Tynkäkirjoituksia

Iso kasa uutuuskirjoja odottaa lukemistani. Pöydät, hyllyt, lattia ja kaikki nurkat ovat täynnä sekä  lähellä olevasta kirjastosta lainattuja että syksyn aikana ostettuja tietokirjoja.  Kaikkia kirjoja en voi missään nimessä ostaa. Onneksi kirjaston hyllyssä olevat uudet tietokirjat eivät ole niin suosittuja kuin romaanit. Voin pidentää niiden lainausaikaa netin kautta viisi kertaa. Joskus kuitenkin jossakin on joku muu kiinnostunut ja kirja pitää palauttaa nopeasti, koska se on varattu toiselle enkä voi siksi enää uusia lainausta.

Kesäkuussa 2010 matkalla jossakin itä-Suomessa kohti pohjoista.

Kirjakasassani on eräs kirja, jota nyt odotetaan takaisin. Olli Bäckström Vantaalta tekee väitöskirjaa 1600-luvun sotahistoriasta Pohjoismaissa. Väitöskirjatyön välivaiheilta, runsaasta materiaalista syntyy ilmeisesti tarve kirjoittaa muutakin. Käsissäni on vielä hetken Atena Kustannus Oy:n tänä vuonna  julkaisema Bäckströmin teos ”Ihmeiden huone”, joka tuo lukijan eteen näkökulmia 1600-luvun Eurooppaan.

1600-luku on ollut hiukan vaikea käsiteltävä. Tulee mieleen barokki ja lukemattomat sodat ja se, että emme pääse helposti sen yli tutkiessamme sukuja. Minulla on vielä monta selvitettävää asiaa tuosta vuosisadasta. Siksi mielelläni luen kaiken mahdollisen tiedon, jonka saan eteeni. Nyt jouduin lähes ahmimaan kirjan, koska se oli palautettava mieluummin jo tänään. Samanaikaisesti takanani painostavat taas tekemättömät työt.

Tsarskoje Selon puistossa kesäkuussa 2005. Kuva Heljä Laitinen.

Kirjoittaja kirjoittaa todella upeasti ja kirjaa on sen ja sisältönsä takia nautinto lukea. Voisin jäädä roikkumaan moneen kohtaan, mutta aikani ei salli sitä.  Kiinnostava on mm. luku "Juutalaisten telttakokous, uskonpuhdistusten jälkikausi", jossa mennään myös Venäjälle. Romanoveihin pääsen tutustumaan toisen, ostamani uutuuskirjan ”Romanovit  1613 – 1918” kautta (WSOY 2017) . Simon Sebag Montefioren kirjoittamassa kirjassa on yli 900 sivua, joista suunnilleen sata on viitteitä ja lähteitä.  Siitä sitten joskus myöhemmin.

Usein mielessä pyörivän jonkin asian ajankohtaisuus tai vaikkapa pelkkä syystä tai toisesta johtuva mielenkiinto johonkin aiheeseen, pistää tällaisessa tilanteessa valitsemaan juuri sillä hetkellä sen eniten mieltä koskettavan asian lukemisestaan. Nyt juutuin kirjaa nopeasti silmäiltyäni sivulle 230, jossa kirjoittaja luvussa ”Napolin kansanvillitsijä, 1600-luvun yleinen kriisi". 

On usein puhuttu 1600-luvun ilmastosta. Ko. luvussa mainitaan, että historioitsija Emmanuel Le Roy Ladurie on tutkinut ilmaston historiaa 1000 vuoden ajalta ja kertoi 1967 ilmestyneessä teoksessaan (Histoire du klimat depuis l`an mil), että ajanjakso 1617 – 1650 oli pienen jääkauden kaikkein kylmin periodi (s. 226). Sitä todisti mm. jäätiköiden merkittävä eteneminen. Kerrotaan myös muista syistä. Meille on silti ollut helpompaa ymmärtää vuosisatoja myöhemmin kokonaisuuksia ja tehdä tulkintoja myös käyttäen apuna sen ajan ihmisten käsityksiä, tekoja ja kirjoituksia.

Historioitsijat tutkivat sitä, miten vaikkapa ilmasto muiden ilmiöiden ohella vaikuttaa väestöihin ja koko yhteiskuntaan.  Mainitsemallani sivulla 230 kerrotaan 1600-luvun alankomaalaisen maalaustaiteen genrestä, jota olemme saattaneet joskus ihmetellä.  Lapsena mielessäni oli kuva Hollannista, jossa ihmiset luistelivat kanavilla ja merellä melkein kuin olisivat syntyneet jäällä. Tässä äskettäin katsellessani kesäisiä kuviani Rengosta, muistin ihanat luisteluretket (tosin harvat) eräänä 1960-luvun talvena pitkin öisiä kirkkaita jäänpintoja Rengon keskustassa tähtien tuikkiessa taivaankannella.

