Olisipa aina kesä...

Aloitin tämän kirjoittamisen juhannusaattona, mutta sitten en pariin päivän edes koskenut läppäriini, joten miten ollakaan, juttu jäi kesken. Uudet aiheet pyörivät nyt mielessäni ja kesä jatkaa avautumistaan edessäni. Mutta palataanpa ensin alkuun...

Tämän blogin kaikki kuvat ovat ajalta 7.7.-8.7.2006. Ajatus lähti suurista heinäsirkoista ja...

Juhannusaatto saattaa olla väärä päivä katselle pölyjä asunnon nurkissa ja likaisia ikkunoita. On ehkä pöyristyttävää aloittaa näin tämän blogin kirjoittaminen. Vietämme Suomen kesän suurinta juhlaa. Helle henkii sisään. Lasitetulla parvekkeella on sietämätöntä oleskella aamuisin, kun aurinko porottaa sinne. Ennen muinoin omakotitalossa kuumuus pysyi ulkona, mutta kerrostalossa se tunkee sisään. Ei voi kuvitellakaan siirtävänsä aamuisin kirjoittamista parvekkeelle. 

Ehkä voisin mennä tuonne alas puistoon penkille suurten puiden katveeseen?

... jatkoin ajatusta sillä, että aion seuraavaksi kirjoittaa kesäkuun Karjalan matkan jostakin osasesta. Siksi otin tänne kuvat neljänneltä matkaltani äitini kotiseuduille (7..7. - 9.7.2006)

 

En vain ole vielä tottunut siirtymään yksityisyydestä yleisyyteen, vaikka olen sitä ajatellut. On pukeuduttava, kammattava tukka ja ehkä vähän meikattava. Kotona voin sentään samalla, kesken kirjoittamista tehdä kaikkea sellaista, mitä pitää. Kirjalaatikot lojuvat lattialla. Ne ovat niitä kirjoja, joita vein varastoon alkuvuodesta 2014, kun olin siirtymässä evakkoon vesivahingon alta. Viisi pitkää vuotta ne ovat kulkeneet mukanani banaanilaatikoissa. Laatikko kerrallaan tutkin niitä.

 

Ne kirjat eivät mahdu minnekään. Joitakin olen saanut annettua pois ja joitakin vienyt kirjastoon hyllylle, josta kuka tahansa voi ottaa kirjoja mukaansa. Suurin osa on sellaisia, etten edes millään halua luopua niistä. Jotkut raastavat mieltäni, kukin eri syistä. Ne kaipaavat tutkimistani ja käsittelyäni. Kirjoittaminen on ollut minulle vaikeaa jo jonkin aikaa. 

Olen nyt suvantokohdassa, koska sain hetken helpotuksen vaivoihini. En halua kirjoittaa siitä nyt mitään. Olen ollut ymmälläni. Oman kirjani sivu on hyvin hitaasti kääntymässä.  

Tämä kuva on Tammikosta kohti Lautarantaa. Tuo väli Tammikosta sinne on vielä tutkimatta. Pistän muistiin.

Eilen illalla syystä tai toisesta juutuin katselemaan vanhoja kuvia, siis tältä vuosikymmeneltä, en sen vanhempia. Välillä tuntui, etten edes muistanut niitä hetkiä. On käynyt niin, että muutama viime vuosi on mennyt sellaisessa hämyssä ja kiireessä, että en ole ehtinyt pysähtyä.

Stressi kaiken keskellä ja sen jälkeen on raastanut minua enemmän kuin olen ymmärtänyt. Vanha ihminen tarvitsee aikaa sopeutua. Nykyään me yli 70-vuotiaat pidämme itseämme nuorina ja edelleen kaikkeen pystyvinä. Osittain se onkin totta, mutta liika vauhti, muutokset, sairastumiset, surut ja menetykset iskevät meihin voimakkaammin kuin nuorempina. Emme halua edes näyttää sitä. Tiedän monen tätä lukevan haluavan nyt sanoa ”puhu vain itsestäsi.”  Odottakaapa vain. Siksi pankaa ajatus korvan taakse. Näistä asioista on oikeastaan hyvin vaikea puhua kenenkään kanssa. 

Minulle on tullut valtava halu suojella itseäni, välttää kaikkea sellaista, joka tuo lisää stressiä, lisää hälyä ja lisää kaikkea häiritsevää.

Tammikon symboli, suuri tammi, jonka totesimme kesällä 2017 kuolleeksi, oli heinäkuussa 2006 vielä hyvin voimissaan

Myöhemmin

Juhannusaatosta muodostui oikein mukava päivä. Ilman stressiä. Kolme ystävystä istui iltaa keskenään syöden, juoden ja keskustellen. Mukava kävelylenkki päivänkakkarapellon ympäri ja metsän halki. Kesä parhaimmillaan. Muistelimme kaukaisia juhannuksia vuosikymmeniä sitten. Tähänkin aika voisi pysähtyä. 

Vaaleanpunaiset pionit ja kellokukat ystävän pihalta ja päivänkakkarat läheiseltä istutetulta niityltä ilahduttivat vielä aamulla. Tällaisia hetkiä olemme viettäneet ennenkin. Tällaisia hetkiä ihmisillä pitää olla.

