Valokuvat

Tänään aamulla selailin valokuviani, mikä nyt ei ole mitenkään harvinaista. Niitä kuvia kun on niin paljon ja olisi kiva keksiä niille lisää tarkoituksia kuten vaikkapa korttikuvaksi, Facebookiin tai blogin kuvitukseksi. Jotkut kuvat on aihellista tulostaa lähetettäväksi tai valokuva-albumiin. Eilen ystäväni kyseli juuri kuolleen ystävänsä, naapurissaan asuneen naisen kuvia minulta, koska minäkin olen tuntenut hänet. Aloin etsiä niitä ja löysinkin pari kuvaa elokuun 2011 Tuusulan taiteiden yöstä. Koneeni alkoi siinä sitten sekoilemaan ja kopioimaan kansioita ties minne. Ehkä ei vielä ole aika käsitellä niitä kuvia, kun henget suuttuvat.

Vuosien mittaan ei ole ollut kovin harvinaista, että kuvia kysellään minulta, kun itsellä ei satu olemaan yhtäkään tallella. Olen jopa käsitellyt muiden ottamia kuvia, jotta vaikkapa pariskunnasta saataisiin toisen kuoltua edes yksi yhteinen valokuva. Monien valokuvaaminen on vuosien mittaan vain vähentynyt kun toisten on käynyt kuten minun. Facebook on varmaan myös virkistänyt kuvien ottamista.

Tässä ensimmäinen kamerani

Valokuvia ei enää paljon arvosteta. Ihmiset heittävät hienoja kuviaan huolettomasti maailmalle ja antavat niitä rikkaiden lehtitalojen käyttöön ilmaiseksi. Valokuvauksesta on tullut kertakäyttöhyödyke. Facebookissa kuvat kiertävät koko maailman, samat kuvat kiertävät aina uudelleen ja uudelleen ihmisten tykkäämisten mukaan. Tärkeistäkään tapahtumista ei usein oteta yhtäkään valokuvaa. Vasta jälkikäteen sitten harmitellaan, että kuvat jäivät ottamatta.

Minullakin on vuosien mittaan monta teoriaa valokuvien tiimoilta. Valon kuva, ikkuna todellisuuteen, terapiakuva ja ties mitä. Koko ikäni olen elänyt kuvien seurassa kuten monet muutkin  kuten vaikkapa isäni, jolle valokuvaus oli nuoresta lähtien koko iän mukana kulkeva harrastus tai ehkäpä paremminkin elämäntapa, kuten itse kutsun sellaisia harrastuksia, joita ilman ei voi eikä halua olla ja elää. Valokuvaus on nykyään revennyt liitoksistaan ja siitä on tullut entistä useammalle tapa käsitellä elämänsä ilmiöitä. Onhan se helpompaa kuin vaikkapa kirjoittaminen.

Nämä kuvat on ystäväni Elisa Torniosta ottanut minusta toukokuussa 2009 vähän ennen kuin aloin oikeastikin pyristellä lentoon. Huomaa ekassa kuvassa lentävä lokki, jota lähden jälkimmäisessä seuraamaan.

Valokuvaus on muuttanut maailmaamme ja muuttaa sitä edelleen. Aihe on pohjaton. Joiduin taas äsken varmaan vuosien tauon jälkeen digikuvausasioita käsittelevälle ja lukemattomia linkkejä aiheeseen liittyville sivuille tarjoavaan digicamera.net sivulle. No, sinnehän jäin taas surffailemaan ja päätarkoitukseni kirjoittaa tämä teksti loppuun jäi, kun taas roikuin muualla. Kun vielä osuu blogeihin, siinä on sitten siirtynyt pitemmäksi aikaa unohduksen valtatielle. Tässä linkki valokuvausaiheisiin blogeihin.

Tässä pari aukemaa tuosta  kuvapäiväkirjastani, jota aloitin tammikuussa 2008. Maaliskuussa muuten lopetin sen, koska aloin kirjoittaa blogia ja siirtää kuviani sinne.

Hieno ajatus on luoda blogi, jossa joka päivä on uusi kuva. Aloitin sellaisen aikanaan  (tammikuu 2008) vähän toisessa muodossa luodakseni käyttöä tulostetuille valokuville sekä uusille että vanhoille. Käytin myös epäonnistuneita kuvia. Liimasin kuvat ostamaani tyhjään Piirrospäiväkirja-kirjaan, jossa oli sivu jokaiselle vuoden päivälle. Jokaisen kuvan alle kirjoitin ajatuksiani, jotka syntyivät kuvan johdosta.Sitä voisin jatkaa, ehkä siirtää idean nettiin omaan blogiinsa. Kuvat voisivat olla juuri sen päivän kuvia tai sitten väläyksiä menneistä ajoista.

Tässä vietämme Artun syntymäpäivää joukuussa 2009 hänen täyttäessään 9 vuotta. Syntymäpäiväkuvista ja muista juhlakuvista voisi tehdä oman albuminsa. Huomaa tyttäreni tekemä hieno kakku.

