lauantai 11. marraskuuta 2017

Rajojen välissä



Aina ajoin meidän on hyvä kokeilla rajojamme. Tämä koskee kaikkia muitakin, mutta tässä kerron omien rajojeni mittaamisesta, tosin vain yhdestä näkökulmasta, sillä rajojaan voi tutkia usealta eri suunnalta. Useimmiten katsomme näitä asioita nimenomaan niistä muista lähtökohdista, sillä on kiusallista ja ties mitä muuta, keskustella asiasta tämän, nyt esille ottamani näkökulman kautta.

Aina silloin tällöin kuvaan esineitä, joihin liittyy jotakin muistettavaa. Tämän seinälle ripustettavan esineen sain kesällä 2000 eräältä asiakkaaltani muuttaessani omakotitaloon Tuusulaan. Siellä keittiön vitriinin kyljessä se roikkui aina viime heinäkuun loppuun saakka.  Vastaavia esineitä  odottamassa kuvaamista ja luopumista on vaikka kuinka paljon. 

Olisi aika vaikea selittää tarkemmin kenellekään, että jos olen liikkeessä yhden päivän, minun on seuraavana päivänä levättävä melkein sama aika. Tämä koskee myös kaikenlaista liikuntaa, joka vaatii myös vastaavan levon. En tuskin enää koskaan ole sellainen ikiliikkuja, joka aikoinaan olin. Lepoon on sisällytettävä myös iso annos hiljaisuutta ja vain olemista. Onneksi pystyn nykyään järjestämään tämän aika hyvin.

Tällaisia tilanteita on viime aikoina ollut useita. Tälläkin viikolla raahauduin eräänä iltana myöhään kotiin kipein jaloin. Olin viettänyt koko päivän Helsingissä. Jalkani eivät olleet toipuneet edes aamuun mennessä. Sitä tekee oleminen ja liikkuminen jaloillaan koko päivän, vaikka toki siinä sain välillä istua pitkät tovit kuuntelemassa. 

Silloin 1990-luvun lopulla sitä jaksoi vielä kuin viimeistä päivää.

Olen silti onnellinen, että saan lääkkeiden avulla elää lähes normaalisti. Se ei onnistu koskaan kaikille reumasairauksia poteville.  Reuma ei näy ihmisestä päällepäin ja sitä varsinkin minun kohdallani on vaikea kuvailla kenellekään. Lääkkeistä huolimatta tunnen koko ajan sen läsnäolon. Ilman lääkkeitä olotila olisi sietämätön, vaikka silloinkin sen pystyy aika hyvin salaamaan. 

Tunne itsesi. Kun sairastamme jotakin kroonista sairautta, joudumme ottamaan sen tavalla tai toisella koko ajan huomioon.  Minäkin yritin unohtaa sen syksyllä 2013 jättämällä toisen lääkkeen pois. Pari vuotta myöhemmin sairaus aktivoitui ja sain sen laantumaan suostumalla aloittamaan uudelleen saman lääkkeen ottamisen.  Olen silti onnekas, että saan avun sairauteen vain kahdella edullisella lääkkeellä. Seuraan keskusteluja eräässä Facebook-ryhmässä, jossa liikkuu paljon erilaisia reumoja sairastavia ihmisiä. Suurin osa heistä, nuorista ihmisistä ei tunnu löytävän apua edes lääkkeistä. 

Kun itse jätin ikävän sytostaatti-pohjaisen lääkkeen pois, ajattelin vielä pystyväni paranemaan mielen voimalla. Sitä kautta olin myös sairastunut. Mieletön stressi ja sitä seuraava henkinen ahdistus tekivät minut sairaaksi. Olen pystynyt päiväkirjoistani seuraamaan prosessia ollen kirjoittaessani vielä tietämätön siitä, mistä on kysymys. Sairastuminen ja paraneminen ovat usein mielestämme kiinni. Tosin silloin tällöin vaivumme vähitellen syvemmälle sairauteen, emmekä jaksa sieltä nousta. Kuulemme yleviä kertomuksia siitä, kuinka ihmiset ovat pelastuneet syövältä ja aloittaneet uuden elämän. On hienoa, jos pystyy pitämään sen uuden elämän suunnan koko ajan voimassa.

Tämän kuvan on isäni ottanut 1957 eli juuri tuona  keväänä, josta päiväkirjani kertoo. Taitaa olla mummoni syntymäpäivien aika. Hän täytty toukokuussa 65 vuotta. Istun mummoni vieressä käsi leualla.

Tänä syksynä, kun olen vihdoin pystynyt jättämään ne elämäni ikävimmät kokemukset ja asiat taakseni, olen ajatellut paljon tulevaisuuttani ja kaikkea sitä, mitä vielä haluaisin tehdä. Siksi olen joutunut ottamaan myös nuo rajoitukseni huomioon. Toisaalta, enpä halua, että minua katsotaan sairauden kautta. Sillä oli aikanaan myös hyvät puolensa. Ylpeästi terve ihminen ei aina huomaa muita ihmisiä ja näiden rajoituksia. Kun sairastumme, meille jaetaan auliimmin myös muiden kokemuksia. Sen huomasin minäkin. Eli on niitä rajoituksia monella muullakin.

Asiasta toiseen. Vanhuuteen kuuluu myös muistelu. Sitähän olen tehnyt jo nuoresta saakka. Jos 18-vuotiaana muistelin, mitä 10-vuotiaana ajattelin (viittaus edelliseen blogiini), niin voin hyvin kirjoittaa, että se on ihmisen hieno ominaisuus.  Yleensä muistelemme elettyä elämää ja itseämme osana sitä. 

Lapsuuden maisemat eivät koskaan unohdu.

