Saksittua ja leikattua

Olen aloittanut tämän kirjoitukseni loppupuolella olevan tekstin näissä ”hitaissa” blogeissani jo viime vuoden lopulla. En muista, mikä inspiroi aiheeseen. Oletan lukeneeni jotakin, joka vuorostaan taas kerran pisti kirjoitusinnon päälle. Aloitan useinkin juttujen kirjoittamisen, mutta ne jäävät kesken väsymyksen tai jonkin muun syyn takia. Jos aihe on tällainen mielipiteitä sisältävä, se saattaa jo seuraavana päivänä tuntua vanhentuneelta. Ajatukseni juoksevat jo jossain muualla. Vapaana.

Kuten olen aiemmin maininnut, tutkin välillä jaksaessani vanhoja blogejani, josko löytäisin niistä valmista materiaalia suunnittelemaani kirjaan. Niistä huomaan, kuinka usein alkuaikoina 2008 ja 2009 kirjoittelin lehtijuttujen innostamana. Vaikka edelleen luen Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaan aamuisin, hyvin harvoin enää ne kantavat niin pitkälle, että toisivat materiaalia kirjoituksiini. Joskus olen vielä Facebookissa jakanut Hesarin artikkeleita, mutta harva niitä taitaa lukea. Nykyään tuntuun olevan usein niin, että lehdet saavat aiheita sosiaalisesta mediasta. Siksi joskus onkin tylsä lukea aamun lehteä, kun se toistelee edellisenä päivänä muissa medioissa kiertäneitä juttuja. Toimittajat eivät taida enää paljon jalkautua juttujen etsintään.

Tämän jutun kuvat ovat syksyltä 2011. Kuvassa oikealla Tuusulan Taidemuseo Kasarmin Aunela-rakennuksen kulma ja taustalla näkyy Tuusulan terveyskeskuksen rakennusta. Inspiraationi syntyi näillä kulmilla.

Tällä nyt menneellä viikolla merkitsin Keskarista parikin artikkelia, joihin olisin halunnut palata kirjoittamalla vaikkapa blogia, koska minulla sattui olemaan niihin myös näkemys ja mielipide.

”Hyrylä on hirveä”, pieni juttu maanantain 23.3. lehdessä käsitteli ikivanhaa aihetta. Hyrylän kehittämistoimikunta miettii asioita. Täältä muuten löytyvät kyseisen toimikunnan pöytäkirjat.  Samat ongelmat ovat varmaan monessa muussakin Suomen maaseutukunnassa  tai  –kaupungissa. Torit ovat parkkipaikkoja ja autolla kuljetaan kaikkialle. Jalkaisin kulkeva kansalainen huomaa sen helposti. Palveluja ja kauppoja ei ole, koska niissä ei kukaan edes käy. Suuret marketit isoilla parkkipaikoilla pärjäävät.

Pohdin Hyrylää ja myös juuri noita toimikunnan pohtimia asioita paljon opiskellessani taidehistoriaa ja valitessani tietoisesti ja oman silloisen tilanteeni pakottamana aiheen kotini läheltä. ”Hyrylän tori Tuusulassa” tuli loppujen lopuksi proseminaaritutkielmani nimeksi. Määrittelin tehtävän seuraavasti:

”Etsin vastauksia siihen, miten valitsemani alue rakentui juuri sellaiseksi kuin se nyt on. Oliko autonomian ajan kasarmirakentaminen myöhemmän punatiilirakentamisen innoittajana?  Pohdin kysymyksiä alueen identiteetistä erityisesti meille tuusulalaisille. Katson rakennettua maisemaa sekä alueen rakennusten arkkitehtuurin että taiteen kautta.  Löydänkö kysymysteni takaa tulevaisuuden kehittyvän kaupungin?”

Olipa omituinen valinta, ajatteli varmaan moni. Hyvä, että sain sen lopulta valmiiksi helmikuussa 2013. Alkuperäinen materiaalini oli runsasta ja siitä olisi voinut tehdä vaikka gradun tai väitöskirjan. Minulla olikin vaikeuksia rajata kohde pieneen sekä aiheen että tilan puolesta. Useimmilla opiskelutovereillani aiheena oli jokin yksittäinen maalaus tai vaihtoehtoisesti rakennus.  Meidän piti esittää valitsemamme aihe jo syksyllä 2011 ja varsinainen käsittely opponentin läsnä ollessa oli minun osaltani huhtikuussa 2012.  Taidehistorian opiskeluni huippu sattui siis juuri sairastumiseni ja sairastamiseni ajaksi. Oli se hurjaa aikaa monin tavoin.  Mutta en ole koskaan antanut helpolla periksi. Ihme ja kumma sain opiskeluni sillä erää päätökseen. Uutta en ole rohjennut vielä aloittaa, vaikka se on monta kertaa ollut mielessä.

Koko syksy 2011 kului Helsingin kiertelyssä joko yksikseen tai ryhmän kanssa. 

Toimikuntia voidaan perustaa, kokouksia pitää, mutta kaikessa tarvitaan tekijöitä. Suunnitelmat on vaan yksinkertaisesti ajettava toteutukseen. Kun asioita tutkii, näkee myös hyvät puolet, joihin tekijät voisivat tarttua. Tämä maailma menee vaan niin hurjaa vauhtia johonkin suuntaan, että entisajan palikat eivät enää pädekään.

Samassa viime maanantain (23.3.2015)  Keskarissa Eero Paloheimo pohti valtaa ja vastuuta.  Hänen mukaansa poliitikot käyttävät sanaa vastuu virheellisesti, koska sana todellisuudessa viittaa valtaan. Vastuu-sana kuulostaa siveämmältä kuin valta. Kirjoitus pisti minut miettimään asiaa syvemmälti. Muistin siinä itsekin aikoinaan käyttämäni lauseen vallan rappeuttavasta vaikutuksesta ihmisen mieleen. Tärkeä aihe juuri nyt, kun kohta valitsemme eduskuntaan uusia kansanedustajia. Miksi he haluavat sinne?  Onhan hienoa tulla kansanedustajaksi? Mutta eikö se tuo raskaan vastuun? Siltä ei ole enää aikoihin tuntunut. Mihin olemme menossa?

Sopivasti samassa lehdessä oli hyryläläisen Jukka ”Santeri” Ahlgrenin hyvä vaalikynäkirjoitus. Sen ymmärsin. ”Ihmisiä on monenlaisia, harvat heistä ovat tekijöitä.” Niin se juuri on. Paskaa voi jauhaa mielenmäärin, mutta tekijät nousevat ja tekevät ja saavat asioita aikaiseksi, ovat rohkeita. He ottavat vastuun. Valta mädättää ihmisen. Jos sitä valtaa käyttää ilman vastuuta, niin päämäärät ja tavoitteet karkaavat ja ihminen hoitaa vain omaa talouttaan. Meillä tavallisilla ihmisillä ei usein olekaan muuta kuin vastuuta. Meidän on koko ajan toimittava ja tehtävä.

Kansanedustajien työpaikan ohitin joka päivä kaksi kertaa, kun ajoin bussilla ohi.

Siksi tuo aiempi viime joulukuun kirjoitukseni sattuukin sopimaan hyvin näihin tämän hetken ja päivän alkulöpinöihin:

14.12.2014

Joskus sitä vain luiskahtaa omituisten ihmisten sarjaan. Ennen saatoimme kuulua eriskummallisiin perheisiin. Kaikki perheeni ovat ajat sitten hajonneet ja loppuelämän taivallan pääasiassa yksin. No, onhan minulla lapseni ja lapsenlapseni, mutta emme muodosta perhettä. Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa siitä vaan aivan jostakin muusta. Sormet vain vähän lipsuvat näppäimistöllä.

Mainitsin taannoin, että se jokin, kutsukaamme sitä luojaksemme taikka miksi kukin haluaa nyt jumaluutta kutsua, muistuttaa meitä menneistä tai erilaisista toistuvista asioista ikään kuin tarkistaen, olemmeko ottaneet opiksemme. Meitä muistutetaan elämän varrella ties kuinka monta kertaa. Minusta jopa kaikki sairaudet osoittavat ja sanovat: etkö nyt lopultakin huomaa, mistä kiikastaa. Hallinta on kuitenkin aina meillä. Me päätämme, mitä tehdä eikä se aina ole se oikea vaihtoehto, joka eteemme on tuotu. Joskus vain on tuntunut, että ei ole edes päässyt pakoon, vaikka kuinka olisi halunnut. Joku toinen on ollut vielä voimakkaampi. Silloin tuntuu, ettemme itse olekaan saaneet päättää. Mutta asia on niin, ettemme saa hetkeksikään unohtaa, että me hallitsemme.

