Kertausta ja juuttumista

Aloitin tämän postaukseni kirjoittamisen jo viikko sitten. Voisin jättää sen julkaisematta, sillä jo edellisessä myöhemmin kirjoittamassa tekstissäni menin taaksepäin, siis vain sinne vuoteen 2019. Viikon sisällä on tapahtunut paljon, mutta siitä ei nyt enempää. Silloisen nilkkakipuiluni takia monet asiat jäivät silloin pimentoon, mutta kuten olen usein todennut kalenteri- ja mahdolliset päiväkirjamerkinnät ja valokuvat auttavat jäsentämisessä. Niitä olenkin nyt tutkinut. Ihminen on hyvä unohtamaan ja jopa katsomaan ohi! 

lähimetsässä 12.10.2021

Nyt jatkan siitä, minkä kirjoitin viikko sitten.

Miten tässä kävikään näin? Olemme yhtäkkiä lokakuussa ja talven kuva alkaa siintää silmiemme edessä. Syksyssä on aina jotakin kiehtovaa, aivan samalla tavalla kuin kaikissa muissakin vuodenajoissa. Koronaepidemia on helpottunut, vaikka vaara vaanii edelleen. Koloissaan piilossa olleet ihmiset uskaltautuvat esiin. Minähän en ole ollut varsinaisesti piilossa, mutta kuten varmaan aiemmista blogeistani on käynyt ilmi, olen muuttunut entisestään introvertimmaksi, omaksi itsekseni. Suurin osa kodin ulkopuolen toiminnoista jäi sivuun ja siinä samalla minäkin tunnuin jääväni sivuun. Oma-aloitteisesti siis. Syrjäänvetäytyvä erakon luonteeni tuli esille. Vain kiinnostavat harrastukset ovat vetäneet minua aiemmin ihmisten pariin. Nyt harkitsen kaikkea tekemääni ja useimmiten päätän pysyä kotona. Se voi toki muuttua.

Muutama edeltävä blogini vei minut kauas vuosien taakse. Aloitin vielä yhden vuotta 1966 kuvailevan blogipostauksen, mutta jätän sen nyt odottamaan parempaa aikaa. Huomasin myös, että minulla on odottamassa monta muutakin, erityisesti viime vuonna aloittamaani kirjoitusta.

Erilliseltä kovalevyltä nappasin pätkän tuntemuksiani suunnilleen kaksi vuotta sitten, kun meillä ei ollut hajuakaan jostakin koronasta. Liitän sen tähän, koska se oikeastaan kuvaa tilannetta, joka vain vahvistui viime ja tänä vuonna. Vaikkemme tienneet, mitä on tulossa.

3.10.2019 Tuusulan rantatien varrelta

3.10.2019

Vasta viime vuosina olen alkanut entistä enemmän jännittää kaikenlaisia asioita. Tulin ajatelleeksi asiaa tänään, kun olin lähdössä hoitamaan pikku asioita. Käykö niin, että kun tulemme vanhemmiksi, meistä tulee arempia. Voisin verrata sitä lapsuusajan jännittämiseen. Olisi mukava, jos mukana olisi joku toinen helpottamassa olotilaa. Lapsilla on äiti ja sisarukset ja joskus isovanhemmat.  Yksin asuvalla vanhalla naisella ei ole enää ketään. Joskus voi pyytää jotakin ystävää mukaan, mutta se ei käy aina. On vain mentävä yksin suureen pahaan maailmaan peittäen pelkonsa. Voin vain kuvitella, että mitä huonommin voi, sitä enemmän jännittää erilaisia asioita.

On helppo sanoa, että se on turhanpäiväistä jännitystä. Kun menee eri paikkoihin, altistuu kaikelle. Kauppakeskuksessa kiinnitin huomioni isoon joukkoon vanhoja ihmisiä kahvilla. Koululaisetkin kulkevat ryhmissä. Olisi hyvä kerätä erilaisia ryhmiä aivan siihen arkielämäänkin. Minulla on toki omia ryhmiä, mutta niiden ihmiset eivät asu lähellä. Onkohan niitä koronan jälkeen enää jäljellä? Olen ollut tähän saakka haluton etsimään lähiympäristöstä sopivaa piiriä. Ehkä kuitenkin olisi nyt korkea aika tehdä asialle jotakin. Perustaa oma pieni piiri, sellainen, johon voisi mennä, vaikka päivittäin aina halutessaan? Ei tarvitse pyytää ketään lähtemään jonnekin mukaan vaan voi mennä aina, kun tuntee tarvetta.  Itse asiassa ajattelin sellaista muutettuani pois omakotitalosta. Henkinen kipuiluni elämänmuutoksen takia vaikutti siihen, että käperryin entistä enemmän kotiin.

