Olisipa aina kesä...

Aloitin tämän kirjoittamisen juhannusaattona, mutta sitten en pariin päivän edes koskenut läppäriini, joten miten ollakaan, juttu jäi kesken. Uudet aiheet pyörivät nyt mielessäni ja kesä jatkaa avautumistaan edessäni. Mutta palataanpa ensin alkuun...

Tämän blogin kaikki kuvat ovat ajalta 7.7.-8.7.2006. Ajatus lähti suurista heinäsirkoista ja...

Juhannusaatto saattaa olla väärä päivä katselle pölyjä asunnon nurkissa ja likaisia ikkunoita. On ehkä pöyristyttävää aloittaa näin tämän blogin kirjoittaminen. Vietämme Suomen kesän suurinta juhlaa. Helle henkii sisään. Lasitetulla parvekkeella on sietämätöntä oleskella aamuisin, kun aurinko porottaa sinne. Ennen muinoin omakotitalossa kuumuus pysyi ulkona, mutta kerrostalossa se tunkee sisään. Ei voi kuvitellakaan siirtävänsä aamuisin kirjoittamista parvekkeelle. 

Ehkä voisin mennä tuonne alas puistoon penkille suurten puiden katveeseen?

... jatkoin ajatusta sillä, että aion seuraavaksi kirjoittaa kesäkuun Karjalan matkan jostakin osasesta. Siksi otin tänne kuvat neljänneltä matkaltani äitini kotiseuduille (7..7. - 9.7.2006)

 

En vain ole vielä tottunut siirtymään yksityisyydestä yleisyyteen, vaikka olen sitä ajatellut. On pukeuduttava, kammattava tukka ja ehkä vähän meikattava. Kotona voin sentään samalla, kesken kirjoittamista tehdä kaikkea sellaista, mitä pitää. Kirjalaatikot lojuvat lattialla. Ne ovat niitä kirjoja, joita vein varastoon alkuvuodesta 2014, kun olin siirtymässä evakkoon vesivahingon alta. Viisi pitkää vuotta ne ovat kulkeneet mukanani banaanilaatikoissa. Laatikko kerrallaan tutkin niitä.

 

Ne kirjat eivät mahdu minnekään. Joitakin olen saanut annettua pois ja joitakin vienyt kirjastoon hyllylle, josta kuka tahansa voi ottaa kirjoja mukaansa. Suurin osa on sellaisia, etten edes millään halua luopua niistä. Jotkut raastavat mieltäni, kukin eri syistä. Ne kaipaavat tutkimistani ja käsittelyäni. Kirjoittaminen on ollut minulle vaikeaa jo jonkin aikaa. 

Olen nyt suvantokohdassa, koska sain hetken helpotuksen vaivoihini. En halua kirjoittaa siitä nyt mitään. Olen ollut ymmälläni. Oman kirjani sivu on hyvin hitaasti kääntymässä.  

Tämä kuva on Tammikosta kohti Lautarantaa. Tuo väli Tammikosta sinne on vielä tutkimatta. Pistän muistiin.

Eilen illalla syystä tai toisesta juutuin katselemaan vanhoja kuvia, siis tältä vuosikymmeneltä, en sen vanhempia. Välillä tuntui, etten edes muistanut niitä hetkiä. On käynyt niin, että muutama viime vuosi on mennyt sellaisessa hämyssä ja kiireessä, että en ole ehtinyt pysähtyä.

Stressi kaiken keskellä ja sen jälkeen on raastanut minua enemmän kuin olen ymmärtänyt. Vanha ihminen tarvitsee aikaa sopeutua. Nykyään me yli 70-vuotiaat pidämme itseämme nuorina ja edelleen kaikkeen pystyvinä. Osittain se onkin totta, mutta liika vauhti, muutokset, sairastumiset, surut ja menetykset iskevät meihin voimakkaammin kuin nuorempina. Emme halua edes näyttää sitä. Tiedän monen tätä lukevan haluavan nyt sanoa ”puhu vain itsestäsi.”  Odottakaapa vain. Siksi pankaa ajatus korvan taakse. Näistä asioista on oikeastaan hyvin vaikea puhua kenenkään kanssa. 