Tällä hetkellä meitä monia hallitsee media. Se on saanut ylettömän vallan, koska se tulee joka tuutista. Ennen luimme vain sanomalehtiä eikä niiden vaikutus ollut niin kova kuin räiskyvien, suurien otsikoiden ja pinnallisten uutisten.  Kun aikoinaan palasin Suomeen Saksasta, siis 1970-luvulla, selitin itselleni, että on ihana palata maahan, jossa vielä vanhanaikaiset arvot vallitsevat, jossa keltainen lehdistö ei kiusaa pinnallisilla jutuillaan, jossa ei koko ajan ryöstetä pankkeja ja jossa ei ole vihamielisiä liigoja (vrt Baader-Meinhof).

1980-luvulla sain tilaisuuden vierailla USA:ssa. Kun palasin kotiin, ajattelin, että onneksi ei tarvitse asua maassa, jossa ei voi turvallisesti kulkea jalkaisin edes yhden korttelinvälin pätkää eikä ajaa autolla tiettyjen korttelien läpi lukitsematta ovia ja ikkunoita ja jossa varastetaan kotipihalla leikkiviä lapsia myytäväksi jossakin muualla maassa. Mutta en osannut silloin kuvitella, että voisi olla toisenlaisia vaaroja.

Kotona syksy meni ahkerasti työtä tehdessä. Kompostitkin tyhjenivät vauhdilla 

Meitä pelotellaan ja uhkaillaan asioilla, joita ei ole vielä tapahtunut. Meille uskotellaan, että joku toinen päättää puolestamme, oma hallinta yritetään siirtää muille osapuolille. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin vastuussa kaikesta.

Eikö sitten olekin aika jokaisen meistä ottaa täysi vastuu. Ihan kaikesta luovuttamatta sitä kenellekään muulle. Sen sanoman sain tässä noiden omituisten sattumien siivellä. Kun ottaa vastuun omasta onnestaan, terveydestään, ympäristöstään, läheisistään unohtaen kaiken ulkopuolisen määräilyn, voi oikeastaan tuntea olonsa helpottuneeksi. Elämä on pelkästään positiivinen asia. En enää voivottele kaikenlaisten uhkien alla vaan seuraan omaa pienen ihmisen tietäni ison ihmisen ajatuksin. Olen oma valtiaani, ohjaan elämääni oikeita raiteita pitkin kunhan vain kuuntelen tarkalla korvalla minulle jätettyjä viestejä ja luotan niihin kaikenmaailman median hömpötysten sijaan.

Koko yhteiskunnan, valtioiden, hallitusten pitää luottaa samaan kaikenmaailman voivotuksen sijaan. Kaikki alkaa sitten järjestyä aivan itsestään, yhteiskunta saa positiivisen latauksen, ihmiset uskovat itseensä ja omiin voimavaroihinsa. Kysymys on pienestä suunnan muutoksesta, joka muuttaa koko maailman.

Siihen se kaikki sitten loppuikin sillä erää. Salkoruusut kukkivat hurjasti ja puut kaatuivat pihalla....

Eivät ne irtoa minusta enkä minä niistä

Kirjoitusrauha, sellaista kaipaan.  Mutta ei, elämä pyörii ympärillä kiivaaseen tahtiin ja minä pyörin siinä mukana. Yritän aina välillä kerätä vanhoja kirjoituksiani kansioihin, jotka olen nimennyt sopivasti. Joudun korjaamaan aikoinaan tallentamiani tekstien kopioita, koska kirjoittaessani niitä blogeiksi, muokkasin kirjoituksia vielä blogipohjan käyttöliittymässä.  Nyt niitä uudelleen käsitellessäni ajattelen niiden mahdollista uutta käyttötarkoitusta, osana jotakin suurempaa kokonaisuutta.

Toisaalla saan sitten koko ajan lisää innostuksen aiheita.  Alan ymmärtää, miksi oikeat kirjailijat joskus lähtevät jonnekin kauas kirjoittamaan.  Tuli mieleeni, että myös oma myöhempi elämäntarinani liittyen elinympäristööni 32-vuoden iästä lähtien vaatii myös ulostuloa.  Olin tällä viikolla kuuntelemassa esitystä liittyen Keski-Uusimaan kuntien identiteetin tutkimukseen, jonka hankenimi oli  ”Karvanopat ja Kaukametsä – elämää Kehä kolmosen tällä puolella”.  Tutkimuksessa on käytetty pääasiassa vuorovaikutteista  nykydokumentointia, joka laittaa nykyhetkeä talteen ja samalla aikaansaa dokumentaarista aineistoa eri muodoissa kuten teksteinä ja kuvina.  Tämän blogin alla on lisää tietoa tästä tutkimuksesta. Kun kuuntelin tutkija Harri Nymanin innostunutta esitystä, lähtivät ajatukseni juoksemaan kauemmas omasta kotipaikastani.  Onhan minulla aika monta paikallisidentiteettiä.  Ehkä runsaudenpulaa. 

Tuusulan maisemia

Ihminen voi lähteä paikasta, mutta paikka ei lähde hänestä. Voi olla myös paikkoja, joissa ei ole koskaan asunut, mutta joihin on kasvanut sisään oudolla tavalla. Sitä on itse asiassa aika vaikea selittää muille enkä edes yritä. Äitini karjalaisen suvun asuinsijat, kotipitäjä, sen kylät ovat juuri tällainen paikka.

Sitten on paikka, jonka sisään ei enää voi mennä, mutta jonka ohitse voi kulkea. Se on sellainen paikka, jossa voisi kulkea yön pimeydessä tuntien sen joka nurkan. Se on lapsuuden kotini  ja sen ympäristö eteläisessä Hämeessä. 

Lukkarintiellä, jonne muutin  perheeni kanssa aikoinaan 1979. Sieltä lähdin Helsinkiin Puotilaan 1992. Christinan perhe muutti sinne 2000 muutamaksi vuodeksi.. Kuva on syksyltä 2004.  Sen jälkeen tuo auton ikkunasta näkyvä  maisema on kokenut valtavan  muodonmuutoksen.  Alla näkymä suunnilleen samalta paikalta keväällä 2006.

Sitten on lyhytaikaisempia asuinpaikkoja, joihin on myös kasvanut kiinni niissä tapahtuneiden merkittävien elämäntapahtumien kautta.  Olen saanut itselleni sillä tavalla toisen kotimaan, Saksan. Sekään ei lähde minusta, koska tiedän aina sinne mennessäni tuntevani tulevani kotiin.  Niin käy huolimatta siitä, että edellisestä käynnistäni siellä on kulunut jo ikuisuus. 

Karjalaisen isovanhempien pihaviirin viertä kuljen tässä kesällä 2013. Joka käynti siellä ja Kuolemajärvellä avartaa tietouttani ja kasvattaa juuria, maahan, joka kuuluu vieraalle valtiolle.

Entä sitten paikat, jonne matkustamme ja jotka tunnemme melkein kodiksemme. Vaikkapa keväällä 2013, kun olin opiskelukaverieni kanssa Roomassa, se tuntui melkein kodilta. Kuljin sen kaduilla kuin kotikaupungissa.  Halusin oikaista tiettyjä reittejä, halusin välillä kulkea yksikseni. Niinhän me teemme myös kotona, puuhailemme omia juttuja, emme tarvitse matkaoppaita ja joskus on mukava olla yksikseen.  Pariisi ja Lontoo ovat samanlaisia paikkoja. Berliinistä varmaan tulisi samanlainen kaupunki, kotikaupunki kotimaassa, jos vain sinne pääsisin. Ehkä joskus...

Sieltä Karjalasta oli lähtöisin myös Kyllikki (äitini pikkuserkku),, joka asui tässä talossa pitkän elämän ja sai saksalaisen miehensä kanssa 8 lasta. Ehdin vierailla hänen luonaan keväällä 2006 pikkuserkkuni Helmin kanssa, joka on kuvassa valokuvaamassa asuintaloa sen takapuolelta. Kyllikki kuoli 2009 pian miehensä jälkeen.

Entä Helsinki, jossa olen vuosikaudet työskennellyt, opiskellut, jopa asunut useaan otteeseen.  Nytkin asun melkein pääkaupungin kupeessa, mutta käyn siellä valitettavan harvoin.  Joskus on vain sitten pakko mennä haistelemaan sen tämänhetkistä ilmapiiriä  ja kokemaan vanhan tutun kaupungin syke. Valokuvia kaupunkikuljeskeluista riittää vielä moneen tarkoitukseen tai vain katsottavaksi.

Kun kirjoitan tätä, alan tuntea itseni kulkuriksi, joka ei on kaikkialla kotonaan muttei kuitenkaan ole minhinkään lopullisesti juurtunut. Kun puhutaan identiteetistä, se tarkoittaa myös juurtumista jonnekin.  Joskus nuorempana se tuntui tärkeältä, vaikka silloinkin ajattelin voivani juurtua aina sinne, minne menen. On aika ihmeellistä, että olen jäänyt kasvamaan tälle pienelle palstalle, taloon puutarhassa keskellä Keski-Uusimaata. Jo 15 vuotta. Tuntuu siltä, etten pääse irti sitten millään. Aina tulee jokin asia estämään tai mikä tässä nyt lieneekään syynä. Ehkä ihmisen vanhetessa käy useimmiten niin. Ei edes loppujen lopuksi jaksa enää liihotella ympäriinsä samalla tapaa kuin nuorempana.

