Kirjeet ovat aarteita

Sunnuntai. Siis päivä, kun aloitan uuden hitaan blogini. Aiheita on pursuamassa päästäni koko ajan lisää. Niistä kaksi teemaa ovat juuri nyt erityisen aktiivisia. Toinen liittyy äitini sodan jälkeiseen aikaan. Avasin eilen pitkästä aikaa punaisen silkkinauhan vanhojen kirjeiden ympäriltä, jotka olen joskus aiemmin järjestänyt aikajärjestykseen ja aloin lukea niitä. Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon informaatiota sain niistä nyt, kun olen antanut aiheen levätä. Toisaalta en olisi millään ehtinyt käsitellä kirjeitä aiemmin.

 

Olen kirjoittanut äitini ja isäni kirjeistä joskus aiemmin blogeissani käsitellen jotakin yksittäistä asiaa niiden sisällöstä. Seivästöläinen-lehden 2016 numeroon N:o 9 kirjoitin otsikolla ”Kirjeitä kesällä 1944”.  Siinä otin esille muutaman äitini, heti Karjalan kannaksen 9.-10.6.1944 suurhyökkäyksen jälkeen saamia kirjeitä. Jo niissä oli mahdottoman paljon informaatiota.

Seivästöläinen- lehti ilmestyi kymmenisen vuotta Seivästösäätiön julkaisemana, kyseinen 2016 ilmestynyt lehti lienee ollut viimeisin numero. Selvennykseksi vielä, Seivästö oli äitini ja hänen perheensä kotikylä Karjalan kannaksen Kuolemajärvellä.

Tässä kuva seuraavaksi mainitsemastani rakennuksesta sivulta päin. Se oli muistorikas monella tapaa ja sitä varmasti monen monille ihmisille.

 

Kirjeitä ei olisi tallella yhtäkään, jollen olisi ottanut niitä talteen, ennen kuin Kanalanvintiksi kutsumamme vanha rakennus poltettiin suureellisesti kotipihallani Rengon Vehmaisissa lauantaina 28.8.1999.  Viime syksynä siirsin tapahtumasta kuvaamani videon jälleen kerran uuteen formaattiin. En ole tainnut kirjoittaa aiheesta Unikkopellossa- blogeihini sen enempää, mutta aion palata siihen, kunhan ehdin. On tapahtuma sen varren merkittävä, että se vaatii oman kirjoituksensa.

 

Edellisenä iltana tyhjensimme rakennusta sen verran, kun saimme. Äiti tai isä ehkä olivat joskus siirtäneet meidän lasten muistoja, kirjeitä, koulukirjoja, kalentereita ja myös omiaan pahvilaatikoihin ko. rakennukseen. Avasin pahvilaatikoita ja keräsin summamutikassa papereita mustiin jätesäkkeihin. Näin sain talteen omat 1960-luvun kirjeet ja kalenterit.  Oli suoranainen ihme, että joukkoon pääsi myös osa vanhempieni kirjeistä. Niin hienoa kokoelmaa kuin monilla ihmisillä on, minulla ei ole olemassa. Kaikki äitini nuoruuden ja sota-ajan kirjeet jäivät Karjalaan ja tuhoutuivat sodan melskeissä. Isän kirjeissä on toki myös vanhempia kirjeitä 1930-luvulta ja sodan jälkeen, koska Hämeessä ei koettettu samanlaista myllerrystä kuin Karjalan kannaksella. 

 

Lapsuudessani kirjeet olivat vanhan aittarakennuksen lutissa, jossa joskus niitä luimme. Postimerkkien keräilijänä otin myös postimerkkejä talteen. Vanhemmat olivat vihaisia, kun saivat tietää meidän lukeneen kirjeitä. En toisaalta muista, oliko kukaan siskoistani kiinnostunut aiheesta. Voin tästä päätellä, että minussa uinuivat jo tuolloin ne asiat, jotka vasta paljon myöhemmin pääsivät pinnalle. Nyt kirjeet ovat uskomattoman arvokkaita.

Tässä äitini hyvin nuorena, ennen kaikkea sotarähinöitä. Mutta en tiedä ajankohtaa. Kaikki kuvat, joita ei varmaan edes ollut paljon jäivät jälkeen.

