä, jonka olin pannut pois. Oli hirveä katsella, kun mikään ei auttanut. Aika oli joku toinen kuin nyt. Odotin, että ikävä laantuisi, kun hän tulisi. Se ei ollut varmaa. Heräsin.

Kaikki sisään patoutunut ikäväni lähti liikkeelle. Joudumme koko elämän elämään sen kanssa, olemaan liikaa välittämättä siitä. Mikä nostaa sen pinnalle, niin voimalla, että se tulee uniin.  Näen päivittäin Minni-kissan ihmisen ikävän, joka kohdistuu minuun. Ikävöin lapsiani ja lapsenlapsiani nyt, lapsina ja vauvoina. Ehkä vauvavideoiden katselu korvaa sitä ikävää, joka yltyy välillä kipeäksi. Usein kaipaan poikaani, joka halusi nyt jo kymmenen vuotta sitten häipyä elämästäni. Sydäntä särkee, kun ajattelee eri elämänvaiheita.

Aiemmin yöllä näin jotakin unta, joka sai minut ajattelemaan nuoruuden ihastumisia, niiden voimakkuutta. Minulle tuli niitäkin ikävä. Ajattelin myös ystävyyttä ja kiintymystäni moniin ihmisiin. Ajattelin sitä, että usein välttelen viime vuosina kuolleiden ystävieni ajattelemista. Elämä on karua, emme halua itkeä muistojemme rinnalla. Korvaan sitäkin ikävää sukututkimuksella ja kauan sitten kuolleiden muistelemisella. Miten elämä kipukohtineen ja kaipauksineen onkaan vaikeaa ja joskus niin sydäntä särkevää. Miten me kestämme?”

Kuvan olen ottanut 15.7.2023 Tuusulanjärven kirkkorannasta, jonne olen tosi harvoin enää mennyt, koska toinen isoista kuusista oli yllättäen kaadettu. Nyt ikävöin sitäkin ja lukemattomia siitä ottamiani kuvia.

Perukirjojen kautta ihmisten elämään

 

”Vuonna 1870 toukokuun 25 päivänä 1870 piettii perunkirjoitus vierasmies Juoseppi Stenholmin kanssa torppali Tavit Kirjosen perästä Hatjalahen kylässä Kuolemajärven pitäjässä. Kuoli vuonna 1869 elokuussa.”

Näin lähes sanatarkasti alkaa perunkirjoitus Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen jälkeen. Hän oli äitini isänpuoleisen mummon Eeva Taavetintytär Kirjosen isä. Perukirja oli tehtävä, vaikkei sitä aina tehty, mutta ainakin se oli laadittava, kun Taavetin leski Helena Abrahamintytär Riski halusi avioitua uudelleen.  Asialla olikin kiire, koska kuulutukset olivat edessä ja avioliitto solmittiin jo 19.6.1870.

1. sivu ko. perukirjasta

Perukirjaa tehtäessä ei kuitenkaan edes muistettu tarkkaa Taavetin kuolinaikaa, joka rippikirjan ja kuolleiden ja haudattujen luettelon merkintöjen mukaan oli edellisenä vuonna eli 31.7.1869. Hautaus kirkkomaalle oli tehty 2.8.1869.  Taavetti oli kuollessaan 47 vuotta ja 8 kuukautta. Kuolinsyyksi on mainittu hermokuume, joka lienee ollut hermosto-oireita aiheuttanut vakava kuumetauti kuten lavantauti tai pilkkukuume.

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin avioliitto ja Taavetin kuolema

Taavetti ja Helena olivat avioituneet 17.9.1843. Helena oli Abraham Fredrikinpoika Riskin ja Valpuri Bertilintytär Kalan tytär ja oli syntynyt Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannassa 29.11.1824. Hänen isoisänsä Fredrik Abrahaminpoika Riski oli tullut Lautarantaan Uudenkirkon Uskelasta noin 1778, jonne hänen isänsä oli aikoinaan tullut Koiviston suunnalta sepäksi.  Kaikki Uudenkirkon ja Kuolemajärven Riskit ovat sukua toisilleen.