Facebookissa on äskettäin avattu mielenkiintoinen Karjalaisia valokuvissa-ryhmä. Olen liittynyt siihen, mutta en ole lähettänyt sinne vielä yhtäkään kuvaa. Varmaan tulen lähettämään joitakin. Kuitenkin jatkan omaa linjaani ja kerron kuvista mieluumin omilla sivuillani, joihin kaikilla halukkailla on pääsy. Nyt kun kuvablogi on edelleen poissa toiminnasta, olen edelleen hakoteilla. Vaikka se ei enää toimisi, en ole menettänyt paljon mitään. Kuvat ovat tallella, kirjoitukset on tallennetty ja blogeista olen ottanut kopiot, koska haluan tietää, mitkä kuvat olen niihin liittänyt. Kyllähän valokuvaus, kirjoittaminen, blogit, ne kaikki ovat eräänlaista terapiaa   minulle. Tarvitsemme kaikki omat keinomme selviytyäksemme tässä mahdottoman vaikeaksi muuttuneessa entistä helpommassa maailmassa.

Kuvien joukosta löytyy monta hassuttelukuvaa. Kukaan muu ei yleensä kuvaa niin paljon kuin minä ja joskus olen  joutunut hillitsemään tätä monen varmaan tyhmäksi katsomaani elämäntapaa, elämää kuvien parissa. Ylemmässä kuvassa  keväällä 2009 hassuttelen erään pikkuserkkuni kustannuksella. Alakuvassa samoin keväällä 2009  laitan  vaihteeksi itseni peliin ja pelleilen kameralleni, joka ottaa yksin valokuvia ollessamme risteilyllä vanhan työporukkani kanssa. Osa taitaa hävetä minua, vaikka ystävällisesti hymyilevätkin.

No niin, sitten kävi näin. Lähdin etsimään yhtä tiettyä valokuvaa eräistä perhejuhlista vuosien 2005-2009 kuvista toisen koneeni kovalevyltä. Enpä löytänyt sitä, mutta sen sijaan monta hauskaa muistoa tuli esille ja joku kuva niistä pääsee nyt kuvittamaan tätä kirjoitustani. Kuvista löysin monta unohtunutta asiaa.

Tämä kuva on sitten sen risteilyn jälkeen. Olen ottanut kuvan 18.5.2009. Pelle kuoli tammikuussa 2011. 

Tässä Elisan kanssa puutarhassani  31.5.2009 kameran taas yksin kuvatessa.

Tarvitsen rentoutumista

Taas tällä viikolla on maailmalle lähtenyt taas vaihteeksi kasa postikortteja. Moni kirjeenvaihtoystäväni on toisaalta jäänyt vähän hunningolle, kun en saa entiseen tapaan kirjeitä aikaiseksi.

Auttaisivatko Muumit?

Elisa Torniosta, johon olen alunperin tutustunut Postcrossingin kautta, kävi luonani viime viikolla henkisenä tukena. Taitaa meiltä molemmilta jäädä taas tänä vuonna Hämeenlinnan postikorttitapahtuma lauantaina 8.9. väliin. Seuraavana päivänä on Turussa Kuolemajärvijuhlat , jonne minun myös tekisi mieli lähteä, mutta ilman seuraa sinne lähtö tuntuu tylsältä. Tällä kertaa.  Alkusyksy näyttää taas tosi täydeltä, vaikka haikealta tuntuu, kun en aloita mitään sen kummempaa opiskelua. Tosin entinenkin on vielä kesken, mutta jostakin syystä se taitaa pysyäkin kesken vielä tovin. Olen ilmoittautunut Karjalan liiton sukututkimuksen jatkokurssille, joka vie syyskuun toisen viikonlopun kokonaan.

Raija Nokkalan kuvitusta maailmalle lähteneessä kortissa.

En ehdi tehdä yhtään mitään. Siltä minusta tuntuu. Elisan kanssa en ehtinyt kunnolla paneutua moniin yhteisiin harrastuksiimme, kun aikani meni oikeudenkäyntiin valmistautumiseen. Se valmistautuminen oli kuitenkin täysin turhaa. Kuvittelin, että voisin siellä vapaasti puhua, mutta ei se niin mennytkään. Sukututkimusta olen hiljakseen jatkanut, mutta se on todella hidasta, keskittymistä ja aikaa vaativaa.

Näihin Postin Muumilaakson kesä-kortteihin en koskaan kyllästy.

On myös todella turhauttavaa kirjoittaa blogiin pelkästään luetteloita siitä, mitä olen tehnyt, kun se  osaltani ei ole todellakaan kummoista. Kaipaan itseltäni kaunokirjallisempaa otetta, tunnelmointia, eläytymistä ja kannanottoja. Joskus vain takki on tyhjä ja sitä elää kasvin tai mitä olisi "zombien" lailla. Ehkä se pitää vain hyväksyä sen sijaan, että pingottaa itseään liikaa. Minunhan pitäisi keskittyä paranemiseen? Nyt yskin aika ajoin keuhkojani välillä ulos sen viime viikkoisen nuhan seurauksena. Ehkä onkin paras ottaa kevyesti.