Minulle on tullut valtava halu suojella itseäni, välttää kaikkea sellaista, joka tuo lisää stressiä, lisää hälyä ja lisää kaikkea häiritsevää.

Tammikon symboli, suuri tammi, jonka totesimme kesällä 2017 kuolleeksi, oli heinäkuussa 2006 vielä hyvin voimissaan

Myöhemmin

Juhannusaatosta muodostui oikein mukava päivä. Ilman stressiä. Kolme ystävystä istui iltaa keskenään syöden, juoden ja keskustellen. Mukava kävelylenkki päivänkakkarapellon ympäri ja metsän halki. Kesä parhaimmillaan. Muistelimme kaukaisia juhannuksia vuosikymmeniä sitten. Tähänkin aika voisi pysähtyä. 

Vaaleanpunaiset pionit ja kellokukat ystävän pihalta ja päivänkakkarat läheiseltä istutetulta niityltä ilahduttivat vielä aamulla. Tällaisia hetkiä olemme viettäneet ennenkin. Tällaisia hetkiä ihmisillä pitää olla.

 

Jatkan kirjoittamista juhannuksen ja pyhien jälkeen. Ajattelin juuri: Olisipa aina kesä! Lämpö ja valoisuus tuovat lisää voimia ja pieni ihminen jaksaa vaeltaa eteenpäin. Raskaat asiat ovat jääneet taakse. Välillä mielen päälle heilahtaa ajatuksia. On tapahtunut ja tapahtuu koko ajan asioita, jotka muuttavat kulkuamme. Olen ollut vähän yllättynyt siitä, kuinka suuresti olen vaikutuksille altis. Eihän se näy päälle, mutta sisäinen myllerrys on uskomaton. 

Jätän sisäiset myllerrykseni silleen, mutta jatkan ajatuksella ”Olisipa aina kesä!” Kirjoitinko jo, teen nyt vain sellaisia asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän opetella vihdoinkin elämään heinäsirkan elämää. Edes pienen, pienistä pienimmän hetken. Karistan kaikki raskaat taakat painamasta selkääni entistä kumarampaan.  Luovun velvollisuudentunteistani, asioista, jotka pakottavat tekemään jotakin, menemään jonnekin.

Äidin kotiranta Kuolemajärven Seivästön Tammikossa

 

Kirjalaatikot ja tavaroiden siirrot huoneista toiseen saavat siis odottaa. Likaiset ikkunat unohdan. En koe syyllisyyksiä tekemättömistä asioista, en myöskään kuvittelemistani traumoista. Niitähän meillä jokaisella on, vaikka kiellämmekin ne. En voi muuttua näkymättömäksi vaikka usein haluaisinkin, mutta yritän unohtaa itseni, jatkaa joskus kauan sitten aloittamaani matkaa egottomaan maailmaan, henkien maailmaan.

Suuret juhlapyhät kuten juhannus meillä Suomessa ovat monesta syystä jääneet mieleen syystä, että ne ovat olleet joillekin ihmisille vaikea asia. Olen itse kokenut osan asioista, mutta suurin osa saattaa koskettaa koko kansakuntaa. Sen kuvan saa mediasta, lehdistä, kirjoista, filmeistä. 

Ihmiset sairastuvat masennukseen ja  ahdistukseen eivätkä selviä niistä omin avuin. He saattavat olla pysyvästi vaikeassa tilanteessa, elää vaikkapa sellaisen ihmisen kanssa, joka aiheuttaa vaikean stressin, trauman. Tilanteesta johtuen he ovat kykenemättömiä käsittelemään asiaa ja jopa hakemaan apua. He eivät pysty edes puhumaan asiasta kenenkään kanssa, he eivät edes muista vaikeita asioita. Ne on pakko työntää pois mielestä, jotta jaksaa elää eteenpäin. Väkivalta, alkoholismi, käsittelemättömät kokemukset, syyllisyys, häpeä ja kaikki ne asiat, jotka ihminen syystä tai toisesta työntää syrjään, palaavat vaikkapa juhannuksena tai muuna juhlapyhänä pinnalle. Juuri silloin, kun kaiken pitäisi olla parhaimmillaan.

