Vanhan naisen jytky

Vanhenevilla ja vanhoilla naisilla on uskomattomia kykyjä ja osaamista. Sama koskee myös vanhoja miehiä ainakin osittain. Koska olen itse vanha nainen, pitäydyn tässä kirjoituksessa omalla alueellani, naisissa.  Olen ajatellut asiaa viime aikoina paljonkin, varsinkin seuratessani USA:n presidentin vaaleja. Silti en lähde ottamaan siihen sen enempää kantaa. Muut pitävät siitä erinomaisen hyvin huolta. Pitäydyn lähinnä omassa elämässäni. En myöskään tee mitään tutkimusta vaan ajatukseni ovat omin silmin koettuja ja kovasti vihattua mutu-tuntumaa aiheeseen. Itse asiassa juuri se, pienen ihmisen mielipiteet ja ajatukset ja puheet nousivat nyt  em. vaalien takia tärkeämmäksi kuin mikään tutkimus, faktat tai totuus. 

Se on näkynyt myös meillä pitkään. On aiheellista tutustua ilmiöön ja alkaa kehittää vastavoimia.  Meillä vanhemmilla voi olla siinä oma tärkeä tehtävämme, jos vain niin haluamme. Ensin meidän pitäisi palauttaa vanhojen naisten arvostus, se saattaa olla se vaikein osuus.

Lukemalla ja opiskelemalla paljon

Olen joskus hankkinut kirjasarjan Suomen naisen vuosisadat 1 -4.  Se on  viisaan naisen Kaari Utrion toimittama. Ensimmäinen osa "Piikasesta maisteriksi" on Kaari Utrion kirjoittama. Muissa osissa on muitakin kirjoittajia. Sarja on ilmestynyt 2005 Tammen kustantamana. Olen  alkanut tutustua siihen syvällisemmin ja vasta osa 1 on meneillään. Suomessa naiset ovat tehneet valtavan nousun usein lähes samanlaisesta asemasta, jossa monet musliminaiset vielä elävät. Uskonto määritteli meilläkin lähes kaiken naisen elämässä. Luterilainen protestanttisuus oli miehinen ja ankara uskonto, joka määritteli naisen olevan miehen uskollinen kumppani, kunnollinen perheenemäntä ja miehen auttaja. Työ oli naisen lohtu. Toisin kuin katolisessa uskonnossa naisella ei enää ollut lohtuna Neitsyt Mariaa ja Pyhää Annaa. 

Kirkko oli äärimmäisen tärkeä. Kirkossa oli istumajärjestys; miehet ja naiset istuivat eri puolilla. Lain edessä nainen ei ollut täysvaltainen. Kirkolle ja viranomaisille oli mm. tärkeää olla perillä ihmisten siveellisyydestä. Kirkko piti naista synnin alkusyynä ja miehen viettelijänä, joka passiivisena alistui naiselle. Se näkyi aina tälle vuosisadalle saakka ainakin siinä, että harhautunutta ja vaikkapa aviottoman lapsen saanutta naista pidettiin huorana. Jopa naisen kanssa syntiä tehneet miehet eivät hyväksyneet naista, joka oli synnyttänyt äpärän.  

Naisen historiasta on kirjoitettu paljon ja sitä tutkitaan koko ajan lisää. Kirjasarja antaa  kokonaiskäsityksen. Kirjojen lopussa oheiskirjallisuus ja lähteet ohjaavat eteenpäin.

Suomalaisen naisen historia auttaa meitä itse asiassa tunnistamaan piirteitä itsessämme. Minulle ja sukuni naisille on hyvin tunnusomaista työnteko, on se sitten jollekin työnantajalle annettu työpanos tai sitten kotona työskentely. Karjalainen äitini oli mahdoton työmyyrä, joka selvisi kaikista vaikeista asioista eikä erotellut miesten ja naisten töitä. Toki isäni yritti pitää häntä aisoissa vanhaa perinnettä noudattaen. Kun meille hankittiin auto, äitikin kävi autokoulun. Isäni ei kuitenkaan koskaan antanut hänen ajaa perheen autoa. Olenhan minäkin kokenut aikoinaan saman omassa perheessäni. Miehet ovat viimeiseen saakka yrittäneet pitää kiinni omista ”oikeuksistaan”. 