Mutta on ihanaa syventyä täysin johonkin asiaan ja saada myös aikaan tuloksia. Luoda jotakin, toteuttaa inspiraatioitaan, kehittyä. Minä vaan junnaan paikallani ja lörpöttelen niitä näitä. Tarvitsen tehtäviä ja haasteita.

Mutta entäs mitä se tarkoittaa, kun koko ajan ympäristöstä saapuu suruviestejä, eilen tuli  kaksi, toissapäivänä yksi. Siinä riittää ajattelemista. Kun samanaikaisesti  kuulee muualta vastaanvanlaisia surullisia uutisia. Elämä on loppujen lopuksi niin hauras. Joskus tunnen itsekin vahvaa kaipuuta sinne jonnekin. Ovatko sinisen kuun energiat niin vahvoja? Mikä on sininen kuu? Facebookin kautta eteen tulee uusia asioita. Täysikuu on tuttu, mutta entä sininen kuu. Se ei ole sininen oikeasti, vaan sitä kutsutaan siniseksi ja useimmat, melkein kaikki siniset kuvat  kuusta on käsitelty sinisiksi. Oikeasti sininen kuu viittaa joko vuodenajan kolmanteen täysikuuhun, jossa on neljä täyskuuta tai toiseen kuukauden täysikuuhun kuten nyt. Jouduin etsimään ilmiöstä tietoa netin ulkomaisilta sivuilta. Täältä löydät asialle selitystä englannin kielellä, kun en suomeksi löytänyt aiheesta mitään vastaavaa.

On niin paljon asioita, joita emme tiedä,  mutta käymme intuitiivisesti niiden lähellä. Usein huomaamattamme. Ehkä välillä pitääkin. Minä ainakin olen nyt heti aamusta kuolemanväsynyt ja rasittunut ja tuskin jaksan nostaa kättäni. Ehkä vietän tämän päivän sohvalla. Aluksi tämän blogikirjoituksen nimi olikin  "Postikorttien ihana maailma". Niiden parissa yleensä rentoudun.

Tässä omaa korttituotantoani by Ifolor.

Yritän parhaani

mutta joka aamu herään epätoivoisena. Onneksi olotilani paranee vähäsen päivän mittaan keskittyessäni kaikkeen muuhun. Pahinta oli varmaan se, kun viime perjantaina piti palata nyt jo kaukaisiin aikoihin, muistella niitä, vatvoa asioita. On se varmaan niin, että on täysin ylemmän käsissä, kumpaa uskotaan. Nainen jää joka tapauksessa useimmiten alakynteen, kun mennään oikeuteen saakka.

Nämä sädepäivänhatut kukkivat parhaillaan viime syksynä aivan viimeiseksi työkseni jääneessä kukkapenkissä. Kärpänen kuvaa kiusallista ahdistelijaa!

Työtä täällä kotonakin riittäisi. Toissailtana kun vihdoin oli riittävän kuivaa, olisin mennyt leikkaamaan ruohon. Hajotin ruohonleikkurin, sen käynnistysnaru katkesi, oli kulunut heikoksi. Talon lämpötilaa pitää vielä säätää, nyt on vähän liian lämmintä. Puutarhassa riittää muitakin töitä, jos vain nuo sateet hellittäisivät. Autotalli ja varastot odottavat siivoamista. Saan varmaan Annan avukseni ja silloin työkin sujuu nopeammin.

Olen nyt miettinyt viime vuotta ja yleensä aikaa viime kesän käräjäoikeuden jälkeen. Kyllähän se on niin, että olen yrittänyt todistaa tekemälläni työllä olevani oikeassa. Olen repinyt itseäni liikaa sekä henkisesti että ruumiillisesti tullakseni ikäänkuin "paremmaksi ihmiseksi". Ymmärrän, että olen tehnyt sitä koko elämäni. Ja totta on, että kukaan muu kuin minä itse ei huomaa ponnistuksiani. En saa niiden takia rakkautta enkä arvonantoa, en kunniaa, en rahaa. Sydämeni on vain ollut särkymäisillään, kipeä ja ahdistunut.

Sairastuttuani viime syksynä, olin valtavan itsesäälin vallassa, mikä ei ollut minulle ominaista. Toivuin kyllä siitä ja lähdin uudelleen ponnistelemaan. Ponnisteluni vaikkapa viime keväänä oli täysin epäinhimillistä, mutta pitipä taas näyttää, että kyllä minä selviän. Täyttä tyhmyyttä uskoa, että joku olisi siitä kiinnostunut. Itselleni vain näytän, että kyllä tästä selvitään. Olipa itse asiassa ironista taas viime perjantaina kuunnella oikeudessa talon entisen herran ylistävän omia töitään ja tekemisiään, kehuvan erinomaisuuttaan. Kuka voisi sen todistaa, ei kukaan!

Nyt nimittäin kaikki on enemmän pinnalla, näen asioita entistä selkeämmin. Mennyttä on vaikea oikaista jälkikäteen, jälkiviisas on niin mahdottoman helppo olla. Omaa luonnettaan pystyy hiomaan vain kasvattamalla itseään. Niin kauanhan kaikki on hyvin, kun on normaalien ihmisten seurassa. Mutta auta armias, jos valitsee luonnehäiriöisen ihmisen kumppanikseen kuten minä olen tehnyt. Kesti tietenkin aikansa ennen kuin sen tajusin, vaikka oireita oli näkyvissä aiemminkin aika ajoin. Kielsin ne, koska en tiennyt. mistä oli kysymys. Ympäristöltäni en saanut siihen tukea, koska "hänhän on niin mukava".