Kun kävelee kotirannasta eteenpäin tulee lopulta tähän ja edessä on niemi.

Kun muistamme lapsuutemme aikoja eri tavalla, sekin tulee samasta lähteestä. Jokin ikävä muisto, kokemus peittää alleen paljon asioita, jotka saavat meidän unohtamaan pitkiä aikoja omasta lapsuudestamme. Se sama koskee myös myöhempiä aikoja. Tämä kaikki koskee myös minua. Ymmärrän jostakin syystä tällaisen kokemusmaailman mekaniikkaa ja olen pystynyt omalta osaltani käsittelemään sitä.  Edes jollakin tavalla. Se on kyllä täällä blogeissani. Jollei suoraan, niin rivien välissä.

Viime vuosien valokuvia selatessani, välähti mieleeni, että ikävät tapahtumat, pienetkin ja niistä aiheutunut stressi, ovat minulla vieneet tilaa kaikelta hyvältä ja onnellisilta asioilta ja hetkiltä, joita on ollut paljon. Ne ikävät kokemukset muodostavat niin voimakkaan tunteen, että ne järisyttävät ihmisen elämää kokonaisvaltaisesti.  Nuorempana ohitamme ikävät kokemukset vaivattomasti, mutta jollemme, emmekä useimmiten sitä tee, käsittele niitä, ne saattavat joskus palata. Vanha ihminen ei enää selviä niin helpolla, jollei menetä muistiaan. 

Nyt ollaan niemen takaosassa.

Mistähän tuo heinäsirkka sitten tuli? Me olemme aina olleet muurahaisia, ahkeria, työteliäitä ja sitä samaa jatkavat suvun nuorimmat. Olikohan se tämä loru?

HÄMÄ-HÄMÄHÄKKI
Hämä-hämähäkki kiipes langalle.
Tuli sade rankka hämähäkin vei.
Aurinko armas kuivas satehen.
Hämä-hämähäkki kiipes uudelleen.

Muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Ahkerasti aina työssä ahertaa.
Kohta on valmis keko komea.
Muura-muurahainen kortta kuljettaa.

Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.
Heinikossa hyppii sinne, tänne vaan.
Pieni sinikello käypi nukkumaan.
Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.

Sääski, sääski pieni surraa parvessaan
suvipäivä kuluu siinä touhussaan
illan varjot saapuu, siivet kimaltaa
sääski sääski pieni surraa parvessaan.

Hämä-hämähäkki kutoo verkkojaan.
Lintu pieni lensi siihen katsomaan.
Aurinko armas laski vuorten taa.
Hämä-hämähäkki kutoo verkkojaan.

Joskus jokin pistää hanttiin...

Ihmisellä on edessään samanlaisia kausia lähes joka vuosi. Ne osoittavat meille, että mikään ei ole pysyvää vaan jatkuvan muutoksen alla. Vaikka kuinka yritämme kieltää muutokset, jotka tulevat eteemme odottamatta, pyytämättä, aavistamatta, ne tulevat silti. On todella ihanaa köllötellä hetkiä muuttumattomassa olotilassa, kaikessa rauhassa. Loppujen lopuksi se on sama kuin olla kaiken ulkopuolella, poissa elämästä. Se on elämän kieltämistä. Elämä sisältää myös muutokset ja kuoleman. Se sisältää kivut ja sairaudet ja niiden kanssa elämisen. Kaikki muutokset koettelevat meitä ja antavat uutta näkökulmaa.

Tästä kaikesta on silti vaikea puhua, vaikka pitäisi. Kun puhuu, haluaa ennen kaikkea saada kuuntelijan ei ohjeiden antajaa. Meistä jokainen tietää itse parhaiten, missä kohdin on meidän kasvumme este. Yksi ihminen on niin mahdottoman laaja kokonaisuus, että harva ulkopuolinen pystyy sisäistämään täyden kuvan. Ohjeet siinä tilanteessa tuntuvat banaaleilta, keittiöpsykologialta. 

Kirjoittaminen on helpompaa, koska siinä on tilaa ajattelulle ja voi vaikka välillä luiskahtaa muuta tekemään.

Tulin kuin tulinkin jälleen omiin kipupisteisiini. En ole vielä päässyt irti kaikista riippuvuuksistani, niistä, jotka tukahduttavat minua näkemästä tosiasioiden taakse. Matka oman itsensä ymmärtämiseen on pitkä, koko elämän kestävä.  Välillä joutuu ylittämään esteitä, jotka tuntuvat lannistavan,  taannuttavat.

Kunnes sitten jonakin päivänä tunnen palaavani sille omalle polulleni. Siellä kuljen omaa tietäni valittamatta ja puhumatta vaikeuksistani muille. Uskon, että monet ihmiset sairastuvat juuri siksi, että he alkaisivat sairauden ja kipujen kautta ymmärtää oman tiensä tarkoituksen ja mahdollisuuden kehittyä ihmisenä, tulla tietoiseksi. 

Oman kehittymisen pahin vihollinen on meissä itsessämme.

Voisin jatkaa aiheesta lisää, mutta silloin menen sille alueelle, joka on vain minun. Olen tarvinnut itseni henkistä piiskaamista ja saanut kokemuksia, jotka ovat herättäneet minut. Luontaisesta herkkyydestä ja tarkkasilmäisyydestä on ollut apua, vaikka viime aikoina on ollut harvinaisen paljon häiriötekijöitä. Ehkä niillä on oma tehtävänsä.

Ymmärtääksemme tarvitsemme paljon yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Ehkä jaksan taas paneutua kirjoittamiseenkin, joka on tökkinyt jo pidempään. 

Viime viikolla oven postiluukusta tipahti uusin Markkulan Viesti 52/2019. Sain siihen kirjoitettua pari lyhyttä juttua. Sukuseura julkaisee lehden kaksi kertaa vuodessa. Kirjoitusten synnyttäminen on joskus vaikeata, muillekin kuin minulle. Ensi syksyä varten olisi aiheellista aloittaa kirjoittaminen jo nyt. Mutta sitä ennen on vielä muita kirjoituksia ja muita tehtäviä.

Mutta ensin on edessä matka. Nyt edessä on lyhyt ”paluu” Karjalaan, äitini kotiseuduille. En ehkä käy hänen kotipaikallaan, mutta oleskelen ainakin päivän niillä kulmin, Kuolemajärvellä.  Koska tällä kertaa yövymme Viipurin sijasta Terijoen Kuokkalassa (Repino) olen tässä aina jaksaessani tutustunut Terijoen historiaan, sen uskomattomiin kultakausiin.

https://www.luovutetunetelakarjalanpitajat.fi/Pitajat/Terijoki/Perustietoa

Luin Ritva Heikkilän toimittaman, vuonna 2004 ilmestyneen kirjan ”Terijoki – Kadotettu paratiisi”. Se sisältää monien taitelijoiden, kirjailijoiden ja näyttelijöiden tekstejä Terijoesta. Monessa todetaan, että sitä Terijokea, joka jäi taakse 1939 ei enää ole. Useat myös etsivät uutta Terijokea muualta maailmasta sitä koskaan löytämättä. Paikka jätti ihmisiin suuren vaikutuksen. Se Terijoki, joka oli, on myös tuhottu. Rannat ja meri eivät ole entisellään. Arteesiset lähteet on tuhottu.

On hieno asia, että meillä on maa Suomen rajojen ulkopuolella, jonka omistamme edelleen henkisesti. Se on valtavan iso asia. Mielessäni sen ja monen muun asian painoarvo välillä kärsii useastakin syystä, mutta se ei poistu. Kaikki blogikirjoittamiseni, on ollut näiden suurien asioiden kunnioittamista. Se on pysyvää, vaikka välillä kyseenalaistan aiheellisesti itseni.  Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmaksi myös esivanhempiemme historia etääntyy.  Se tuntuu surulliselta, mutta me, jotka koemme tuon ajan vielä läheiseksi voimme jatkaa aiheesta niin kauan kuin meissä henki pihisee.