Tässä selfie Kyllikistä ja minusta.

Illan saapuessa olen jo niin väsynyt, että en muuta kaipaa kuin unten maille matkustamista. Sielläkin olen kotonani. Välillä menen johonkin kirjaan ja jos se maistuu oikein hyvältä, en halua sen loppuvan ollenkaan. Siksi minulla on paha tapa keskeyttää hyvien kirjojen lukeminen vähän ennen niiden loppumista. Kuljen niiden ohi ja ympäri useaan otteeseen, seisotan pöydillä ja milloin missäkin, koska en halua niiden loppuvan. Se on vähän sama, kun jättää kahvista pienen tilkan juomatta.

Nordean kamerakerhossa pidimme joka vuosi ison kilpailun. Tässä erään sarjan (muistaakseni 2007 ja oli kysymys linnuista) voittajia: Hyvin pärjänneen kuvani olin ottanut kesällä 2005 Venäjällä Syvärin rannalla olevassa Mandrogin turistirysässä. Tavoitin siinä pääskysen lentoa.

Monet asiat elämässä maistuvat niin hyviltä, että niitä ei halua päästää menemään.  Kun joskus valokuvani alkavat näytönsäästäjinä juosta läppärin näytöllä, pysähdyn ihmeissäni tuijottamaan niitä.  Olen joka sunnuntai talon esittelyn ajaksi laittanut isolle näytölle juoksemaan kuvia talosta ja puutarhasta. Tässä oli linkki niihin kuviin, mutta se ei toimi enää. (huomautus 15.11.2023)

Ne ovat kuin kaunis elokuva minun elämästäni, joka juoksee ohi silmieni.  Muistan, kuinka innoissani olin, kun pidin aikoinaan valokuvanäyttelyitä ja sitä ennen olin vuosikausia mukana kamerakerhon toiminnassa järjestäen kilpailuja ja itsekin osallistuen niihin.  Jotenkin vain niiden aika meni ohitse eivätkä ne enää innosta minua samalla tavalla. Yhtäkkiä huomasin, että kaikki muutkin pitävät näyttelyjä ja osallistuvat kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin.  Ympäröivä maailma on niin mahdottoman täynnä hienoja valokuvia, ovat ne sitten muiden tai omiani.  Valokuvani ovat minulle väline ja ikkuna maailman kokemiseen. Ne ovat myös tapa dokumentoida elämääni.  Kuka tahansa ottaa tänä päivänä hienoja valokuvia.

Elokuussa 2006 pidimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näytteelyn Tuusulan rantatiellä, Siellä kävi valtavasti väkeä. Kuvasin itseäni vierailijoiden kanssa. Tässä on ex- anoppini Ainon ystävä Heikki.

Monet muutkin asiat ovat vuosien mittaan menettäneet hohtonsa. Usein keksin jonkin hienon jutun ja olin täpinöissäni, kunnes sitten sattumalta huomasin pian netissä muutaman muunkin keksineen saman asian. Ehkä toisella puolella maailmaa, mutta kuitenkin ideaani oli jo käytetty. 

Kaikista ympäröivistä asioista huomaan, että paluu juurille on se juttu, jota minun on nyt seurattava. Monet muutkin tekevät sitä koko ajan, mutta siinä meillä jokaisella on jokin aivan ikioma aarre. Samanlaista emme löydä mistään muualta. Olen usein aikoinaan kirjoittanut ja puhunut paljon kirjoittamisen voimasta.  Suomalaisten sanotaankin olevan mahdottoman ahkeria pöytälaatikkokirjailijoita. Juuri nyt haluaisin kovasti vetää ihmisiä tulemaan esiin kirjoitelmineen ja luomaan jotakin omaa. Tiedän, kuinka vaikeaa on tulla esille. Blogin kirjoittaminen on jokaiselle mahdollista.  Aiheet, tavat ja tyylit ovat täysin vapaat. Blogi on samalla yksityinen ja yleinen. Se madaltaa kynnystä. Harva lukija, varmaan usea heistä täysin anonyymi tulee arvostelemaan tai ylipäänsä mitään sanomaan. Onhan se mukavaa, jos joku silloin tällöin kommentoi. Vielä mukavampaa on, jos kirjoitukset herättävät ajatuksia.

Ehdin valitettavasti harvoin lukemaan muiden blogeja. Se on muutenkin vaarallista, koska auttamatta niitä juuttuu lukemaan pitkäksi toviksi ja se aika on sitten kaikelta muulta pois. Blogilista on paikka, jonne blogien kirjoittajat voivat ilmoittaa omat bloginsa; linkin takaa pääsee sen aihehakemistoon. Olenpa minäkin sinne joskus blogini ilmoittanut.  (huom. myöhemmin, blogilista on jo lopetettu ja vastaava paikka on Blogit.fi . Minun blogini löytyvät sen kautta tämän linkin takaa.

Saksan Dingeringhausenissa. Kuvassa minun lisäkseni Kyllikki, yksi hänen tyttäristään ( Rebekka) ja äärimmäisenä vasemmalla nainen, joka aikanaan 1960-luvulla tuli hoitamaan Kyllikin lapsia ja jäi sille tielleen. Jos joku muistaa, niin minun äitini olisi mielellään lähettänyt minut Kyllikin lapsia hoitamaan , mutten lähtenyt vaan menin omia polkujani.

Kevät on yrittänyt tulla kohisten. Narsissit ja tulppaanit puskevat jo maasta ylös. Pari kertaa olen jo ollut siivoamassa pihaa. Tänään olin auringonpimennyksen ajan Alexin kanssa pihalla ja sain siinä samalla kerättyä kuutisen kottikärryllistä roskia. Auringonpimennys jäi kyllä tarkemmin dokumentoimatta, mutta muut kyllä ovat pitäneet siitä puolesta erinomaisen hyvin huolen. 

Siivoamista riittää kyllä täällä sisälläkin. Aina sunnuntaiksi on oikein kunnolla laitettava paikat kuntoon ja tavarat piiloon, koska HUOM!:n välittäjät saapuvat paikalle esittelemään tätä kohdetta potentiaalisille ostajille.

Valokuvia satelee taas tänne väliin. Valitsen niitä lähes sattumanvaraisesti, koska en yksinkertaisesti muista, mitä kuvia olen aiemmin täällä esittänyt. Niissä on yksi identiteetti, toinen minä. Niiden aika ei mene koskaan ohi. Niitä etsiessäni tarinoita tuntui vain syntyvän lisää.

Dingeringhausenin tila sijaitsi aivan Korbachin kaupungin välittömässä läheisyydessä. Alue on Hessenin osavaltiota

Valoisia varjoja

Ideat vain pursuvat ja vievät mennessään. Joskus on hyvä kirjoittaa paperille pidemmän aikavälin suunnitelma.  En todellakaan tarkoita tällä ulkoisten asioiden suunnitelmaa vaikkapa sitä, missä vietän loppuelämäni.  Moni on kysynyt minulta viimeisen kuuden vuoden aikana, minne aion sitten muuttaa, kunhan saan talon myytyä. Itse asiassa on aika yhdentekevää, missä tulen jatkossa asumaan. Olen kuitenkin sisäisesti antanut ohjeet ylemmille voimille. Tarvitsen sielulleni tilaa ja kauniin ympäristön. Oikeat ihmisetkin ovat löytäneet luokseni. Maailma ympärilläni on myös riittävästi hiljentynyt kaikkien tuskaisten vaiheiden jälkeen.  Saan olla riittävän paljon rauhassa keskittymässä omiin juttuihini.

Kaikki tässä kirjoituksessa olevat kuvat ovat joulukuulta 2009. Silloin vähän ennen joulua alkoi tulla lunta ja sitä tulikin sitten kunnolla.

Tänään istuessamme kahvilassa sen aikaa, kun asumaani omakotitaloa esiteltiin potentiaalisille ostajaehdokkaille, luonnostelin pienen listan koskien kirjoitussuunnitelmiani.  Uskokaa tai älkää, mutta kun suunnitelmat tai tehtävät kirjaa paperilla, niillä on ihmeellinen voima.  Papereita ja muistikirjoja rakastavana niitä riittää tässä talossa. Välillä hävitän nk. työvihkojani, joihin olen kautta vuosien kirjannut meneillään olevia töitäni samalla kun työskentelen tietokoneella. Töissä tekemäni vastaavat ehdin jo aikoja sitten hävittää. 