Tämä kuva on jo viime kesältä, kun ahkera lapsenlapseni kävi siivoamassa keittiön kaappeja. Eilen hän tuosta vain imuroi koko talon.

On turha tässä jauhaa näitä asioita, mutta teen niin vain selvitäkseni eteenpäin. Kirjoittaminen on pelastukseni ja apuna jaksaakseni eteenpäin itseni kanssa tulematta katkeraksi. Miehen kosto on uskomaton, en suo sitä kenellekään. Se on täysin mittaamaton kun ajattelen sitä, etten ole ole tehnyt hänelle muuta pahaa kuin vähitellen hylännyt hänet pelastaakseni itseni.  Monet naiset uhraavat itsensä ja koko elämänsä ylläpitääkseen kulisseja, minäkin tein sitä aikani.

Valkeat kuulaat ovat alkaneet putoilla ja jäävät käsiin. Omenoita kun taas tänä vuonna tulee ihan hirveän paljon.

Kirjoittaminen tulee olemaan apuni myös sitten kun tämä kidutus on ehkä joku päivä ohitse. Viime päivinä olen tajunnut, että nyt kysymys on enää minun jaksamisestani.  Syntyykö tästä kaikesta se saippuaooppera, jota olen suunnitellut ystäväni Elisan kanssa vai kehitystarina, joihin löydän lukuisista päiväkirjoistani aineistoa. Siirtyykö tarinani fiktioksi ja missä muodossa sen teen, on vielä ajatuksissa. Mielenkiintoista on ollut viimeaikainen keskustelu sananvapaudesta ja kirjailijan oikeudesta käyttää elämän kokemuksiaan aiheena. Mielestäni siihen on jokaisella oikeus.

Alex eilen kotonaan. Taustalla Muru, viime talven seuralaiseni.

Mutta sitä ennen yritän löytää iloa monista muista asioista, On pakko välillä lähteä tutkimaan jotakin asiaa. Eilenkin vietin taas pitkän tovin tutkimalla 1900-luvun alun Karjala-lehtiä ja uutisia Kuolemajärveltä. Pitää lähiaikoina lähteä tutkimaan uudempia Kansalliskirjastoon. Vuoden 1910 loppuun saakka aineistot löytyvät täältä. Sukututkija kun tahtoo perehtyä asioihin laajasti ja kulkea vähän sivupolkujakin. Lienee muuten paikallaan avata sukututkimusasioille oma bloginsa. Palaan siihen kun olen niin pitkällä. (Toimituksen kommentti: Kansalliskirjaston lehtiaineistot löytyvät edelleen edellisen linkin takaa, mutta nyt 31.12.1929 saakka. Enkä ole avannut sukututkimusasioille omaa blogiani eli taaplaan edelleen omalla tyylilläni.)

Kuinka ihanaa onkaan seurata nyt nuorimman lapsenlapsen kasvua ja uusien taitojen oppimista.

Tulee mieleen kaikenlaista

Tällaisena päivänä voimavaroja vaatineen ponnistuksen jälkeen mieleen tulee kaikenlaista. Toisaalta vaikka olen vieläkin kovin väsynyt, olen helpottunut, että oikeudenkäynti on nyt ohitse. En pysty juuri nyt aloittamaan mitään sen kummempaa. Tällaistahan tämä elämä on ollut jo vuosia, mutta en tahdo siihen tältä osin tottua.

Tasan vuosi sitten 25.8.2011 kukkamaani kuvattuna taloa kohti näytti näin värikkäältä huolimatta kuivasta kesästä, en edes kastellut kukkia.  Tänä vuonna näköala on paljon ankeampi, koska en muokannut maata  vaan annoin kaiken kasvaa, miten kasvoi, rikkaruohojenkin. Olen kuvannut sen nytkin, mutta palaan siihen joskus myöhemmin.

Elämistäni kuvaa ehkä hyvin  kun joskus yöllä unen ja valveen välimailla, muistan yhtäkkiä, että minulla on joskus ollut kuvia tai oikea kotisivu jossakin paikassa, jonka olen unohtanut. Näin on käynyt jo aikoja sitten ennen kuin kuvablogin katkot alkoivat kesäkuussa. Se on melkein kuin en muistaisi, missä olen asunut. Tai että vaikkapa osa muistoistani on kokonaan hävinnyt, että olenkin vuosikaudet nähnyt pahaa unta.



Tältä talo ja kukkapenkki näyttivät heinäkuussa 2000 , kun muutimme tänne. Ero on iso.