Muistella voi myös tulevaisuuden kautta. Olen joskus aloittanut kirjoittaa tekstiä kaukaisen tulevaisuuden maailmasta, jossa olen ollut osana sitä muistaen silti kaiken entisen. Siihen maailmaan on nyt matkaa enkä jaksa etsiä kirjoitustani siitä. Sen sijaan otan taas jonkun sattumalta käteeni osuvan päiväkirjan. 

Vuosia sitten kirjoitin puhtaaksi päiväkirjani vuodelta 1957. Ajatuksena oli silloinkin jokin projekti, joka jäi kesken. Otin nyt tuon 9-vuotiaana aloittamani kukertavakantisen kirjan esiin ja alan lukea sitä uudelleen. Hämmästyn edelleen sitä, kuinka olen silloin kirjoittanut talteen vain faktat eli sen, mitä teen. En kirjoita, mitä tunnen. Saatan kyllä mainita koululaukun olevan painava, mutta jaksavani kantaa sen.  Kirjoitan tarkkaan ylös vaikkapa yhden koulupäivän tapahtumat mainiten kaikki henkilöt nimellä. Oli helmikuu 1957.

Käymme koulua, käyn hammaslääkärissä Hämeenlinnassa, kuljemme bussilla, käymme Anjalassa. Helmikuun 20 päivänä olin tulossa Hämeenlinnasta bussilla, ilmeisesti yksin, kun vähän matkaa Rengon kirkon jälkeen bussi ajoi päin ladon seinää, ”kun siinä vieressä oli pitkä jono autoja.” Eräs mies nosti kaikki ihmiset auton ikkunasta ulos. Jatkoimmeko samalla bussilla vain, sitä en kerro. Mainitsen vain, että pitkän ajan päästä jatkoimme matkaa. Olen myöhemmin muistanut, että tämä tapahtuma oli paljon myöhemmin, jo käydessäni koulua Hämeenlinnassa. Mutta olin tuolloin vasta 9 vuotta vanha.

Miksi äiti oli jäänyt melkein viikoksi Anjalaan, jonne olimme edellisenä lauantaina melkein kesken koulupäivän lähteneet?  Olisiko sillä yhteyksiä joihinkin tuleviin asioihin.  Olen aiemminkin kirjoittanut tuon päiväkirjan tapahtumista. Löysin helposti tämän kirjoituksen ”Kesätapaamisia”, jonka pääset lukemaan tästä.
Päiväkirjani päättyy alkukesään 1958. Kesäkuun alussa 2.6. – 3.6.1958 oli ollut oppikouluun pyrkiminen, kokeita oli kahtena päivänä. Ensimmäisenä päivän oli kirjoitus sanelusta. Naisopettaja saneli sadun nimeltä ”Korppi juusto suussa”.  Samana päivänä oli myös laskukokeita; päässälaskuja, sanallisia laskuja ja lopuksi vielä ainekirjoitus. Minun aineeni nimi oli ”Kettu kanavarkaissa”.  Lopuksi vielä lukemista. Seuraavana päivänä edessä oli suomen kielen toistamiskoe ja sanalliset laskut. Olipa rankkaa! 



Keskiviikkona 4.6.1958 saimme kuulla tulokset. En ole kirjoittanut, että tiesin pääsystäni jo aiemmin, koska isä sai soiton koulun rehtorilta. Se taas johtui siitä, että hän edusti jo silloin Rengon kuntaa koulun johtokunnassa aina koulun lopettamiseen 1976 saakka. Saatoin lopettaa apilan syönnin pihalla. Jännitin nimittäin niin paljon, että kuvittelin nelilehtisten apiloiden etsimisen ja niiden syönnin auttavan minua pääsemään Hämeenlinnan Yhteiskouluun.  Siellä kävin koulua sitten seuraavat kahdeksan vuotta. Kouluun pääsemistäni ilmeisesti myös vähän juhlittiin, koska 8.6. kirjoitan nais- ja miesopettajan (Lempiset) käyneen meillä lapsineen. Mummo ja pappa tulivat 10.6.

Huomaan taas kerran, että voisin kirjoittaa yhtäjaksoisen oman elämäni tarinan sen sijaan, että käyn milloin mitäkin fragmenttia siitä läpi täällä blogeissani. Voi olla, että ruumiillisten rajoitusten lisäksi meillä on hyvin vahvoja henkisiä rajoja, joita on vaikea ylittää. Ruumiilliset rajat vain tuntuvat tukevan niitä. Monessakin yhteydessä olen huomannut, että emme pidä omia kokemuksiamme minään paitsi tietenkin tavatessamme saman kokemuksen omaavia vertaisiamme, koulu- ja työtovereita. Juutumme meitä edeltävään aikaan ja kiellämme omien kokemustemme arvon lähes kokonaan.

Facebook-ryhmissä jaetaan kyllä omia muistoja, mutta ne vaipuvat siellä melko nopeasti uusien kertojien muistojen alle jatkuvaan uutisvirtaan. Kun me poistumme täältä, kukaan ei ole enää kertomassa niitä tarinoita. Se on toki tätä elämänkulkua. Maailma muuttuu entistä nopeammin ja vielä erilaisemmaksi kuin se on koskaan ollut.  Siksi asia on tärkeä. Siksi on tärkeä pitää niitä välipäiviä kaiken juoksemisen jälkeen. Jokainen ajatus ja ennen kaikkea teko vie asiaa eteenpäin. Näin ainakin minun kohdaltani. 

Aina kun mahdollista, poikkean hautausmailla. Tässä viikolla Pyhän Laurin kirkolla eli Helsingin pitäjän kirkolla Vantaalla kehä III:n kupeessa,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti