Kirjoittamisen vaikeus

Tänä aamuna vihdoin minusta tuntui, että halu kirjoittaa alkoi elpyä. Tosin se on edelleen hataralla pohjalla. Yhdeksän päivää sitten aloitin kirjoittaa blogiin uutta postausta, mutta en ole saanut sitä jatkettua. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä tyhmemmältä ylipäänsä tekstin aloitus tuntuu. Olin koko sen viikon sairastanut jotakin flunssan muotoa, mutta aivan erilaisilla oireilla. Epäilin sen olevan koronaa lievänä. Nyt tulee kaksi viikkoa täyteen. Niiden aikana olotilani on heitellyt laidasta laitaan. Ehkä alan nyt olla terve.

Kuvat tänään ovat sattumanvaraisia, vanhoja kuvia...

 

Niin tai näin. Sairaskertomukset eivät ole mielenkiintoista luettavaa. Kahden viikon aikana on silti tapahtunut kaikenlaista jännää. Tutustuin puhelimitse isäni puoleiseen kolmanteen serkkuun. Oikeastaan saan siitä kiittää näitä blogejani. Toivon yhteytemme jatkuvan ja oppivani taas uusia asioita.

Aiemmin aloittamassani blogipostauksessa muistelin olotilaani liittyen sairastumistani samoihin aikoihin vuodesta, marraskuussa 1961. Sen osan testistä liitän tähän:

----Sattumalta olen koko viikon ajatellut sitä kertaa, kun aikoinaan nuorena tähän aikaan vuodesta olin kipeänä.  Ajattelin etsiä päiväkirjastani kohdan, missä olen kirjoittanut siitä. Muistin, että kävimme lääkärillä ja se todettiin lieväksi keuhkokuumeeksi. Kysymyksessä oli marraskuu 1961. 

Kesti aikansa, kunnes löysin tekstini päiväkirjastani. Yleensä en maininnut silloin ikäviä asioita. Muistin, että sairastumiseni aikoihin olin tutustunut erääseen poikaan, joka vietti usein aikaa kirjastossa kuten minä. Olin 14-vuotias ja olin alkanut kiinnostua pojista. Ihastuminen oli kaukoihastumista, päiväkirjani ovat täynnä niitä kertomuksia. En koskaan oikeasti tutustunut yhteenkään mainitsemistani pojista paitsi yhteen.  

Kirjoitin erään pojan tuijottavan minua usein kirjastossa. Vaati hirveästi rohkeutta lähteä kerran hänen kanssaan kävelylle. Siihen johti se, että eräänä päivänä lähdin kirjastosta aiemmin, jolloin hän ymmärsi lähestyä minua ulkona kadulla. Pääasia minulle oli silloin, että ehdin Hämeenlinnan linja-autoasemalta 17.15 lähtevään bussiin. Tuttavuutemme oli loppujen lopuksi minulle valtava pettymys. Ne vaiheet olen kirjoittanut päiväkirjaani.

Kun vihdoin aloimme tutustua, jolloin olin vielä ihastunut häneen, sairastuin, vilustuin. Kaiken lisäksi menin innostuneena heti kertomaan asiasta äidille, joka suhtautui asiaan aivan väärin. ”On kahdenlaisia tyttöjä.” Siitä en kirjoita päiväkirjassani, mutta en koskaan myöhemminkään unohtanut sitä. Saatan olla jopa joskus maininnut sen.

Sairastumiseni on vain pieni maininta. En kerro lääkärillä käynnistä, mutta maanantaina 13.11.1961 sen käynnin jälkeen mainitsen, että saan olla ainakin viikon poissa koulusta, koska minulla on lievä keuhkokuume. Olen enimmäkseen huolissani siitä, etten voi tavata kirjastotuttuani. Alan kirjoittaa kuitenkin muista ihastuksistani ja niiden historiasta. Voi sentään, kuinka lapsellisia vielä olimme tuon ikäisinä!

Siinä iässä 14-vuotiaana ja jo aiemmin muistelin päiväkirjassani usein aiempia tapahtumia. Sairastumisen takia minulla oli paljon aikaa muistella. Liimailin edellisen kesän valokuvia albumiin ja muistelin kesäretkeä koulukavereideni kanssa yksityiskohtaisesti. Oli kurjaa olla poissa koulusta. Se oli siihen aikaan koko elämä.

