Vanhimmat

Taisin jossakin blogissani mainita, että omituisia ajatuksia alkaa usein yöllä herätessäni pyöriä päässäni. Ne vaikuttavat oivalluksilta, joita minun on seurattava. Jotkut niistä ovatkin jo johtaneet tekoihin. Toisaalta ne ovat osaltaan olleet jo paljon aikaisemmin ajattelemiani ja kehittämiäni asioita, joita en vain ole saanut toteutettua. Kerron niistä enemmän myöhemmin, jollen sitten unohda. 

 

Viimeisimmäksi ajattelin kylän vanhimpia ja suvun vanhimpia. Sukututkimuksissa olen usein nähnyt rippikirjoissa merkinnän ”kylän vanhin”, usein ”bysäldste” tai vastaavaa.  Nykyään opittuani vuosien mittaan hurjan paljon, olen alkanut entistä enemmän kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, jotka olen ennen ohittanut.

Etsin summamutikassa edes yhden esimerkin Kuolemajärveltä, sellaisen, joka ensimmäisenä osuisi silmiini. Kohteeksi tuli Jooseppi Gabrielinpoika Riski (1842–1894).

Lähde: (Kuolemajärven seurakunnan arkisto - Rippikirjat 1880–1889 (I Aa:11), jakso 79, sivu 83: Karjalais 3; Riski, Kukko, Ansalehto, Sorvali, Ross, Rotta; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3453490 / Viitattu 1.2.2021.)

Ikikohde, tässä eilen 2.2.2021

 

Hän oli muuten äitini isän Abraham Abrahaminpoika Sirkiän äidin Eeva Taavetintytär Kirjosen serkku. Jooseppi syntyi Seivästöllä 5.11.1842 Gabriel Fredrikinpoika Riskin (1803–1860) ja Koiviston saarilta Leistilästä lähtöisin olleen Maria Bertilin tytär Lepikon (1805–1868) lapsena. Kastekummeina 13.11.1842 olivat Esaias Pullinen, Salomon Sinkkonen ja Valborg Kala. Kaikkien nimet esiintyvät omassa sukututkimuksessani, vaikka eivät välttämättä ole sukua. Valborg, joka oli ehkä Vappu tai Varpu, oli Fredrik Abrahaminpoika Riskin leski. Olen kirjoittanut hänestä blogissani ”Sukunimenä Kala” 9.4.2018. Pääset lukemaan blogin tästä.

Maria Lepikon kolme nuorempaa sisarusta, Helena ja Regina tulivat myös myöhemmin Kuolemajärvelle avioituen sikäläisten miesten kanssa. Regina meni naimisiin em. Gabrielin vanhemman veljen Kristian (Risto)Riskin kanssa tämän ensimmäisen vaimon kuoltua.

Sukulaisuussuhteet ovat verraten vaikeita hallita. Siksi minun blogejani voi kiinnostuneen olla vaikea joskus yhdistää omiin sukuihinsa. Useimpien lähimmät sukuyhteydet omaan äitiini ovat kaukaisia, joskus sentään myöhemmin lähin yhteys on hänen kolmas serkkunsa. Näitä kaukaisempia monet eivät  pidä enää ollenkaan sukulaisena. Sukututkijan näkökulmasta asia on täysin erilainen, mutta en kirjoita siitä nyt sen enempää.

 

Edellä olevaan viitaten, paheeni on ollut kirjata tilanteen mukaan kaikki mahdolliset henkilöt sukututkimukseen, kun he tulevat jossakin vaiheessa esille. Se johtunee myös siitä, että ihmisten yhteydet toisiinsa ovat mahdottoman kiinnostavia ja kutkuttavia. Jännittävää on se, että ne saattavat jollakin tasolla vaikuttaa meissä vielä nyt, sukupolvia myöhemmin. No, ainakin sukututkijoiden mielessä. Viittaan vaikka Kuolemajärveltä nykyään tuntemiini ihmisiin.