Ette tekään varmaan halua ottaa uudelleen esiin asioita, joita tuskin muistaa ja joista haluaa päästä eroon. Jotkut asiat palaavat mieleen, mutta niitäkin pitää kaivella. Yleensä ne ovat muistoja eivät faktoja, lukuja ja päivämääriä, joita kysytään. Elämäni ensimmäisen oikeuskäsittelyn käytyäni, minun on todella vaikea ymmärtää monia siihen liittyviä asioita. Vaikka kävisin tuhat seuraavaakin käsittelyä, en ehkä oppisi ymmärtämään enkä luottamaan oikeudenmukaisuuden ehdottomaan toteutumiseen. Silloin jos jostakin syystä joutuisin oikeusputkeen, alkaisin ehkä suunnitella systeemin muuttamista. Kysymys on vakavista asioista, mutta minusta tuntuu edelleen, että niitä käsitellään liian heppoisin eväin ja pintapuolisesti. Jos haluaisin edetä, on minun olisi opeteltava systeemi alusta loppuun. Mutta on muitakin tapoja... Aika näyttää, millä tavalla käsittelen tämän julman jutun loppuun ilman katkeruutta. Onko totta tämänkin päivän Suomessa, että naisen sana miehen sanaa vastaan merkitsee vähemmän?

Viime elokuussa viinirypäleeni olivat tähän aikaan kypsiä kuten kuvassa, mutta nyt ne ovat vielä vihreitä.

Tärkeämpää on selvitä. Sisareni toi taas eteeni ajatuksen, jota itsekin aikanaan paljon mietin. Miten suuresti tämä minun tapaukseni on vaikuttanut suuren joukon elämään pitkän ajan kuluessa. Miten se on ahdistanut minun lisäkseni muitakin ihmisiä ympäristössäni. Se on muuttanut ja kasvattanut minua ja muita. Ymmärrämme nyt ehkä paremmin, mitkä asiat tässä elämässä ovat tärkeitä.

 Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulan rantatien varressa  (kuvan olen ottanut  helmikuun alussa 2011) muistuttaa minua tämän hetkisestä ajatusmaailmastani. Kirjani, valokuva-albumini, vihkoni ja paperini eivät mahtuisi noin pieneen mökkiin. Kuitenkin ajatelkaapa sitä hengen paloa js sitä, mitä Aleksis Kivi loi siinä lyhyessä ajassa, minkä sai elää.  Meidän on hyvä muistaa, kuinka hyvin asiamme oikeastaan ovat ja vaikka menettäisimme kaiken,  jo pelkästään meissä itsessämme on kaikki, mitä tarvitsemme.

Joka tapauksessa suunta on eteenpäin käy sitten miten tahansa. En anna periksi vaan jatkan hyvien asioiden parissa hamaan loppuun saakka. Minussa itsessäni on kaikki, mitä tarvitsen vaikka kaikki muu vietäisiin minulta.

Hovioikeudesta lähtiessämme me taas kuvailimme hetken siinä  ulkopuolella mahtavien näkymien edessä. Sisareni Heljä otti tämän kuvan.

Löpero vanha ihminen vailla itsetuntoa

En ole paljon ehtinyt kirjoittelemaan, kun on ollut kaikenlaista muuta. Keskeneräiset opiskelutehtäväni näyttävät myös jäävän kaiken muun jalkoihin. Asianajajani mukaan itsetuntoni on heikko. Aiemmin hän on sanonut minua labiiliksi persoonaksi. Aina kun saa tuollaisia suoria kommentteja omasta itsestään, pistää se ajattelemaan, vaikka niihin ei uskokaan.  Itse olen äärimmäisen varovainen heittämään mitään kommentteja kenestäkään muusta ihmisestä hänelle itselleen, vaikka saatan jotakin piirrettä ajatella, arvioida ja mielessäni pohtia.


Oikeastaan minun piti liittää tänne aivan muita kuvia, mutta kun aihe tiivistyi vasta kirjoittaessa, niin tännehän sopiva juuri omat kuvat valikoituna... (tällä tavalla katson yleensä televisiota sen vähän ajan kuin katson) Nyt voisin eilen alkaneen nuhani takia levätä enemmänkin sohvalla, mutta enpä tänään taida ehtiä.

Tässä jokin aika sitten löysin syksyllä 2006 itsestäni työhön liittyvän koulutuksen yhteydessä tehdyn testin tulokset, jossa kuvattiin luonteenpiirteitäni hyvin yksityiskohtaisesti sanallisesti ja jopa graafisesti. Vaikka testi mittasi meitä työympäristössä, voi sieltä varmaan vetää johtopäätöksiä myös muuhun elämään. Minut arvioitiin ensi sijaisesti tuloksen tekijäksi.  Profiilimalli lähti hallitsevuudesta tullen vaikuttajan, vakaan ja tunnontarkan henkilön kautta alas. Suuri osa samassa tilaisuudessa mukana olleita oli malliltaan täydellisyyden tavoittelijoita. Piti nyt oikein tarkistaa, mitä siellä sanottiin itsetunnostani.



mutta tässä kyllä monileuaksi muuttunut kaksoisleuka näkyy... Syyshortensiat (neljä pensasta) ovat nyt kauneimmillaan. Odottelin tässä Annaa lähteäksemme ajelemaan Helsinkiin.