Tein silloin puseron itselleni neulomalla. 18.11. etu- ja takakappaleet olivat jo valmiina ja hiha oli tekeillä. Olihan se saavutus, muistan vieläkin. En ollut koskaan, en edes myöhemmin joistakin yrityksistä huolimatta käsityöihminen. Katselin televisiosta elokuvia ja kirjasin niiden juonia päiväkirjaani. Palasin kouluun seuraavan viikon torstaina 23.11. -----

Vanhojen asioiden muistelu edellisen tekstin kirjoitettuani alkoi tuntua älyttömältä, vaikka se on aina ollut osa minua, se osa, mitä monet eivät ole ymmärtäneet. On totta, että kyllästyn välillä siihen ja myönnän, että oman elämän muistelu on tehtävä palasina, joista muodostuu vähitellen kokonaisuus.  Aika paljon teen sitä kuva kerrallaan.

Pahinta on, kun lähden etsimään tietoa jostakin henkilöstä saatuani selville henkilön nimen. Usein se on täysin mahdotonta, koska ihmiset vaipuvat anonyymiteettiin vuosikymmeniksi. Jollen löydä henkilöstä edes mitään lehtijuttua tai mainintaa lehdessä, voin luovuttaa. Voisi tietenkin kysyä, miksi tutkin niin tarkkaan?

Voisi tai voisin esittää monta muutakin kysymystä. Voisi asettaa koko elämän kyseenalaiseksi. Kun sairastuu, tajuaa, kuinka hauras ihmiselämä loppujen lopuksi on.

Miksi meillä on mennyt näin? Kupliin ei pidä jäädä, mutta vanhemmiten se tuntuu usein parhaalta ratkaisulta. Jossakin vaiheessa ihminen putoaa rajojen ulkopuolelle, kukin omalla tavallaan. Sen pohtiminen on loputon suo.

Taidan jatkossakin pysytellä omalla tielläni. Kirjoittaa edelleen kirjoittamisesta ilman kirjan tekemistä, tutkia omaa ja vähän muidenkin elämää, lukea, kulkea luonnossa. Olen loputtoman kyllästynyt kaikkeen meteliin. Kuuntelen hiljaisuutta ympärilläni.

Toipuessani flunssakoronastani aloin katsella Netflixistä sarjaa ”Crown”, jota olin aiemmin vältellyt. Silmiini osui sarjasta kirjattu positiivinen arvostelu. Alusta alkaen jäin koukkuun, minun on pakko ahmia hyvin tehty sarja Englannin kuningatar Elisabetista ja hänen perheestään loppuun. Elisabet II oli täydellisen tavallinen nainen. Mieleeni tuli, kuinka äitini joskus nuorempana tuntui samaistuvan häneen ja perheeseen. Se lienee todellakin johtunut siitä tavallisuudesta.

Valtava kasa kirjastosta lainattuja kirjoja odottaa lukemistani. Ja ne työt. Sukutaulut ovat edelleen kesken. Sairastumiseni alussa pidimme eli meidän kolmen hengen sukukirjatoimikunta piti pitkän kokouksen Teamsissä, jossa selittelin lähinnä, miksi en ole vielä valmis taulujen kanssa. Olihan minulla selitykset valmiina. Huomasin silti olevani taas alakynnessä? Niinhän olin aikanaan perheissäni ja työelämässä. Jouduin selittämään kaikille kaikkea kyllästymiseen saakka. Näin jälkikäteen ajatellen, minua on koko elämäni ajan yritetty pienentää, kutistaa. Miksi? Siihen joudun palaamaan tutkiessani elämääni nuoruudesta saakka.

Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Toivon, että saisin tästä jonkinlaisen postauksen rajallisilla kyvyilläni valmiiksi. Olen huomannut, kuinka kirjoittaminen käy vaikeaksi taukojen jälkeen. Kirjoittamista täytyy pitää yllä päivittäin, jatkuvasti. Aivan sama olisi, jos aloittaisi kirjoittamisen kylmiltään tai vuosien tauon jälkeen. Päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen ovat tavallaan helppoa kirjoittamista. Omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen on monille tuttua. Omasta elämästä kirjoittaminen julkisesti on usein vaikeaa. Minunkin pitää harkita, mitä kirjoitan siitäkin huolimatta, että katson asioita vain oman itseni kautta. Päiväkirjoissani olen voinut olla rohkeampi, kertoa tarkkaan, mitä ajattelen, mitä muut ovat tehneet, sanoneet. Mitä päiväkirja-, kalenteri-, kuvamerkinnöistä pääsee teksteihini, sitä joudun aina harkitsemaan. Olen aina ollut tai yrittänyt olla hienotunteinen muita ihmisiä kohtaan. Murrosiässä ehkä vanhempani saivat huutia, mutta me kaikki muistamme, että se aika on lyhyt, muutama vuosi. Ajattelin sitä erityisesti, kun vanhin lapsenlapseni oli murrosiässä.