Olen koko kesän kipuillut erityisesti nilkkaani ja nyt tällä viikolla saatuani apua, olen tuntenut oloni paremmaksi ja kirkkaammaksi. Silti olen ollut hyvin väsynyt enkä ole vielä jaksanut paneutua tehtäviini täysillä voimin. Kuinka kauan tämä kestää, sekin jännittää.

Tuntuu hassulta kirjoittaa tästä asiasta, koska varmaan kukaan ei uskoisi minun olevan jännittäjätyyppi. Olen itsekin aina pitänyt itseäni rohkeana ja monessa asiassa edelläkävijänä. Vanhan ihmisen rooli, jos sitä voi rooliksi sanoa, on varmaan se, joka on tuonut minulle uusia tuntemuksia. Ettei minua otetakaan enää todesta. Siirtyminen mistä tahansa elämänvaiheesta toiseen, on vaikeata ja erilaisia tunteita herättävä. Muiden ihmisten kokemukset myös tuovat tällaisia ajatuksia. Miten hauras ihmiselämä oikeasti onkaan!

Kirjoittamisen tarve on kuin puheripuli. Tänään puhuin pari sanaa kirjakaupassa myyjälle ja keskustelin hetken sisareni kanssa puhelimessa. Siinä kaikki. Joinakin päivinä en puhu sanaakaan. Hyvä kun saan äänen, kun pitää puhua. En kaipaa seuraa, en tyhjiä keskusteluja. Olen erittäin mielelläni yksin. Kaikki kotini nurkat huokuvat asioita, sanoja, tietoa, käsittelyä. Aiheita roikkuu minussa kiinni itsepintaisesti ja kerään niitä koko ajan lisää. Edes haluamattani. Muutun lopulta sanaksi ja kuvaksi yhdessä. En ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin, saati edes sitä, mitä pitäisi. Haluan lentää vapaana kuin taivaan lintu.

yksi 3.10.2019 ottamistani kuvista. Lottamuseo.

 

Olento sisälläni puhuu koko ajan. Se ei häiritse minua muuten kuin, että en koskaan ehdi käsitellä kaikkea, mitä haluaisin. Kotimatkalla Järvenpään Prismakeskuksesta kuten myös menomatkalla, ihailin upeata luonnon väriloistoa.  Minulla onkin aina ollut tapana jossakin käydessäni poiketa samalla matkalla hengittämässä luontoa. Pysähdyin nyt lyhyesti rantatiellä Lottamuseolla. Otin muutaman valokuvan. En vain jaksanut sen enempää. Ehkä menen vielä jonnekin kuvaamaan ennen kuin lehdet varisevat.

12.10.2021 Tuusulan sankarihautausmaalta on avoin näkymä Tuusulanjärvelle.

Niin on edelleen, nyt kun olemme lokakuussa 2021. Sanoin juuri viime lauantaina ystävälleni, että olen päättänyt alkaa jutella itsekseni kuten joskus nuorempana. Naureskelen koko ajan itsekseni, mutta voisin liittää siihen puheen. Useat kesken jättämäni blogipostaukset ovat yhtä tylsiä kuin tuo edellä oleva. Tämä parin vuoden aika on tehnyt meistä joistakin erilaisia ihmisiä, valikoivia, hidastelevia ja ymmärrämme ehkä paremmin asioiden tärkeysjärjestyksen.

Syyskuisten blogipostausten jälkeen syvennyin sen 1966-luvun lopun jälkeen lukemaan ajatuksiani omituisista päiväkirjasepustuksistani 1990-luvulla ja sitten vielä 1980-luvulta. Sitten oli eräänä iltana pakko lopettaa ja jättää asiat hautumaan. Muistot tulivat lähes liian voimallisesti mieleen. Aloin jopa miettiä vaihtoehtoja, joita en osannut tai en halunnut käyttää. Vaikka olenkin aina tehnyt vahvoja päätöksiä, niin en silti osannut työelämässä tai opiskelun suhteen tehdä oikein isoa hyppyä ja yrittää jotakin aivan muuta. Työ vei kaiken energian aina eläkkeelle saakka. Kaiken lisäksi siitä ei jäänyt sen erikoisempaa jälkeä. Olin vain yksi pala ison palapelin osana, kun pankkimaailma siirsi asiakkaita elektronisten palvelujen pariin, siihen maailmaan, jossa nyt olemme täysin sisällä. Yksityiselämässä kävin vuosikaudet turhia taisteluja, ei olisi kannattanut. Sydämeni itkee vieläkin lasteni surujen takia, kun jouduin jättämään heitä ja rakkaan kotini ja koirani.  On uskomattoman raskasta kelata vanhoja tapahtumia, kun piti kylmätä sydän, että pystyi tekemään sellaisia ratkaisuja. 

