Minä olen

Hiljaisuus huokuu ympärilläni. Se on melkein kuin se ei olisikaan hiljaa vaan kovaääninen, jos huo’unnan voi sanoa olevan ääntä. Sen hiljaisuuden varmistaa vielä täysi tuulettomuus. Puut ja pensaat seisovat liikkumatta, huojumatta ja keinumatta täysin paikallaan.  Kaikki liike puuttuu. Joku koiranulkoiluttaja kulkee ohitse kävelytiellä lehdettömän aidan takana. Ajatukseni eivät ole liikkumattomia, koska siinä samassa totean, että yhden koiran kanssa kävelijä on nykyään harvinaisuus. Useimmilla on melkein säännöllisesti joko kaksi tai useampia koiria?

Tällä viikolla.

Ajatukset voivat ympärillä olevasta hiljaisuudesta huolimatta olla äänekkäitä. Joskus ne huutavat niin kovaa, että pää melkein räjähtää. Auttaisiko, jos ympäristö metelöisi, jos ulkona myrskyäisi. Enpä usko. Silloin on vain paras hiljentyä oman alttarin äärelle, kirjoittamaan. Ehkä pieni päänsärkykin siinä kaikkoaa.

Eilisen päivän raskaus tässä vain kostautuu. Olen viikolla askarrellut paperitöiden kanssa. Työn alla oli hämäläisen sukuseuran kokouskutsu ja kerhon retken järjestely ja muutama muukin asia. Siinä välissä siivosin ja järjestelin paikkoja. Huone, jossa patteri vuosi tammikuussa, sai eilen uuden lattian ja seinää maalattiin. Parketin sahaamisesta rakennusmiehen mukaan tylsällä leikkurilla tuli seinien läpi pölyä ja hajua ympäri taloa, joka vieläkin tuntuu. Päivän päätteeksi saapui vielä hiljainen putkimies, joka ei sitten voinutkaan suorittaa tehtäväänsä loppuun, koska ei ollut patteria. Remonttia ei siis saatukaan valmiiksi ennen ensi maanantaita, jonka olin asettanut rajaksi. Silloin menen siihen silmäleikkaukseen.

Silloin kun vanhemmat lapsenlapseni olivat vielä lapsia.  Heinäkuussa 2009, kun elämä lähti muutenkin vinksalleen.

Nyt menee muutenkin vielä pitkälle tätä kuuta, jotta saisin paikat talossa (ja pihalla) johonkin kuntoon. En jaksa ahertaa joka päivä. Sillä nyt ei ole paljon merkitystä, koska valmista ei tule koskaan. Minulle kuntoon tuleminen tuo eteen uusia yhtä epämieluisia tehtäviä. Ihan hyvä elää keskeneräisyyden keskellä. Mutta…

Miten kiva olisi astua joskus valmiiseen huoneeseen tai valmiiseen pöytään. Mutta ei. Olen valinnut jossakin vaiheessa elämääni oman osani, jossa olen se tekijä. Onhan ”teot ratkaisevat” yksi motoistani. Ainoa todellinen haihatteluni ja vapaa alueeni on tämä kirjoittaminen. 

Elokuusa 2007. Käytän tässä blogikirjoituksessa nk. hylättyjä kuviani, jotka eivät ole olleet muualla esillä.

Saattaisin jopa kuihtua kokoon ja kuolla paikalleni, jos en voisi olla tukipuu ja tekijä. Sisareni kanssa pohdimme juuri tällä viikolla puhelimessa, että vaikkapa autosta luopuminen voisi olla meille mahdotonta. Me emme osaisi edes turvautua toisten ihmisten apuun sitä tarvitessamme. Meissä on sisäänrakennettuna toisten auttaminen, usein tarvitsemme silloin myös omaa autoa. Jos minulla ei olisi autoa, joutuisin luopumaan myös useimmista harrastuksistani. 