En suinkaan allekirjoita kaikkia testissä ilmaantuneita seikkoja, niin ne ovat kuitenkin suuntaa antavia. Itsetuntoani aseteta missään vaiheessa kyseenalaiseksi. " M on voimakas, suora, kilpaileva, tasapainoinen ja vakuuttava. Hänellä on taipumusta olla voimakkaasti itsetuntoinen idealisti, joka saattaa olla itsekäs. ....... Voimakkaasta itsetunnostaan ja lujasta itseluottamuksestaan huolimatta M saattaa pelätä sitä, että toiset käyttävät häntä hyväkseen. Mikäli tämä pelko lisääntyy, se saattaa johtaa hänet toimenpiteisiin mahdollisen vastustajansa nujertamiseksi."

Testi oli todella laaja, tuloksia on käsitelty 12 sivulla.  Yksityiselämässä olin siinä vaiheessa aika nujerrettu, mutta työelämässä olin väliaikaisten vaikeuksien jälkeen ottanut uuden vaihteen päälle, mikä ehkä myös vaikutti testin tulokseen. Kysymyshän omalta kohdaltani oli hallinnan ottamisesta täysin omiin käsiini. Kotona se oli vaikeampaa. Huomaatte ehkä itsekin, että teillä on "työminä" ja "kotiminä", jotka usein ovat aivan erilaisia. Voi olla vielä muitakin minuuksia kuten minulla tuli se "taiteilijaminä" , joka yritti pelastaa sitä "kotiminää" ja kehittää sille sitä itseluottamusta.



.. ja niin tässäkin kuvassa, jonka Anna otti eilen piipahtaessamme Helsingissä pikku ostoksilla, joiden jälkeen minä suunnistin Ateneumiin tutustumaan Helene Schjerfbeckin näyttelyyn ja Anna omille opiskeluasioilleen.  Jos joku on tulossa Hesaan näyttelyä katsomaan, lähden kyllä uudelleen seuraksi.

Tuntuu todella omituiselta ajatella, että erityisesti muutosvaiheissa tällaista lokerointia esiintyy. Eläkkeelle lähtö on minun mielestäni suurimpia muutoksia meidän työkeskeisten ihmisten elämässä. Toisille se on olevinaan helppoa, mutta en aivan usko sitä. Samanaikaisesti lähestymme vanhuutta, rapistumme muillakin tavoilla ja terveytemme saattaa myös olla uhattuna.  Monet yrittävät sinnitellä ikäänkuin työelämän porteilla hyvinkin pitkään. Onhan se niin, että suomalaiset arvostavat työtä yli kaiken. Eläkeläinen kuulostaa työelämässä mukana olevista siis pelkältä eläkeläiseltä ja vähän niinkuin tarpeettomalta ihmiseltä. Tosiasia kuitenkin on, että jos tarkastellaan jonkun "eläkeläisminän" toimintakenttää, se onkin paljon laajempi kuin työtä tekevän. Hän toimii monissa järjestöissä, tekee vapaaehtoistyötä, auttaa lähiympäristöään monin tavoin, hoitaa ja auttaa lapsia ja lapsenlapsia, opiskelee jatkuvasti, käyttää kultturipalveluja enemmän kuin kukaan muu, jakaa tietämystään useilla foorumeilla, tutkii sukua, tutkii menneisyyttä jne. Edes tuohon ei kaikilla työssä käyvillä ole aikaa eikä muutenkaan mahdollisuutta.

Minustakin tuntuu tässä tilanteessa, missä olen ollut kesästä 2009 lähtien, että minua ei ehkä ole otettu  edes oikeudessa vakavasti,  koska olen pelkkä eläkeläinen. Yksityiselämän perinpohjainen käsittely muiden edessä on myös hirvittävää. Se koskettaa niin monia ihmiselämän lonkeroita, että sitä on varmaan jossakin ammattilokerossa olevan "täydellisen" ihmisen vaikea käsittää.

Tässä paikassa kirjoitan juuri nyt ja yleensä ainakin näin kesäisin, jotta voin katsella samanaikaisesti puutarhaan.  Kamera on yksin ottanut kaikki nämä kuvat eilen paitsi sen Forumissa Helsingissä otetun.

Huoltoja

Ihminen tarvitsee huoltoa aika ajoin, pitää käydä leikkauttamassa hiukset, hammaslääkärissä, jalkahoitokin olisi tarpeen.  Talo tarvitsee huoltoa, pitää valmistautua talveen.



Tämäkin on eräänlaista huoltoa. Tänään huomenna 6 kuukautta täyttävä Alex poikkesi tervehtimässä.

Tällä viikolla olenkin aloittanut. Kävin  leikkauttamassa hiuksiani parisen senttiä. Huomenna menen hammaslääkäriin. Jalkahoito saa vielä odottaa, vaikka se olisi todella aiheellista ottaen huomioon tuon runsaan puolen vuoden ajan, kun jalkani eivät olleet omani. Parin viikon päästä on vuorossa taas osteopaatti.  Ystäväni Kaarina on karannut Tallinnaan kylpylään täyttäessään juuri tänään täysiä vuosia. Kylpylässä saa kaikenlaisia ihania hoitoja, mitkä varmaan tekisivät minullekin hyvää. Mutta se saa vielä hetken odottaa.