Jotkut meistä ovat aina murrosiässä, ympäristö saa kuulla kunniansa. Se on vähän sama asia, kuin vihaaminen. En ymmärrä vihaamista, en ole koskaan tuntenut hirveän voimakkaita vihantunteita, vaikka on ollut aikoja, että se olisi voinut olla tarpeellista, ainakin muiden mielestä. Oletan, että joudun käsittelemään päiväkirjoja lukiessani ja kirjoittaessani myös vihan tunteen. Maailma on juuri nyt täynnä silmitöntä vihaa, josta monet ottavat yllykkeen kirjoittaessaan sosiaaliseen mediaan.

Kirjoittaessaan suvusta, perheestään ja itsestään kirjoittaja käsittelee koko elämän kirjon. Teen sitä parhaillaan mielen tasolla ja vain osa heijastuu muuhun toimintaan. Aika on todella kypsä. Päivät ovat lyhyitä, aika lentää liian nopeasti. Talven pimeys painaa päälläni, vaikken varsinaisesti kärsi pimeydestä. Olen kuin oma elämäni, liian täynnä muistoja, tekstiä, kuvia, joita en aina osaa liittää helposti yhteen.

Kun luen muiden kirjoittamia elämänkertoja, huomaan, ettei se ole ollut kenellekään helppoa eikä lopputulos ole aina edes painetun kirjan arvoinen, joka seuraavana vuonna heitetään roskiin. Ehkä kullekin on ollut parasta saada se kaikki kaivettua ulos ja tuoda esille. Vaikkei kukaan sitä lukisikaan. En tiedä.

Kaikessa on taustalla ihmeellinen elämä kaikkine versoineen, lonkeroineen, rikkauksineen, kokemuksineen.

Istun tässä läppärini ääressä ja kirjoitan niitä näitä käyttääkseni sormiani miettiessäni samalla elämän suurta salaisuutta ja pitääkseni itseni ajan virrassa. On hiljaista ja tyyntä, joulukuu.

 

Aika ennen syntymääni 2, odotusaika

Kylmät väreet kulkevat ihollani. Palelen nykyään enemmän kuin nuorempana.  Taidan palella muustakin syystä kuin kylmästä.  Olisi aika jatkaa elämäni tarinaa, jonka ajatteleminen tuottaa aika ajoin aina lisää ja lisää muistoja, jotka odottavat, että pääsisin kirjoittamaan niitä. Ehdin edellistä tekstiä kirjoittaessani sotkea kaikki kirjeet, vaikka ne olivat alun perin hienossa järjestyksessä. 

Vanhempieni odottaessa minua, taisi olla melko rauhallinen aika, mutta se on vain oletukseni. Saapuneita kirjeitä on vähän. Oletan, että ne on hävitetty, mutta en voi olla varma. Tai sitten kirjeenvaihto hiljeni. Ilma-siskon kirje Mikkelistä 23.9.1946 vahvistaa kirjehiljaisuuden, koska hän heti kirjeen alussa kirjoittaa: ”Oletkohan lainkaan hengissä, kun ei mitään ole sinusta kuulunut vai etkö halua ilmaista itsestäsi mitään??” Samasta kirjeestä selviää, että äitini on jossakin vaiheessa lähettänyt kortin, jossa hän kirjoitti aikojen olevan kriittiset. Samalla hän kiittää siitä, että sai olla äitini luona Turussa. Mitähän sekin tarkoitti? Kenen luona Turussa?

Ilma, jota myöhemmin sanottiin ”rättikummikseni”, oli kirjettä kirjoittaessaan Mikkelin Naiskotiteollisuuskoulussa ompelupuolella opinnoissa, jotka kestivät seuraavan toukokuun loppuun. Ohimennen hän kysäisee, miten on sinun asiasi laita. Vai eikö siinä ole laitoja lainkaan. Ilma-sisko on täysin epätietoinen siitäkin, minne hän lähettäisi kirjeen.