Paras olla takertumatta nyt edellisen kaltaisiin ajatuksiin. Elämässä tulee vain silloin tällöin väsymyksen hetkiä, kun tajuaa oman heikkoutensa (=vahvuutensa) itkettävän voimakkaasti. Samalla hengenvedolla tajuaa myös sen, kuinka yksin ihminen loppujen lopuksi tässä maailmassa on.  Ehkä juuri silloin, kun eniten tarvitsisi toisen tukea, on yksinäisin. Mutta sillä juuri meitä kasvatetaan ymmärtämään oma osamme.

Tuusulanjärven länsipuolella elokuussa 2007 järveä kiertämässä.

 Kun tarkentaa katseensa, niin huomaa, että pihalla onkin pientä liikettä. Peipponen lentää syreenipensaan oksalle laulamaan. Mustarastas tutkii eilen siivoamaani kukkapenkkiä. Jos olisi oikein tarkka, kuulisi jopa narsissien kasvun. Joka päivä niiden varret ovat millin pari korkeammalla. Orava piipahtaa männyn oksalle. Ikkunat sulkevat kaiken äären ulkopuolelle. Sepelkyyhkyn kujerrus sentään tulee läpi.

Aloitin kirjoitukseni tällä kertaa spontaanisti kirjoittamalla otsikon ”Minä olen”. Siinä oikeastaan tiivistyy paljon. Olen usein maininnut, että minulle oli hyvin tärkeää pienentää omaa egoani. Sen poistaminen kokonaan on lähes mahdotonta eikä onnistu tavalliselta ihmiseltä. Kuka ei ole tavallinen ihminen? Jääköön se pohdinta toiseen kertaan. 

Kotikulmilla peltoja ihailemassa elokuussa 2007.

Aamuisin luen ensimmäiseksi aamukahvin seurana Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaan. No nyt, sisareni on tilannut minulle lisäksi kuukaudeksi Hämeen Sanomat. Usein lehtien luku jää puolitiehen, kun lähden jonkun tai useamman asian perässä intoutumaan. 

Tänään sana oli intohimo, jonka olen usein maininnut täällä. Helsingin Sanomissa oli sen ja Helsingin Yliopiston yhteiseen Vox Helsinki-tapahtumasarjaan liittyvän ensi viikolla olevan tilaisuuden koko sivun pituinen mainos. Aiheena on nimenomaan intohimo. Tilaisuuden puhujana on myös Anna Kortelainen, joka osaa erinomaisesti mennä asioiden ytimeen. Hänen puheensa on otsikoitu ”Intohimo ei saa muuttua itseihailuksi.” Muidenkin puhujien aiheet ovat mielenkiintoisia kuten Anu Kantolan ”Intohimoiset ovat aikamme aristokraatteja”, Jari Ehrnroothin ”Intohimokas astuu rajojen ulkopuolelle ja löytää toisen tavan toimia”, Akseli Valmusen ”Inspiraatio löytyy vain tekemällä”, Jukka Perkon ”Musiikki synnyttää energiaa, jota ei voi muualla kohdata” ja Anna-Stina Nykäsen ”Toimittajan intohimo ei tarkoita puolueellisuutta”.

Samoilla kulmilla kuin edellinen kuva katse tien poskeen. Elokuu 2007.

Nämä puheet yliopiston juhlasalista voi katsella ja kuunnella myöhemminkin. Onneksi.  Nimenomaan uskon Anna Kortelaisen puhuvan juuri siitä, mitä tarkoitan tai mitä ajan tässäkin kirjoituksessa ehkä vajavaisesti takaa. Meidän aikanamme yksilö, julkisuus ja esilläolo korostuvat liikaa ja niistä tulee itseisarvo. Asian sisältö unohdetaan, kun asioita käsitellään pinnallisesti. Olisi korkea aika alkaa laajemmalti käsitellä asioita syvällisesti ottaen ihmisen arvot ja kasvaminen mukaan. Mutta ei, pintapuolisuus, raflaavat otsikot ja huvitukset ovat nyt tärkeämpiä.