On sääli, että vanhempani eivät voineet kokea ja nähdä, kuinka nykyään entistä suurempi osa meistä jälkipolvista arvostaa nyt vanhempiensa sotataivalta, kokemuksia ja menetyksiä. On niin, että aikanaan sotien jälkeen suuren yleisön toimesta sotaveteraaneja pilkattiin ja alennettiin eri tavoin. Lottia syytettiin huonoiksi naisiksi ja kaikenlaisia aineistoja tuhottiin. Koko lottajärjestö kiellettiin. Sota-aihe on silti edelleen monelle tabu, josta ei saa puhua. Se on sitä siitäkin huolimatta, että oman suvun jäsenet ovat olleet eri tavoilla mukana ja kokeneet kovia joko sodassa tai kotirintamalla.(Äidin lottapuku jäi myös sinne luttiin, sen kohtalosta minulla ei ole tietoa.)

Äitini ensimmäistä kertaa sitten sota-ajan kotirannoillaan Tammikossa 1976. Kuva HL.

Sain viikko sitten kirjoitettua äitini esittelyn lottagalleriaan. Se ei ole vielä ilmestynyt. Tarkoitukseni on liittää hänet myös Sotapolku.fi – palveluun. Vaikka äitini oli koko jatkosodan ajan Puolustusvoimien, jalkaväkirykmentti 1:n palveluksessa lottana, en ole onnistunut saamaan hänestä kaikkia tietoja, jotka ovat olleen ehkä kirjattuna aikanaan jonnekin. Onneksi rintamapalvelustunnuksen hakuvaiheessa 1978 asiat kirjoitettiin osittain ylös, osa muistista, osa todistuksista. Äidin saamat kunniamerkit ja niiden kunniakirjat olivat myös olemassa.  Siitä joskus toiste.

Äitini kävi vilkasta kirjeenvaihtoa oman äitinsä, sisartensa, veljiensä ja veljen vaimon kanssa. Kirjeissä esiintyy myös lottakavereita ja harvoja miesystäviä. Sotapolku kesti noin joulukuulle 1944, jonka jälkeen hän meni Selänpään asemalla kauppaa pitävän kauppias Simo Lahden palvelukseen. Jo Koivistolla hän oli 1938–1940 ollut töissä tämän liikkeessä. Kauppiaan lähdettyä evakkoon talvisodan alkaessa, äitini jäi hoitamaan myyntiä saadakseen varastoa tyhjemmäksi. Selänpään kaupassa myytiin edelleen nk. lyhyttavaraa, johon kuului siis kaikkea ompelussa, neulomisessa ja kutomisessa tarvittavaa, kankaita, ehkä kenkiä ym. vastaavaa. Äitini auttoi paljon sukulaisiaan antamalla näille omia ruokakorttejaan, toimittamalla kankaita ja vaatteita, lähettämällä jopa joskus rahaa pikkuveljelleen.

 

Mummo, äidinäiti kirjoitti alkuvuodesta 1945 ahkerasti Karunasta, jossa perhe siinä vaiheessa asui. Mummoni käsiala ja ilmaisu ovat erinomaisia, kirjeet erityisen selkeitä. Helmikuussa 20.2.1945 hän kirjoitti, että perhe on ollut terveenä, paitsi isän jalkoja on kivistänyt, iskias tai mikä lienee. Pojat Väinö ja Hannes ovat käyneet metsätöissä, kaataneet tukkeja ja tehneet motteja. Väinö on pitkittänyt lähtöään Haukivuoreen, syytä mummo ei tiedä. Ilma on lähtenyt Turkuun, hän on saanut ehkä paikan keittäjän apulaisena Kuuromykkäin koululla erään Alli L:n pyytäessä häntä sinne. Mutta kun Ilma meni sinne, niin Alli olikin sairastunut tulirokkoon. Ilma vei hänet sairaalaan, jossa sairasta pidettäisiin kuusi viikkoa. Ilman palkka oli 1500 markkaa/kk ja sen lisäksi vapaa ylöspito. Äidin nuorimmat veljet, pikkupojat (Martti ja Yrjö) olivat Ruotsissa, josta heidän äitinsä oli saanut kortin. Hoitaja oli kertonut poikien  olevan reippaita ja tottelevaisia.  Lisäksi hän mainitsi kirjeessä muita tapaamisia. Äidin sisko Lempi oli Kouvolassa, jossa Väinön vaimo Selma oli käynyt ja myös äitini. Valkealan Selänpää oli siihen aikaan vielä toimivan Savon radan varrella eikä ollut kaukana Kouvolan kauppalasta.

Äiti on saanut jo ensimmäisen lapsenlapsen. Tässä hän tuli kylään Riihimäelle.

 

Samaisessa kirjeessä mummo kirjoittaa myös korvausasiasta, joka silloin oli parhaillaan ”jauhettavana”. Hän neuvoo äitiäni listaamaan kaiken menettämänsä irtaimiston 1944 tasolla. Erityisesti hän mainitsee äidin runsaan kirjavaraston (”niitähän sinulla oli paljon”) ja pyörän.  Hän mainitsee myös erään äidin hyvän nuoruudenystävän, Vilho Turran.  Äitini kertoi Vilhosta aikoinaan myös minulle haastattelua tehdessäni. Tämä oli kaiken lisäksi sukua hänen vanhimman veljensä Einon vaimolle Martalle. Mummo kertoi Vilhon olevan erityisen suosittu paikallisten tyttöjen keskuudessa.

Äidin lottaystäviä kävi kylässä Rengossa 1973. Tyttäreni sopeutui joukkoon oikein hyvin.

 

Maaliskuussa mummoni kirjeessään tilasi äitini kautta papalle eli isoisälle, äidin veljelle Hannekselle ja Hannulle vaatteita, puseroita ja housuja.  Isällä oli vain rikkinäiset housut ja pitkään sodassa olleella Hanneksella vain ”sotilaspuseron haamu”.  Hän kertoi kokoja ja rahasummia, joita hän lähettäisi postin kautta, kun saisivat tilejä. Vaatekortit lähtivät kirjeen mukana. Hän tilasi myös rullalankaa.

Tuleva isäni oli niihin aikoihin pitkällä sairaalakierroksella. Hänhän haavoittui vaikeasti 17.6.1944 Kaukjärvellä, kun JR 1:n joukot olivat perääntymässä Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen. Kirjeitä ei ole montaa tallella. Mutta 3.1.1945 hän kirjoitti kertoen muuttaneensa sairaalasta Hämeenlinnassa Invalidisairaalaan Helsinkiin, osoitteessa Munkkiniemenkatu 6. Hän odottaa pääsevänsä kotiin maalle kylvöaikaan keväällä.  No jaa, isäni oli kyllä aika karu kirjeessään, ehkä katkera, mutta yritti olla ystävällinen.  ”Akkakin pitäisi olla siellä jne.… Pitää hommata jostain immeinen, joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.”

Olen lukenut vasta vain osan kirjeistä. Ymmärsin, ettei työ Selänpäässä ollut äidilleni enää mikään ihannetyöpaikka. Mielessä kävivät myös muut vaihtoehdot, jopa lähteminen ulkomaille, mutta loppujen lopuksi hän jossakin vaiheessa kesällä 1945 suostui lähtemään töihin isäni maatilalle. Hän kyllä lähti sieltä myös välillä pois, mutta palasi myöhemmin takaisin. Jätän ne vaiheet myöhemmän tutkimukseni aiheeksi.

Helvi-pieni, Helviseni, olisi kyllä kiva nähdä myös niitä äitini kirjoittamia kirjeitä, jotka hyvin mahdollisesti ovat vastaanottajilla säilyneet jopa pidemmältä ajalta paremmin tallessa kuin minun kirjeeni. En ole koskaan tullut kysyneeksi, onko serkuillani vanhempiensa kirjeenvaihtoa. Joskus myös kirjeiden vastaanottajat haluavat hävittää kaiken postinsa. Kun ajattelen asiaa tänään tältä etäisyydeltä, tiedän, että oma äitini on vuorostaan halunnut säilyttää papereita, joista jälkipolvet voivat päätellä asioita. Muistan myös joitakin keskusteluja, joita kävimme hänen viimeisinä kesinään, jotka antoivat aiheen niin olettaa. En muistaakseni koskaan kertonut hänelle, että olin pelastanut osan niistä kirjeistä, joita emme saaneet lapsena lukea. Isäni oli kuollut keväällä 1999. Äiti ei ollut paikalla elokuussa 1999, kun vanha rakennus poltettiin.

Tässä 1959 vanhempieni perhe oli valmis.