 

On niin, että mennyttä ei saa takaisin. Todennäköisesti sitä toimisi samalla tavalla kuin toimi aikanaan. Sellaisissa tilanteissa on tehtävä valintoja, koska on mahdoton kestää tiettyjä olosuhteita eikä halua särkeä ja muuttaa kaikkien elämää. Oma tuska oli vain kestettävä ja tehtävä parhaansa muiden hyväksi. Elin silloin pitkään päivän kerrallaan.

Olen kyllä päättänyt karusti lukea kaiken aikoinaan kirjoittamani, mutta välillä on tehtävä muuta. Ja jopa joutuu tekemään muuta.

12.10.2021 tein Tuusulan kirkon hautausmaalla lyhyen kierroksen, koska kävin katsomassa Aleksis Kiven haudan kukkineen. Kuvasin muutaman haudan,joiden teksteistä oli vaikea saada selvää. Tämä hauta sijaitsi aika lähellä Pekka Halosen hautaa. Kun kotona tutkin sitä, niin se on Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofelftin esikoispojan Heikki Taavetti Ahon (29.5.1895-27.4.1961) hauta. Valokuvaajien haudoista ei niin väliä! Taustalla varis ja Tuusulanjärvi.

 

Päiväkirjakirjoitukset ovat muuten jääneet vähäisiksi, kun kirjan päällä lukee 3.6.2015 – 31.12.2019. Enemmän olen liimannut kuitteja ym. paperipaloja Moleskine-kirjan väliin.  Miten köyhä päiväkirjani on vaikkapa vuoden 2017 osalta, jolloin tapahtui paljon.  4.12.2018 oli tiistaipäivä ja ajattelin, että hiljaisena aikana olisi kiva kirjoittaa päiväkirjaa. Myöhemmin lisäsin, että ihminen tarvitsee tällaista tyhjyyden aikaa, kun mikään ei huvita eikä innosta. Aiemmin ei olisi ollut tällaisia aikoja. Vaikka onhan niitä ollut. Ihminen unohtaa ja se on varmaan ihan ok.

Niinhän se on ollut!  Aina voi parantaa, kaikissa asioissa. Korona-aika on siis opettanut paljon.

Siinä edessä se pikkulasten hauta, josta olen täälläkin aikanaan kirjoittanut.

 

 

 

Let it be

Elämässä saattaa olla aikoja, kun kaikki alkaa hajota palasiksi. Ymmärrys ei riitä kokoamaan sirpaleita kokoon ja jatkamaan jäljelle jääneellä kokonaisuudella. Kun katson taaksepäin, niin aika harvoin on ollut niin suuria koettelemuksia. Joskus ajattelemme, ettemme selviä ollenkaan. Pääsemme silti yli kaikista vaikeuksista tavalla tai toisella. Ehkä olemme rakentaneet itsemme sisälle sellaiset turvaverkot, jotka ottavat meidät vastaan, kun uskomme on mennyt.

En aio vielä kirjoittaa tästä aiheesta tarkemmin, sillä en pysty. Joka tapauksessa käsittelen tätä kokemusta alitajuisesti koko ajan ja seuraan sen kehittymistä ja sen aiheuttamia seurauksia tiiviisti. Jonakin päivänä pystyn ehkä myös kirjoittamaan siitä avoimesti. Meille kaikille tulee jatkuvasti eteen uusia kokemuksia, näin vielä vanhanakin.

 

Parvekkeelleni lentäneet kaksi talitinttiä antoivat minulle toivoa. Ihmettelin, miksi ne olivat päässeet lasitetulle parvekkeelle, kunnes huomasin, että olin unohtanut osan lasia jääneen auki. Talitintit ovat aina kuvanneet minulle 2003 kuollutta äitiäni. Niiden ilmestyminen lähelle kuten nyt tänne neljänteen kerrokseen, on aina merkinnyt sitä, että hänellä on minulle jotakin sanottavaa. Nyt hän varmaan yrittää lohduttaa tytärtään. (otin niistä kuvan, mutta en jaksa nyt siirtää tietokoneelle.)