Lukevat naiset ovat vaarallisia, mutta vielä vaarallsempia ovat kirjoittavat naiset!

Otin tänään mukaani yhden kirjan, johon olen tehnyt aika ajoin joitakin muistiinpanoja tai luonnostellut suunnittelemiani kirjoitustehtäviä. Sieltä eräs ajankohtainen, mieltäni pitkään askarruttanut tehtävä tuli taas silmille. 

Oli jännittävää havaita, että olin aloittanut kirjoittaa tuohon paksuun muistikirjaan joulukuussa 2009.  Tuo vuosi oli ollut tavallaan edellinen, ratkaiseva vedenjakaja elämässäni kun seuraava oli 2013 - 2014.  Kirjasin tehtävän ylös tälle päivälle nimellä  ”Valoisat varjot", sillä sen nimen olin sille silloin antanut. Loppu olkoon vielä salaisuus.

Eräs otsikon alle tänään kirjaamani tehtävä koski vanhoja blogejani. Olen aika ajoin jakanut niitä uudelleen myös täällä. Otin hetki sitten vuoden 2009 mapin ja luin silloin 5.12. julkaisemani kirjoituksen nimeltä ”Elämän näkymiä”. Se sopii oikein hyvin tähän kohtaan uudelleen julkaistavaksi:

"Taidehistorian opiskeluani on haitannut yletön ja tavallaan naurettava inspiroitumiseni kaikista pienistä asioista. Kesken kaiken paneudun tuntikausiksi tutkimaan jotakin tavallaan opiskelun tavoitteiden kannalta epäoleellista kohtaa, tutustun tarkemmin yhteen ja toiseen taiteilijaan. 

Toisaalta mieleeni juolahtaa lukea eri aiheista syvemmälti ja laajemmalti. Mutta ehkä se epäoleelliseen sukeltaminen onkin matkallani polulle kauas, jonnekin ties minne, tärkeämpää kuin mitkään saavutukset. En tähtää maineeseen ja kunniaan enkä rikkauksiin. Haluan olla onnellinen kaikessa, mitä teen. Tässä iässä en osaa enää asettaa itselleni niin suurisuuntaisia tavoitteita kuin nuorena. Ja mitenkäs muuten niidenkin tavoitteiden kanssa kävi? Piehtaroin edelleenkin lapsuuteni ja nuoruuteni unelmien kanssa, haaveilen samoista asioista. Mutta kaiken kaikkiaan mielikuvitukseni on ehkä loppujen lopuksi suurin rikkauteni ja sen avuin voin nousta toisiin sfääreihin.

Hokusain ehkä kaikkein tunnetuin teos: Kanagawan suuri aalto.

Minun on kopioitava tähän eräs teksti, jonka viikolla luin ensi kertaa ja joka antoi minulle uskoa tulevaan:

"Kuusivuotiaasta saakka minulla oli mieltymys asioiden muodon jäljentämiseen ja noin 50-vuotiaasta lähtien kuviani julkaistiin säännöllisesti. Ennen 70. ikävuottani en kuitenkaan piirtänyt mitään huomionarvoista. Ollessani 73-vuotias, pystyin suurin piirtein hahmottamaan kasvien ja puiden kasvuperiaatteet ja lintujen, eläinten, hyönteisten ja kalojen rakenteen. Täyttäessäni 80 vuotta, toivon edistyneeni edelleen ja 90-vuotiaana toivon paremmin tavoittavani asioiden piilevän rakenteen. Täyttäessäni 100 vuotta olisin näin saavuttanut taiteessani jumalallisen tilan, ja 110-vuotiaana jokainen täplä ja siveltimenveto olisi kuin elävä. Ne teistä, jotka elävät tarpeeksi pitkään, todistakaa, että nämä sanani pitävät paikkansa."

Näin kirjoitti japanilainen taiteilija Hokusai vuonna 1834 kuvateoksensa ”Sata näkymää Fujivuoresta” teoksen jälkikirjoituksessa. Hän oli silloin 75-vuotias. Hokusai kuoli vuonna 1849 eli melkein 90-vuotiaana.

Juuri tuona päivänä joulukuun alussa juhlimme Artun synttäreitä (9 vuotta)

Omalta osaltani voin siis sanoa, että jos olen lähes koko elämäni (sen enempää harjoittelematta, opiskelematta, tarkkailematta ja syventymättä itse asiaan) elänyt vain muiden tahojen tarpeiden ja tavoitteiden mukaan, niin olen vasta nyt alaluokalla tai ehkä esikoulussa.  Ehkä parin kymmenen vuoden päästä voin alkaa oikeasti luoda jotakin. Enhän vielä edes näe siitä kaikesta ympärilläni tai mielessäni  kuin pelkkiä luonnoksia jos niitäkään.

Jonakin yönä uneksin tuntemattomasta tulevaisuudesta, jonakin päivänä huomaan ajatusteni harhailevan ja olen luonnostelemassa jotakin aivan uutta ja yllättävää, mitä en aiemmin kuvitellut mahdolliseksi. Jää sisälläni alkaa sulaa, aika ajoin en enää tunne itseäni.

Ympärilläni tapahtuvat pienet väreet, mielipiteet, joskus loukkaavatkin sanat, joille olen ilmiselvästi aina ollut sopiva kohde, pistävät minut entistä enemmän miettimään omaa onnellisuuttani. Onko paikkani enää edes täällä vaan onko minun aika etsiä sellaista ympäristöä, johon sovin paremmin? Olen varmaan ollut tavallaan taakka läheisilleni, koska olen viime vuosien tapahtumien vuoksi, hamunnut henkisesti enemmän huomiota, tukea ja arvostusta sitä kuitenkaan saamatta. Loppujen lopuksi nuoremmat kuitenkin odottavat sitä samaa aina vanhemmiltaan. Voi olla vaikea ymmärtää, että oma vanhempi on tavallaan murskattu niin syvällisesti, että hänkin saattaa tarvita vähän enemmän ymmärrystä. Olen ehkä kuitenkin tavallaan ollut aina itseriittoinen selviävä ja siksi voi olla vaikea ymmärtää, varsinkaan jos siihen ei ole edes edellytyksiä, mitä äiti tarvitsee. En myöskään osaa asettua mihinkään perinteiseen rooliin vaan elän täysin omanlaiseni elämän.

Oman äitini päiväkirjassa on 15 vuoden tyhjyys. Hän on lopettanut kirjoittamisen minun ikäisenäni, mutta kirjoittanut sitten myöhemmin uudelleen.  Tässä iässä tuollainen määrä vuosia on hurjan pitkä aika tehdä vielä jotakin merkityksellistä. Mitä, se meidän jokaisen on itse päätettävä.

Viimeisinä merkintöinään ennen tuota pitkää taukoa hän kirjoitti itsenäisyyspäivänä 6.12.1977:

 ”Juhlivat itsenäisyyttä. ja onhan siinä juhlimisen aihetta. Niin, vaikka minun henkilökohtainen itsenäisyyteni taitaa rajoittua hyvin vähiin. Korkeintaan saan laittaa jakauksen päähäni kummalle puolelle haluan.”

Siinähän se. Emme voi elää kenenkään toisen puolesta. Nyt ajattelen, kunpa minulla olisi ollut enemmän ymmärrystä äidilleni. Päiväkirjoista näen myös, kuinka hän tukahdutti valtavan tarpeensa kirjoittaa. Hän ei osannut ottaa omaa paikkaansa niin voimakkaasti kuin tyttärensä tekee tänä päivänä. Tuossa vaiheessa hän olisi ehkä tarvinnut henkistä tukea lapsiltaan, mutta lapset tahtovat pitää vanhempiaan siinä vaiheessa vielä kaikkivoipina. Niin tein minäkin. Sitä kannan nyt mukanani.  On aikoja, kun se koskee, tuo ikävän ja kyyneleet."

Omalaatuisia ihmisiä

Monena iltana havahdun kellon ollessa jo lähellä puolta yötä tai usein ylikin. Aiemmin illalla iskeneen väsymyksen olen kummallisesti ohittanut ja alkanut touhuta muuta, usein jotakin sukututkimuksiini liittyvää. Mutta kaiken kaikkiaan olen pettynyt, etten ole taaskaan ehtinyt tehdä mitään, vaikka olenkin koko päivän tehnyt jotakin. Miten saisin muutettua vuorokaudet puolta pidemmiksi? Sama mahdoton ajatus tai toive on usein ennenkin tullut mieleeni. Elämässä on vielä niin mahdottoman paljon tehtävää, opiskeltavaa, luettavaa, kuvattavaa, kirjoitettavaa. Mitenköhän ehdin sen kaiken tehdä?

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat kesäkuultä 2009, päiviltä jolloin otin kaiken käsiini ja aloitin tämän pitkän prosessin, jonka soisin nyt pian loppuvan.

