Joskus jokin pistää hanttiin...

Ihmisellä on edessään samanlaisia kausia lähes joka vuosi. Ne osoittavat meille, että mikään ei ole pysyvää vaan jatkuvan muutoksen alla. Vaikka kuinka yritämme kieltää muutokset, jotka tulevat eteemme odottamatta, pyytämättä, aavistamatta, ne tulevat silti. On todella ihanaa köllötellä hetkiä muuttumattomassa olotilassa, kaikessa rauhassa. Loppujen lopuksi se on sama kuin olla kaiken ulkopuolella, poissa elämästä. Se on elämän kieltämistä. Elämä sisältää myös muutokset ja kuoleman. Se sisältää kivut ja sairaudet ja niiden kanssa elämisen. Kaikki muutokset koettelevat meitä ja antavat uutta näkökulmaa.

Tästä kaikesta on silti vaikea puhua, vaikka pitäisi. Kun puhuu, haluaa ennen kaikkea saada kuuntelijan ei ohjeiden antajaa. Meistä jokainen tietää itse parhaiten, missä kohdin on meidän kasvumme este. Yksi ihminen on niin mahdottoman laaja kokonaisuus, että harva ulkopuolinen pystyy sisäistämään täyden kuvan. Ohjeet siinä tilanteessa tuntuvat banaaleilta, keittiöpsykologialta. 

Kirjoittaminen on helpompaa, koska siinä on tilaa ajattelulle ja voi vaikka välillä luiskahtaa muuta tekemään.

Tulin kuin tulinkin jälleen omiin kipupisteisiini. En ole vielä päässyt irti kaikista riippuvuuksistani, niistä, jotka tukahduttavat minua näkemästä tosiasioiden taakse. Matka oman itsensä ymmärtämiseen on pitkä, koko elämän kestävä.  Välillä joutuu ylittämään esteitä, jotka tuntuvat lannistavan,  taannuttavat.

Kunnes sitten jonakin päivänä tunnen palaavani sille omalle polulleni. Siellä kuljen omaa tietäni valittamatta ja puhumatta vaikeuksistani muille. Uskon, että monet ihmiset sairastuvat juuri siksi, että he alkaisivat sairauden ja kipujen kautta ymmärtää oman tiensä tarkoituksen ja mahdollisuuden kehittyä ihmisenä, tulla tietoiseksi. 

Oman kehittymisen pahin vihollinen on meissä itsessämme.

Voisin jatkaa aiheesta lisää, mutta silloin menen sille alueelle, joka on vain minun. Olen tarvinnut itseni henkistä piiskaamista ja saanut kokemuksia, jotka ovat herättäneet minut. Luontaisesta herkkyydestä ja tarkkasilmäisyydestä on ollut apua, vaikka viime aikoina on ollut harvinaisen paljon häiriötekijöitä. Ehkä niillä on oma tehtävänsä.

Ymmärtääksemme tarvitsemme paljon yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Ehkä jaksan taas paneutua kirjoittamiseenkin, joka on tökkinyt jo pidempään. 

Viime viikolla oven postiluukusta tipahti uusin Markkulan Viesti 52/2019. Sain siihen kirjoitettua pari lyhyttä juttua. Sukuseura julkaisee lehden kaksi kertaa vuodessa. Kirjoitusten synnyttäminen on joskus vaikeata, muillekin kuin minulle. Ensi syksyä varten olisi aiheellista aloittaa kirjoittaminen jo nyt. Mutta sitä ennen on vielä muita kirjoituksia ja muita tehtäviä.

Mutta ensin on edessä matka. Nyt edessä on lyhyt ”paluu” Karjalaan, äitini kotiseuduille. En ehkä käy hänen kotipaikallaan, mutta oleskelen ainakin päivän niillä kulmin, Kuolemajärvellä.  Koska tällä kertaa yövymme Viipurin sijasta Terijoen Kuokkalassa (Repino) olen tässä aina jaksaessani tutustunut Terijoen historiaan, sen uskomattomiin kultakausiin.

https://www.luovutetunetelakarjalanpitajat.fi/Pitajat/Terijoki/Perustietoa

Luin Ritva Heikkilän toimittaman, vuonna 2004 ilmestyneen kirjan ”Terijoki – Kadotettu paratiisi”. Se sisältää monien taitelijoiden, kirjailijoiden ja näyttelijöiden tekstejä Terijoesta. Monessa todetaan, että sitä Terijokea, joka jäi taakse 1939 ei enää ole. Useat myös etsivät uutta Terijokea muualta maailmasta sitä koskaan löytämättä. Paikka jätti ihmisiin suuren vaikutuksen. Se Terijoki, joka oli, on myös tuhottu. Rannat ja meri eivät ole entisellään. Arteesiset lähteet on tuhottu.