Luulen, että asiasta oli vaikea kirjoittaa tai puhua. Teen nyt päätelmiä omat kokemukseni taustalla. Äidistäni oli tulossa avioton äiti ja odottamastaan lapsesta ”äpärä”. Sen oli kokenut hänen oma äitinsä syntyessään äpäränä 1892. Samanlaisen tunteen tulisin kokemaan aikanaan myös minä, joka olin nyt jo äitini vatsassa. Oma häpeäni tuli mieleen ja se, etten aikanaan 1968 pystynyt kertomaan raskaudestani vanhemmilleni, en edes kirjeissä. Pakenin Saksaan. Vasta tyttäreni synnyttyä keväällä 1969 mieheni kirjoitti Saksasta heille kirjeen.

Lapsuuteni kotiympäristö on jättänyt jäljen myös lapsiini. Jokainen kuva sieltä tuo mieleeni muistoja.

Edellisestä Ilman kirjeestä ilmenee vielä, että kysymys on vielä suuresta salaisuudesta, jonka tietty muodollisuus tulee vapauttamaan. Tulevat vanhempani eivät ole vielä avioituneet. Asia lienee ollut siksi vaikea käsitellä. Samanlaiset tapahtumat ovat nykyään arkipäiväisiä.

Mitä äidin kohdussa oleva vauva aistii ympäröivästä maailmasta? Olen merkinnyt sukututkimukseen, että vanhempani avioituivat 21.12.1946. En ole kirjannut siihen mitään lähdettä, mutta jostakin olen tiedon saanut. Se oli lauantaipäivä, suoritettiinko vihkiminen kotona ja kuka sen suoritti. Yhtäkään valokuvaa ei otettu. Vauva oli tulossa.

Minä jatkoin vanhempieni perässä tässäkin asiassa. Avioiduin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olin vihittäessä viimeisimmälläni raskaana. Anoppini myötävaikuttivat asiaan. Miten naiset ovatkaan kautta aikojen hävenneet asiaa, joka tänä päivänä on onneksi aivan luonnollista.

Ajattelen myös sitä, mitä vanhempani keskustelivat tulevan vauvan sukupuolesta. Siihen aikaan ei varmaan vielä nähty ultraäänessä sikiötä ja mahdollisesti tulevan vauvan sukupuolta, mikä näyttää nykyään olevan kovin yleistä. Käsittääkseni se yleistyi vasta 1970-luvulla. Sikiön kehitys tutkittiin käsin vielä minunkin kahden raskauteni aikana (1968 ja 1980). Äitini neuvolakortti minulle alkaa vasta kesäkuussa 1947 eli syntymäni jälkeen.

Otan käteeni äitini sodanaikaisen vieraskirjan, joka on aloitettu tammikuussa 1944. Vuodelle 1946 on neljä merkintää, joista osa ehkä kyseenalaistaa aiemmin kirjoittamaani.

15.6.1946 äitini veli Lauri kirjoitti ”Aurinkoisia ja hauskoja päiviä siellä Littoisissa toivoo veljesi Lauri”.

4.7.1946 Ilma-sisar kirjoitti: ”Miljoonat kiitokset petistä sekä muusta hyvästä. Tulen pitämään peukkua pystyssä lähipäivien tapahtumille. Rattoisaa kesää toivon sinulle.  Syster Ilma Sirkiä.”

Kirsti Ollikainen kirjoitti: ”Turku 27.5.–27.7.46. Kiitos ja onnea!”  Kuka hän oli ja mitä merkintä tarkoitti?

22.10.1946 kotonani tehtiin talonjako, josta sen toimittaneet henkilöt kiittivät kunnon emännöitsijää.

Huomaan olevani aivan liian tarkka tekstissäni ajaessani koko ajan takaa täyttä varmuutta asioiden tilasta. Joka tapauksessa tulin aikanaan syntymään olettaen täysiaikaisena, mutta sen yksityiskohdista kerron vasta seuraavassa osassa.