 

Viikolla annoin toimeksiannon kiinteistönvälittäjälle koskien 15 vuotta asumaani omakotitaloa. Olen pitkään ajatellut, että hoidan myynnin yksin, itse. Olen mielessäni stressannut tätä asiaa etukäteen hurjan paljon, koska olen varsin hyvin huomannut, etten ehdi tehdä kaikkea muutakaan, mitä pitäisi. Olen pohtinut asiaa jo pitkään,jopa ääneen ystävälleni,varmaan kyllästymiseen asti Nämä viimeisen viiden tai melkein kuuden vuoden (huh, onko kaikkeen mennyt niin paljon aikaa?) tapahtumat ovat olleet niin hurjia, että on melkein ihme, että olen selvinnyt niistä täysijärkisenä. En olisi tarvinnut kaikkia niitä kokemuksia kuten oikeudenkäyntiä ja sairastumista. Voin ehkä sanoa oppineeni noista episodeista paljon uutta ja samalla olen kasvattanut kuortani. On todella omituista sanoa niin. Enkö jo aiemmin ollut vahva ja tiennyt asioita? Ja mitä hyötyä minulle on tuosta kaikesta ollut?

 

Pyydän lukijoiltani anteeksi, että aina välillä palaan noihin menneisiin asioihin. Monilla muillakin on vaikeaa eivätkä he sitä mitenkään toitota ympäristölle. Ei ole kahta samanlaista aikaa. En jää enää pohtimaan kaikkia vastoinkäymisiä, koska en koe niitä enää samalla tavalla. On kuitenkin hienoa tuntea säilyttäneensä herkkyytensä. Se on ihmiselle suunnaton voimavara, mutta ensin se pitää ymmärtää. Erityisherkät ihmiset. Miten kuvaisin heitä? Parhaiten heihin sopii määritelmä, että he vaistoavat sellaisia pintaväreitä, mitkä muilta jäävät huomaamatta. He näkevät asioiden taakse ja osaavat tulkita niitä. Olisi ollut hienoa, jos olisin nuorempana ymmärtänyt tämän ominaisuuteni. Olisin tullut paremmin toimeen itseni kanssa ja samalla ehkä muidenkin.

 

Erityisherkkyydestä julkaistiin viime vuonna montakin kirjaa ja aihetta käsiteltiin mediassa monessa paikassa. Muistin silloin sen, kun muutama vuosi sitten tutustuin Sylvi-Sanni Manniseen (1914 – 2009) ja hänen kirjaansa ”Outolintu, erilainen tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen maailmassa”. Virikkeen aiheeseen sain Kotiliesi-lehden artikkelista ”Nyt nousi kyyneleet silmiin” (Kotiliesi 12/2012) ja sen perässä mainittujen linkkien kautta. Lainasin kirjan ja tutkin aihetta. Kommentoin asiaa silloin innokkaasti joillekin ystävilleni, jotka tietenkin palauttivat minut taas maan pinnalle.

 

Sylvi-Sanni Manninen oli aikaansa edellä eikä todennäköisesti saanut eläessään ideaansa läpi Suomessa, koska hän teki suurimman osan tutkimuksistaan ulkomailla. Huomaan, että hänen edellä mainitsemastaan tutkimuksesta on otettu viime vuonna uusi painos. Kirjan esittelyssä mainitaan mm. seuraavaa:

Sylvi-Sanni Manninen on valinnut kirjan motoksi katkelman tanskalaisen kirjailijan, Jens Peter Jacobsenin, teoksesta Mogens and Other Stories (sitaatin suomentanut Sylvi-Sanni Manninen):

'Tiedätkö, että maailmassa on olemassa salainen veljeskunta...? Täällä on ihmisiä, joille luonto on antanut toisenlaisen luonteenlaadun. Heillä on laajempi sydän ja nopeampi veri. He toivovat ja pyytävät enemmän. Heillä on voimakkaammat halut ja kaipaus, joka on villimpää ja polttavampaa kuin rahvaalla. He ovat lapsia, joiden syntymässä haltiattaret olivat läsnä; heidän silmänsä ovat avoimemmat, heidän aistinsa terävämmät kaikessa tajuamisessa.”

Sittemmin viime vuonna erityisherkkä ihminen nousi Suomessa pinnalle Elaine A. Aronin tutkimusten takia. Yhtäkkiä se oli näkyvillä kaikkialla. Oli keskusteluja ja ohjelmia mediassa. Siksi varmaan tuosta Sylvi-Sanni Mannisen kirjastakin otettiin uusi painos. Viime viikolla osui kirjastossa käteni Elaine N. Aronin suomennettu ja viime vuonna ilmestynyt kirja ”Erityisherkkä ihminen ja parisuhde” (englanninkielinen alkuteos ”The Higly Sensitive Person in Love” on julkaistu jo 2000). Koska se on pikalaina, jota ei voi heti perään uudelleen lainata, niin nyt minun on se nopeasti ahmittava.

Highly Sensitive Person, HSP, on ihmistyyppi, jota yhdysvaltalainen psykologian tohtori Elaine Aron on tutkinut vuodesta 1991 lähtien. Aronin mukaan noin 15–20 % ihmisistä on erityisherkkiä.

Paljon tietoa erityisherkkyydestä löydät täältä.

Tapani mukaan en käsittele aihetta sen enempää, mutta suosittelen tutustumaan siihen yllä mainitsemani linkin kautta, jonka takaa löytyy enemmän kuin runsaasti materiaalia.

Kevät tuntuu tulevan kohisten. Piha on kohta lumeton. Olisikin kiva päästä ajoissa siivoamaan viime syksyn ja talven jälkiä. Toisaalta on niin paljon muutakin tekemistä, että ei sitten ehdikään, kun pitäisi. Kovin tuttua. Autotalli ja varastot vaativat tarkastelua ja teettävät työtä. Onpa täällä talossakin vielä remontin jäljiltä jotakin paikattavaa. Kun vaan osaisin edelleen elää päivä kerrallaan huolehtimatta huomisesta ja tulevaisuudesta ja työntämään sen salakavalan piilostressin pois.

Niin pitkälle en ajattele, mutta kuten aiempia blogejani lukeneet saattavat tietää, niin en enää pelkää muuttoa. Kahdeksan kuukauden asuminen vuokra-asunnossa näytti minulle, kuinka paljon helpompaa ja huolettomampaa se on verrattuna omakotitaloon. Niistä ei voi edes puhua samana päivänä. Mutta jos saisin valita vapaasti, niin edelleen valitsisin omakotitalon. Kun on viettänyt lapsuutensa maalla ja myöhemminkin asunut samalla tavalla, niin asumismuodon luonnon läheisyys on ratkaiseva. Mutta aika aikaa kutakin. Nyt joku toinen saa valita tämän talon.

Täällä pääsee katsomaan valokuvia talosta puutarhan keskellä.

Diagnoosi: renkolainen

Suomen kieli ja kansanperinne ovat uskomattoman rikkaita. En vaan ole ollut niistä erityisesti kiinnostunut, mitä tässä vaiheessa voin pitää valitettavana asiana.  Jo lapsena ja nuorena siihen olisi ollut aiheellista kiinnittää enemmän huomiota, sillä silloinhan sentään vielä tapasin vanhan ajan ihmisiä.  Nythän heitä ei enää juuri paljon kohtaa, itsekin kun alkaa olla vanhaa kaartia.  Murteet toki elävät yhä ja niitä kuulee ja niistä lukee nykyään enemmän. Karjalainen äitini puhui useimmiten muiden tavoin yleiskieltä asettuessaan Hämeeseen.  Kun hänen sukuaan tuli paikalle, silloin alkoivat miet ja siet taas kuulua puheessa. Kielen lisäksi olisi pitänyt kirjata muistiin kuulemiaan sanontoja, sillä niitä kyllä viljeltiin.  

Merete Mazzarella kirjoittaa jo aiemmin siteeraamassani kirjassa ”Elämä sanoiksi” elämänsymboleista.  Vaikka se ei varsinaisesti liity tähän nyt käsittelemääni aiheeseen, en voi olla ottamatta sitä juuri tässä kohtaa esille. Sanankäyttö ja kirjoittaminen kun ovat minulle tärkeitä, vaikka murteet ja sanonnat ovat jääneet muiden, erityisesti juuri minulle tärkeiden asioiden alle.  Kun kirjoitan sanonnoista ja murteistä olen kuin kuin väärällä polulla tai olen joutunut monien kutsumalle epämukavuusalueelle.

Elämänsymbolit ovat jonkinlainen kiteytys tai punainen lanka omasta elämästä. Ne syntyvät usein vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Saattaa olla, että joku toinen keksii läheiselleen ihan erilaisen tyypillisen elämänsymbolin kuin itse. Mazzarella sanoo, että niitä voi kysyä joltakin toiselta, mutta on hyvä olla loukkaantumatta vastauksesta. Hän kirjoittaa, että elämänsymbolien pallottelu voi olla hyvä seuraleikki niille, jotka eivät ole aikeissa kirjoittaa. Kirjoittavalle ne voivat olla hyvä lähtökohta työskentelylle.