”Minä olen” kuulostaa aika itsekkäältä ensi kuulemalta ja varsinkin sellaisen ihmisen kirjoittamana, joka on vuosikausia yrittänyt pienentää egoaan. Kohtaamme elämässä asioita, jotka saattavat hetkeksi suistaa meidät omalta tieltämme, mutta toisaalta ne johtavat myös ajatuksiin, pohdintaan, tarkistuksiin ja kasvuun. Kipuilemme usein samojen asioiden kanssa, joita olemme kohdanneet ennenkin. Se vain osoittaa, että niissä on vielä työstettävää. Olemme vastuussa vain itse itsellemme. Mutta voimme tuoda niitä esille. Voi olla muita ihmisiä, jotka kipuilevat samojen asioiden kanssa.  Usein nämä asiat liittyvät yhteyteen toisten ihmisten kanssa. 

Kukkamaani elokuuss 2007.

Niistä on vaikea puhua saati kirjoittaa. Puhumattomuus ja välinpitämättömyys ovat pahimpia asioita, joita tiedän. Mutta ne ovat jokapäiväisiä vieraita elämässämme. Jätämme puhumatta tärkeistä asioista ja olemme välinpitämättömiä toistemme tunteille emmekä kuuntele. Mutta jokaisen ihmisen takana on kokonainen maailma, josta voi olla mahdoton saada otetta saati täysin ymmärtää, vaikka asioista olisikin puhuttu. Jotakin on vain jäänyt puuttumaan.

Kaikkein pahinta on kuitenkin tuntea itsensä hylätyksi vaikkei oikeasti olekaan hylätty perinteisessä mielessä, ei vain ole niin tärkeä ihminen. Eikä koskaan edes tule olemaan. Kaipa siinä on ihmiselämän ikuinen probleema ja suru. Vaikka olenkin itselleni ”Minä olen” niin olen toiselle ”Minä en ole”. 

Heinäkuussa 2007

Mitäs siinä teet muuta kuin nielet kyyneleesi ja jatkat elämää. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, minusta on yleensä tullut tärkeä jollekin toiselle vasta sitten, kun olen päättänyt jättää ihmisen taakseni. Sitähän en ole missään nimessä halunnut.  Siinä on ilmeisesti se dilemma. Emme koskaan arvosta riittävästi sitä ihmistä, joka on meille läheisin vaan kurkotamme taaksepäin tai kurkimme tulevaisuuteen aidan taakse, josko löytäisimme jotakin parempaa. Tunnettua on silti, että ruoho ei ole koskaan vihreämpää aidan toisella puolella. Maailma on tässä ja nyt.

Ja onneksi on se intohimo ja se rikkaus omassa itsessä, josta ammentaa. Olen siitä kiitollinen, vaikka olen taas pitkään kipuillut näiden talo-ongelmien, tekemättömien töiden, paikallaan pysymisen, rahaongelmien, saamattomuuden, ikääntymisen ja silmäongelmien ja ties minkä kanssa. Se pysyy, säilyy ja johtaa myös tekoihin! Se on se koskematon ja arvokas ytimeni, jota vaalin omaan loppuuni saakka. Mutta en suostu sulkemaan sitä muilta ihmisiltä. En koskaan!

Oma vanha minä tällä viikolla kirjoitushommissa. Selfie.

Pinnistelyä

Unet ovat ihmeellinen maailma. Unen aikana ihmisen aivotoiminnan tietoinen yhteys olemassaoloon on poikki. Samanaikaisesti, kun keho lepää ja rentoutuu, se korjaa itseään. Emme usein muista uniamme. Olen aina arvostanut uniani, koska nähtyäni niitä yön aikana paljon, herään aamulla levänneenä ja rauhallisena. Joskus uneni ovat niin intensiivisiä, että näen niitä heräämiseen saakka. 

 

Kuvat elävät omaa elämäänsä, blogi omaansa!!