Tämä kuvaa hyvin palelevia jalkoja viime talvena.

Pyysin huollon öljylämmitysjärjestelmälle. Sainkin miehen paikalle melko nopeasti. Hänen mukaansa laite on häiriötilassa, öljykin taitaa olla aivan loppu.  Miten osasinkin kutsua apua juuri oikeaan aikaan tietämättä mistään häiriötilasta. Siinä syntyy kuluja köyhälle eläkeläiselle riittävästi. Muitakin talon hoitoja tarjotaan jopa puhelimitse. Minun on hiukan vaikea tietää, mikä on tarpeellista ja mikä ei, mutta onneksi tarjoajat auliisti auttavat ja kertovat eivätkä pahastu, vaikkei nyt olekaan aiheellista jättää tilausta. On asioita, jotka mielellään antaisin jonkun toisen hoidettavaksi, kun ei mitenkään kiinnosta olla kaikkien asioiden asiantuntija.

Mutta kuten olen joskus aiemmin todennut, kyllä nainen yksinkin selviää kaikista omakotitalon tehtävistä. Loppujen lopuksi ne miehen tekemiset tässä talossa olivat kun ottaa koko ajan huomioon, vaatimattomia. Tosin miehen työtä arvostetaan kaikissa asioissa enemmän. Siinä on kysymys kuitenkin näkökulmasta, millä asiaa tarkastellaan. Siis jos ne rajoittuvat perushuoltoon, eivät ne ole sen kummempia. Siinä ehtii retkottaa päiväkausia sohvalla tai roikkua TV:tä katsoen suurimman osan ajasta.  Jos noin paljon tekee puutarhatöitä kuten ahkera naapurin mies, asia on ajoittain toinen, mutta ne työt ovat pääasiassa kausiluonteisia kuten hyvin tiedän.   Niinhän se meilläkin oli, jos mies yhden kerran vuodessa imuroi oman huoneensa keskilattiaa ja vähän eteistä, saattoi hän kehua imuroineensa. Niin se oli vähän kaiken muunkin kanssa. Riittää kun hän teki vaikkapa puutarhassa jotakin kerran kymmenessä vuodessa, niin se on suuri juttu sen rinnalla, että nainen hoitaa kaiken muun vuosi vuoden jälkeen ostaen jopa kaikki tarvikkeet. Kysymyshän on siitä, miten sen esittää näyttävästi muille.

Näitäkin asioita siis tekemisiämme on  puitu oikeudessa asti. Minä olen joutunut todistamaan, että olen ylipäänsä jotakin tehnyt.  Naisen teko eikä sana ole edelleenkään yhtä merkittsevä kuin miehen sana. En väitä, että näin on kaikissa suhteissa, kaikissa perheissä. Olen nimittäin kuullut, että on olemassa myös normaaleja suhteita, joissa naisen teot ja sanat ovat samalla tasolla. Se on hyvin lohdullista, vaikkei se minua enää lohduta.  Tämä asia herättää usein myös keskustelua, joista voin päätellä, että eivät kaikki muutkaan ole aivan tyytyväisiä. Toivottavasti en kuulosta vähääkään katkeralta, sillä tunne on minulle vieras.

Jokainen siis kantaa omaa ristiään, se on tullut minulle selväksi. Useat mielenkiintoisemmat tehtävät  odottavat minuakin.  Kunhan vain pääsen vapaaksi menneisyyden kahleista.  Kaikista asioita voi selvitä. Loppuun saakka.

Ystävällinen öljypoltinhuoltaja kävi kertomassa, mitä hän oli tehnyt. Hän totesi myös, että mitään ei ole tehty sitten vuoden 2006.   Hän vaihtoi suodattimen, suuttimen,  laittoi pysähtyneen vesipumpun pyörimään, sääti sitä, nuohosi kattilan. Hänen mielestään huolto olisi aiheellista tehdä kahden vuoden välein. Laitteet ovat vielä vuosikausia toimivat ja systeemi hyvä.  Lasku oli 158,67 euroa eli ihan kohtuullista. Öljykään ei ollut vielä ihan loppu.

Nyt kun jaksaisi alkaa siivota varastoja ja autotallia. Päivät vaan menevät niin äkkiä ohitse.

Nörtti, friikki tai ei mitään

Joskus päivät vain hujahtavat ohitse, aika usein itse asiassa. Kun en ole ihan kunnossa, kun onnun vielä, on helpompi rankan päivän jälkeen istahtaa koneen ääreen. Joskus vain hurahtaa liikaa aikaa, varsinkin kun alkaa tehdä tekemättömiä "töitä". Laitoin sanan lainausmerkkeihin, sillä eihän eläkeläisellä ole enää oikeita töitä. Tänään olisin vihdoin järjestellyt Facebookissa olevat kuvani, mutta ei se ollutkaan mahdollista, en saanut perustettua albumeja, enkä pystynyt siirtämään kuvia eri kansioihin. Kun lisään jatkossa kuvia, minun pitääkin tarkemmin miettiä jo siinä vaiheessa niiden kansioita. Täytyy kuitenkin mainita, että kuvien osalta Facebook siis näyttää edelleen olevan lapsenkengissä, jos mainitsemani toiminnot eivät onnistu. Pitää yrittää vielä toisella koneella, jos se on vaikka käyttöjärjestelmästä kiinni.