Aloinkin heti keskustella ystäväni kanssa aiheesta ja miettiä, josko löytäisimme itsellemme oman elämänsymbolin.  Juutuin siihen yhteen, joka ei kyllä ole minun elämänsymbolini, mutta olisin voinut laittaa sen äidilleni:

 ” Elämä on kuin hanhenpaska, toisesta päästä valkoinen ja toisesta musta.”

Oikeastaan se löytää paikkansa nyt. Löydän kyllä vanhemmilleni muitakin symboleja, kuten koko perheelle. Serkuillani on monia sukuun liittyviä vitsejä, kaskuja ja sanontoja, jotka käyvät vaikka isovanhemmilleni, tädeilleni ja enoilleni, näille karjalaisen puolen suvulle. Kutsuin niitä puujalkavitseiksi, koska ne kaikki olivat aikanaan mielestäni vähän ”könkköjä”. Hämäläisen sukuni yhteydenpito on ollut vähäisempää, en edes tunne kaikkia serkkujani. Eläväiselle isäni veljelle, varhain kuolleelle Jaakolle, omalle kummisedälleni voisin ehkä jotakin keksiä.

Jos elämäni vaiheissa olen pudonnut kärryiltä joissakin asioissa, en sentään kaikissa.  Vaikka  myöhemmin kultaisella 60-luvulla sisariani ja ehkä minuakin kutsuttiin Rengon ruusuiksi, niin pääsääntöisesti kotipaikkakuntani aiheutti ikävää huomiota ja aiheuttaa vielä tänäkin päivänä. Vaikka Renko kuuluu nyt Hämeenlinnaan, johon ei muuten  myöhemmin tässä kirjoituksessa mainitussa kirjassa ole yhtään viittausta.

Neljännen luokan syksyllä, viimeistä vuotta kansakoulussa. Minä olen se pitkätukkaisin.

Täysin viattomana 11-vuotiaana joudun noiden asioiden eteen aloitettuani oppikoulun Hämeenlinnassa.  Tulin Rengosta, jonne menevät junan raiteet ”oli jänis syönyt”. Rengossa oli myös kuuluisa ”Rengon keinu”, jota joskus lainattiin muuallekin, kun jossakin joku hirttäytyi. Joka tapauksessa minua, maalaistyttöä, katsottiin vähän pitkään ja veisteltiin milloin mitäkin. Itse asiassa en kuitenkaan niistä sen pahemmin kärsinyt. Vaikka meidän aikanamme oli kiusaamista, sen kuului itse asiassa niin ollakin. Se kehitti meille kovemman nahan eikä siitä sen enempää puhuttu. No, päiväkirjaani saatoin kirjoitella kiusaamisista, mutta yleensä ne olivat vähän toisenlaisia juttuja kuin tämän päivän kiusaamiset. Olen myöhemmin lukenut, että Karjalassa oli ihan tapana, että aikuiset kiusoittelivat lapsia, vähän niin kuin kasvatusmielessä.

Kun äitini sukua poikkesi, niin silloin meitä lapsia kiusoiteltiin. Murrosiässä kiusanteko tuntui pahimmalta eikä silloin eikä aiemminkaan oikein sitä vastaan osannut puolustautua.  Se alkoi tuntua epäoikeudenmukaiselta, kun ymmärsi, kuinka vähän ne muut ihmiset tunsivat juuri minua. Kansakoulussa pahinta oli varmaan se, että parasta kaveria vaihdettiin kuin mustalaisen hevosta. Tytöt eivät osanneet olla uskollisia toisilleen eikä kolmen kimppa ollut tavallista. Oltiin jonkun kanssa yhdessä kunnes se toinen halusi vaihtaa yhdessäolon olemiseen ja kaveramiseen jonkun toisen kanssa. Koulutiellä saatettiin jotakin kiusata syistä, joita en koskaan oikein ymmärtänyt. Joskus pojat tappelivat metsätiellä isojen seipäiden kanssa ja taisi verikin juosta.

Rengon raittia joskus 1960-luvulla.

Minua kiusattiin kansakoulun neljännen luokan aikoihin erittäin kiusallisesta asiasta ja kiusantekoon osallistuivat myös nuoremmat sisareni. Vaikka kuinka yritin piilotella vaaleanpunaisen villatakin alle liian nopeasti kasvavia rintojani, jäin niistä joskus kiinni.  Yläluokan tytöt näkivät ja alkoivat nälviä. Taisivat olla vain kateellisia, mutta silloin se tuntui kyllä pahalta. Aloin kulkea entistä enemmän kumarassa.

Myöhemmin oppikoulussa, varsinkin ensimmäisellä luokalla ollessani, sain isältäni taskurahaa. Se ei tainnut olla kovin yleistä luokkakavereilleni. Isä varmaan ei oikein osannut antamaansa rahaa mitoittaa, koska hänellä ei ollut kokemusta. Olin vanhin lapsi ja koulumatkani oli sentään suuntaansa 30 km. Koulupäivät olivat pitkiä. Lähdin aamulla bussilla ennen kello seitsemää ja olin aikaisintaan ennen kello neljää kotona ja jopa parina päivänä vasta kello kuuden jälkeen.  Kävimme ruokatunneilla koulun lähellä olevassa kaupassa ja joskus leipomossa ja ostimme itsellemme herkkuja. Nuori kasvava lapsi on koko ajan nälkäinen.  Kun luokkakaverini huomasivat, että minulla oli rahaa ja joskus ostinkin jollekin jonkun karkin, minulle alkoi tulla luokassa pieniä rahanpyyntökirjeitä.  Se oli minulle liikaa, en ollut höynäytettävissä, vaikka renkolainen olinkin.

Olin palauttamassa taas yhtä kirjastosta lainaamaani kirjaa. Viime hetkellä käyn niitä vielä läpi, kun en millään ehdi lukea kaikkia haalimiani kirjoja. Kirsti Mäkinen on kirjoittanut kirjan ”Lollot ja kollot” – suomalaista naapurihuumoria. (Otava 2007).  Nämä seuraavat sanonnat olenkin lainannut tuosta kirjasta.

”Rengon rentut, Lopen lahjakkaat, Tammelan taulapäät, Humppilan hummerit ja Jokioisten jarisijat” (Tammela). Renkolaisia kutsuttiin myös usein tervankeittäjiksi. Ehkä pitikin paikkansa, että siellä metsissä keitettiin paljon tervaa. Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä lyhyesti, mahdollisesti kesällä 2012, kun kiertelimme sisareni kanssa siellä Asemin ja Kaloisten kulmilla.

Kaartjoen rannalla tehtiin töitä, oli varmaan 1980-lukua. Nuo hienot puukasat kyllä sittemmin lahosivat sinne metsään. Tontin nimeksi tuli Kurjenpolvi.

”Jollet miästä saa niin ota renkolainen.” En ole koskaan kuullutkaan, vaikka se on kirjan mukaan ollut käytössä vielä 1960-luvulla eli silloin, kun minä olen siellä elänyt. Hämeenlinnalaiset ovat ikänsä ”Vittaillu” (=vitsailleet), että renkolaiset ovat vähän sellaisia ”mettäkulmalaisia”.  Jopa Lappeenrannassa opettaja on sanonut oppilailleen ”Mitä renkolaisia te ootte kun ette sitä tiiä.”

Ja vielä pahempaa seuraa, mutta sellaista en ole kuullutkaan. Kirjan mukaan  orivetisten mielestä Rengon naisilla ”se” on vino ”johtuen pellavien vitomisasennoista”. Rengossa kun ennen muinoin viljeltiin runsaasti pellavaa. ”Mene Renkoon, vittaköysiä venkoon.”

Rengon kieli mainitaan myös, mutta siitä olen jo aiemmin täällä kirjoittanut. Renko lienee alueena paljon vanhempaa kuin 1440, jolloin se mainitaan kirjallisissa teksteissä kappelina. Näin tässä kirjassakin sanotaan ja sitähän olen minä jo usein ennen uumoillut.  Se on ikivanha paikkakunta, vanhempi kuin joku Hämeenlinna, mutta sittemmin taantunut ja joutunut muiden pilkan kohteeksi. Ehkä se on myös ollut kateutta periytyen Rengon loistavista, paremmista ajoista ja muuttuen sitten kiusaamiseksi.

Isäni äidinpuoleiset isovanhemmat.