 

 

Silloin usein herätessäni muistan jotakin unen sisällöstä.Joskus ne johtavat minua myös tekoihin. Unennäköä ja omien unien tulkintaa voi toki kehittää pidemmälle. En ole kokenut sitä omalta kohdaltani tarpeelliseksi, koska jo lapsesta saakka olen osannut riittävällä tarkkuudella tulkita unieni symbolisen merkityksen. Omat uneni ovat arkipäiväisempiä kuin yleensä kuvitellaan. Ymmärrän helposti niiden syvällisemmän tarkoituksen juuri minulle itselleni. Siksi en ole useimmiten halunnut lähteä erittelemään niitä sen enempää. Unet kuuluvat elämän perusteisiin ja ovat voimavara omien tunteiden käsittelyssä. Pystyn kyllä nykyään käsittelemään tunteitani oikein hyvin myös hereillä ollessa. Olisiko kirjoittamisesta ollut siihen paljon apua?

tarkoittaa usein sitä, että blogin kuvat eivät liity tekstiin.. Siinä äidin 10-vuotiaana piirtämä mummin puutarha symboleineen...

 

Kun vanhenemme, meidän on suosiolla luovuttava monista asioista. Silloin on parasta viimeinkin ottaa kiinni siitä koko elämän jatkuneesta virrasta, punaisesta langasta, joka nimenomaan sisältää sen syvimmän tunteidemme kimpun. Siinä on sisällä ikään kuin monia erivärisiä johtoja, jotka ovat elämämme sydänveri, kaiken a ja o. Niiden avulla selviydymme vaikeuksistamme ja kuljemme eteenpäin aina viimeiseen hengenvetoomme. 

 

Siinä äiti piirtämässä.

 

Kitkaa saattaa aiheutua vaikkapa yhteydessä läheisimpien ihmisten kanssa. Vaikka olemme omassa tunnemaailmassamme selvillä vesillä, sitä on todella vaikea selittää jollekin toiselle. Syy voi olla siinä, että jollakin toisella on aivan erilainen katsantokanta asioihin. Jos minä vertaan asioita omasta sisimmästäni lähtien, omien kokemusteni kautta itseeni kiertäen, niin joku toinen saattaakin verrata minun sanojani ja ajatuksiani muiden tuntemiensa ihmisten ajatuksiin ja tekoihin ja niiden itseensä tekemään vaikutukseen. Joku toinen ei ehkä ota minua huomioon omana erityisenä yksilönä. Voi olla myös vaikeaa ajatella asioita sen toisen ihmisen näkökulmasta.

Siinä on heti suuri ristiriita. Jos olen aina käsitellyt toisenkin ihmisen asiat vain oman itseni kautta ja toinen ihminen katselee minua aiemmin tuntemiensa ihmisten ja omien kokemiensa nöyryytysten ja ehkä myös sitä kautta ikävien muistojen kautta eikä katsele minua täysin omana yksilönä, en voi olla muuta kuin surullinen. En voi paljon auttaa häntä muuttamaan kantaansa.

Pitääpä etsiä ne negatiivit. Kuvasta valokuvaamalla ei saa onnistumaan riittävällä tarkkuudella.

 

Tämä voi tuntua saivartelulta, koska molemmissa tavoissa ovat samat elementit olemassa. Minä olen vienyt kokemukseni omaan sisimpääni ja käsitellyt ne niin hyvin kuin mahdollista enkä tee vertailuja, vaikka tiedostan sen mahdollisuuden. Toisen kokemukset ovat jääneet irrallisiksi kokemuksiksi, teoiksi, sanoiksi, loukkauksiksi ilman niiden yhdistämistä omaan itseen ja käsittelemistä ja suodattamista sitä kautta.

En tiedä silti, onko se peruuttamaton ristiriita, vaikka se saattaa tuntua siltä. Joka tapauksessa, se antaa toiselle ihmiselle tunteen siitä, että hän ei ole tärkeä, hänen tunteensa eivät merkitse. Häntä verrataan aina muihin. Näistä asioista on vaikea alkaa edes riitelemään tai loukkaantua syvästi tai vaatia toista muuttumaan. Ne eivät ole sen arvoisia. On paras vain mennä eteenpäin.