Kun tulostin Fredrik Abrahaminpoika Riskin sukukirjatiedoston Sukujutut-ohjelmasta, niin näin, että olin kirjannut yhteensä 282 sukutaulun verran henkilöitä, joita riitti 10 polveen saakka eli 805 jälkeläistä. Kaikenkattava se ei tietenkään ole, koska nuoremmat henkilöt pääsääntöisesti puuttuvat. Olin jälleen kerran yllättynyt siitä (mikä ei ole tietenkään enää uutta), että monet Sirkiän suvun jäsenet tulivat usein kahtakin kautta tähän sukuun eli myös puolisoiden kautta. Sama koskee myös Kirjosen sukua. Näitä valtavia sukuverkostoja on hyvin vaikea selittää suusanallisesti. Siksi otan yleensä pienen palan mukaan tarinaan, mitä sääntöä en ole tosin aina noudattanut. Tuskin onnistun tässäkään tarinassa.

Taavetti ja Helena saivat yhdessä kahdeksan lasta vuosina 1845–1861, joista vain kolme Katri s. 1848, Eeva s. 1850 ja Maria s. 1853 kasvoivat aikuisiksi ja perustivat perheet. Taavetin kuollessa Katri oli jo avioitunut eli häntä ei mainita perukirjassa. Nuoremmat tyttäret mainitaan.

Perhe asui Hatjalahti 5:n jakamattomalla tilalla omassa torpassaan, sillä Taavetin mainitaan olleen torppari. Hänen isänsä Gabriel Juhonpoika Kirjonen ja isoveli Yrjö Gabrielinpoika olivat toimineet peräjälkeen tärkeässä luottamustehtävässä eli kirkon kuudennusmiehenä aina vuoteen 1866 saakka. Taavetin isä oli kuollut vuonna 1840 vain 52 vuoden iässä kuumeeseen ja veli Yrjö vuonna 1866 vain 55 vuoden iässä.  Elämä oli kovaa ja omien lapsien kuolemaa varsin nuorina oli kauhea katsella (oma ajatukseni).  

Taavetin jälkeensä jättämä omaisuus oli hyvin vaatimaton:

*rautaa ja malmia olivat kattila, kirves, viikate, sirppi ja puukkoveitsi, kaikkia 1 kappale ja perukirjaan merkittiin erittely ja yhteisarvoksi 6 markkaa.

*astioita oli 5 markan edestä ja huonekaluja 8 markan edestä. Ne laskettiin yhteen vaatteiden kanssa, joita oli turkki 6 mk, viitta 8 mk, palttoo 6 mk, 3 paitaa 6 mk ja kahdet housut 4 mk.

* seuraavalle sivulle siirretään 49 mk, missä lueteltiin lisää vaatteita: hattu 4 mk, vyö 4 mk, 1 pari saappaita 8 mk ja 1 pari rukkasia. Koko omaisuuden arvoksi tuli 66 mk.

* summasta vähennettiin ulosmaksuja eli maksu tuomarille 80 senttiä, vaivaisen rahaa 8 senttiä ja perukirjasta 80 senttiä. Yhteissumma oli pyöristetty ollen 1 mk, vaikka piti olla 2 mk. Täten pesään jäi omaisuutta 64 markan arvosta.

 

Laskin tilastokeskuksen laskurilla nykyarvon sekä 1868 ja 1869 mukaan, joka oli 336,46 e ja 369,69 e.

(Elinkustannusindeksin muutos ja inflaatio valitulla aikavälillä

Vuonna 1869 elinkustannusindeksi: 81.
Vuonna 2023 elinkustannusindeksi: 278 191.

Muutos vuodesta 1869 vuoteen 2023: +343 345,68 %.

