Irrallisia merkintöjä 1

Kun aloitan tyhjentää, siivota tai järjestellä mitä tahansa paperi- , valokuvakasaa, joudun ongelmien pariin. Se on aivan sama juttu kuten kaiken muun elämäni asian kanssa. Ehkä näitä asioita ei voi kutsua ongelmiksi, mutta miten sitten kutsuisin? Rasittavia ne kuitenkin ovat, vaikka niilläkin on hyvä puolensa. 

Tammikon tiellä  6.7.2013

Minulla on esimerkiksi yli kymmenen pientä muistivihkoa, joihin olen vuosien mittaan matkoilla, seminaareissa, luennoilla, vierailuilla eli lähes kaikkialla yrittänyt tehdä, tuherrella pieniä muistiinpanoja asioista, jotka olen sillä hetkellä kokenut merkityksellisiksi kartoittaessani asioita ja elämää. Usein kysymyksessä on ollut muiden ihmisten elämä, elämä, joka toisaalta liittyy minuun sukuni historian kautta. Usein ne koskevat myös historiallisia ajanjaksoja ja tapahtumia, varsinkin, jos olen ollut kuuntelemassa muiden esityksiä.

Äitini (1915-2003) viimeistä kertaa lapsuutensa maisemissa Tammikonniemellä kesäkuussa 1997.

Toisin sanoen, voisi sanoa, että ne ovat osa tutkimuspäiväkirjaa, jota kukaan muu kuin minä ei osaa tulkita.  Tarkoitukseni on vähitellen hävittää muistivihot ja kaikki irtomerkinnät, mutta ennen sitä, aion käydä ne läpi. Useimmiten lopputulos on se, että siirrän vihon syrjään ja jonakin päivänä se on taas edessäni. Nyt liimaan kanteen tarran, jossa on käsittelypäiväys.  Eikö ole aika hyvin?

Tammikonniemessä 6.7.2013. Oli pilvinen ja tuulinen päivä.

 

Tämähän ei teistä, rakkaat lukijani, ole kovinkaan merkityksellistä eikä innosta lukemaan postauksiani, mutta kuten olen monen monta monituista kertaa maininnut, niin ennen kaikkea muuta, kirjoitan näitä tekstejä itselleni. 

Tänään vasta ajattelin, että aloitan kirjata tärkeimpiä havaintojani siis blogiini ja sitten yliviivaan ne vihosta. Niitä voi toki olla jatkossa vaikea löytää, mutta otsikon pitäisi silloin olla sopiva. Edelliseen viitaten, merkitsen blogin myös vihon kanteen. En ole aina päivännyt merkintöjä, mutta ajankohta selviää asiayhteydestä. Merkintä viittaa kuitenkin johonkin entiseen aikaan ja siellä on usein jokin pieni huomio, minkä joku toinen on jakanut minulle.

Tammikossa 6.7.2013. Taustalla näkyy Seivästön kylä mm. nykyinen ortodoksikirkko korkealla mäellä kylän etukylässä. Tammikko kuului samaan kylään, vaikka sijaitsi varsinaisen kylän ulkopuolella.

Vihko alkaa päiväyksellä 5.7.2013 kesken matkaa Karjalaan. Hei ensimmäiseksi mieleeni tulee eräs vanha blogini ”Tavataan unikkopellossa”, jonka kirjoitin tämän matkan jälkeen. Tämän linkin kautta pääset lukemaan sen.

Ensimmäinen merkintä kertoo, että matkan vanhin on 1928 syntynyt,  Sirkka Törne, joka taisi olla syntynyt 1927. Nimittäin matkalla oli mukana myös Toini Ylitalo, joka oli syntynyt 1928 ja oli minulle kolmas serkku ja hyvä ystävä. Toini lähti tästä maailmasta joulukuussa 2021. Viimeiset kerran tapasin hänet aivan liian nopealla visiitillä Kuolemajärvijuhlien jälkeen hänen kotonaan 8.9.2019 ja seuraavana syksynä myös aivan liian nopeasti sukukokouksessa Turussa 19.9.2020. Silloinhan osa porukasta kulki maskit kasvoillaan. Tuosta tapaamisten nopeutumisesta, liian vähästä kuvaamisesta, keskittymisen puutteesta olen nyt itselleni vihainen. Tosin pitäisi olla itselleen armollinen. Aika kiihtyy koko ajan. Ja minä hidastun ikääntyessäni.

Toini kuvaajan yllättämänä samalla matkalla.

Törne/Törni-sukuun liittyen, tutkin kerran nopeasti, olivatko Kuolemajärven ja Johanneksen Törnet samaa sukua. Ovathan he ja kaiken lisäksi sukua kuuluisalle Lauri Törnille. Osa suvusta käyttää nimeä Törni ja osa nimeä Törne. Suvun alkujuuri ennen Johannesta, Viipuria ja Kuolemajärveä 1700-luvulla oli Antreassa. Sukujutuista minulla on vielä paljon muutakin kirjoitettavaa.

Viime aikoina olen miettinyt vaihteeksi ihmiskunnan geenien tarinaa luettuani Adam Rutherfordin kirjan ”Lyhyt historia meistä kaikista”. Genetiikka menee hurjaa vauhtia eteenpäin, entistä pienemmistä näytteistä saadaan tutkittua DNA:ta jne.  Mainitsemassani kirjassa on mahdottoman paljon tietoa enkä edes pystyisi siitä kertomaan mitään.  En ole myöskään jatkanut oman DNA:ni kanssa, koska en näe riittävästi mieltä tutkia sukulaisuutta sitä kautta muiden kanssa. Rutherford nimittäin myös mainitsee, että suomalaiset ovat tutkittaessa sisäsiittoisuustaulukoiden huipulla. (1000 Genomes-hanke s. 203). Islantilaiset ovat myös merkillinen kansa. Heillä on ”nykyisin tarkimmin tutkittu menneiden ja nykyisten ihmisten genomi” ja he ovat päättäneet lisätä DNA:n henkilötietokantaansa (s. 124).  Siitä puheen ollen, ehdotin minäkin vuosi sitten passin sorminäytteitä antaessani, että olisi paljon parempi käyttää DNA:ta.  Muuten, nuo tutkimukset ovat mahdottoman vaikeita luettavia, saati tulkittavia, ettei minusta ole siihen ollenkaan.

Toini ja minä Viipuriss 6.7.2013

Jatkan vielä hetken muistikirjan kanssa. Seuraavalla sivulla mainitsen, että em. Toini kävi ensimmäisen kerran Karjalassa (sieltä evakkoon lähdön 1944 jälkeen) luvan kanssa Gorbatsovin aikaan, siis ehkä välillä 1985- 1991, jolloin puhuttiin vielä Neuvostoliitosta. Jostakin muulta löydän ehkä tarkemman tiedon. Käsittääkseni he sen jälkeen hänen perheensä jäsenet kävivät siellä usein eri kokoonpanoilla. Karjalaisten kylässä olevan Inkisen patsaan vieressä otettiin kuva, jossa on mukana hänen serkkujaan. Olisiko vuosi ollut 1993, jolloin Toinin äiti täytti 90 vuotta. Hajanaiset merkintäni kuvaavat sitä, että suvun historia ja henkilöt eivät silloin vielä olleet minulla hallussa. 

Tässä sisarukset Eila ja Toini jollakin varhaisemmalla matkallaan. Kotitalon paikalle venäläisten rakentama talo vasemmalla. Perheen vanha sauna seisoi tuolloin vielä paikallaan. (olen kuvannut valokuvan Eilan arkistosta 9.9.2013)

Seuraavalla sivulla on maininta, että äidin isä oli Gottskalk Niklaus Kristianinpoika. Mieleeni palaa usein matkoilla tapaamani mukava pariskunta, joiden kanssa keskustelin usein. Olin hyvin montaa kautta kaukaista sukua pariskunnan miehelle, jonka äiti oli kotoisin samalta alueelta Seivästön kylässä kuin oma isoäitini. Sukuyhteys syntyi molempien isovanhempieni kautta. Tosin en sitä tuolloin vielä niin tarkkaan tiennyt kuin nyt.  En ole merkinnyt muistiin, että jokunen vuosi sitten kuulin tämän miehen kuolleen.

Hedvig Paulintytär Gottskalk (1798-1855) on suoraa äitilinjaani. Otin 2018 poskestani pumpulipuikolla näytteen, josta MyFamilyTreen labra tutki autosomaali DNA:n (serkkutesti) ja MtDNAn eli mitokondrion DNAn (äitilinja). Kirjoitin siitä mm. täällä.

Koska olin ennen sitä tutkinut sekä isän että äidinpuoleisen suvun perinpohjaisesti 1700-luvun alkuun, niin DNA-tutkimus ei tuonut oikeastaan sen kummemmin selvitettävää. Jollei sitten äitini äidin isän osalta olisi vielä avoimia kysymyksiä ja tutkittavaa. Kirjoitin tästä salaperäisestä asiasta blogin 29.12.2019 otsikolla ”Sukutarina, joka meni ihon alle”. Pääset lukemaan sen tästä. Mielenkiintoisia ajatuksia herää aika ajoin, joista ehkä joskus vielä kirjoitan.

Tammikossa 6.7.2013. Eväiden syönti alkamassa. Joku tarkkailee meitä.

 

Olen kirjannut muistikirjaan, mitä olen luvannut lähettää, on se sitten kartta, valokuvia tai muuta. Matkalla on ollut myös Tuula Virsu. Kiertelimme yhdessä 6.7.2013 Tammikossa, isovanhempieni niemessä. Hän oli ihastuttava ihminen, taitava sukututkija. Tapasin Tuulaa kaikissa mahdollisissa tilanteissa, sukututkimustapahtumissa, kirjamessuilla, Vanhan kirjallisuuden päivillä, Karjalaisilla kesäjuhlilla, sukukokouksessa, matkoilla ja joskus jopa kadulla. Jostakin hän aina ilmestyi eteeni aivan yllättäen. Mutta niin ei käy enää.  Oli aikamoinen järkytys lukea Salon Seudun Sukututkijoiden verkkosivulta, sinne kerran mennessäni ”In memoriam Tuula Virsu 1947-2021”.

Toinin kanssa näköjään keskustelimme jättiputkista (Heracleum persicum), joita on silmänkantamattomiin Karjalan alueella. Se on luokiteltu Suomessa ja koko Euroopassa haitalliseksi tulokaslajiksi. Jättiputkiniityt, jos niin voi kutsua, ovat aina näyttäneet meidän silmissämme pahoilta. Toini kertoi 5-vuotiaana sairastamastaan kurkkumädästä, jota Kuolemajärvellä asunut venäläinen emigranttilääkäri hoiti. Pitääpä tarkistaa nimi, sillä hän oli tunnettu paikkakunnalla ja vaikutti sotien jälkeen Helsingissä. Omituista kyllä hän olisi käyttänyt jättiputkea lääkkeen pohjana. Englanninkielisiltä sivuilta löytyy mainita käytöstä ruoanlaitossa, mutta jätän tutkimisen tähän. Venäläisethän ovat kautta aikojen käyttäneet kaikkea omituista lääkkeinä! Toini mainitsi myös, että hänen äänensä käheys saattaa olla perua tuosta hoidosta.

Kameran itselaukaisu oli käytössä ja piti itsekin ehtiä kuvaan.

Siitäkin asiasta olisi vielä voitu keskustella ja siitäkin, tulee mieleen.  Mutta joskus aika loppuu. Toinilla oli hirveän hyvä muisti kuten myös siskollaan Eilalla, joka on Toinia vuoden nuorempi. Toini muisteli matkalla niitä kertoja, kun oli tavannut läheisempiä sukulaisiani. Hän oli tavannut äitini nuoremmat sisaret Ilman ja Kertun, kun hän kävi Ilman luona Anjalassa. Kävikö hän kerran ja toisenkin, koska olen kirjannut, että kävi Ilman ja tämän miehen Eskon luona yhdessä Jussin kanssa. Tarkoittiko hän poikaansa Jussia? Ennen sotia hän käveli Salomonin ja Mari-tädin kanssa Tammikkoon tapaamaan Helenaa, isoisäni Abrahamin vanhinta sisarta, ehkä muitakin. Helena (1872-1939) oli naimisissa Fredrik Taavetinpoika Riskin (1871-1923). Heillä ei ollut lapsia.