Oma ongelmani on myös se, että kuten aiemmin mainitsin, olen alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joita lähden tutkimaan kesken kirjoitusta. Nyt jäin vielä pohtimaan sitä, miten ja milloin asutus Seivästöllä levisi Tammikkoon, jossa äitini syntyi. Riskit olivat aluksi Karjalaisten kylässä, Lautarannassa, josta oli lyhyt matka Tammikkoon. Näin kävi ehkä viimeistään isonjaon toteutuksen yhteydessä 1830-luvulta alkaen. Pääsy kyseisiin Maanmittaushallituksen maanmittausuudistusarkiston karttaan ja pöytäkirjoihin onnistunee mikrofilmin kautta Kansallisarkistosta, kunhan sinne pääsee taas vapaasti tutkimaan.

 

Jooseppi Riski oli kuitenkin siirtynyt Karjalaisten kylään, koska hän meni ensin naimisiin kylän väkeen kuuluvan Helena Sakarintytär Kukon (1844–1868) kanssa. Tämä kuitenkin kuoli alle 24 vuoden iässä parin vuoden päästä kuumeeseen. Toinen vaimo, nimeltään myös Helena, nyt Abrahamintytär Kukko (1846–1925), edellisen Helenan 3. serkku löytyi läheltä. 

Joosepin lapset syntyivät tästä avioliitosta. Joosepin tiedoissa on myös merkitty kylänvanhimman lisäksi, että hän oli kirkkoraadin jäsen. Vanhimmaksi merkitty ei käsittääkseni tarkoittanut, että oli oikeasti vanha. Nimittäin Jooseppi kuoli vain 51 vuoden iässä 6.3.1894. Hänen kolme lastansa jatkoivat sukua ja aika monen jälkipolvista löydän tuttuja nimiä. Tosin tiedot ovat puutteelliset, koska suuri osa tiedoista on sata vuotta nuorempia. Tuoreempia tietoja olen salapoliisina ja minulle annettuina saanut muuta kautta.

Tässä arvokas kuva Marja Karapalon albumista. Vuosi on 1943. Karjalaisten kansakoulu oli sodassa tuhoutunut, mutta koulua käytiin toisessa talossa. Kuvassa opettaja Laila Riski oppilaineen. Marja ei ole vielä kouluikäinen, mutta hän on päässyt kuvaan (oikealla etummaisena)

Tässä kohden tulee mieleeni Heimo Rumpusen kertomukset, jotka monen muun asian ohella odottavat paneutumistani. Karjalaisten kylään tuli 1931 alakansakoulun opettajaksi Laila Regina Siltanen. Hän oli monen kylän lapsen ensimmäinen opettaja, myös Heimon. Em. Jooseppi Riskin pojalla Nikodemuksella oli poika Väinö s. 1907, joka ihastui kylän opettajaan. Heimo seurasi tarkkaan pariskunnan seurustelua, koska kävi silloin kansakoulua. Pariskunta päätyikin sitten 1935 avioliittoon. He palasivat asemasodan (jatkosota) aikana Karjalaisten kylään. Sotien jälkeen perhe asui Hämeenlinnassa.     

Sukujen tutkiminen ja nyt vielä yksityiskohtien kaivaminen ovat minulle myös keino rentoutua. Jokin aika sitten sain vihdoin kyläkirja-artikkelini valmiiksi ja lähetettyä eteenpäin. Viimeisimpänä sain vihdoin äitini lottakertomuksen kirjoitettua ja lähetettyä liitettäväksi Lottagalleriaan. Kaikki kirjoitustehtävät paitsi blogien kirjoittaminen aiheuttavat hurjan paljon pohdittavaa, tarkistettavaa ja silti jokin asia saattaa jäädä vähän auki.  Miksi haluan olla niin perinpohjainen ja tarkka? Se johtuu siitä, että minun jälkeeni tuskin kukaan enää on niin paljon kiinnostunut juuri näistä aiheista. Siitä pääsen seuraavaan yölliseen pohdintaan.

 

Olen oman sukuhaarani vanhin, jos lähtökohta on omat vanhemmat. Meitä vanhempiemme jälkeläisiä on kaiken kaikkiaan elossa 19 henkeä. Siinä porukassa olen siis vanhin. Suvun vanhin mainitaan joskus kuolinilmoituksissa.