 

Äitini saamista kirjeistä paistaa läpi, kuinka ystävällinen ja hieno persoona hän on ollut, kiltti ja huomaavainen, aina valmis auttamaan muita. Sitä hän oli koko elämänsä. Kiitos, äiti! Vaikka luen vain yksipuolisia kirjeitä, näen niistä molempien sekä lähettäjän että saajan persoonan. Kirjeet ovat yllättävän rikas lähde, kun selvitämme ihmisen luonnetta ja ominaisuuksia. Mutta siitä lisää joskus toisella kertaa.

Äidilläni oli myös puukantinen vieraskirja (olen sen maininnut joskus aiemmin), jossa on Lotta-Svärdin merkki etusivulla. Ensimmäinen merkintä on (JR 1:n) upseerikerhon hyvän vuoden toivotus lotalleen (28.1.44) ja kiitos kuluneena aikana heidän nauttimasta huolenpidosta. Kovin paljon kirjassa ei ole merkintöjä kevään 1944 aikana, mutta sen jälkeen (suurhyökkäys kesäkuussa) äidin siirryttyä muonituslotasta sairaanhoitoon, merkintöjä on lisää. Ne auttavat myös joidenkin kirjeiden selvittelyssä.

Toisen teemani jätän tällä kertaa myöhemmäksi. Päivät eivät aina riitä syvää luotaavien ja merkittävien asioiden tutkimiseen. Tässä välillä olen lukenut päivän lehdet, tehnyt ruokaa ja syönyt. Nyt on iltapäivä pitkällä ja on levon aika. Jatkan vielä huomenna.

Maanantai. Nukuin vaihteeksi oikein huonosti. Valvoin aamuyöstä varmasti parikin tuntia. Oli pakko nousta ensimmäisen kerran jo kuudelta valmistamaan puuroa ja lukemaan lehdet. Sen jälkeen jatkoin vielä unia pari tuntia. Sekava yö tuntuu kropassa koko päivän.

Hereillä ollessani ajattelin erityisen paljon, miten palaisin someen liittyen näihin vanhempieni muistoihin.

Mummoni hautajaiset Muhniemen hautausmaalla Anjalassa marraskuussa 1959.

 

Olen jättänyt Instagramin tosi huonolle hoidolle kuten siis myös Facebookin. Voisin jatkaa vanhalla profiilillani mainitsemallani aiheilla, koska en ole innostunut toisen profiilin perustamisesta. Kuvia taggaamalla saan ne oikeaan aihepiiriin kuten esim. #jatkosota #lottasvärd  #continuationwar #war jne. 

Tässä on minun nykyinen profiilini siellä https://www.instagram.com/merjatelle/. Olen työntänyt sinne kaikenlaista omasta elämästäni, luonnosta, lapsenlapsista ja vanhoista valokuvista. Perustin aikanaan toisenkin profiilin, joka on edelleen siellä. Tarkoitukseni oli esitellä kirjojani, mutta siitä ei tullut ajanpuutteen takia mitään. Kaiken lisäksi olen käyttänyt palvelua vain puhelimeni kautta enkä ole kaikissa kuvissa käyttänyt taggausta. Nyt voisin kehittää omaa Instaani harkitusti.

Halukkaat voivat Instagrammista tulla lukemaan blogejani, joissa kerron asioista laajemmin. Nykyaikana ihmiset kuitenkin pitävät nopeista ja lyhyistä asioista, joten… Katsotaan nyt, miten blogien kirjoittamisen ohella ehdin panostaa myös tähän puoleen ja onnistunko ideoideni ristitulessa!

Tämä Instagram-juttu ei ole se toinen asia, jonka mainitsin edellisenä päivänä. Näitähän tulee koko ajan lisää, mutta jätän sen vielä salaisuudeksi. Yrittäkää kestää!

Voi näiden kuvien kanssa!!! Ja olihan tosi vaikea saada Instagram toimimaan läppärillä. Sehän on tarkoitettu älypuhelimille. Onnistuin, mutta aikaa meni. Siksi tämän julkaisu viivästyi.

 

 

 

 

 

 

Vanhimmat

Taisin jossakin blogissani mainita, että omituisia ajatuksia alkaa usein yöllä herätessäni pyöriä päässäni. Ne vaikuttavat oivalluksilta, joita minun on seurattava. Jotkut niistä ovatkin jo johtaneet tekoihin. Toisaalta ne ovat osaltaan olleet jo paljon aikaisemmin ajattelemiani ja kehittämiäni asioita, joita en vain ole saanut toteutettua. Kerron niistä enemmän myöhemmin, jollen sitten unohda. 