Keskimääräinen vuotuinen inflaatio tällä aikavälillä: 5,43 %. Lähde: https://stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html)

 

Perheellä ei ollut maaomaisuutta. Henkikirjan mukaan he asuivat Taavetin äidin Maria Jaakontytär Kirjosen (1792–1870) kiinteistöllä talon erillisessä mäkituvassa (backstuga).  Marian isä Jaakko, oli ollut hänen miehensä Gabrielin pikkuserkku. Marian talo oli täynnä hänen muiden lastensa perheitä ja lapsia, yhteensä yli 20 henkeä.  Henkikirjan 1868 mukaan Taavetti Kirjosen mökissä olivat enää vaimo ja nuorin tytär.  Suvun kiinteää omaisuutta jaettiin samana vuonna Marian kuollessa 1870, mutta se on toinen tarina.

Helena Riskin uusi avioliitto lesken kanssa 

Taavetin leskeksi jäänyt vaimo Helena Abrahamintytär Riski avioitui 19.6.1870 Karjalaisten kylään Samuel Abrahaminpoika Rusin (1824–1884) kanssa. He olivat molemmat syntyneet 1824 ja lienevät tunteneet toisena jo lapsina. Samuel oli jäänyt leskeksi 18.5.1868, kun hänen puolisonsa Eeva Matintytär Kipinoinen (1831–1868) oli kuollut. Samuelin ja Eevan Perheeseen oli syntynyt viisi lasta, joista ensimmäiset kaksoistytöt olivat kuolleet pian syntymänsä jälkeen. Kolme poikaa oli vielä alle 10-vuotiaita ja tarvitsivat varaäitiä.  Vanhin näistä oli nimeltä Abraham (1862–1925). Hän meni 1881 naimisiin Sirkiän sukuun eli Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862–1934) kanssa. Ystävälläni Malla Karapalolla on kuva Katriinan hautajaisista tammikuussa 1934.  Abraham ja Katriina Rusi olivat hänen äitinsä isovanhemmat.  

Lienee ollut Katriina Sirkiän hautajaispäivä 6.121925, kun perhe on kokoontunut avoimen arkun äärelle.

Eeva Kipinoisen perukirja on tehty 15.1.1869. On sydäntä särkevää lukea, että hänen jälkeensä jäi lesken lisäksi 7-, 4- ja 2-vuotiaat lapset.  Omaisuuden arvo on selvästi suurempi kuin Taavetti Kirjosella.  Kaikkia työvälineitä oli useampia kappaleita kuten vaikkapa 5 viikatetta ja 5 sirppiä ja 2 atrainta (maanmuokkaukseen käytetty aura).  Oli kaksi hevosta, 5 maitolehmää, 5 lammasta, hevoskärryt, muut kärryt, ajoreki ja kaksi työrekeä. Vainajan vaatevarasto on runsas ja arvo 42 markkaa. Kun kulut on vähennetty, niin pesän omaisuuden arvo oli 732 markkaa. (2023 arvossa 4 228,28 euroa)

Kirjoitukseni varrella tulee jatkuvasti linkkejä tuntemiini ihmisiin. Jätän ne pois, koska en voi kirjoittaa elossa olevista ihmisistä ilman lupaa. Muutenkin yritän hillitä itseäni, koska kirjoitukseni tunnetusti paisuvat.

Edellisestä tuli mieleeni, oliko Samuel Rusin perheellä jo tuolloin tontti lähellä merenrantaa ja Ahvijokea. Se on todennäköistä. Ollaanhan jo aika lähellä nykyaikaa. Sillä paikalla olen päässyt käymään 2017 Mallan ja hänen poikiensa kanssa. Isojako Karjalaisten kylässä oli toimitettu vv. 1833–1837.  Siihen aion jossakin vaiheessa tutustua tarkemmin.

1. sivu Eeva Kipinoisen perukirjasta

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin lapset ja heidän elämänsä

Entä Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin kolme tytärtä, joista yhdestä tuli äitini isänpuoleinen isoäiti, jonka oma äitini muisti.  