Meillä sillä ei ole ollut sen kummempaa merkitystä. Mutta onhan se aikamoinen riesa, jos ottaa aineettoman perinnön siirron seuraaville polville tehtäväkseen kuten olen tehnyt. Olisin päässyt helpommalla, kumpikaan vanhemmistani ei valtuuttanut minua tähän. Toisaalta valtuutus voi tulla myös sanattomasti. Niin se tulikin, en edes tajunnut sitä, mutta ikään kuin he olisivat tienneet. Isä ohjasi omalla tavallaan minua asiaan jo pikku lapsena. Tosin hän ei ehkä myöhemmin uskonut, että minusta olisi siihen. Äiti, kuten äidit yleensä tiesivät, vaikkei sitä sanonut. Jos otin hänen perintönsä vastaan, siinä samassa mukana tuli isän perintö. Olivathan vanhempani kytkeytyneet yhteen jo kauan ennen meidän lasten syntymistä. Se ei ollut koskaan helppoa, mutta mikä on helppoa tässä elämässä? Kuka saa sanattoman viestin minulta?

 

Kirjoittaessani äidin sotamatkaa muonituslottana jouduin taas ajattelemaan vanhempieni taivalta. Siitä syntyi sitten muita ajatuksia kummittelemaan mielen päälle. Varmaan muutkin ajattelevat paljon kuolleita vanhempiaan, he ovat tavallaan läsnä koko lastensa eliniän tavalla tai toisella. Samalla tavalla me vanhemmat ajattelemme koko ajan omia lapsiamme ja lapsenlapsiamme ja toivomme heille mitä parhainta elämää.

Tähän liittyen ja ehkä myös tästä erilaisesta elämästä, jota nyt elämme, kaikki muistot ovat nyt olleet entistä kirkkaampia ja värikkäämpiä. Niin sekä unissa että valveilla. Ihmettelen usein niiden elävyyttä ja voimaa. Myöhemmin on joskus ollut aikoja, kun elämässä on ollut liian kiire. Sellaisten aikojen muistot eivät ole aina ehtineet painua riittävän elävinä mieleen. Tai ne ovat ehkä juuri siksi, surullisempia ja sisältävät niin paljon paineita, ettei niitä jaksa ottaa esille. Mutta nekin ovat täynnä värejä ja niitäkin pitäisi jaksaa käsitellä.

Muistojen sieppari. Tunnen joskus olevani juuri sellainen. Jos minulle ei olisi näitä entisaikoihin meneviä harrastuksia, sukututkimusta ja historiaa, olisin ehkä jatkuvasti vereslihalla pureutuessani omiin surullisempiin muistoihin ja kokemuksiin, jotka olisivat voineet jäädä väliin. 

 

Jatkan seuraavana päivänä. Yritin tänään kauppamatkalla käydä lempipaikoillani. Seuraavan kerran pitää ottaa kävelysauvat mukaan. Useimmilla paikoilla kuten Fjällbossa kun ei ole talvikunnossapitoa, olisi vain paksussa lumessa kuljettava kapeita muiden tekemiä väyliä pitkin. Siinä kyllä tarvitsen apuna sauvat. Kummasti olen myös tottunut maskin käyttöön kaupassa. Ulkona en tietenkään pidä maskia. Maski aiheutti aluksi ahdistusta, jopa niin paljon, että pakenin nopeasti ulos. Nyt osaan sulkeutua omaan itseeni enkä edes huomaa muita ihmisiä. Olen niin keskittynyt, että en näkisi enkä tuntisi edes tuttua ihmistä, jos sellainen osuisi vastaan. Niin kuin monessa muussakin asiassa, oma asenne ratkaisee aina. Olosuhteisiin sopeutumalla, eläminen onnistuu.

Jos sieppaan muistoja, niin olen myös nykyään kovin hyvä tuhlaamaan aikaa. Asioiden mieleen painamiseen, tallentamiseen ja tutkimiseen menee tunnetusti paljon aikaa. Toivon, että kukaan sukulaisistani ei pahastu tuosta suvun vanhimman osasta, jonka oikeastaan huomasin nyt. Harva heistä tuskin edes viitsii lukea blogejani, näin olen ymmärtänyt. Tylsä, mikä tylsää.

Lapsenlapsia on ikävä! Jatkan kirjoittamista ehkä vielä huomenna.