 

Viimeisimmäksi ajattelin kylän vanhimpia ja suvun vanhimpia. Sukututkimuksissa olen usein nähnyt rippikirjoissa merkinnän ”kylän vanhin”, usein ”bysäldste” tai vastaavaa.  Nykyään opittuani vuosien mittaan hurjan paljon, olen alkanut entistä enemmän kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, jotka olen ennen ohittanut.

Etsin summamutikassa edes yhden esimerkin Kuolemajärveltä, sellaisen, joka ensimmäisenä osuisi silmiini. Kohteeksi tuli Jooseppi Gabrielinpoika Riski (1842–1894).

Lähde: (Kuolemajärven seurakunnan arkisto - Rippikirjat 1880–1889 (I Aa:11), jakso 79, sivu 83: Karjalais 3; Riski, Kukko, Ansalehto, Sorvali, Ross, Rotta; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3453490 / Viitattu 1.2.2021.)

Ikikohde, tässä eilen 2.2.2021

 

Hän oli muuten äitini isän Abraham Abrahaminpoika Sirkiän äidin Eeva Taavetintytär Kirjosen serkku. Jooseppi syntyi Seivästöllä 5.11.1842 Gabriel Fredrikinpoika Riskin (1803–1860) ja Koiviston saarilta Leistilästä lähtöisin olleen Maria Bertilin tytär Lepikon (1805–1868) lapsena. Kastekummeina 13.11.1842 olivat Esaias Pullinen, Salomon Sinkkonen ja Valborg Kala. Kaikkien nimet esiintyvät omassa sukututkimuksessani, vaikka eivät välttämättä ole sukua. Valborg, joka oli ehkä Vappu tai Varpu, oli Fredrik Abrahaminpoika Riskin leski. Olen kirjoittanut hänestä blogissani ”Sukunimenä Kala” 9.4.2018. Pääset lukemaan blogin tästä.

Maria Lepikon kolme nuorempaa sisarusta, Helena ja Regina tulivat myös myöhemmin Kuolemajärvelle avioituen sikäläisten miesten kanssa. Regina meni naimisiin em. Gabrielin vanhemman veljen Kristian (Risto)Riskin kanssa tämän ensimmäisen vaimon kuoltua.

Sukulaisuussuhteet ovat verraten vaikeita hallita. Siksi minun blogejani voi kiinnostuneen olla vaikea joskus yhdistää omiin sukuihinsa. Useimpien lähimmät sukuyhteydet omaan äitiini ovat kaukaisia, joskus sentään myöhemmin lähin yhteys on hänen kolmas serkkunsa. Näitä kaukaisempia monet eivät  pidä enää ollenkaan sukulaisena. Sukututkijan näkökulmasta asia on täysin erilainen, mutta en kirjoita siitä nyt sen enempää.

 

Edellä olevaan viitaten, paheeni on ollut kirjata tilanteen mukaan kaikki mahdolliset henkilöt sukututkimukseen, kun he tulevat jossakin vaiheessa esille. Se johtunee myös siitä, että ihmisten yhteydet toisiinsa ovat mahdottoman kiinnostavia ja kutkuttavia. Jännittävää on se, että ne saattavat jollakin tasolla vaikuttaa meissä vielä nyt, sukupolvia myöhemmin. No, ainakin sukututkijoiden mielessä. Viittaan vaikka Kuolemajärveltä nykyään tuntemiini ihmisiin.

Oma ongelmani on myös se, että kuten aiemmin mainitsin, olen alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joita lähden tutkimaan kesken kirjoitusta. Nyt jäin vielä pohtimaan sitä, miten ja milloin asutus Seivästöllä levisi Tammikkoon, jossa äitini syntyi. Riskit olivat aluksi Karjalaisten kylässä, Lautarannassa, josta oli lyhyt matka Tammikkoon. Näin kävi ehkä viimeistään isonjaon toteutuksen yhteydessä 1830-luvulta alkaen. Pääsy kyseisiin Maanmittaushallituksen maanmittausuudistusarkiston karttaan ja pöytäkirjoihin onnistunee mikrofilmin kautta Kansallisarkistosta, kunhan sinne pääsee taas vapaasti tutkimaan.