Tammikko on saanut joskus nimen tammistaan, joita siellä vieläkin on. Mutta tämä symbolinen ikivanha tammi lienee nyt kokonaan kuollut.

 

Salomon Samuelinpoika Sirkiä s. 1872 oli Toinin isoisä (isänisä) ja Maria Heikintytär Rusi s. 1889 oli tämän 2. vaimo ja Toinin äidin Elina Heikintytär Rusin s. 1903 vanhempi sisar. Olen ollut silloin ja vielä nyt aika sekaisin näistä sukukiemuroista. Tässä tapauksessa isoisä Salomon ja isä Taavetti olivat naimisissa sisarusten kanssa. Isä oli isoisän ensimmäisestä avioliitosta. Kirjasin tietoja ylös myös muulloin enkä koskaan opi niitä asioita ulkoa. Olimme Toinin ja Eilan kanssa niinkin läheistä sukua, sukuhaaraa, jonka ihmisistä en aiemmin tiennyt yhtään mitään. Toini ja Eilan isoisä Salomon ja minun isoisäni Abraham olivat serkkuja keskenään.

Viipurissa piti aina käydä Mikael Agricolan muistomerkillä.

Sanotaan, että ihmiset elävät myös kuolemansa jälkeen, kun heitä muistellaan. Olen tässä muistellut aika montaa rakasta henkilöä ja monia, joita en tuntenut, mutta joihin olen sukujemme kautta kytkeytynyt. Kiitos lentää taas sinne jonnekin äidilleni, joka sielunsa silmin näki, että minä voisin olla oikeasti syvemmin kiinnostunut suvusta ja Karjalaan jääneestä valtavan mittaamattomasta henkisestä perinnöstä. Se nousee oikeastaan nyt entistä suurempaan arvoon, kun alue kuuluu maailmaan, jonne en ehkä koskaan enää pääse. 

Tältä näytti Tammikontien alkupäässä 6.7.2013

Mielestäni on siis aiheellista käydä noita vihkoja vähitellen läpi. Seuraavaksi olen tehnyt merkintöjä, kun vierailin kotiseudulla lapsuuden ensimmäisen ystävättäreni Tuulan ja hänen miehensä mökillä. Meillä on aina paljon keskusteltavaa, kun tapaamme. Kävin viime kesänä pitkän tauon jälkeen tapaamassa Tuulaa ja hänen miestään. Kirjoitin joitakin muistoja viimeisimmän tapaamisen innoittamana 3.9.2022 otsikolla ”Kesä loppui”, jonka pääset lukemaan tästä. Tuulalla on myös erinomaisen hyvä muisti. Kirjoitan hänestä paljon 1960-luvun päiväkirjoissani, mutta en tiedä, otammeko niitä koskaan keskustelun aiheeksi. Se olisi kyllä jännää. Silloin voisin päästä putkahtamaan omituisella tavalla kirjoitettujen muistojen väliin.

Olemme Sirkiän sukuseurassa parhaillaan tekemässä sukukirjaa, jossa osallani on sukututkimus ja sukutaulut. Nyt parhaillaankin olisi blogin kirjoittamisen sijasta keskityttävä sukutaulujen täydentämiseen, mutta kun on jotakin pakollista tehtävää, sorrun usein vapaaseen kirjoittamiseen.

Tässä olen kylässä 10.12.2013.