Huomenna on tänään. Lunta on taas tullut niin paljon, että on käytävä putsaamassa auto. Ja mitä, aurinkokin tuli esiin tehden lumisesta maisemasta todella kauniin. Käykö teillekin joskus niin, että joskus kesken kaiken ajattelette, että emme eläkään tätä viheliäistä aikaa, jonka loppua ei näy?

Vaikka useat meistä pärjäävät aivan hyvin, niin joukossamme on ihmisiä, joille on syntynyt ongelmia vaikkapa töiden loppuessa. Kaikilla ei ole minkäänlaisia turvaverkkoja, ei edes niitä vähäisempiä. Syy voi olla ihmisessä itsessään, koska hän ei ole aiemmin välittänyt niistä ja on katkaissut suhteensa läheisiinsä ja perheeseensä. Mitä pidemmälle tämä aika jatkuu, sitä enemmän piilossa olevat ongelmat tulevat esille.

 

 

 

 

 

Romaanin aihe

Päivät vaan kuluvat ikään kuin oikein kuluttaisin niitä ajatuksella, että minulla on loputtomasti aikaa. Olen jo pari päivää haaveillut aloittavani uuden blogikirjoituksen, mutta en ole ehtinyt edes aloittaa. Syitä mainitsen myöhemmin. Niiden takia ansaitsen tänään edes aloituksen ja sen, että jatkan huomenna. Tänään lauantaina en ole edes ehtinyt katsella ulos. Tosin siellä ei ole mitään katsomista. Lumi on sulanut vauhdilla ja maa on paikoin musta. On asioita, jotka voivat olla toisille helppoja, mutta toisille vaikeita ja aikaa vieviä. Siinä sitten aika hupenee, kun tekee, kertaa ja testaa ja samalla opiskelee. Sitä tein aikanaan töissä ja saatan vieläkin lähteä sormet syyhyten luomaan jotakin uutta niillä työkaluilla, mitä on tarjolla.

Tältä näytti kotitonttini kulmassa 20.1.2011

 

Onneksi olen aikanaan luonut nämä blogisivut, vaikka niitä olisi myös aika välillä muuttaa ulkonäöllisesti tai jotenkin muuten. Kaikki sen kaltaiset tehtävät ovat työläitä ja siis erityisen aikasyöppöjä. Siksi on hyvä välillä hengittää kirjoittamalla vapaasti. Monta ajatusta on ehtinyt kiertää pääni läpi, monta ideaa on mielessä, mutta päivät juoksevat ohitse kuin uni.

Joitakin asioita olen saanut valmiiksi, mutta vetkuttelen niiden eteenpäin lähettämistä. Iäkkyydestäni ja kaikesta osaamisestani huolimatta olen edelleen epävarma omista tekemisistäni, varsinkin, kun ne koskevat kirjoitustehtäviäni. Toisaalta, kun jotakin saa välietappiin ja osittain valmiiksi, niin omituinen tyhjyys valtaa mieleen. Josko sittenkin pitäisi vielä lisätä tai poistaa jotakin. Yksi viikko sinne tai tänne, ei haittaa. 

26.11.2011 aamulla näytti kotipihalla tältä. Siis tasan kymmenen vuotta sitten.

 

Sitten alkaa tulla uusia tehtäviä näköpiiriin. Uusien asioiden aloitukseen tällainen aika on loistava. Sitten kun kevät koittaa, niin mieleen pyrkivät muut asiat, vaikkei puutarhaa enää olekaan.  Siitäkin huolimatta se kadonnut puutarha on ollut viime aikoina mielessä. Maailma on täynnä hävinneitä asioita. Itse asiassa suurin osa asioista, joita käsittelen, käsittelee juuri niitä, rujoja, hävinneitä asioita, joista muistotkin ovat haalistuneet. Kukaan ei enää muista tarkkaan.

Aamuisin unen ja heräämisen rajamailla saan aina parhaimmat ideat. Valitettavan usein ne hajoavat päivän mittaan taivaan tuuliin. Tosin niitä risteilee päässäni koko ajan myöhemmin. Pääni on kuin tämä asunto, täynnä papereita, muistiinpanoja, vihkoja, kirjoja, valokuvia.

Nyt on jo pimeää, on aika lopettaa tältä päivältä, ehkä huomenna jatkan… 

Oli upean luminen tammikuu 2011. Tämän kuvan olen ottannut 25.1.2011 iltapäivällä.

 

En todellakaan jatkanut huomenna. Jälkikäteen mietin, mihin olen päiväni kuluttanut tai miksi tämä päivä on jo illassa. Usein olen pohtinut jotakin asiaa ja opetellut tekemällä. Viimeksi viime viikolla yritin tehdä uusia kotisivuja käyttäen uutta Google Sitesia.  Olen kerran aiemmin tehnyt kotisivut Kuolemajärven Sirkiät-sukuseuralle kymmenisen vuotta sitten. Tein ne täysin itsenäisesti ohjeita käyttäen. Silloin liityimme Karjalan liittoon, jossa saimme ilmaiset kotisivut. Muutama vuosi sitten vanhat sivut korvattiin uusilla ja yhdistykset joutuivat luomaan uudet sivut. Vanhat sivut poistuivat.  Järjestetyllä kurssilla en oppinut muuta kuin aloittamaan. Koska oli mahdollista, että eroamme seurana Karjalan liitosta, olimme sitten ilman sivuja. Erosimme vuoden vaihteessa. Eroaminen oli vaikeampaa kuin liittyminen. Se vaati viime vuonna kaksi yhdistyksen kokousta, joista toisen pidimme etänä. 

Työpöydän äärestä oli mukava katsella pihalle. 8.2.3011.

 

Olen ollut valmis luovuttamaan tällaiset tehtävät muille, nuoremmille. On tuttu asia, että sellaista muuta henkilöä ei koskaan ole olemassa. Kaiken lisäksi sukuseuratoiminta on pääasiassa harrastustoimintaa, jota hallitus tekee vapaaehtoistyönä.  Jäseniltä kyllä kerätään jäsenmaksut, mutta ne ovat lähinnä jäseniin kohdistuvia asioita varten.

Jotakin olen saanut jo aikaiseksi, mutta en ole varma, onko se kaikki hyvä sikäli, että tiedot tulisivat näkyviin googlen hakutuloksissa ilman domainin (verkkotunnuksen) hankkimista. Opiskelen lisää, sillä minulla on riittävästi aikaa seuraavaan kokoukseen. Täytyy kuitenkin mainita, että huolimatta kaikista ponnisteluistani, olen vasta alussa. Ihmettelen toisinaan, miten olen aikanaan pystynyt perustamaan omat bloggerin sivustot. Kävinkin tässä välillä testaamassa, osaanko vielä tehdä muutoksia ulkonäköön. Pääblogiini en nähnyt nyt tarpeelliseksi tehdä mitään muutoksia.

Helsingissä piti käydä usein opiskelun takia. 8.2.2011.

 

Niin se vaan on, että elämä hamaan loppuun saakka on opiskelua ja uusien asioiden omaksumista. Jo aikoinaan työelämän aikana jouduin usein opettelemaan asiat nk. kantapään kautta, koska vain harvat uuden asian tullessa hallitsivat sen ja liittymisen kokonaisuuteen. Mutta en jatka tästä aiheesta nyt vaan oikeasti yritän vaihtaa aihetta.

Rentoutumisessa usein sukellan sukututkimukseen. Kirjoittaminen on sellainen välimuoto kaikkien tekemieni asioiden välillä, se on pilvi, josta on linkit elämän muihin asioihin. Tänään haluan olla pilvessä ja kurkistella sieltä alas ja sivuille ja ehkä ylöskin. Toisin sanoen olen valmis tarttumaan mihin tahansa aiheeseen, mihin kirjoittavat sormeni minut vievät. On maanantai, jolloin minun on otettava rennosti, etten saa pääsärkyä (viittaus lääkkeisiini ja joskus säähän). Se koskee myös huomista. Ehkä ne ovat sellaisia nk. pyjamapäiviä, jolloin ennen kuljeskelin paljain jaloin, pyjaman lahkeet märkinä omassa puutarhassani. Nyt uloslähteminen ei houkuttele. Yöllä on satanut pieni kerros lunta jo osittain mustaksi sulaneelle maalle. Maisema seisoo…

    Espan puistossa iltapäivällä 8.2.2011.
 

En myöskään näinä päivinä ajattele tekemättömiä ja odottavia asioita ja projektien etenemistä. Jo pitkään minua on innostanut ajatus sukeltaa jonnekin oman elämäni arkistoihin. Se ei varmaan teille lukijoille ole kovin innostavaa, mutta itselleni kirjoitan ja halukkaat saavat lukea.

Aivan aluksi, katsoessani päivämäärää, muistin, että sisareni Päivikki kuoli 26.1.2011 eli huomenna siitä tulee kymmenen vuotta täyteen. Kirjoitin siitä verhotusti silloisessa blogissani ”Polulle kauas", mutta olen käsitellyt aihetta myös myöhemmin ainakin 27.1.2017 blogissani ”Aamujen lumous”, jonne pääset tästä. Päiväkirjani kertoo aika paljon sen ajan tekemisistä ja yhteyksistä muihin ihmisiin.

Tammikuu 2011 oli erityisen raskasta aikaa. Eläkkeellä oleva työkaverini Pelle oli kuollut 10.1. Omat asiani olivat erityisesti pinnalla, koska asianajajani kohteli minua erityisen törkeästi. En tajunnut sitä silloin täysin, mutta tältä etäisyydeltä tarkastellen, sellaista ei kenenkään pidä hyväksyä. Olin aloittamassa terapian perheasiain neuvottelukeskuksessa. Ensimmäinen tapaaminen lykkääntyi kuun loppuun, koska terapeutin äiti oli sairastunut ja kuolemaisillaan. Olin auttamassa muita, ystävättäriä, koiria ja lapsenlapsia. Taidehistorian opiskeluni olivat tärkeässä vaiheessa, tehtäviä oli jatkuvasti ja tärkeä esseekin pitäisi kirjoittaa, hampaiden kanssa oli ongelmia. Tytär oli ostamassa uutta taloa. Toinen sisar piti minua ajan tasalla Päivikin tilanteesta.

Keravan kirjastolla kuuntelemassa Anna Kortelaista 5.2.2011. Ensi tapaaminen hänen kanssaan.

Jouluaaton 2010 olin viettänyt torniolaisen Elisan kanssa Levillä ja palasin Torniosta 28.11.2010 kotiin. Omien sanojeni mukaan olin pakenemassa kaikkea sitä ikävää, jota olin kokenut sitä aiemmin ja mitä oli tulossa. Kaikesta huolimatta olin silloin tuki ja turva monelle.

Alkutalvi 2010 ja talvi 2011 oli jo toisen vuoden peräkkäin runsasluminen ja kylmä. Keski-Uusimaa kirjoitti 28.12.2010, että Yle Uutisten mukaan alkutalven pakkaset löivät Ruotsissa koko joukon ennätyksiä. Tukholmassa lämpötila oli ollut yhtäjaksoisesti pakkasella marraskuun 24. päivästä lähtien. Viimeksi yhtä kylmä jakso Tukholmassa koettiin 1788–1789. Mielenkiintoista, taas se Ranskan vallankumousvuosi 1789, joka kummittelee elämässäni jatkuvasti.

Silloinkin tuli ahkerasti käytyä Aleksis Kiven kuolinmökillä. 7.2.2011.

 

Kirjoitin 31.1.2011 silloiseen blogiini mm. seuraavasti (olen kopioinut tekstin tallentamistani vanhojen blogien luonnoksista, jotka löytyvät myös printteinä):

”Välillä ajatukseni leijailevat sisareeni. Ikään kuin tajuntaan iskisi hidastettuna, että häntä ei enää ole. En tahdo uskoa, että alle 60-vuotiaan ihmisen aika oli lähteä jo nyt.  Minulla olisi ollut vielä monta asiaa hänelle ja hänen kanssaan siitäkin huolimatta, vaikkemme niin aktiivisesti pitäneetkään yhteyttä. Kuinka monta ihmistä meidän ympärillämme on, joiden kanssa haluamme vielä tehdä jotakin? Miksi minäkin joskus kuvittelin, että seesteisessä vanhuudessa palaamme takaisin nuoruuteen ja yhteisiin kujeisiin ja leikkeihin. Voimme vielä kerran kulkea yhtä jalkaa kaupalle, metsään rakentamaan majoja tai pellon piennarta pitkin mansikoita poimien polulle kauas.  Olin valmis, olen ollut jo kauan valmis.  Mutta niillä ihmisillä, jotka ovat joskus kuuluneet elämääni, toisina aikakausina, ei koskaan tunnu olevan aikaa. Ei ehkä ole edes tarpeeksi kiinnostavaa pohtia jotakin tylsiä projekteja tai pelkästään parantaa maailmaa minun kanssani.  Kaikki kun on niin vähästä kiinni kuten tämä elämäkin. Huomenna olemme jo poissa. 

 

Ehkä kaikilla on niin paljon muuta mielessä, paljon parempaa ja kiintoisampaa. Entä kiire? Minne kiire? Ehkä ei ole mitään asiaa, mutta tarvitseeko aina olla mitään asiaa? Mietin usein, millä tavalla voin tehdä tästä maailmasta paremman paikan elää. Kaikki mitä voin tehdä, on melko pientä. Kuunnella, tehdä pieniä palveluksia, auttaa. Kun tulee vanhaksi, ei ole aina voimia suuriin ponnistuksiin. Mutta voi olla aina läsnä, siinä meillä kaikilla on opettelemista. Olemme menettämässä sen yhteyden toisiimme, joka meillä on ollut. Miksi juuri minun oltava se, joka ottaa yhteyttä? Kaikki eivät ole Facebookissa. Minäkin kyllästyn siihen välillä. Häpeämmekö me itseämme, kun vanhenemme? Emmekö halua toisten enää näkevän meitä, ryppyjämme, harmaantuvia hiuksiamme, liikakilojamme?  Häpeämmekö kotiamme, ongelmiamme?  Mistä sitten johtuu, että joidenkin ihmisten astuessa kotiini, siitä tulee kaunis linna, vaikken olekaan ehtinyt tehdä mitään. Pölyt häviävät nurkista, ikään kuin keijukainen lentelisi ympäriinsä ja siivoaisi taikasauvaansa heilauttaen paikat järjestykseen. Se merkitsee ystävien kohtaamista.

 

Sama ihme tapahtuu, tapaamme sitten missä tahansa vaikka vain tiellä tai kadulla. Kunhan olemme vain oma itsemme ilman mitään kulisseja ja tekosyitä ja ilman kiirettä. Ehdimme kyllä sinne, minne meillä on olevinaan kiire. Elämme tässä olomuodossa vain tämän kerran, olemme ainutlaatuisia. Me kaikki. ”

 

Tässä kuva Päivikin ristiäisistä 1951. Kummit Anna ja Viljo Moisio mukana kuvassa.

Olipa tuo vuoden 2011 alku värikästä aikaa. Tai valkoisen lumista, kuten tähän liittämäni kuvat osoittavat.  Olen kirjoittanut päiväkirjaani niin tarkkaan asioita, sellaisia, jotka olen myöhemmin unohtanut. Huvittavaa on, että jo silloin kirjoitin unissani jopa kymmenen blogia peräjälkeen. Harva niistä loppujen lopuksi pääsi julkaisuun saakka. Totuuteni ja muidenkin ihmisten ajatusmaailma paljastuu päiväkirjoistani. Ne ovat osa elämäntarinaani, sitä vaikeinta kautta, vaikean kauden jälkeen olin menossa kohti toisenlaista vaikeaa. Kaikista olen kuitenkin selvinnyt. Minulla oli silloin ja on ollut myöhemmin todella paljon mielenkiintoisia kohtaamisia, päiväkirjani voisivat todella olla romaanin idea, lähde. En taida oikein vielä ehtiä. Sillä on jokin tarkoitus, silläkin…

Enpä ole tainnut selata valokuvia monelta vuodelta. Ihmisten muisti on lyhyt. Siksi olenkin liittänyt tähän kuvia lumisesta talvesta 2011, jotta nekin tulisivat käyttöön. Nyt ei ole huvittanut lähteä kuvaamaan. Julkaisupäiväksi tulikin sitten 26.1.2021, jolloin aika sisareni kuolemasta täyttyy.

Kotipihalla 26.1.2011.