”Raskauden kesto on keskimäärin 280 vuorokautta eli 40 viikkoa viimeisten kuukautisten alkamisesta. Täysiaikainen raskaus kestää 38–42 viikkoa eli noin 9 kuukautta. Lapsi syntyy ennenaikaisesti, kun raskausviikkoja on alle 37+0. Raskaus on yliaikainen, jos raskausviikkoja on yli 42+0.” Terveyskirjasto 22.10.2020.

Ihmettelen kyllä itseäni, miksi en kysynyt tästä asiasta äidiltäni, joka varmasti olisi sen mielellään kertonut. Kyselin vain ikivanhoja hänen syntymäperheensä asioita, joista on tietenkin myöhemmin ollut apua.

Isäni oli haavoittunut vakavasti jatkosodan loppuvaiheissa kuulan osuessa vaikeaan paikkaan selkään. Toipuminen kesti kauan eikä hän käsittääkseni vielä 1946 ollut täysin toipunut. Äitini kertoi aikoinaan, että isä oli tullut riippuvaiseksi morfiinista. En tiedä, oliko se asian oikea laita, mutta kuvista, joita alkaa esiintyä ilmeisesti 1947 alkaen, hän oli lihonut ja sitä jatkui vielä 1950-luvulla. Paljon valokuvausta aiemmin harrastanut isäni ei sairausaikanaan ottanut kuvia. Ymmärrän sen hyvin. Sairas ihminen ei jaksa kuvata. 

kesällä 1986 näin äitini ja tyttäreni tulevan vastaan tutuilta poluilta

 

Kuten tarkkaavainen lukija lienee huomannut, minua ihmisten tunteet kiinnostavat erityisesti. Tilanne ei ole aina ollut niin selkeä. Kun kasvamme aikuiseksi, emme ole useinkaan vielä kypsiä käsittelemään tunteitamme. Räydymme omassa tunteiden sekamelskassa emmekä osaa niitä selittää. Onkin jatkossa äärimmäisen mielenkiintoista tutkia omaa tunne-elämäänsä lapsena ja nuorena aikuisena.

Meistä monet ovat yrittäneet selvittää vanhempiensa sotataivalta kirjeiden perusteella ja samalla eläytyneet heidän elämäänsä. Minullakin on useita aloituksia kirjoittaa vanhempieni historia kirjan kansien väliin. Aiheen kypsyminen ja syvällinen käsitteleminen vie valtavasti aikaa. En tiedä, riittääkö minun aikani koskaan varsinaisen kirjan kirjoittamiseen. Tosin blogeistani se olisi helposti koottavissa.

Olen saanut paljon apua sukujeni historian selvittämisestä ja niistä kirjoittamisesta. Nyt kytkiessäni itseni mukaan sukupolvien ketjuun vanhempieni lisäksi koen olevani kypsempi saamaan jotakin aikaiseksi. Nyt en vain ehdi vielä keskittyä siihen kokonaan.

Olen kypsempi havainnoimaan vanhempien historian heihin jättämiä jälkiä. Kaikki omat vaikeutemme ja kokemuksemme myös saavat meidät paremmin ymmärtämään pian 80 vuoden takaisia tunnelmia. Nuoruus jäi molemmilta kesken. Haaveet piti unohtaa ja asettua sinne, minne joutui tai mikä odotti sodan päätyttyä. Äidilleni ei jäänyt mitään entisestä, isälläni oli sentään maatila, joka jäi hänelle vanhimpana poikana.

Siksi, kun he odottivat minua, odotettiin kuten aina ennenkin maanviljelystiloilla poikaa syntyväksi. Se näkyy äitini saamissa kirjeissä ja näkyi muuten eräässä isäni pöytäkalenterissa, jossa huhtikuulle oli kirjoitettu ”Poika syntyy”. En ottanut kalenteria aikoinaan talteen enkä ottanut sivusta kuvaa. Pojan odotus tuo näkyväksi ikiaikaisen seikan, tilaa jatkoi aiemmin aina poika. Jollei poikaa ollut, niin taloon tuli tyttären mieheksi miespuolinen vävy, joka jatkoi sitten tilan isäntänä. Näin oli Siukolassa myös aiemmin tapahtunut.

Sukututkimuksia tehdessäni se kertoi minulle, että naisia ei huomioitu, vaikka suku jatkui myös naisen kautta perillisten geeneissä.

Ajat ovat onneksi muuttuneet. Ainakin näennäisesti. 

heinäkuun alussa 1981.