On hieno asia, että meillä on maa Suomen rajojen ulkopuolella, jonka omistamme edelleen henkisesti. Se on valtavan iso asia. Mielessäni sen ja monen muun asian painoarvo välillä kärsii useastakin syystä, mutta se ei poistu. Kaikki blogikirjoittamiseni, on ollut näiden suurien asioiden kunnioittamista. Se on pysyvää, vaikka välillä kyseenalaistan aiheellisesti itseni.  Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmaksi myös esivanhempiemme historia etääntyy.  Se tuntuu surulliselta, mutta me, jotka koemme tuon ajan vielä läheiseksi voimme jatkaa aiheesta niin kauan kuin meissä henki pihisee.

On nimittäin merkittävää ja jopa huvittavaa sekin, että vasta äitini vanhuus ja kuolema nostivat nämä asiat siihen asemaan, joka niille sitten minun elämässäni muodostui. Samalla tavalla voi käydä kenelle muulle tahansa.

Usein naisten tapaan teen samanaikaisesti montaa asiaa. Sunnuntaina tätä kirjoittaessani luin hiljalleen paperi-Helsingin Sanomia. Kesken kirjoittamista, silmiini osui seuraava kommentti Susanna Karhapään kirjoittamassa artikkelissa ”Somalikirjailija murtaa ennakkoluuloja”. Artikkeli käsitteli suomalaista kirjailija Nura Farahia. Tämä tuli Suomeen 13-vuotiaana Somaliasta. Romaaneissaan hän käsittelee synnyinmaataan ja siellä asuneita naisia.

”Kannan mukanani sukuni tarinaa. Ihminen on aina kokonaisuus, jossa edellisten sukupolvien perintö näkyy, vaikka se olisi tietoistakaan.” 

Samalla tavalla me lähempänä sijainneet kotiseutumme menettäneet, puramme tavalla tai toisella aiempien sukupolvien tarinaa. Kuka kiihkeämmin, joku ei edes tiedosta sitä. Vaikka toisenlaisesta kulttuurista Suomeen tulleiden tausta eroaa meistä, siinä on samalla tavalla tuhansia vivahteita, joita on otettava esille. Loppujen lopuksi meistä suurin osa on menettänyt kotiseutunsa, vaikkei monen lapsuuden kultamaille ole edes sataa kilometriä. 

Vanhempien kertomukset jättivät paljon pois. Niistä sai kehyksen, jonka sisään voi itse rakentaa tietoa, tunnetta ja kokemuksia. Koen tavallaan tehtäväkseni kannustaa muita kulkemaan sen saman verhon läpi menneeseen ja jakamaan sitä eteenpäin. 

Tiellä löytyy myös esteitä. Nykyaika kannustaa vain hetkessä elämiseen, kaiken vanhan taakse jättämiseen ja unohtamiseen. Ja jopa pelkkään huvitteluun. Se kannustaa myös kirjojen tuhoamiseen, paperien hävittämiseen. Pahempaa on vielä se, että rohkeita ihmisiä uhkaillaan. Helsingin Sanomissa oli myös artikkeli ”Piirros naisvihasta aiheutti uhkailua”. En puutu siihen sen tarkemmin, mutta se kuvaa aikaamme hyvin. Aivan pienestä asiasta joku hullu alkaa lähettää uhkauksia. Se on samaa ihmisvihaa, joka leviää ympäri maailmaa.  Mitä vähemmän luemme kirjoja ja lehtiä, sitä enemmän olemme alttiita väärälle tiedolle. Kun ihmiset eivät lue asioista monipuolisesti, he ovat nopeasti roskapuheiden keskellä ja alkavat uskoa niitä. 

Monen Facebook-viha saa alkunsa myös samasta lähteestä. Ymmärrän tosi hyvin, kun joku haluaa poistua Internetistä ja Facebookista erityisesti. Minullakin on joskus samanlaisia tunteita. Poistuminen ei auta, sitä kautta tulee myös tärkeää tietoa. Meille kaikille tärkeintä on hyvin monipuolinen lukeminen ja perehtyminen asioihin. Sama koskee politiikkaa, erityisesti, jotta ymmärtää laajempia kokonaisuuksia eikä joudu populistien uhriksi. Häirinnän, roskan ja turhat mainokset voi ohittaa. 

No hei, tämä nyt oli oikeastaan sen teidän tunteman ”naiivin naisen” ajatuksia. Kirjoittamiseni jäikin sitten sopivasti kesken, kun aloin avata joitakin sukututkimuksellisia solmuja. Ja niitähän riittää.  Tällainen postaus olisi suoraan sanoen voinut jäädä julkaisematta. Mutta menköön!

Hyvää tätä kesäkuun viikkoa teille kaikille!