Eilen sillalla yksinäistä sorsaa katsomassa. Pojan mukaan se etsi äitiään.

 

Ne ovat sellaisia asioita, joita opimme elämän kuluessa.  Sopeudumme ehkä jo ollessamme nuorempia kestämään pettymyksemme ja jatkamme matkaamme. Opimme kokemuksistamme. Kaikkien kasvu ei mene samalla tavalla.

Voin olla myös armoton kuvitellessani, että jollakin toisella voisi olla samanlainen ajatusmaailma kuin minulla, jossa olen vastuussa vain itse sanoistani, teoistani ja ajatuksistani. Saatan joskus ainakin mielessäni arvostella ankarasti muita omina yksilöinään enkä aina ymmärrä heidän vaikuttimiaan. Pyrin silti aina olemaan vertailematta ihmisiä toisiinsa tai itseeni enkä pidä itseäni parempana. Joudun kuitenkin kierrättämään toisen ajatukset oman kokemusmaailmani kautta yrittäessäni ymmärtää. Olen kiinnostunut ihmisten valtavasta kirjosta ja haluan kuulla niistä kokemuksista, jotka ovat tehneet heistä juuri sellaisen kuin he ovat. Sanon sitä joskus uteliaisuudeksi. Sitäkin voi olla vaikea ymmärtää.

Helsingin tuomokirkon portaat maaliskuun alussa 2011.

 

Ristiriitoja kohdatessamme on loppujen lopuksi paras vain mennä tilanteen ohi. Jokainen meistä on yksin vastuussa omasta kasvamisestaan. Nukkumisen ja unien näkemisen kautta saamme avaimia asian käsittelyyn omassa itsestämme ja tiellämme eteenpäin.

Olen kirjoittanut silloin tällöin, kuinka usein kuljen unissani kameran kanssa. En myös näe koskaan painajaisunia. Vanhempani käyvät usein unissani kuten myös entiset työkaverini. Harvemmin tapaan siellä läheisiä perheenjäseniäni paitsi joskus eri ikäkausina sivuosissa. Sukututkimuksiini liittyvät tai sivuavat asiat tulevat joskus esiin. 

Silmät ovat vanhentuneet aiemmin kuin pää. Leikkaus vähän pelottaa.

 

Unet haihtuvat nopeasti mielessä. Tämän kirjoituksen aloitin herättyäni hyvin nukutun yön jälkeen erääseen uneen, jossa selvitin erääseen sukututkimukseen liittyvää asiaa. Ajatella, kun join aamukahviani, muistin unen hyvin, mutta olen sen nyt unohtanut. En kirjoittanut sitä muistiin. Tiesin silti aloittaessani tämän kirjoittamisen, mihin se tietty uni liittyi omassa elämässäni. On asioita, joita joudun käsittelemään juuri nyt, näinä viikkoina. 

En saa päästää mieleeni uhriutumisen tunnetta, marttyyrin asennetta, kateutta, yksinjäämistä, ärsyyntymistä, masentumista, joista osasta minua saatetaan syyttää ja on joskus syytettykin. Vaikka olenkin yrittänyt keskustella niistä, se vaan uskomattoman vaikeata sillä tavalla, kuin minä sen haluaisin menevän. Toinen ihminen ei vaan aina näe meitä riittävän selkeästi eikä sitä kokemusta, joka sisältyy juuri minuun.  Ihmiselämässä on vain oltava valmis siihen, että olemme kaikesta huolimatta täällä monessa asiassa yksin. Vaikkemme olekaan yksin.

Voin kirjoittaa nyt omaa elämääni tarkkaillessani, että ehkä juuri se on nyt se teema, joka on ollut mukanani lapsuudesta saakka. Siitä tulen kirjoittamaan jatkossa lisää. Jos vain muistan sen kaiken muun keskellä...

Malmin hautausmaan väriloistoa viime vuoden kesäkuussa.