Tässä juoksen komentelemaan kameraa, kun edes joku yhteiskuva on kiva olla olemassa. Facebook sai toisen kuvan, mutta tämä sopii tänne kuvaamaan eräänlaista norttiä kameransa kanssa. Olemme käyneet Lottamuseon kanttiinissa kahvilla.

Varmaan tuo nörtti ja friikki sopivat minuunkin, vaikkei aikoinaan ihmisiä lokeroitu tuolla tavalla. Tämän päivän Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta sanat vain tulivat esille lukiessani Anna von Herzenin kirjoittamaa mielenkiintoista artikkelia "Exlibris on sielun peili".  Sen mukaan suomalaiset liimaavat exlibriksen kirjaan, mutta keskieurooppalaiset kehystävät sen tauluksi seinälle. Jutussa esiteltiin neljän eri henkilön exlibrikset, joista yksi oli nörttityttö ja toinen taas kenkäfriikki. Omien sanojensa mukaan edellinen oli myös hänen sarjakuviin viittaavan exlibriksen lukevan nörttitytön tavoin välillä vähän nörtähtävä. Kaipa me kaikki sitten olemme omissa jutuissamme nörttejä tai friikkejä.


Monissa maissa kuten siis Keski-Euroopassa exlibriksen hankintaan innostaa taide, jolloin usein valitaan exlibrikseen grafiikanvedoksia. Niitä pidetään liian arvokkaina kirjaan liimattavaksi, jolloin ne kehystetään tauluksi kirjastohuoneen seinälle. Tietoa exlibriksistä löytyy vaikkapa Exlibris Aboensis-yhdistyksen sivuilta. Aloinkin jo miettiä, mitä omaan exlibrikseeni laittaisin. Ajattelin kyllä tehdä sen itse kuten nuoretkin nykyään tekevät.

Tässä Mariikka ja Maj-Lis Eemil Karilan (1978) isokoisen Heavenly Beach II.2003 maalauksen edessä.

Toivottavasti opiskelijatoverini eivät loukkaannu, kun kirjoitan seuraavaksi, että meillä taidefriikeillä oli eilen tapaaminen Tuusulassa. Tuusulan museot myyvät kesän aikana taidepassia, joka on voimassa 31.8.2012 saakka.  Sillä voi vierailla 10 päivän aikana kolmessa museossa eli Halosenniemessä, Taidekeskus Kasarmissa ja Olympiakasarmissa. Onkin varmaan hyvä jaksa käyntejä useammalle päivälle, mitä me emme tehneet.  Nimittäin entisen varuskunnan alueella olevan Olympiakasarmin näyttelyssä oli esillä taidetta tupien täydeltä. Toisin sanoen kaksi samanlaista rakennusta kahdessa kerroksessa oli täynnä Aune Laaksosen ja myös Tuusulan kunnan kokoelmasta kerättyä taidetta.  On todella mahtavaa, miten taide oli vallannut rakennuksen. Keväällä kävin samassa paikassa katsomassa Keski-Uudenmaan teatterin esittämää Dostojevskin näytelmää "Rikos ja rangaistus". Se myös oli aikamoinen uudenlainen kokemus.

Tästä saa jotenkin kuvan, miten kerrokset sijoittuvat. Onneksi oli muutama tuoli, joissa saattoi hetken levähtää.

Tässä tutkitaan Nina Ternon teosta Loppuunajetut 1995. Pää jäi pois.

Muutkin näyttelyt olivat vaikuttavia. Erityisesti Halosenniemessä, kun astuu Pekka Halosen isoon ateljeehuoneeseen, luiskahtaa aina jotenkin toiseen ulottuvuuteen. Nyt siellä esillä oleva Ihana Italia -näyttely esitteli Pekka Halosen ja taiteilijatovereiden Italia-aiheisia maalauksia. 

Kävimme myös tutustumassa puutarhaan, jossa tapasin taas punaisen lastenkärryn. Sitäkin Pekka Halonen on (kuten puutarhan muutakin antia esim. tomaatteja)  maalannut. Lohdullista on, että nämä vanhat puutarhat muistuttavat minun puutarhaani villiydessään. Jotkut mieltäni kaivertavat asiat asettuvat kohdalleen.

Ainakin minulle ja varmaan muillekin päivä oli uuvuttava. Mutta ah, aivan ihana. Eräs sanoikin, että tuntuu ihanalta, kun on päässyt karkaamaan päiväksi pois kaikesta muusta. Niinhän se on. Taidetta hyvässä seurassa, se on saanut minutkin aina luiskahtamaan toiselle raiteelle. Otin taas jopa yhteisen Firenzen matkan esiin, josta olen puhunut aina silloin tällöin. Sitten joskus, mutta aina voi alkaa unelmoida lisää, suunnitella ja sitten se onkin jonakin päivänä totta.