 

Jatkan kirjoittamista juhannuksen ja pyhien jälkeen. Ajattelin juuri: Olisipa aina kesä! Lämpö ja valoisuus tuovat lisää voimia ja pieni ihminen jaksaa vaeltaa eteenpäin. Raskaat asiat ovat jääneet taakse. Välillä mielen päälle heilahtaa ajatuksia. On tapahtunut ja tapahtuu koko ajan asioita, jotka muuttavat kulkuamme. Olen ollut vähän yllättynyt siitä, kuinka suuresti olen vaikutuksille altis. Eihän se näy päälle, mutta sisäinen myllerrys on uskomaton. 

Jätän sisäiset myllerrykseni silleen, mutta jatkan ajatuksella ”Olisipa aina kesä!” Kirjoitinko jo, teen nyt vain sellaisia asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän opetella vihdoinkin elämään heinäsirkan elämää. Edes pienen, pienistä pienimmän hetken. Karistan kaikki raskaat taakat painamasta selkääni entistä kumarampaan.  Luovun velvollisuudentunteistani, asioista, jotka pakottavat tekemään jotakin, menemään jonnekin.

Äidin kotiranta Kuolemajärven Seivästön Tammikossa

 

Kirjalaatikot ja tavaroiden siirrot huoneista toiseen saavat siis odottaa. Likaiset ikkunat unohdan. En koe syyllisyyksiä tekemättömistä asioista, en myöskään kuvittelemistani traumoista. Niitähän meillä jokaisella on, vaikka kiellämmekin ne. En voi muuttua näkymättömäksi vaikka usein haluaisinkin, mutta yritän unohtaa itseni, jatkaa joskus kauan sitten aloittamaani matkaa egottomaan maailmaan, henkien maailmaan.

Suuret juhlapyhät kuten juhannus meillä Suomessa ovat monesta syystä jääneet mieleen syystä, että ne ovat olleet joillekin ihmisille vaikea asia. Olen itse kokenut osan asioista, mutta suurin osa saattaa koskettaa koko kansakuntaa. Sen kuvan saa mediasta, lehdistä, kirjoista, filmeistä. 

Ihmiset sairastuvat masennukseen ja  ahdistukseen eivätkä selviä niistä omin avuin. He saattavat olla pysyvästi vaikeassa tilanteessa, elää vaikkapa sellaisen ihmisen kanssa, joka aiheuttaa vaikean stressin, trauman. Tilanteesta johtuen he ovat kykenemättömiä käsittelemään asiaa ja jopa hakemaan apua. He eivät pysty edes puhumaan asiasta kenenkään kanssa, he eivät edes muista vaikeita asioita. Ne on pakko työntää pois mielestä, jotta jaksaa elää eteenpäin. Väkivalta, alkoholismi, käsittelemättömät kokemukset, syyllisyys, häpeä ja kaikki ne asiat, jotka ihminen syystä tai toisesta työntää syrjään, palaavat vaikkapa juhannuksena tai muuna juhlapyhänä pinnalle. Juuri silloin, kun kaiken pitäisi olla parhaimmillaan.

Kun kävelee kotirannasta eteenpäin tulee lopulta tähän ja edessä on niemi.

Kun muistamme lapsuutemme aikoja eri tavalla, sekin tulee samasta lähteestä. Jokin ikävä muisto, kokemus peittää alleen paljon asioita, jotka saavat meidän unohtamaan pitkiä aikoja omasta lapsuudestamme. Se sama koskee myös myöhempiä aikoja. Tämä kaikki koskee myös minua. Ymmärrän jostakin syystä tällaisen kokemusmaailman mekaniikkaa ja olen pystynyt omalta osaltani käsittelemään sitä.  Edes jollakin tavalla. Se on kyllä täällä blogeissani. Jollei suoraan, niin rivien välissä.

Viime vuosien valokuvia selatessani, välähti mieleeni, että ikävät tapahtumat, pienetkin ja niistä aiheutunut stressi, ovat minulla vieneet tilaa kaikelta hyvältä ja onnellisilta asioilta ja hetkiltä, joita on ollut paljon. Ne ikävät kokemukset muodostavat niin voimakkaan tunteen, että ne järisyttävät ihmisen elämää kokonaisvaltaisesti.  Nuorempana ohitamme ikävät kokemukset vaivattomasti, mutta jollemme, emmekä useimmiten sitä tee, käsittele niitä, ne saattavat joskus palata. Vanha ihminen ei enää selviä niin helpolla, jollei menetä muistiaan. 

Nyt ollaan niemen takaosassa.

Mistähän tuo heinäsirkka sitten tuli? Me olemme aina olleet muurahaisia, ahkeria, työteliäitä ja sitä samaa jatkavat suvun nuorimmat. Olikohan se tämä loru?

HÄMÄ-HÄMÄHÄKKI
Hämä-hämähäkki kiipes langalle.
Tuli sade rankka hämähäkin vei.
Aurinko armas kuivas satehen.
Hämä-hämähäkki kiipes uudelleen.

Muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Ahkerasti aina työssä ahertaa.
Kohta on valmis keko komea.
Muura-muurahainen kortta kuljettaa.

Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.
Heinikossa hyppii sinne, tänne vaan.
Pieni sinikello käypi nukkumaan.
Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.

Sääski, sääski pieni surraa parvessaan
suvipäivä kuluu siinä touhussaan
illan varjot saapuu, siivet kimaltaa
sääski sääski pieni surraa parvessaan.

Hämä-hämähäkki kutoo verkkojaan.
Lintu pieni lensi siihen katsomaan.
Aurinko armas laski vuorten taa.
Hämä-hämähäkki kutoo verkkojaan.