Taideteokset ovat Rijksmuseumin, Alankomaiden kansallismuseon kokoelmissa, josta olen ne ladannut.

 Mainitaan oikeastaan nimeltä tuntematon Hendrick Avercamp, jonka sanotaan olevan maalaustaiteen genren tunnetuin edustaja.  Kun kaivan Intenetistä kuvia, ne ovatkin hyvin tuttuja. Sebastian Vrancx maalasi 1611 kuvan jäätyneestä Antwerpenin satamasta. Jää oli niin paksua, että se kannatteli satoja ihmisiä. Jäätynyttä Thames-jokea kuvasi Thomas Fair 1683. Se talvi oli Englannin pahin kylmyys vuosi 1683-1684, koska jopa Thames pysyi jäätyneenä kokonaista kaksi kuukautta. Jään paksuus oli 28 cm. Aiemmin vuosisadan alussa 1620-21 on myös Bosporin salmi ollut umpeenjäätynyt.

Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa marssitti 1658 armeijansa jäätyneiden Pikku- ja Iso-Beltin ylitse kohti Sjaellantia.  Mukana Sjaellanissa oli kaksisataa suomalaista ratsusotilasta, joiden mukana matkasi ”koleeriinen Kaarle Kustaa takkuisten hevosten vetämässä reessä..” Tätä tapahtumaa seurasi aselepo ja Roskilden rauha helmikuussa 1658, jolloin Tanskan asema suurvaltana romuttui.

Kesäisin satoi ja tulvi. 1651 kerrotaan Elben Saksassa tulvineen ja vieneen siltoja mukanaan. Muualta Euroopasta kuului samanlaisia uutisia. Tässä kohdin mieleeni tulee äskettäin lukemani romaani: Susanne Vreelandin ”Sininen neito” (The Girl in Hyacinth Blue. 1999). Kun amerikkalainen kirjailija Susan Vreeland äskettäin kuoli, kiinnostuin hänestä siksi, että hän on kirjoittanut romaaneja taiteeseen liittyen ja oli omaa ikäluokkaani. Siellä eräässä vaiheessa kirjan maalaus oli Alankomaissa lähellä Groningenin kaupungia perheessä, jonka talo oli valtavan tulvan keskellä. Lehmänkin piti asua perheen kanssa talon yläkerroksessa. Kaduilla kuljettiin veneillä. 

Johannes Vermeer (1632 – 1675) oli tässä kuvitteellisessa tarinassa läpi vuosisatoja kiertäneen maalauksen oletettu tekijä. Kaikkihan tuntevat Vermeerin tunnettuun teokseen liittyvän  ”Tyttö ja helmikaulakoru” elokuvan, joka perustuu myös nuoremman amerikkalaisen kirjailijan Tracy Chevalierin samannimiseen romaaniin.

Tuossa ”Sininen neito”-romaanissa, taulun veneestä vauvan kanssa löytäneen köyhän perheen äiti Saskia rakastuu vauvaan ja maalaukseen. Tulvan keskellä eläessä se on tärkeä asia. Hän muistaa isoäitinsä omistaman synkän maalauksen ”Groot Hollandse Waard”, joka kuvasi vuosisatoja aiemmin (1421) kokonaisia kyliä veden alle pyyhkinyttä Pyhän Elisabetin tulvaa. 

Sodat, nälänhädät ja kulkutaudit liittyvät 1600-lukuun ja koettelivat koko Eurooppaa. Suomessa 1695 – 1697 nälänhätä tappoi kolmanneksen väestöstä.   Suurien kuolonvuosien sanotaan olevan koko Suomen historian suurin väestöä koskenut katastrofi.  Samankaltaisia kriisejä vielä suuremmassa laajuudessa ilmaston muutosten, sotien ja leviävien sairauksien muodossa koetaan tälläkin hetkellä ympäri maailmaa. 

Apua. Kirjan viimeinen luku menee tieteen vallankumouksen kautta Tornioon ja sen kirkontorniin 1694. Siitä voisin myös kirjoittaa jotakin, koska Tornio on minullekin tuttu paikka. Ehkä joskus toiste. Kirja on nyt palautettava kirjastoon. Muutkin tehtävät odottavat toimeen tarttumista kuten sukuseuran jäsenkirje.

Blogin nimi johtuu siitä, että aloittamiani kirjoituksia ja blogeja monista eri aiheista roikkuu odottamassa uusia innostumisen hetkiä. Kaiken lisäksi tarvitsen jaksamista. Ihminen valitsee usein sen helpoimman rutiinin tai tavan ja jatkaa elämistä niiden kanssa. Sosiaalinen media on nykyään yksi, tosin ihan hyväkin juttu, varsinkin, jos sitä kautta saa inspiraatioita ja tietoa. Itselleni se on erityisesti Juuret Kuolemajärvellä-ryhmä, joka vie minua usein jonkin asian johtamana tutkimaan jotakin asiaa eteenpäin. Tutkiminen ja kirjoittaminen ovat minun kaltaiselleni amatöörille loppujen lopuksi aika raskasta. Kun sitä jaksaa jatkaa sitkeästi eteenpäin, huomaa helpotusta.  Sitkeys ja pitkäjänteisyys sekavan elämän keskellä on oikein hyvä asia.

Amatööri ymmärtää sen työn mittakaavan ja pituuden, jota tutkimisen ja kirjoittamisen ammattilaiset ovat tehneet koko elämänsä. Hän tajuaa, että tutkiminen on helpompaa, kun opiskellessa lähteet ovat auenneet eri tavalla ja toistaminen on tehnyt tehtävänsä. Tänä päivänä meillä kaikilla on valtavasti paremmat mahdollisuudet päästä kaiken tiedon lähteille. Helpoin tapa on tietenkin kirjallisuuden kautta, mutta myös media tuottaa hienoja dokumentteja, jotka saattavat saada syvemmän tiedon kaipuun heräämään. Huomaan usein olevani siinä välivaiheilla. Yleisesti jaettu tieto on minulle liian pinnallista ja sisältää usein virheitä ja epätarkkuuksia, mikä ei silti ole ollenkaan oleellista. Jokaisen oma asia on, mitä poimii valtavasta tarjonnasta.  Sitä ei ollut vielä minun nuoruudessani eikä edes aikuisiässä. Mutta nyt….

Ketään tuskin kiinnostaa, että elän valokuvaamisen suhteen eräänlaista ongelmallista käännekohtaa. Osittain olen jopa lakannut kuvaamasta, osittain harkitsen uuden kameran hankkimista. Olen tyytymätön kaikkiin vanhoihin kuviini. Mihin tämä kaikki johtaa, aika sen näyttää.

Rajojen välissä

Aina ajoin meidän on hyvä kokeilla rajojamme. Tämä koskee kaikkia muitakin, mutta tässä kerron omien rajojeni mittaamisesta, tosin vain yhdestä näkökulmasta, sillä rajojaan voi tutkia usealta eri suunnalta. Useimmiten katsomme näitä asioita nimenomaan niistä muista lähtökohdista, sillä on kiusallista ja ties mitä muuta, keskustella asiasta tämän, nyt esille ottamani näkökulman kautta.

Aina silloin tällöin kuvaan esineitä, joihin liittyy jotakin muistettavaa. Tämän seinälle ripustettavan esineen sain kesällä 2000 eräältä asiakkaaltani muuttaessani omakotitaloon Tuusulaan. Siellä keittiön vitriinin kyljessä se roikkui aina viime heinäkuun loppuun saakka.  Vastaavia esineitä  odottamassa kuvaamista ja luopumista on vaikka kuinka paljon. 

Olisi aika vaikea selittää tarkemmin kenellekään, että jos olen liikkeessä yhden päivän, minun on seuraavana päivänä levättävä melkein sama aika. Tämä koskee myös kaikenlaista liikuntaa, joka vaatii myös vastaavan levon. En tuskin enää koskaan ole sellainen ikiliikkuja, joka aikoinaan olin. Lepoon on sisällytettävä myös iso annos hiljaisuutta ja vain olemista. Onneksi pystyn nykyään järjestämään tämän aika hyvin.

Tällaisia tilanteita on viime aikoina ollut useita. Tälläkin viikolla raahauduin eräänä iltana myöhään kotiin kipein jaloin. Olin viettänyt koko päivän Helsingissä. Jalkani eivät olleet toipuneet edes aamuun mennessä. Sitä tekee oleminen ja liikkuminen jaloillaan koko päivän, vaikka toki siinä sain välillä istua pitkät tovit kuuntelemassa. 

Silloin 1990-luvun lopulla sitä jaksoi vielä kuin viimeistä päivää.

Olen silti onnellinen, että saan lääkkeiden avulla elää lähes normaalisti. Se ei onnistu koskaan kaikille reumasairauksia poteville.  Reuma ei näy ihmisestä päällepäin ja sitä varsinkin minun kohdallani on vaikea kuvailla kenellekään. Lääkkeistä huolimatta tunnen koko ajan sen läsnäolon. Ilman lääkkeitä olotila olisi sietämätön, vaikka silloinkin sen pystyy aika hyvin salaamaan. 

Tunne itsesi. Kun sairastamme jotakin kroonista sairautta, joudumme ottamaan sen tavalla tai toisella koko ajan huomioon.  Minäkin yritin unohtaa sen syksyllä 2013 jättämällä toisen lääkkeen pois. Pari vuotta myöhemmin sairaus aktivoitui ja sain sen laantumaan suostumalla aloittamaan uudelleen saman lääkkeen ottamisen.  Olen silti onnekas, että saan avun sairauteen vain kahdella edullisella lääkkeellä. Seuraan keskusteluja eräässä Facebook-ryhmässä, jossa liikkuu paljon erilaisia reumoja sairastavia ihmisiä. Suurin osa heistä, nuorista ihmisistä ei tunnu löytävän apua edes lääkkeistä. 

Kun itse jätin ikävän sytostaatti-pohjaisen lääkkeen pois, ajattelin vielä pystyväni paranemaan mielen voimalla. Sitä kautta olin myös sairastunut. Mieletön stressi ja sitä seuraava henkinen ahdistus tekivät minut sairaaksi. Olen pystynyt päiväkirjoistani seuraamaan prosessia ollen kirjoittaessani vielä tietämätön siitä, mistä on kysymys. Sairastuminen ja paraneminen ovat usein mielestämme kiinni. Tosin silloin tällöin vaivumme vähitellen syvemmälle sairauteen, emmekä jaksa sieltä nousta. Kuulemme yleviä kertomuksia siitä, kuinka ihmiset ovat pelastuneet syövältä ja aloittaneet uuden elämän. On hienoa, jos pystyy pitämään sen uuden elämän suunnan koko ajan voimassa.

Tämän kuvan on isäni ottanut 1957 eli juuri tuona  keväänä, josta päiväkirjani kertoo. Taitaa olla mummoni syntymäpäivien aika. Hän täytty toukokuussa 65 vuotta. Istun mummoni vieressä käsi leualla.

Tänä syksynä, kun olen vihdoin pystynyt jättämään ne elämäni ikävimmät kokemukset ja asiat taakseni, olen ajatellut paljon tulevaisuuttani ja kaikkea sitä, mitä vielä haluaisin tehdä. Siksi olen joutunut ottamaan myös nuo rajoitukseni huomioon. Toisaalta, enpä halua, että minua katsotaan sairauden kautta. Sillä oli aikanaan myös hyvät puolensa. Ylpeästi terve ihminen ei aina huomaa muita ihmisiä ja näiden rajoituksia. Kun sairastumme, meille jaetaan auliimmin myös muiden kokemuksia. Sen huomasin minäkin. Eli on niitä rajoituksia monella muullakin.

Asiasta toiseen. Vanhuuteen kuuluu myös muistelu. Sitähän olen tehnyt jo nuoresta saakka. Jos 18-vuotiaana muistelin, mitä 10-vuotiaana ajattelin (viittaus edelliseen blogiini), niin voin hyvin kirjoittaa, että se on ihmisen hieno ominaisuus.  Yleensä muistelemme elettyä elämää ja itseämme osana sitä. 

Lapsuuden maisemat eivät koskaan unohdu.

Muistella voi myös tulevaisuuden kautta. Olen joskus aloittanut kirjoittaa tekstiä kaukaisen tulevaisuuden maailmasta, jossa olen ollut osana sitä muistaen silti kaiken entisen. Siihen maailmaan on nyt matkaa enkä jaksa etsiä kirjoitustani siitä. Sen sijaan otan taas jonkun sattumalta käteeni osuvan päiväkirjan. 

Vuosia sitten kirjoitin puhtaaksi päiväkirjani vuodelta 1957. Ajatuksena oli silloinkin jokin projekti, joka jäi kesken. Otin nyt tuon 9-vuotiaana aloittamani kukertavakantisen kirjan esiin ja alan lukea sitä uudelleen. Hämmästyn edelleen sitä, kuinka olen silloin kirjoittanut talteen vain faktat eli sen, mitä teen. En kirjoita, mitä tunnen. Saatan kyllä mainita koululaukun olevan painava, mutta jaksavani kantaa sen.  Kirjoitan tarkkaan ylös vaikkapa yhden koulupäivän tapahtumat mainiten kaikki henkilöt nimellä. Oli helmikuu 1957.

Käymme koulua, käyn hammaslääkärissä Hämeenlinnassa, kuljemme bussilla, käymme Anjalassa. Helmikuun 20 päivänä olin tulossa Hämeenlinnasta bussilla, ilmeisesti yksin, kun vähän matkaa Rengon kirkon jälkeen bussi ajoi päin ladon seinää, ”kun siinä vieressä oli pitkä jono autoja.” Eräs mies nosti kaikki ihmiset auton ikkunasta ulos. Jatkoimmeko samalla bussilla vain, sitä en kerro. Mainitsen vain, että pitkän ajan päästä jatkoimme matkaa. Olen myöhemmin muistanut, että tämä tapahtuma oli paljon myöhemmin, jo käydessäni koulua Hämeenlinnassa. Mutta olin tuolloin vasta 9 vuotta vanha.

Miksi äiti oli jäänyt melkein viikoksi Anjalaan, jonne olimme edellisenä lauantaina melkein kesken koulupäivän lähteneet?  Olisiko sillä yhteyksiä joihinkin tuleviin asioihin.  Olen aiemminkin kirjoittanut tuon päiväkirjan tapahtumista. Löysin helposti tämän kirjoituksen ”Kesätapaamisia”, jonka pääset lukemaan tästä. 

Päiväkirjani päättyy alkukesään 1958. Kesäkuun alussa 2.6. – 3.6.1958 oli ollut oppikouluun pyrkiminen, kokeita oli kahtena päivänä. Ensimmäisenä päivän oli kirjoitus sanelusta. Naisopettaja saneli sadun nimeltä ”Korppi juusto suussa”.  Samana päivänä oli myös laskukokeita; päässälaskuja, sanallisia laskuja ja lopuksi vielä ainekirjoitus. Minun aineeni nimi oli ”Kettu kanavarkaissa”.  Lopuksi vielä lukemista. Seuraavana päivänä edessä oli suomen kielen toistamiskoe ja sanalliset laskut. Olipa rankkaa! 

Keskiviikkona 4.6.1958 saimme kuulla tulokset. En ole kirjoittanut, että tiesin pääsystäni jo aiemmin, koska isä sai soiton koulun rehtorilta. Se taas johtui siitä, että hän edusti jo silloin Rengon kuntaa koulun johtokunnassa aina koulun lopettamiseen 1976 saakka. Saatoin lopettaa apilan syönnin pihalla. Jännitin nimittäin niin paljon, että kuvittelin nelilehtisten apiloiden etsimisen ja niiden syönnin auttavan minua pääsemään Hämeenlinnan Yhteiskouluun.  Siellä kävin koulua sitten seuraavat kahdeksan vuotta. Kouluun pääsemistäni ilmeisesti myös vähän juhlittiin, koska 8.6. kirjoitan nais- ja miesopettajan (Lempiset) käyneen meillä lapsineen. Mummo ja pappa tulivat 10.6.

Huomaan taas kerran, että voisin kirjoittaa yhtäjaksoisen oman elämäni tarinan sen sijaan, että käyn milloin mitäkin fragmenttia siitä läpi täällä blogeissani. Voi olla, että ruumiillisten rajoitusten lisäksi meillä on hyvin vahvoja henkisiä rajoja, joita on vaikea ylittää. Ruumiilliset rajat vain tuntuvat tukevan niitä. Monessakin yhteydessä olen huomannut, että emme pidä omia kokemuksiamme minään paitsi tietenkin tavatessamme saman kokemuksen omaavia vertaisiamme, koulu- ja työtovereita. Juutumme meitä edeltävään aikaan ja kiellämme omien kokemustemme arvon lähes kokonaan.

Facebook-ryhmissä jaetaan kyllä omia muistoja, mutta ne vaipuvat siellä melko nopeasti uusien kertojien muistojen alle jatkuvaan uutisvirtaan. Kun me poistumme täältä, kukaan ei ole enää kertomassa niitä tarinoita. Se on toki tätä elämänkulkua. Maailma muuttuu entistä nopeammin ja vielä erilaisemmaksi kuin se on koskaan ollut.  Siksi asia on tärkeä. Siksi on tärkeä pitää niitä välipäiviä kaiken juoksemisen jälkeen. Jokainen ajatus ja ennen kaikkea teko vie asiaa eteenpäin. Näin ainakin minun kohdaltani. 

Aina kun mahdollista, poikkean hautausmailla. Tässä viikolla Pyhän Laurin kirkolla eli Helsingin pitäjän kirkolla Vantaalla kehä III:n kupeessa,