Pääasia tässä on, että aloitin muistikirjaprojektin monen muun projektin ohella.  Jollakin tavalla on päästävä myös pois koronan varjosta. Mietin usein kaikkia niitä vaurioita, joita se jätti jälkeensä, varsinkin myös meille vanhoille, joilla monta tärkeää vuotta jäi välistä pois, yhteyksiä katkesi, ihmisiä kuoli. Minusta tuli arka, viipyilevä, paikallaan junnaava, välillä jopa pelokas. Mietin jokaista menoa ja siirtoa pitkään. Suunnittelen kaikkea enemmän kuin koskaan aiemmin. Menen kauppaan ostoslista kädessä, tarkistan asioita vain tarkistamisen vuoksi.

Yritän alkaa kirjoittaa lyhyempiä postauksia. Pakotan itseni siihen, sillä nytkin monta aihetta yrittää tunkea mukaan. Tämä on nyt tässä. Irrallisia merkintöjä 1, vaikka onhan niitä ollut ennenkin.

7.7.2013 olimmekin sitten jo Helsingissä.

 

Katsomaan ja kuvaamaan

Tätä blogipostausta aloittaessani menossa on jo kolmas päivä kipeänä, flunssassa. Joka päivä on tuonut parannusta, mutta tänään sunnuntaina on edelleen todella surkea olo. Nyt flunssa on mennyt keuhkoihin. Minullahan ei ole mitään hoitokeinoja ja lääkitystä varastossa, koska en ole vuosiin sairastanut flunssan flunssaa. Ainoa keinoni on siis lepo, lepo ja lepo. En jatka tätäkään kirjoittamista alkua pidemmälle. Kaikki tehtävät, pöytäkirjan kirjoittamiset ja vähänkin kimurantit ja jopa helpommat asiat saavat jäädä odottamaan. Viikolla on joitakin pakollisia tehtäviä kuten autonkatsastus, joten jatkan pakollista lepoa.

Nyt on neljäs päivä eli jo maanantai. Tilasin eilen netin kautta ruokaa kaupasta. Sitä en ole harrastanut koronavuosien aikana ollenkaan, mutta nyt oli vähän pakko, kun jääkaappi alkaa olla aika tyhjä enkä yksinkertaisesti jaksa lähteä kauppaan. En aio myöskään riskeerata paranemistani millään tavalla.

Tänään on silti jo parempi olo, keuhkot eivät ole enää niin kipeät. Ajattelin niitä, jotka ovat sairastaneet koronaa. Pystyn jo puhumaan, vaikka ääneni on aika kauhea. Ensimmäisenä päivänä ja sen jälkeen, puheestani ei varmaan saanut edes selvää. Ehkä tänään voisin aloitella kesken jääneitä töitäni. Joskus on muuten ajateltava vain itseään. Ruokatilaus saapui ja saa minut pian muuttamaan aihetta.

Ystävättäreni on usein ihmetellyt, kun en ole siirtynyt tilaamaan ruokaa netin kautta. Pandemian aikahan sai ihmiset siirtymään suorittamaan tilauksensa melkein yksinomaan verkon kautta. Saatan olla selittänyt omia syitäni aiemmin siitä, että haluan nähdä vaivaa, asettaa itseni ylittämään niitä, riskeerata ja pysytellä ajan tasalla. Ne eivät ole mitään erikoisen hyviä syitä. Sellaista elämää olen viettänyt aina, sellaista elämää vietti äitini.  Olenkin usein pohtinut ja ajatellut vaikuttimiani. Erikoiset ajanjaksot opettavat meitä tarkastelemaan asioita uusin silmin.

Äskettäin ottamani kuva paikalta, missä seisoi Hyrylän päiväkoti

Muistan, kuinka äitini suoritti ainakin 1960-luvulla viikko-ostoksensa puhelimitse naapurikylän Ahoisten kaupasta, sen nimikin tullee myöhemmin mieleeni. Kauppias toi sitten ostokset kotiin autolla. Äitimme ylipäänsä vastasi aina perheen ruokahuollosta. Jossakin vaiheessa elämänsä loppuvaiheilla hän kertoi niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli rahan suhteen. Jotkut sukulaiset olivat jopa joskus tarjoutuneet maksamaan hänen ruokatarjoilustaan. He ehkä tiesivät vaikeuksista, mutta me perheen jäsenet, lapset emme tienneet. 