On nimittäin merkittävää ja jopa huvittavaa sekin, että vasta äitini vanhuus ja kuolema nostivat nämä asiat siihen asemaan, joka niille sitten minun elämässäni muodostui. Samalla tavalla voi käydä kenelle muulle tahansa.

Usein naisten tapaan teen samanaikaisesti montaa asiaa. Sunnuntaina tätä kirjoittaessani luin hiljalleen paperi-Helsingin Sanomia. Kesken kirjoittamista, silmiini osui seuraava kommentti Susanna Karhapään kirjoittamassa artikkelissa ”Somalikirjailija murtaa ennakkoluuloja”. Artikkeli käsitteli suomalaista kirjailija Nura Farahia. Tämä tuli Suomeen 13-vuotiaana Somaliasta. Romaaneissaan hän käsittelee synnyinmaataan ja siellä asuneita naisia.

”Kannan mukanani sukuni tarinaa. Ihminen on aina kokonaisuus, jossa edellisten sukupolvien perintö näkyy, vaikka se olisi tietoistakaan.” 

Samalla tavalla me lähempänä sijainneet kotiseutumme menettäneet, puramme tavalla tai toisella aiempien sukupolvien tarinaa. Kuka kiihkeämmin, joku ei edes tiedosta sitä. Vaikka toisenlaisesta kulttuurista Suomeen tulleiden tausta eroaa meistä, siinä on samalla tavalla tuhansia vivahteita, joita on otettava esille. Loppujen lopuksi meistä suurin osa on menettänyt kotiseutunsa, vaikkei monen lapsuuden kultamaille ole edes sataa kilometriä. 

Vanhempien kertomukset jättivät paljon pois. Niistä sai kehyksen, jonka sisään voi itse rakentaa tietoa, tunnetta ja kokemuksia. Koen tavallaan tehtäväkseni kannustaa muita kulkemaan sen saman verhon läpi menneeseen ja jakamaan sitä eteenpäin. 

Tiellä löytyy myös esteitä. Nykyaika kannustaa vain hetkessä elämiseen, kaiken vanhan taakse jättämiseen ja unohtamiseen. Ja jopa pelkkään huvitteluun. Se kannustaa myös kirjojen tuhoamiseen, paperien hävittämiseen. Pahempaa on vielä se, että rohkeita ihmisiä uhkaillaan. Helsingin Sanomissa oli myös artikkeli ”Piirros naisvihasta aiheutti uhkailua”. En puutu siihen sen tarkemmin, mutta se kuvaa aikaamme hyvin. Aivan pienestä asiasta joku hullu alkaa lähettää uhkauksia. Se on samaa ihmisvihaa, joka leviää ympäri maailmaa.  Mitä vähemmän luemme kirjoja ja lehtiä, sitä enemmän olemme alttiita väärälle tiedolle. Kun ihmiset eivät lue asioista monipuolisesti, he ovat nopeasti roskapuheiden keskellä ja alkavat uskoa niitä. 

Monen Facebook-viha saa alkunsa myös samasta lähteestä. Ymmärrän tosi hyvin, kun joku haluaa poistua Internetistä ja Facebookista erityisesti. Minullakin on joskus samanlaisia tunteita. Poistuminen ei auta, sitä kautta tulee myös tärkeää tietoa. Meille kaikille tärkeintä on hyvin monipuolinen lukeminen ja perehtyminen asioihin. Sama koskee politiikkaa, erityisesti, jotta ymmärtää laajempia kokonaisuuksia eikä joudu populistien uhriksi. Häirinnän, roskan ja turhat mainokset voi ohittaa. 

No hei, tämä nyt oli oikeastaan sen teidän tunteman ”naiivin naisen” ajatuksia. Kirjoittamiseni jäikin sitten sopivasti kesken, kun aloin avata joitakin sukututkimuksellisia solmuja. Ja niitähän riittää.  Tällainen postaus olisi suoraan sanoen voinut jäädä julkaisematta. Mutta menköön!

Hyvää tätä kesäkuun viikkoa teille kaikille!