Taavetin tyttäristä 1848 syntynyt Katri eli Katariina Kirjonen (1848–1921) oli avioitunut Karjalaisten kylän Lautarannassa asuvan Tahvo Erkinpoika Kukon (1838–1898) kanssa joulukuussa 1864 ja siirtynyt äitinsä lapsuuden maisemiin.  Perheeseen syntyi 11 lasta aikavälillä 1866–1886, joista kuusi kuoli lapsena.

Katri Kirjonen-Kukko kuoli sydänongelmiin 14.11.1921 ollessaan 73-vuotias. Katrin lapset olivat siis äitini ja tämän sisarusten pikkuserkkuja, joista osa oli äitini ikätovereita ja joita hän tietääkseni tunsi.

Nuorin tyttäristä Maria Taavetintytär Kirjonen (1853–1909) avioitui myös Karjalaisten kylään Matti Samuelinpoika Kilkin (myöhemmin Kirjonen) (1849–1924) kanssa. Matti oli lautamies ja muutti sukunimen 1912.  Heille oli syntynyt 11 lasta aikavälillä 1873–1893. Ikävä kyllä näistä lapsista seitsemän kuoli pikkulapsina. Yksi lapsista avioitui serkkunsa kanssa.

 

Eeva Taavetintytär Kirjonen syntyi 13.11.1850 Hatjalahden kylässä ja kastettiin 17.11.1850. Kummeina olivat Salomon Sinkkonen, Regina Mellanen ja Maria Frisk (Riski). Näistä Maria s. 1820 oli lapsen äidin Helenan vanhempi sisar.  Salomon Sinkkonen s. 1814 oli Marian puoliso. Tämän pariskunnan kaikki 1843–1853 kaikki 5 lasta olivat kuolleet lapsina.  Yläkirjolasta oleva Salomon Sinkkonen oli tärkeä henkilö, koska hän oli lautamies.

Eeva Kirjonen (1850–1931) avioitui Karjalaisten kylän Sirkiän talon pahnanpohjimmaisen eli Abraham Joosepinpoika Sirkiän kanssa (1849–1903) 24.9.1871. He saivat kymmenen lasta aikavälillä 1872–1895. Näistä Maria-niminen tytär syntyi 27.12.1874, ehdittiin kastaa parin päivän ikäisenä, mutta kuoli melkein saman tien ja haudattiin 2.1.1875.

Perheeseen syntyi kahdeksantena lapsena poikalapsi 12.6.1890, mutta hän ehti kuolla vain parin minuutin ikäisenä ja kastamattomana. Hänet haudattiin kirkkomaalle 14.6. Häntä ennen 1887 oli syntynyt isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä (1887–1870), jonka olen tuntenut. On uskomatonta, miten yli vuosisata syntyneiden lasten kuolemat ovat sukututkijalle merkitseviä.

Abraham ja Eeva Karjalaisista Seivästön Tammikkoon

Abraham Joosepinpoika Sirkiä muutti vaimonsa Eevan ja Karjalaisten kylässä syntyneiden kolmen vanhimman lapsen kanssa loppujen lopuksi Seivästölle Tammikkoon, josta he saivat asuintilan Fredrik Riskin ja tämän vaimon Beata Vyyryläisen talosta.  Fredrik oli juuri kuollut eikä Riskeillä ollut omia lapsia.  Abrahamin ja Eevan lapset syntyivät siellä ja juurtuivat sinne. Kuten näköjään myöhemmin äitini sisaruksineen ja minäkin niin, että välillä minusta tuntui, että olen syntynyt siellä.

Äitini eläessä minulle ei vielä selvinnyt, miksi he muuttivat pois Karjalaisista. Mutta kun myöhemmin tutkin maanomistusoloja ja jopa kirjoitin siitä artikkelin Kuolemajärveläinen 2010 lehteen, niin koko kuvio selvisi minulle. Myönnän, että joissakin yksityiskohdissa on edelleen tutkittavaa. 