samoin äskettäin, uusittu lastenpuisto tultaessa Hyrylään

Omissa talouksissani vallitsi vähän samanlainen tilanne, mutta minä sentään kävin töissä. Käytin kaikki rahani, ikävä kyllä myös myöhemmin perityt oman talouteni hoitamiseen, ruokaan ja perheeseen. Juoksin kaupassa useimmiten kävellen raahaten painavia ruokakasseja. Aina kulkiessani tässä nykyisen kotini lähistöllä ajattelen, kuinka usein tulin bussilla Helsingistä tuohon nykyisen linja-autoaseman tienoille ja poikkesin kirjaston tilalla olleessa ruokakaupassa. Sitten kävelin tai pyöräilin noin kilometrin matkan kotiini ruokakasseja roikottaen. Suurin osa tästä kylästä oli silloin rakentamatonta. Kävelytie tuli onneksi suunnilleen 1980, samoin päiväkoti sen viereen. Viimeksi, kun kävelin siitä, näin sen, minkä jo tiesinkin, päiväkoti oli äskettäin purettu. Se oli silloin niitä Hyrylän ensimmäisiä päiväkoteja, jossa poikani myös kävi, kun lopulta pääsi sinne. Siihen aikaan 1980-luvulla ei ollut vielä itsestään selvää, että lapset pääsivät helposti kunnalliseen päiväkotiin.

Edellisiin kuviin viitaten, tässä sitä kävelytietä kohti 1980-luvun kotia. Edessä näkyy se päiväkodin paikka.

En usko, että edes ehdin aina hakemaan poikaani päiväkodista työmatkani ja päiväkodin aikataulun mukaisesti. Minulle tulee tosi paha mieli, kun ajattelen vaikeuksia, joita siihen aikaan ja aiemmin, etenkin työssäkäyvillä naisilla oli. Saamme olla kiitollisia, että nyt kaikilla lapsilla on oikeus päivähoitoon. Aika oli niin raskasta ja vaikeata, että siitä ei jäänyt paljon muistoja. Usein tapahtunut piti siirtää sivuun, koska se niiden ajattelu oli niin mieltä musertavaa. Silmieni eteen putkahtaa vain äkillisiä välähdyksiä, joista olen alkanut ottaa kiinni.

 

Saatoin olla tyhmä, kun tein niin paljon ja päästin kumppanini helpommalla.  Minun oli molemmissa pitkissä suhteissani vaikea puhua rahasta, koska sillä oli aina seuraksia. Kaiken lisäksi minua syyllistettiin siitä aina, varsinkin, jos minun oli pyydettävä apua maksuihin. Niistä asioista on jopa vaikea kirjoittaa. Jos lyhennän ja kärjistän asian, monessa avioliitossa tai suhteessa nainen on perheen huora. Jollei hän halua suostua siihen, hänen pitää maksaa kalliisti.

Olen ollut tyhmä tehdessäni vääriä valintoja tai sitten olen itse ollut väärä ihminen. Aina. Sitä en tahdo hyväksyä enkä hyväksykään, mutta sitä on karmea muistella. Silti en aio jättää muistelemista väliin.

Kun alan parantua, tunnen olevani uudestisyntynyt. Alan unessa käydä valokuvaamassa ja herätä siitä lumoutuneena. Ruokahaluni on huono, maku- ja hajuaistini eivät toimi kunnolla vaan vääristyvät.

Vehmaisissa...

Eilen sain sukuseuran hallituksen viime viikolla pitämän kokouksen pöytäkirjan kirjoitettua.  Kävin katsastamassa autoni, hain tulppaaneja ja hain postin valtakirjan ystävättäreltä. Tänään hoitelen taas asioita kylillä. Vaikka ei huvittaisi, koska näen paljon muitakin tehtäviä, joita alan ajatella heti herättyäni.