Tutkimalla omaa ja läheisten  historiaa 

Äiti oli jo omassa lapsuudenkodissaan joutunut ison perheen toiseksi vanhimpana tyttärenä aloittamaan työelämänsä varhain. Töitä riitti ensin kotona ja sitten pian kun lapsi kynnelle kykeni, hänet pistettiin pikkupiiaksi sukulaisperheeseen. Palkka, oli se sitten luonnontuotteita tai rahaa meni perheelle. Haaveet opiskelusta hän sai jättää. Loput itsenäisestä työelämästä tai ehkä myös opiskelusta vei sota.

Äitimme kautta saimme esimerkin, vaikka yritimme parhaamme mukaan olla erilaisia, koska meillä oli siihen ainakin tilaisuus.  Saimme mennä oppikouluun ja jatkaa eteenpäin. Mutta talonpoikaisnaisten ikivanha veri virtasi ainakin minussa. Valitsin lopuksi kuitenkin rankan työnteon ja perheen. Saman näen sisarissani, tyttäressäni ja tyttärentyttäressäni. 

Olen ollut eläkkeellä noin kahdeksan vuotta. Sekin aika on mennyt pelkkään työntekoon. Olen hyvin osannut kerätä itselleni tehtäviä sukuseuroissa ja kerhoissa. Silti eniten olen tehnyt työtä täällä kotona eikä se työmaa ole vuosien mittaan edes  vähentynyt. Olen toki aina välissä opiskellut, mutta sekin on työtä. En olisi varmaan onnellinen rikkaana ja laiskana. Kun on köyhä, joutuu aina ponnistelemaan kaksin verroin enemmän. Ihmisestä kehittyy taitava ja kekseliäs monella mittarilla. Niin äitimmekin 1950-luvulla rankkoina vuosina perheen kasvaessa, joutui keksimään ratkaisuja, millä sai perheen pysymään ruoassa ja vaatteissa. Meiltä silti jäi paljon asioita piiloon. Niitä pohdin nykyään ja yritän välillä selvittää.

Ihailen myös tyttäreni selviytymistä ison perheen kanssa töitä tehden. Tyttärentyttäreni jatkaa samalla tavalla. Meitä kaikkia auttaa se perintö, mutta myös itse kehittämämme taidot. Niitä taitoja on kehittynyt vanhalle naiselle erityisen paljon. Koska hän osaa hoitaa asiat helposti ja kevyesti, ne jäävät huomaamattomiksi.

Keskustelemalla 

Kun viikolla kävin kontrollikäynnillä eläkeikäisen reumalääkärin luona, mainitsin taas kerran tarkoituksella, kuinka lopetin syksyllä 2013 Trexan-nimisen lääkkeen syystä, että se heikensi aivotoimintaani. Kadotin innostukseni ja luovuuteni kärsi. Lääkärit eivät myönnä tällaista. Hän kysyikin heti, olenko taiteilija. Aloin siinä sitten luetella, mitä kaikkea ”harrastan”. Hänkin kertoi sitten, kuinka häntä oli pyydetty sukuseuraan. Hänelle on kuitenkin tärkeintä lääketiede erityisesti reuman osalta. Kehitys on tällä hetkellä niin hurjaa, että vaatii paljon pysyä mukana.  Ajattelin siinä, että on todellakin mahdottomuus kertoa jollekin toiselle, mitä kaikkea tekee. Se ei ole edes tarpeellista. Minulle riittää, että teot puhuvat puolestaan. Tosin eivät ne puhu, ihmiset eivät huomaa. Mutta mitä siitä! Siinä on yksi kehittämisen paikka!