Karjalaisten kylän Sirkiän tila oli kylän suurin. Suku oli asunut tilalla jo 1600-luvulla. Maanomistusolojen muuttuessa ja kun 1800-luvulla tuli mahdolliseksi ostaa kruununtila perinnöksi, niin se tapahtui. Alkuperäisestä omistajasuvusta oli jäljellä kaksi Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän poikaa, Samuel s. 1827 ja Abraham s.  1849, jotka hakivat tilan osuuden perinnöksi 1901. Sen jälkeen samana vuonna Abraham myi oman osuutensa  veljelleen.  Lehteen olen valitettavasti kirjannut Abrahamin kuolinvuodeksi 1901, mutta hän kuoli keuhkotautiin vasta1903. Samuel Sirkiä kuoli 1906 vanhuuteen.

Sukuhaaramme ovat tavallaan yhdistyneet sukua tutkiessani ja sukukirjaa tehdessä. Olen siitä hyvin kiitollinen. Olen saanut tutustua Samuel Joosepinpoika Sirkiän jälkipolviin ensin Karjalan matkoilla ja sitten sukuseuran puitteissa. Edes äitini ei ollut heihin niin läheisissä väleissä kuin minä, mutta todistin, tarkkasilmäinen kun olen, joitakin lyhyitä virallisen tuntuisia kohtaamisia Kuolemajärven pitäjäjuhlissa. 

Lisää perukirjasta

Taavetti Kirjosen mitätön omaisuus siirtyi Eevalle ja Marialle. Heidän äitinsä vahvisti sen. Eno Fredrik Riski otti omaisuuden tyttärien puolesta vastaan.  Salomon Sinkkonen vahvisti perukirjan, jonka Jooseppi Stenholm oli kirjoittanut. Perukirja löytyy Kuolemajärven seurakunnan arkistosta kohdasta perukirjat s. 230–231 vuodet 1858–1871. Olin aiemmin kirjoittanut digihakemiston etusivulle perukirjojen sivunumeroita. Nyt poistin ne, koska Kansallisarkistossa oli tehty uusia digitointeja ja väliin oli tullut paljon uusia perukirjoja. Eeva Kipinoisen perukirja (s. 223–224) tekijöinä Ristian Pentikäinen ja Salomon Sinkkonen.  Perunkirjoituksessa läsnäolleet ovat uskottuja miehiä.

Kaikki tiedot olen kirjannut linkkeineen Sukujutut-ohjelmaan haettuani ne alkuperäisistä lähteistä. En enää kirjaa tänne linkkejä, koska ne muuttuvat aika ajoin. Muistutan myös, että 1800-luvun esivanhempamme käyttivät alkuperäisiä sukunimiään eli naiset kulkivat usein omalla syntymäsukunimellään ehkä aina niin pitkälle, kunnes sukunimilaki pakotti vaihtamaan sukunimen miehen mukaan (1930).

Lopuksi pieni kommentti Taavetti Kirjosen perukirjaan. Sen vahvisti siis Salomon Sinkkonen, joka ilmeisesti oli kirjoittanut perukirjan paperille. Hän oli Helena Riskin siskon jo kuolleen Maria Riskin aviomies. Jooseppi Stenholm (1832–1912) oli Eenokki Stenholmin poika. Eenokki oli syntynyt vuonna 1792 Janakkalan Vähikkälän kylän Haapamäen torpassa ja muuttanut sittemmin rengiksi Kuolemajärvelle, jossa asioitunut Kristiina Gabrielintytär Potinkaran kanssa.  Tarina löytyy täältä .

Huvittavaa on, että tätä kirjoittaessani löydän koko ajan lisää yhtäläisyyksiä ihmisten välillä. Ehkä loppujen lopuksi ne linkit menneen ajan ihmisten ja nykyään elävien välillä ovat voimakkaampia kuin osaamme kuvitella.

Tässä pari linkkia blogeihin, jossa olen käsitellyt osittain samoja sukuja.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/04/sukunimena-kala.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/07/valpuri-skytta-suuren-suvun-esiaiti.html