On tylsää luetteloida elämistään, ajatuksiaan ja suorittamistaan. Toisaalta takana on niin paljon aikoja, kun ei ole merkinnyt muistiin paljon mitään. Ruuhkavuosien aikana niitä ei näköjään useimmiten merkinnyt edes mielen muistiin vaan meni rynnäten eteenpäin yrittäen selvitä.

Viittasin aiemmin jo 1980-lukuun. Jos kotona oli vaikeaa, niin töissä oli silloin kivaa. Ehkä se kompensoi onnetonta elämääni. Ehkä siitä ajasta jäi traumoja pojalleni, joka hylkäsi minut kymmenisen vuotta sitten sanomatta mitään. En tiedä hänen traumoistaan, koska emme koskaan puhuneet niistä. Tulimme aina toimeen oikein hyvin ilman mitään riitoja. Minulle jäi silti myös traumoja, joita en ole käsitellyt muuten, kuin osittain lähtiessäni 1992 kotoani lopullisesti. Vielä silloinkin ohitin ne liian vaikeina.

Meille kaikille käy juuri noin. Aiheet, tapahtumat ja asiat ovat erilaisia. Monet ihmiset eivät pysty koskaan ottamaan niitä esille asianosaisten kanssa. Se voi olla jopa mahdotonta, koska itse kukin elää erilaista elämän vaihetta. Läheisen kanssa se on vielä vaikeampaa. Jokaisen pitäisi pystyä käsittelemään sitä jonkun ulkopuolisen kanssa, mikä ei sekään ole helppoa. Ulkopuoliseksi katsomamme henkilö voi olla myös liian läheinen yhteisen menneisyyden kautta. Olen senkin kokenut enkä voi suositella.

Asioiden käsittely oman mielen kanssa on elämän tässä vaiheessa yksi tärkeimmistä menetelmistä, koska tärkeintä on päästä rauhaan oman itsensä kanssa. Meillä vanhoilla ei ole enää liikaa aikaa selvitellä asioita aivan kaikkien kanssa. Siihen pitää olla myös kypsä, koska se nostaa aina esille asioita, joita ei voi siitä vain leväyttää toisen silmille ja vain pahentaa ongelmaa. Siksi tarvitaan asiantuntijoita ja rohkeutta. Ihmisen elämä ja osa ei ole helppo.

Vehmaisissa 1980-luvun lopulla

Kirjoittaminen on minun menetelmäni. Näen nyt, että koko elämäni olen pohtinut näitä asioita joskus vähemmän ja joskus enemmän. Nuoresta lähtien meitä johtaa erityisen voimakas rakkauden kaipuu, sillä rakkauden sanotaan olevan tärkeintä elämässä. Vajoamme siitä silloin tällöin syvään kuoppaan, kun unohdamme, kuinka montaa erilaista rakkauden lajia on olemassa. Ihminen ei tunnu koskaan oppivan virheistään vaan lyö päätään kiveen kerta toisensa jälkeen.

Menneen elämän työstäminen on mahdottoman hidasta kuten se on myös vaikeata. Asioiden pitää antaa tulla ja virrata vähitellen. Jokin täysin arkinen asia voi johdattaa eteenpäin kuten tässäkin postauksessa. Siksi pitää pysytellä ajan virrassa eikä jäädä sängyn pohjalle. Paitsi tietenkin, jos sairastuu ja haluaa toipua kuntoon.

Sisarukset

Otsikoksi valikoitui jo pari päivää sitten se, mikä se on nyt. Olin levännyt ja nukkunut jo kolme kokonaista päivää, kun neljännen aamuna näin unen, jossa sanoin ”tuota pitäisi päästä katsomaan ja kuvaamaan”. Kirjasin sen ylös, mutta unta en, koska se ei ollut merkityksellistä. Unessa sanomani toi elävästi mieleeni nuoruuteni haaveet ryhtyä toimittajaksi, valokuvaajaksi, kirjailijaksi ja jopa elokuvaohjaajaksi.  Viime yönä jo kuvasin taas kameralla innokkaasti maisemia ja tapahtumia ihanan lehtevässä kaupungissa. Nämä kuvaavat hyvin toipumista.