Varautumalla tulevaisuuteen

Äitini säästi sanomalehdet ja aikakauslehtiä. Poltimme ehkä suurimman osan syksyllä 1999 paitsi, että pelastin pahvilaatikoista mustiin jätesäkkeihin papereita, kirjeitä ja kouluvihkoja. Siellä välissä onkin aarteita. Vaatii silti aika paljon paneutua johonkin yksittäiseen paperiin ja tuoda se sieltä muiden pölyisten paperien joukosta tähän päivään, kirjoitukseen, jonka jaan sitten blogini kautta koko maailmalle. Se on saavutus, työvoitto. Tosin emme näe sitä niin. Mutta ajatelkaapa, millaiseksi maailmamme on muuttumassa! Voin jakaa isäni kouluvihon parilla näppäimen painalluksella koko maailmalle.

No, maailma ei tietenkään ole siitä kiinnostunut. Nyt VIELÄ kiinnostaa enemmän huvittelu, valehtelu, suurentelu, lyhytjänteinen elämä ja kirjoitukset, jotka esittävät sitä. 

Tekemällä työtä omalla tavallaan

Kirjoitan ja työskentelen rauhallisessa ympäristössä, hiljaisuuden keskellä. Tällaista ei ole ympäri maailmaa, mutta meillä on. Me voimme kehittää vaikka mitä hienoa. Ehkä tulee päivä, kun kaikki tämä on melkein tuhottu. Silloin se, mitä me olemme tehneet, onkin tärkeätä.

Tänään niputin parin kuukauden sanomalehdet (Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaa) nippuihin. Hesarin kuukausi vaatii kaksi nippua, Keskarille riittää yksi. Aikoinaan tein lehtileikkeitä, sitten en enää tehnyt. Hävitin lehdet. Nyt ystäväni haluaa, että säilytän ne. Niin teki aikoinaan äitini. Pyysikö isä sitä? Hänhän rakasti sanomalehtiä. Eniten kaduttaa, että hävitimme Kanalanvintin poltossa kaikki ikivanhat Kotiliedet. Olen ehkä kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta en juuri nyt löytänyt muuta kuin tämän viime keväänä hyvin vähän luetun blogini (ehkä syynä hämäävä otsikko) ”Matkustin Pariisiin”, jossa uhkaan kirjoittaa aiheesta lisää. 

Jossakin vaiheessa tulevaisuudessa paperisia lehtiä ei enää ole. Hesarikin valmistautuu tulevaisuuteen julkaisemalla netissä jo edellisenä päivänä paperilehdessä ilmestyviä artikkeleita. Minäkin mietin tilauksen lopettamista, mutta rahallisesta syystä. Aika monta asiaa tässäkin, joista lähtee langanpätkä tulevaisuuteen.  Vanha nainen alkaa kääriä niitä rullalle ja virittää polkua tulevaisuuteen. Ajatelkaapa, ennen vanhaan useimmat naiset olivat tässä iässä jo kuolleita.

Maiseman lumous

Aloin viikonlopun touhujen jälkeen kirjoittaa uutta blogia. Valitsin taas aiheeksi rentoutumiskeinoni, sukututkimuksen. Kirjoittaminen on silloin kovin hidasta, koska lähden välillä tutkimaan lisää, tarkentamaan aikaisempia tutkimuksia ja lisäämällä merkintöihini lähdeviitteitä. Sitten kirjoitan taas pikku pätkän blogiini, kunnes taas olen jossakin ja jonkun suvun syövereissä.  Kirjoituksen valmistuminen viivästyy, mutta samalla tulee paljon työtä tehtyä. Toisin sanoen tämä ei ole vielä se kirjoitus. 

28.5.2011 Se taulu näkyy taustalla.

Viikonloppuna haimme Perniöstä pikkuserkkuni ja ystäväni Helmin suuren taulun maisemasta, joka on syöpynyt minunkin sieluni silmiin ja rakkaiden muistojeni joukkoon. Helmi ja hänen miehensä ovat myyneet ison talon (entinen meijeri), jossa he ovat asuneet jo 50 vuotta. He muuttavat kerrostaloon Saloon. Talon yläkerrassa oli Helmin ateljee, neljä huonetta täynnä taidetta ja maalaamiseen liittyviä tarvikkeita. Siellä on myös jokunen keskeneräinen työ. Tauluista on päästävä eroon, koska kaikki eivät mahdu tulevaan asuntoon. 

7.1.2006 Helmin näyttelyssä Perniön Pyynpivossa pikkuserkkujen kanssa.

Yltiöpäisesti ja innostuneesti sanoin, että voisin haluta juuri sen maalauksen. Se on varmaan yksi Helmin suurimmista töistä. Siksi suoriuduimme pyhäinpäivänä matkalle hakemaan maalausta. Se oli sitten viimeinen käynti siinä talossa, jossa kävin ensimmäisen kerran tammikuussa 2006. 

Yhteinen aikamme on ollut minulle tärkeä. Minulla ei ole enää tapana kyynelehtiä menneen ja katoavan maailman edessä. Tiedän kovin hyvin, että oma maailmani hiipuu myös koko ajan. Tämä hetki on vain elettävä rohkeasti ja eteenpäin mennen. On täysin turha jäädä itkemään ja suremaan sitä, mitä meillä on ollut. Siihen ei ole edes aikaa. Sen sijaan on aikaa ajatella ja muistella. Samalla voin olla kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut kokea.  Rakkaat ystävät eivät myöskään koskaan katoa rinnaltamme, kun meillä on muistot.

Helmin ateljeessa täyttämässä vieraskirjaa 7.1.2006

Muistojamme ei ota meiltä kukaan muu kuin ehkä joskus jokin sairaus. Yritän ylläpitää niitä kirjoittamalla. Se on minun tapani surra sen menneen maailman muistojen seurassa. 

Suuri taulu näkymästä vuorten rinteeltä alas kohti etelä-Kreetan rannikkoa kohti kylää ja satamaa nimeltä Kali Limenes seisoo nyt kirjahyllyäni vasten ollen enemmän kuin puolet hyllyn korkeudesta. Onhan taulun korkeus 160 cm. Leveys on 90 cm.  Taulun ja valokuvien kautta voin milloin tahansa palata siihen päivään ja hetkeen, kun Kali Limenesistä pois ajaessamme pysähdyimme luomaan katseen taaksepäin. Oli 16.4.2007. Helmi täytti sinä päivänä 75 vuotta. 

Meillä oli lyhyt yhteinen historia, mutta olimme alusta alkaen kuin sisaruksia. Taide, valokuvaus ja luonto  ystävien lisäksi olivat ne asiat, jotka pelastivat minut tulevaisuudelle niinä vaikeina vuosina ennen eläkkeelle lähtöäni. Ne kannattavat edelleen, vaikka paljon onkin muuttunut. Ne ovat kirkas valon ja energian lähde. Edelleen. Kiitos Helmi!

Niistä Kreetan muistoista olen kirjoittanut muutaman kerran blogeissani. Tässä linkkejä niihin: Kreetan muistoja 6.8.2012, Aikamatkalla 28.12.2012, Oma koti kullan kallis 15.12.2013. On lisäksi useita, joissa olen kertomuksen lomassa jakanut valokuvia.

14.10.2009 Onhan minulla muitakin Helmin maalauksia.

Tänä aamuna pitkästä aikaa joku lapsenlapsistani tarvitsi apuani. Artulla oli ongelmia moponsa kanssa. Hän käy ammattikoulua Keravalla. Herättyäni kauhistelin parhaillaan Amerikan tapahtumia, kun hän soitti ja pyysi kyytiä koululle. Iltapäivällä kun hain hänet koulusta ja vein asioille, keli oli entistä kehnompi. Lunta tuli sakeasti entisen päälle ja tiet olivat äärimmäisen liukkaita.

Tässä välillä monta vanhaa blogikirjoitusta on tullut Facebookin kautta tarjolle, kun olen niitä siellä aikoinaan jakanut. Lisäänkin tähän yhden, joka on odottanut jo tovin. Se on kuuden vuoden takaa, kun toinen luminen talvi oli juuri alkamassa. Se on ihan oikeastikin niitä naiivin naisen kirjoituksia.

Helmin ateljeessa 15.10.2009

 ” 2.11.2010

Maan tuoksu ennen talven tuloa

Tänä aamuna tunsin, että minulla olisi ollut ylimääräinen tunti. Tunne haihtui kuitenkin pian sen jälkeen, kun olin saanut sen tunnin täytettyä postikorttien kirjoittamisella, niiden skannaamisella ja kuvien siirtämisellä palveluun. Moni tätä lukeva ehkä päivittelee mielessään minun tyhmiä touhujani. Voisinhan sen sijaan mennä keräämään ne lehtikasat ja haravoida loput uusiin kasoihin. Se olikin mielessäni, kun aamun pimeydessä nousin postilaatikolta aamulehdet. Voisin jopa leipoa lisää omenapiirakkaa tai sitä suklaaherkkua, jonka resepti oli äskettäin siskoni minulle tilaamassa Hämeen Sanomissa.  Niin olen ajatellut tekeväni jo viikon verran.  Siinä saisin omani, muinaisen perheenäidin lähes unohdetut ”tarpeeni”  täytettyä.  Jos vaikka joku poikkeaa kahville, niin on tarjottavaa. Täytyy myöntää, että ystävän poikkeaminen saa todellakin auringon paistamaan hetkiseksi. 

Kreetalla Elian kylässä, itselaukaistu 19.4.2007

Maailma on niin tavattoman hiljainen tällaisina marraskuun päivinä. Ystäväni sanoikin eilen poiketessaan, ettei tarvitse todellakaan lähteä Lappiin etsimään hiljaisuutta. Kun sitten myöhemmin saatoin häntä kotiinsa saadakseni päivän kävelylenkin, totesin itse saman. Varhaisena iltapäivänä emme nähneet sitten ihmisen ihmistä. Hiljaisuuden lisäksi voimme lumoutua marraskuun uskomattomasta päivän hämäryydestä, upeista jo haalistuneista syksyn väreistä, hetkestä ennen talven saapumista. Ohittamani, villiintynyt rujo omenapuu levitti ympärilleen erikoista tuoksua. Siitä tuli mieleeni, että vielä ennen lumen tuloa pitää ehtiä enemmän haistelemaan näitä jo maanläheisiä syksyn tuoksuja. Kiire, se todellinen tai aina osittain kyllä itse kehittämämme vie meidät aina kauemmaksi luonnosta. Ja meillä sentään on sitä luontoa vielä aivan riittämiin. Ehkä voisin tänään maata hetkisen noissa lehti- ja männynneulaskasoissa?  Mitäköhän kaikenlaista uutta sieltä keksinkään.

Elia

Viime vuonna ensi lumi satoi näillä main 10.11. Teinkin tässä eräänä päivänä sen päivän valokuvista nelikuvaisen ( kuvia oli tosin kymmeniä) kollaasin. Tänä vuonna voimme ehkä odottaa lunta pitempään. Ystäväni Elisa on viettänyt aikaa Levillä. Siellä on jo täysin talvi. Elisa lähetti sieltä minulle muutaman valokuvan sähköpostilla. Enpä sitten tänäkään syksynä ehtinyt käydä pohjoisessa. Omassa lähiympäristössä on tällaiselle puoliksi kylähullulle aivan riittävästi tutkittavaa.

Nyt tosin alkaa tiukempi rupeama opiskeluissa. Laskin, että marraskuussa kuljen Helsinkiin vähintään yli kymmenenä päivänä. Se tarkoittaa, että minun kannattaa lähteä ostamaan Tuusula-kortti, jolla saan reissata sinne ja takaisin mielin määrin 99 eurolla.  Poikkean samalla kirjastoon hakemaan tilaamani kirjat. Huomenna on edessä käynti Valokuvataiteen museossa, jossa olevaan näyttelyyn liittyy seuraava Suomen taidehistorian praktikumin paritehtävä. Yritän karistaa laiskuuden nyt pois itsestäni, sillä tulevalle päivälle on kasaantunut paljon tehtävää. Kun vielä on haisteltava sitä marraskuista maatakin. Leipomista varmaan siirrän eteenpäin.”

Kreetalla huhtikuu 2007. Kuva Heljä Laitinen.