Viime vuoden keväänä, matkallamme Karjalan Kannakselle Kuolemajärvelle juhlistamaan 70 vuoden kulumista siitä, kun väestö joutui lähtemään ja jättämään kotiseutunsa ikiajoiksi, mukana oli myös eräs hämeenlinnalainen nainen.  Sain todella makeat naurut, kun hän kertoi työelämän kokemuksena jutun renkolaisesta. Hän oli ihmetellyt työkavereilleen jotakin henkilöä, olisiko ollut hiljainen ja hidas, (mitä nyt eivät renkolaiset mielestäni erityisesti ole), jolloin nämä vastasivat hänelle, että henkilön diagnoosi on renkolainen.  

Hän taisi ennen kertomista varmistaa minulta, etten vaan loukkaantuisi. En tietenkään loukkaantunut, koska myös tiesin, etteivät renkolaiset olleet sen kummempia ihmisiä kuin muutkaan.  Käsitykset vain lähtivät jo kauan sitten elämään omaa elämäänsä. Ja ihan hyvä niin.

Ei sen puoleen, kyllä minuakin haukuttiin samaisella matkalla tosikkohämäläiseksi sanoessani eriävän mielipiteen puhdasveriselle karjalaiselle.  En lähde sen syvemmin koskaan mukaan keskusteluihin, jotka saattavat loukata toista osapuolta.  Facebookissa näitä järisyttävän voimakkaita heimomielipiteitä, jopa henkilökohtaisia,  esitetään jatkuvasti. Toiset suuttuvat ja poistuvat näyttämöltä, toiset ohittavat ne menemättä mukaan. Karjalaiset tuntuvat olevan erityisen voimakkaita mielipiteissään ja oman arvonsa ja paremmuutensa heimojen keskuudessa tuntevia. Me puolirotuiset pidättelemme ja minä jopa joskus puolustelen muita. Renkolaiseksi kun olen syntynyt.

Esiäiti nimeltä Margareta

Kun sukunimi on Dansk tai Danski, se saattaa viitata ehkä Tanskan maahan? Lueskelen aina välillä Kuolemajärven pitäjän historiateosta ja yritän samalla yhdistää lukemaani ja jonkun jo aiemmin hyvin tutkimaa tietoa omiin sukuselvityksiini. Kirjoittamalla selkeytän ajatuksiani. Mutta kysykää vaan jälkikäteen jotakin, olen jo unohtanut. Mutta paperilta ja blogista löytyy.

Vanhin kuva äitini suvustani on ehkä vuodelta 1917. Siinä isovanhempani kahden vanhimman lapsensa kanssa. äitini Helvi on nuorempi, äitinsä sylissä istuva.

Kuolemajärven historian sivulla 54,  luvussa, jossa kerrotaan Juvanruukin hävityksestä helmikuussa 1704, mainitaan tämä nimi Dansk oletuksella, että joku vierasmaalainen ammattimies tai paremminkin tämän isä on jäänyt paikkakunnalle. Kuolemajärven ensimmäisessä kirkonkirjassa 1769 nimi mainitaan.

Johannes Dansk, Margareta Kampari ja Tahvo Sirkiä

Olen kirjannut Johannes Danskille syntymäajan 1728.  Oletettavasti Johannes Dansk on muiden lähteiden kuten kirkonkirjojen mukaan ollut Juvan kylässä myöhemmin olleen sahan sahurina ja on sittemmin avioitunut toiseen avioliittoonsa Margareta Aatamintytär Kamparin (1761 – 1829) kanssa.

Margareta sattuu olemaan esiäitejäni myöhemmän toisen avioliittonsa kautta, jonka hän solmi Sirkiän suvun Tahvo Yrjönpoika Sirkiän (1750 – 1821)  kanssa. He saivat yhden lapsen Joosepin s. 3.7.1803.

Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä  (1803 – 1859) ja tämän vaimo Helena Paulintytär Kukko (1803 – 1867) ovat tunnetuimpia esivanhempia meille Sirkiän sukuseuralaiselle, mutta haluan nostaa tämän tuntemattomamman naisen nyt myös esiin.

Suvun nuoria. Alex vauhdissa Muhniemen hautausmaalla viime kesänä, kun kävimme edellisessä kuvassa olevien mummoni ja pappani haudalla

Hiukan epäilyksiä herätti lähinnä suuri 33 vuoden ikäero Johannes Danskin ja Margaretan välillä.  Johannes Juhonpoika Dansk oli ollut jo aiemminkin aviossa, puolisona muutaman vuoden nuorempi Anna Grelsintytär Mielonen, joka oli kuollut 1778.  Hän solmi toisen liiton Margaretan kanssa helmikuussa 1780.  Heillä oli yhdessä useampia lapsia, jotka näin ollen ovat olleet Jooseppi Sirkiän sisarpuolia.  Minun kirjoissani olevista kuudesta osa on kuollut jo pikkulapsi-iässä. Johannes Dansk, Margaretan ensimmäinen aviomies kuoli 15.4.1801 punatautiin 73-vuotiaana. Hän on näin ollen syntynyt siis jo 1727 tai 1728.

Margareta avioitui uudelleen saman vuoden marraskuussa 1801. Tahvo oli häntä 10 vuotta vanhempi. Tahvolle oli syntynyt jo kahden edellisen vaimon kanssa yhteensä 13 lasta, joista moni on kuollut lapsena ja muutaman kohtalo on minulla vielä selvittämättä.  Tahvon edellinen vaimo Hanna Juhontytär Pentikäinen oli kuollut marraskuussa 1800.

Mukanaan Juvan sahalta esiäitini Margareta toi Sirkiän taloon Karjalaisten kylään ainakin kaksi pientä lastaan; Justinan ja Tuomaksen. Heidät kuten myös kuollut aviomies Johannes on jo aiemmin kirjattu Karjalaisten kylän rippikirjaan. Juvanruukin alue kun on siinä Karjalaisten kylän vieressä.

Vanhin lapsista Fredrik kuoli yskään maaliskuussa 1782 vain kolmen vuoden vanhana. 1786 syntynyt Elisabet oli myös kuollut alle neljä vuotiaana  1790. Mahdollisesti oli vielä Marja-niminen tytär, joka syntyi 1789 ja lienee samoin kuollut.

Alex Virolahdella siskoni luona asettumassa nukkumaan. Ennen vanhaan vierailimme ahkerasti sukulaisissa ja nukuimme siskonpedillä.

Margareta Kamparin vanhin tytär Helena Sofia Danski

Vanhin elossa oleva lapsi, Helena Sofia  syntyi 1784  ja avioitui 1800 Inkilän kylään Inkisen sukuun Matti Martinpoika Inkisen puolisoksi.  Heistä lähtevät suvun haarat näyttävät kirjauksistani päätellen kovin elinvoimaisilta. Neljä poikaa ja kaksi tytärtä jatkavat sukua eteenpäin. Sitä kautta löydän koko ajan uusia yhteyksiä muihin kuolemajärvisiin sukuihin. Palaan niihin ehkä  myöhemmin eri kirjoituksessa.

(Kirjoittajan myöhempi huomautus: Helena Sofia Danski on ollut kuuluisan Taavetti Inkisen isoäiti. Kirjoitin aiheesta blogissani Kotilammen ympärillä 27.12.2015. Blogi löytyy täältä. Helenan tytär Anna Matintytär Inkinen meni naimisiin Muurilaan Fredrik Antinpoika Muurisen kanssa. Heidän pojanpojanpoikansa oli  1900 syntynyt Tatu Muurinen.)

 

Margareta Kamparin tytär Justiina Danski

Justiina Danski oli syntynyt 24.10.1795. On hiukan epäselvää, onko Justinoita syntynyt kaksi, joista toinen on kuollut. Joka tapauksessa Justina Danski avioitui 1826 Kirjolan kylästä olevan Matti Ristonpoika Hovin kanssa, jonka edellinen vaimo oli kuollut 39 vuoden iässä edellisen vuoden jouluaattona ja perheessä oli useita lapsia, jotka tarvitsivat äitiä.  Justiina ja Matti saivat vielä yhdessä ainakin kolme lasta. Näiden yhteisten lasten suvut sammuvat jo varhaisessa vaiheessa. Matin lapset ensimmäisestä avioliitosta Justina Kyynäräisen kanssa jatkavat kylläkin sukua.

Voi tuota kaunista kesää. 

Margareta Kamparin poika Tuomas Danski

Tuomas Danski oli syntynyt 8.10.1798. Hän meni 1826 naimisiin Karjalaisten kylästä olevan Katriina Jaakontytär Soitun kanssa. He saivat ainakin kaksi lasta Helenan  (1830) ja Juhon (1833), joiden kautta suvut jatkuvat meidän päiviimme saakka.

Margareta Kamparin lapsenlapsi, Helena Danski ja hänen jälkeläisensä

Tuomaksen tytär, Helena Tuomaksentytär Danski avioitui 1845 Seivästön kylään Gottskalkin sukuun, Jeremias Matinpoika Gottskalkin kanssa, mutta kuoli 15.11.1858  nuorimman  tyttärensä Karoliinan synnytyksen jälkeen vain 28 vuotiaana. Kirjoissani on kolme heidän lastaan, joista olen seurannut poika Salomon Jeremiaanpoika Gottskalkin kautta sukua eteenpäin. Tämä menee 1874 naimisiin Tykki-suvun edustajan Helena Peterintytär Tykin kautta ja sitä kautta tämän tämän Helenan juuria seuratessa palataan hänen isänsä äidin kautta Kirjolan kylään ja Hovin sukuun, mutta 1700-luvun puolelle.