 

Jooseppi Riski oli kuitenkin siirtynyt Karjalaisten kylään, koska hän meni ensin naimisiin kylän väkeen kuuluvan Helena Sakarintytär Kukon (1844–1868) kanssa. Tämä kuitenkin kuoli alle 24 vuoden iässä parin vuoden päästä kuumeeseen. Toinen vaimo, nimeltään myös Helena, nyt Abrahamintytär Kukko (1846–1925), edellisen Helenan 3. serkku löytyi läheltä. 

Joosepin lapset syntyivät tästä avioliitosta. Joosepin tiedoissa on myös merkitty kylänvanhimman lisäksi, että hän oli kirkkoraadin jäsen. Vanhimmaksi merkitty ei käsittääkseni tarkoittanut, että oli oikeasti vanha. Nimittäin Jooseppi kuoli vain 51 vuoden iässä 6.3.1894. Hänen kolme lastansa jatkoivat sukua ja aika monen jälkipolvista löydän tuttuja nimiä. Tosin tiedot ovat puutteelliset, koska suuri osa tiedoista on sata vuotta nuorempia. Tuoreempia tietoja olen salapoliisina ja minulle annettuina saanut muuta kautta.

Tässä arvokas kuva Marja Karapalon albumista. Vuosi on 1943. Karjalaisten kansakoulu oli sodassa tuhoutunut, mutta koulua käytiin toisessa talossa. Kuvassa opettaja Laila Riski oppilaineen. Marja ei ole vielä kouluikäinen, mutta hän on päässyt kuvaan (oikealla etummaisena)

Tässä kohden tulee mieleeni Heimo Rumpusen kertomukset, jotka monen muun asian ohella odottavat paneutumistani. Karjalaisten kylään tuli 1931 alakansakoulun opettajaksi Laila Regina Siltanen. Hän oli monen kylän lapsen ensimmäinen opettaja, myös Heimon. Em. Jooseppi Riskin pojalla Nikodemuksella oli poika Väinö s. 1907, joka ihastui kylän opettajaan. Heimo seurasi tarkkaan pariskunnan seurustelua, koska kävi silloin kansakoulua. Pariskunta päätyikin sitten 1935 avioliittoon. He palasivat asemasodan (jatkosota) aikana Karjalaisten kylään. Sotien jälkeen perhe asui Hämeenlinnassa.     

Sukujen tutkiminen ja nyt vielä yksityiskohtien kaivaminen ovat minulle myös keino rentoutua. Jokin aika sitten sain vihdoin kyläkirja-artikkelini valmiiksi ja lähetettyä eteenpäin. Viimeisimpänä sain vihdoin äitini lottakertomuksen kirjoitettua ja lähetettyä liitettäväksi Lottagalleriaan. Kaikki kirjoitustehtävät paitsi blogien kirjoittaminen aiheuttavat hurjan paljon pohdittavaa, tarkistettavaa ja silti jokin asia saattaa jäädä vähän auki.  Miksi haluan olla niin perinpohjainen ja tarkka? Se johtuu siitä, että minun jälkeeni tuskin kukaan enää on niin paljon kiinnostunut juuri näistä aiheista. Siitä pääsen seuraavaan yölliseen pohdintaan.

 

Olen oman sukuhaarani vanhin, jos lähtökohta on omat vanhemmat. Meitä vanhempiemme jälkeläisiä on kaiken kaikkiaan elossa 19 henkeä. Siinä porukassa olen siis vanhin. Suvun vanhin mainitaan joskus kuolinilmoituksissa.

Meillä sillä ei ole ollut sen kummempaa merkitystä. Mutta onhan se aikamoinen riesa, jos ottaa aineettoman perinnön siirron seuraaville polville tehtäväkseen kuten olen tehnyt. Olisin päässyt helpommalla, kumpikaan vanhemmistani ei valtuuttanut minua tähän. Toisaalta valtuutus voi tulla myös sanattomasti. Niin se tulikin, en edes tajunnut sitä, mutta ikään kuin he olisivat tienneet. Isä ohjasi omalla tavallaan minua asiaan jo pikku lapsena. Tosin hän ei ehkä myöhemmin uskonut, että minusta olisi siihen. Äiti, kuten äidit yleensä tiesivät, vaikkei sitä sanonut. Jos otin hänen perintönsä vastaan, siinä samassa mukana tuli isän perintö. Olivathan vanhempani kytkeytyneet yhteen jo kauan ennen meidän lasten syntymistä. Se ei ollut koskaan helppoa, mutta mikä on helppoa tässä elämässä? Kuka saa sanattoman viestin minulta?