On uskomatonta, että elämme jo syksyä 2021. Tutkin hetken äänityksiäni, joita en ole tehnyt sitten 2019. Se oli myös vuosi, kun tapahtui paljon muutoksia ennen kuin koronapandemia sitten muutti ja pysäytti lisää. Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet minut ylipäänsä kertamaan myös lähitapahtumia sitten 2019 ja sen jälkeen.  Vaikka joku saattaa luulla, että piehtaroin koko ajan menneisyydessä, omassani, vanhempieni ja vielä kaukaisempien, niin tarkkailen siinä samalla koko ajan tätä päivää.

 

Jotkut tapahtumat jättävät jälkeensä lukkoja, ahdistavat. Sellaisia tapahtuu omassa perheessä ja kaikissa yhteyksissä, joita meillä on olemassa. Aikoinaan nuorempana, en ehtinyt käsitellä mitään ajankohtaista tapahtumaa, sen kohtaamista pian sen jälkeen. Opin sen paremmin vasta vanhempieni kuoltua, mutta silloinkin elämän kiire ja täysinäisyys usein jätti alleen pohdinnat. Ihmisellä on erityisen hyvä kyky estää itseään menemästä syvälle keksimällä koko ajan muuta toimintaa, matkustelua ja kaikkea sellaista, joka vaientaa sisäistä ääntä.  Purin asioitani silloin erityisesti päiväkirjoihini.

Oma elämäni on tavallaan ollut koko ajan myllerryksessä. Olen yrittänyt säilyttää itseni ehjänä. Haluamme piilottaa omat ongelmamme. Olen ehkä useinkin maininnut, että sairauteni pahenemisvaiheet ovat olleet minulle erityisen vaikeita. Saattaa olla, että sisäinen ahdistus, joka alun perin aiheutti nivelreumani, on myös silloin tällöin myöhemmin pahentanut oireita. Vuosi 2019 oli juuri sellainen vuosi, kun kaikki alkoi murentua. Samana vuonna tapahtui asioita, jotka edesauttoivat sitä.  Vasta nyt näen selvemmin, miten ne ovat vaikuttaneet tuleviin aikoihin. Kysyn myös, olisiko ollut hyvä, jos koronapandemiaa ei olisi tullutkaan. Ehkä se oli toisaalta hyvä, mutta toisaalta se saattoi johtaa joidenkin asioiden kärjistymiseen.

 

Selasin blogejani ja huomaan, kuinka useimmiten yritin kääntää huomioni muihin asioihin jalkojeni kipeytymisen sijaan. Ehkä on aivan oikein joskus katsoakin sivuun ja saada meidät unohtamaan myös vanhenemisen vaikeudet. Niitähän on kaikilla, vaikka monet kieltävät ne täysin. Ihmisellä on se ominaisuus, että haluamme näyttää ulospäin vain kaikki hyvät asiat. Niin teen minäkin, mutta tarinoissamme on usein pieniä rakoja, joista pääsee katsomaan sisään.

 

Kuuntelin siis myös niitä alkuvuodesta 2019 tekemiäni äänityksiä. Samalla juutuin taas tutkimaan äänityslaitteen ongelmia, koska en saa siitä siirtymään uusia tallenteita tietokoneelle. Kaikissa vanhoissa tallenteissa riittää kyllä minulla vuosiksi tutkittavaa. Toukokuun alussa olin matkalla Espanjassa. Silloin hyvä ystäväni, sukulaiseni, kolmas serkkuni Heimo Rumpunen kuoli. Olimme tavanneet maaliskuun lopussa Hyvinkäällä. Tapasin siellä myös Heimon veljen ja tämän vaimon. Aluksi luulin, että olin tehnyt tallenteet silloin, mutta kyllä ne olivat edelliseltä käynniltäni, jolloin myös hänen veljensä oli paikalla. He suorittivat samalla Helsingin Kuolemajärvi-kerhon toiminnantarkastuksen. Molemmilta kerroilta on olemassa muutama kuva ja ensimmäiseltä vilkkaat keskustelut, joita minun on jossakin vaiheessa purettava. 