Kun sitten tullaan kohti nykyaikaa, Salomonin poika Nikodeemus Salomoninpoika Gottskalk s. 1876 avioituu Paakki-suvusta olevan Loviisan kanssa s. 1882 ja heidän tyttärensä Anna Nikodeemuksentytär Gottskalk nai Kaapren Taavetin eli Taavetti Kaaprielinpoika Riskin s. 1896 Seivästön Tammikosta, joka on isoisäni Sirkiän Aabrahamin s. 1887 kolmas serkku.  Näin suvut yhtyvät kahta kautta.

Serkkutapaamisella mummon kuvat kaivettiin esiin. Olemme joskus 1950-luvulla lähdössä kotiin ja minä kurkistan sieltä autosta.

SukuJutut ohjelma paljastaa kirjausteni perusteella, että isoisäni Aabrahamin isä Aabraham oli Helena Tuomaksentytär Danskin serkku. Tietenkin näin, koska molemmilla oli sama isoäiti Margareta Kampari. Helenan tytär Beata kuolee pian äitinsä jälkeen 7-vuotiaana 1862 ja Karoliina kuolee 10 päivän ikäisenä heikkouteen. Äiti ja vauva kuolevat samana päivänä, äiti synnytyksen komplikaatioihin. Heidät haudataan yhdessä Kuolemajärven kirkkomaahan.

Tammikon Taavetti Riskin kautta sukuun tulee linkki myös Akkasen suvusta, sillä tämän äiti on Loviisa Samuelintytär Akkanen. Tammikosta löytyy myös Loviisan veljen Nikolaus Akkasen tytär Annastiina Riski syntyjään Akkanen, joka oli äitini ja monen muun tammikkolaisen lapsen kummi. Häneen ja hänen lapsiinsa olen tutustunut äitini kertomusten ja myöhemmin saamieni kuvien kautta.

Useat suvut risteilevät pitäjässä juuri siitä syystä, että miehillä on usein uusi avioliitto ensimmäisen vaimon kuoltua. Se on jo käytännön syistä ollut välttämätöntä, koska lapset tarvitsevat uuden äidin.

Helena Tuomaksentytär Danskin kuoltua hänen miehensä Jeremias Gottskalk avioituu uudelleen melkein 20 vuotta nuoremman, Huumolan kylästä kotoisin olevan Maria Joakiminpoika Puhakan kanssa. Tästä avioliitosta syntyy ainakin kolme lasta, joista vanhin Nikolai avioituu Justina Samuelintytär Muurisen kanssa. He saavat ainakin yhden tyttären Matildan joka vuorostaan avioituu Herman Tahvonpoika Rusin kanssa. Tästä avioliitosta syntyy 1904 Toivo, joka hakee puolison Saima Villentyttären omien isovanhempieni naapurista Tammikosta Kipinoisten talosta. Tämän pariskunnan poika on Aalto Rusi, jonka tunnen jo minäkin. Kaukaisia sukulaisia olemme mekin, mutta Sirkiöiden, Gottskalkien ja Kirjosten kautta.

Jos maltan tutkia lisää, tulisin huomaamaan muitakin yhteyksiä eri sukuihin, mutta olen jo nyt aivan sekaisin.

Sukututkija Tuula Virsu keskellä ja minä. Jututamme Erkki Kipinoista Seivästön kesäjuhlilla viime vuoden heinäkuussa.

Margareta Kamparin lapsenlapsi, Juho Danski

Juho Tuomaksenpoika Danski  (s. 1833) meni naimisiin Huumolasta olevan Maria Aapelintytär Iivosen kanssa ja he saivat kaksi lasta, Katariinan (s. 1853) ja Helenan (s. 1855). Juho kuoleekin nuorena jo 1855 ja Maria runsaat kymmenen vuotta myöhemmin, molemmat kuumetauteihin. Tyttäret jatkavat sukua. Katariina palaa isänsä synnyinkylään Karjalaisiin avioituessaan Salomon Martinpoika Soitun kanssa.

Margareta Kamparin lapsenlapsenlapsi Katariina Danski

Katariina Juhontytär Danski nai siis 1874 Karjalaisten kylästä Salomon Martinpoika Soitun ja heillä oli ainakin kaksi poikaa Taavetti ja Herman.

Maisema Haapakorventiellä Nurmijärvellä. Maisemahullu kun olen...

Margareta Kamparin lapsenlapsenlapsi Helena Danski

Helena Juhontytär Danski meni naimisiin 1876 Seivästöltä olevan Erkki Simonpoika Paakin kanssa. Olen heille rekisteröinut kolme lasta; Eevan, Salomonin ja Nikodemuksen, syntyneet välillä 1880 – 1889.  Näiden kohtaloa en ole pystynyt enää seuraamaan.

Sukunimi Danski lienee ajoittain muuttunut Tanskiksi, koska muun muassa tämä viimeisin Helena esiintyy sillä nimellä.

Margaretan syntymäajaksi olen saanut 1761, minkä tiedon olen löytänyt Kuolemajärven vanhimmasta rippikirjasta, jolloin hänen perheensä asui Hatjalahden Rotan talossa. Margareta, esiäitini kuoli marraskuussa 1829 ollessaan 68-vuotias kovin yleiseen hengenahdistukseen, mikä voisi olla vaikkapa keuhkoveritulppa.

Yritin tavoittaa hänen alkujuuriaan, mutta näillä näkymin minun on tyydyttävä siihen, mitä olen löytänyt.  Hänen perheensä lienee tullut Kuolemajärvelle muualta. Isä Adam Matinpoika Kampari on syntynyt 1728, siis suunnilleen samana vuonna kuin Margaretan ensimmäinen aviomies ja hänellä on saattanut olla kaksi vaimoa, mutta tuossa rippikirjassa on mainittu Maria Antintytär, jonka olen kirjannut Margaretan äidiksi. Muita sisaruksia, jotka ovat syntyneet 1750- ja 1760-luvuilla on useita. Tutkimukset jatkuvat.

Arvokkain valokuvani, koska olen itse siinä puolivuotiaana. Isoisäni täytti 60 vuotta.

Juvanruukki

Mainitsin alussa Juvaruukin tuhon 1704, tarkalleen 24.2.1704. Juvanruukin rautatehdas oli perustettu Kuolemajärvelle 1680-luvun lopulla. Alue, joka sijaitsee keskellä metsää Juvajoen varrella ja se käytti vesivoimaa, jonka se sai 18 metrin korkuisesta putouksesta. Alue  kuului silloin vielä Uudenkirkon pitäjään ja se ei sijainnut kovin kaukana sukuni kylästä, Karjalaisista.

Rautaruukin perusti Johan Thorwöste, joka on myös Fiskarsin ruukin perustaja. Fiskarsin takomon toiminta siirtyi joksikin aikaa Kuolemajärvelle, koska vuodesta 1692 kaikki takkirauta taottiin Juvanruukissa. Johan Thorwösten perhe muutti Kuolemajärvelle sinne rakentamaansa kartanoon. Suuri Pohjan sota tuhosi sitten hienosti alkaneen toiminnan, venäläiset hävittivät paikan täydellisesti. Osa väestä vietiin Venäjälle ja loput pelastuivat metsissä. Siellä paikka uinuu nyt sankan metsän keskellä.

Meitä Margaretan jälkeläisiä on satoja. Tulostin listan hänen jälkipolvistaan ja nimiä siinä on ainakin 1000. Hän on kuitenkin häipynyt historian hämärään sen enempää meteliä pitämättä. Ota nyt tästä selvää muutenkaan. Taidan alkaa leipoa korvapuusteja.

Kirjoittajan kommentti ja täsmennys 17.2.2018: Margaretalla on sukututkimuksessani suoria jälkeläisiä yhteensä 773 ja hänen puolisollaan Tahvo Yrjönpoika Sirkiällä on 553. Sukupolvia on kaiken kaikkiaan molemmilla yhdeksän. Tahvolla oli yhteensä 17 lasta kolmen vaimon kanssa. Lapsista vain kolme jatkoi sukua. Tutkimuksen vaikeuksista kerroin blogissani 9.5.2016 Tahvo Yrjönpoika Sirkiän perhettä ja sukututkimuksen solmukohtia. Sen pääset lukemaan tästä.


Tämän linkin takaa voit käydä katselemassa, miltä Kuolemajärvellä näytti toukokuussa 2014. Klikkaa sanaa linkin, niin pääset valokuviin.