 

Kirjoittaessani äidin sotamatkaa muonituslottana jouduin taas ajattelemaan vanhempieni taivalta. Siitä syntyi sitten muita ajatuksia kummittelemaan mielen päälle. Varmaan muutkin ajattelevat paljon kuolleita vanhempiaan, he ovat tavallaan läsnä koko lastensa eliniän tavalla tai toisella. Samalla tavalla me vanhemmat ajattelemme koko ajan omia lapsiamme ja lapsenlapsiamme ja toivomme heille mitä parhainta elämää.

Tähän liittyen ja ehkä myös tästä erilaisesta elämästä, jota nyt elämme, kaikki muistot ovat nyt olleet entistä kirkkaampia ja värikkäämpiä. Niin sekä unissa että valveilla. Ihmettelen usein niiden elävyyttä ja voimaa. Myöhemmin on joskus ollut aikoja, kun elämässä on ollut liian kiire. Sellaisten aikojen muistot eivät ole aina ehtineet painua riittävän elävinä mieleen. Tai ne ovat ehkä juuri siksi, surullisempia ja sisältävät niin paljon paineita, ettei niitä jaksa ottaa esille. Mutta nekin ovat täynnä värejä ja niitäkin pitäisi jaksaa käsitellä.

Muistojen sieppari. Tunnen joskus olevani juuri sellainen. Jos minulle ei olisi näitä entisaikoihin meneviä harrastuksia, sukututkimusta ja historiaa, olisin ehkä jatkuvasti vereslihalla pureutuessani omiin surullisempiin muistoihin ja kokemuksiin, jotka olisivat voineet jäädä väliin. 

 

Jatkan seuraavana päivänä. Yritin tänään kauppamatkalla käydä lempipaikoillani. Seuraavan kerran pitää ottaa kävelysauvat mukaan. Useimmilla paikoilla kuten Fjällbossa kun ei ole talvikunnossapitoa, olisi vain paksussa lumessa kuljettava kapeita muiden tekemiä väyliä pitkin. Siinä kyllä tarvitsen apuna sauvat. Kummasti olen myös tottunut maskin käyttöön kaupassa. Ulkona en tietenkään pidä maskia. Maski aiheutti aluksi ahdistusta, jopa niin paljon, että pakenin nopeasti ulos. Nyt osaan sulkeutua omaan itseeni enkä edes huomaa muita ihmisiä. Olen niin keskittynyt, että en näkisi enkä tuntisi edes tuttua ihmistä, jos sellainen osuisi vastaan. Niin kuin monessa muussakin asiassa, oma asenne ratkaisee aina. Olosuhteisiin sopeutumalla, eläminen onnistuu.

Jos sieppaan muistoja, niin olen myös nykyään kovin hyvä tuhlaamaan aikaa. Asioiden mieleen painamiseen, tallentamiseen ja tutkimiseen menee tunnetusti paljon aikaa. Toivon, että kukaan sukulaisistani ei pahastu tuosta suvun vanhimman osasta, jonka oikeastaan huomasin nyt. Harva heistä tuskin edes viitsii lukea blogejani, näin olen ymmärtänyt. Tylsä, mikä tylsää.

Lapsenlapsia on ikävä! Jatkan kirjoittamista ehkä vielä huomenna.

Huomenna on tänään. Lunta on taas tullut niin paljon, että on käytävä putsaamassa auto. Ja mitä, aurinkokin tuli esiin tehden lumisesta maisemasta todella kauniin. Käykö teillekin joskus niin, että joskus kesken kaiken ajattelette, että emme eläkään tätä viheliäistä aikaa, jonka loppua ei näy?

Vaikka useat meistä pärjäävät aivan hyvin, niin joukossamme on ihmisiä, joille on syntynyt ongelmia vaikkapa töiden loppuessa. Kaikilla ei ole minkäänlaisia turvaverkkoja, ei edes niitä vähäisempiä. Syy voi olla ihmisessä itsessään, koska hän ei ole aiemmin välittänyt niistä ja on katkaissut suhteensa läheisiinsä ja perheeseensä. Mitä pidemmälle tämä aika jatkuu, sitä enemmän piilossa olevat ongelmat tulevat esille.