 

Heimon vaimo kuoli edellisen vuoden elokuussa. Olin paikalla kesäkuun lopussa onnittelemassa Heimoa syntymäpäivän johdosta, kun hänen puolisoaan, Sirkkaa pyydettiin tulemaan sairaalaan. Molemmat puolisot elivät hienon ja pitkän elämän. Karjalaiset kaukaiset sukulaiset ovat jättäneet minulle valtavan hienon perinnön muisteluiden muodossa. Olen niistä kiitollinen.

Iäkkäiden ihmisten kuolemista on myös vaikea toipua, vaikka ehkä ymmärtää, että heidän aikansa on lähteä. Ymmärrän nyt myös äitiäni paremmin, koska hänen vanhuuden päivinään monia rakkaita ystäviä ja sukulaisia sairastui ja kuoli. Se käy erityisen hyvin esille hänen päiväkirjastaan. Asetan nyt usein oman ylimielisyyteni ja karskiuteni uuteen valoon. Se on meille nuorempana usein selviytymiskeino.

Omassa perheessäkin alkoi tapahtua 2019. Espanjan matkan selvisin Buranan avulla. Ennen kesäkuun alun Karjalan matkaa (sitä viimeistä tähän mennessä) sain auttavan kortisonipistoksen nilkkoihini. Kestin matkan valtavassa helteessä, mutta en nauttinut siitä kuumuuden ja väsymykseni takia niin hyvin kuin aiemmin. Töitä sukuseurojen suhteen oli paljon, kesäretki ym.  Olen merkinnyt kalenteriini päiviä, kun jalkani olivat edelleen tosi kipeät. Toiseksi vanhin lapsenlapseni aloitti armeijan. Lapsenlapseni Alex oli entistä enemmän kanssani ja olin hänen tukenaan, kun hän aloitti koulun. Hän oli paljon yökylässä. Terveysongelmani jatkuivat ja etsin apua lääkäriltä. Auton kanssa oli ongelmia syyskuussa.  Kävin silti Kuolemajärvi-juhlilla Turussa. Hyvällä ystävälläni, pikkuserkullani Helmillä oli omanlaisiaan ongelmia. Kalenteria tutkiessani näen, kuinka vauhtini oli kaikesta huolimatta kova. 

 

Syyskuun lopulla lääkitykseni tuli kuntoon ja alkoi helpottaa, mutta enhän tullut ennalleni. Hengästyin lukiessani kalenterini päivityksiä. Huomaan, että minulta meni siinä kiireessä paljon asioita ohi. Joulun ja uuden vuoden aikoihin läppärini hajosi. Kirjoitushommia tein koko ajan, kyläkirja-tekstit olivat tekeillä, samoin lehtikirjoitukset. 

  

Oli oikeastaan helpotus, että myöhemmin keväällä kaikki katkesi pandemiaan. Mutta tajuan nyt, millaisia jälkiä sekin jätti. Aion purkaa niitä jatkossa vähitellen muiden juttujen lomassa. Minun pitää purkaa niitä ja koota sirpaleista jotakin uutta…

Kulutin paljon aikaa myös kuvien selailussa. Liitänkin tähän postaukseeni joitakin vuoden 2019 valokuvia. Oman historiani tutkiminen jatkuu myös, kunhan maltan taas ottaa jonkun päiväkirjan tutkittavaksi. Tuli vaan valokuvien selailusta mieleen, että 2019 jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Tuntuu erityisen haikealta.

 

Let it be by Beatles

When I find myself in times of trouble, Mother Mary comes to me
Speaking words of wisdom, let it be
And in my hour of darkness she is standing right in front of me
Speaking words of wisdom, let it be

Let it be, let it be, let it be, let it be
Whisper words of wisdom, let it be

And when the broken hearted people living in the world agree
There will be an answer, let it be
For though they may be parted, there is still a chance that they will see
There will be an answer, let it be

Let it be, let it be, let it be, let it be
There will be an answer, let it be

Let it be, let it be, let it be, let it be
Whisper words of wisdom, let it be

Let it be, let it be, let it be, let it be
Whisper words of wisdom, let it be, be

And when the night is cloudy there is still a light that shines on me
Shinin' until tomorrow, let it be
I wake up to the sound of music, Mother Mary comes to me
Speaking words of wisdom, let it be

And let it be, let it be, let it be, let it be
Whisper words of wisdom, let it be

And let it be, let it be, let it be, let it be
Whisper words of wisdom, let it be

Lähde: Musixmatch

Lauluntekijät: Paul Mccartney / John Lennon