Hiljainen on kylätie...

Erityisen hiljainen on ajoittain viime aikoina ollut myös tämän nykyisen asuinpaikkani kotitaloni ohitse kulkeva tie, jota ei ehkä voi kutsua kylätieksi, koska tie varrella on vaikka kuinka paljon erilaisia taloja ja ehkä tuhansia asukkaita.  Tie kantaa kyllä kylännimeä ja siksi sitä voisi kutsua kylätieksi. 

 

Tuusulan Hyökkälää tai Kirkonkylää noin 1990. Oikealla näkyy Keuda, silloin äskettäin valmistunut sosiaalialan oppilaitos, keskellä silloinen Kunnallisopisto, nykyinen Gustavelund ja vasemmalla Aunto Oy Tuusulanhovin taloja, jossa silloin asuin. Alue on nykyään täyteen rakennettu.

  

Kolmeen suuntaan avautuvat asuntoni ikkunat antavat minulle loistavan mahdollisuuden seurata tien liikennettä. Olohuoneen ja keittiön idän suuntaan avautuvat ikkunat ja keittiön edessä oleva parveke aukeavat seuraamaan koko paikkakunnan läpi kulkevan tien liikennettä, koska siinä kulkee pohjoisesta Helsinkiin johtava pääväylä. Äänet eivät kuulu paksujen kiviseinien seinien läpi paitsi että herkkäkorvaisena kuulen pienimmätkin rapsahdukset. Varsinkin yöllä.

Talvi Saksassa 1969, lähellä Itämerta, olisiko ollut helmikuu.

Tänään loppiaisen jälkeisenä päivänä ennen puolta päivää, pieni lumisade leijailee harmaalta taivaalta. Säätiedotus on luvannut myöhemmin rankempaa sadetta. Talvi alkoi heti vuoden alusta rakentua meillekin. Lapsenlapseni ja lapsenlapsenlapseni ovat päässeet nauttimaan pulkalla laskemisesta, olen  nähnyt heidän ilonsa kuvien välityksellä. Nuorin, maaliskuussa syntynyt tyttö lähtee kohta kävelemään. Ehkä lumen syönti jää sitten vähemmälle?

Tänään aamupäivällä (7.1.) ikkunoista on lähinnä näkynyt vanhoja ihmisiä sauvakävelyllä, koiria ulkoiluttamassa tai kauppamatkalla. Ajattelin vihdoin aloittaa vuoden ensimmäisen blogin, jota en ehkä saa valmiiksi. Uuden vuoden jälkeen pohdimme usein, mitä voisimme parantaa elämässämme. Tyhjä vuosi yllyttää siihen. Mutta siitä ei nyt enempää. Pidän ajatukseni parannusten suhteen itselläni, jollei sitten jotakin tihku blogeihini.

Tammikuussa 1970 Saksassa. Christina noin 10 kk.

Viime päivinä olen lopultakin ollut viimeistelemässä kyläkirjakirjoituksiani. Joulun aika ei kannustanut siihen. Hitauteni ja saamattomuuteni hävettävät minua.  Onneksi korona aiheutti viivästymistä koko kirjan suhteen. Kaiken kaikkiaan osallistumiseni kirjan tekoon tuli aikanaan minulle yllätyksenä ja on vaatinut valtavasti tutkimusta. Kaiken lisäksi, nyt kun teksti on valmis, niin huomaan, että olen kehittynyt. Siksi löydän koko ajan uusia asioita, joita haluan vielä sisällyttää tarinaani, vaikka vain lyhyellä kommentilla. Vuosien kiire yleensä omassa elämässäni ja samanaikainen hätäinen tietojen kerääminen ja opiskelu kuluttivat voimavarani olemattomiin. 

Kurssilla 7.11.2015

Kun aikanaan syksyllä 2015 osallistuin Suomen Sukututkimusseuran kurssille koskien talo- ja kylähistorian keskeisiä lähteitä, jonka piti FT Jukka Partanen, taisin heittää kurssilla, että aikomukseni on tulevaisuudessa kirjoittaa kyläkirja. Nyt minua vähän hävettää, mutta toisaalta kannattaa haaveilla suuresti! On ollut usein niin, että ääneen esitetyt vahvat toivomukset toteutuvat usein tavalla tai toisella. Kyseinen kurssi oli kaksiosainen ja kaiken lisäksi pyysin Jukka Partasen myöhemmin Helsingin Kuolemajärvikerhoon alustajaksi.  Jukka Partanen oli tutkinut maanomistusoloja ja perheitä Karjalankannaksella. Tutkimuksista on olemassa kirja ”Isän tuvasta omaan tupaan” – Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870.  Se on ilmestynyt vuonna 2004 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Bibliotheca historica sarjassa numerolla 86.

Jukka Partanen oli viettänyt paljon aikaa Viipurissa sijaitsevassa Leningradin oblastin arkistossa tutkimassa vanhoja asiakirjoja, joista suurta osaa hän käytti kirjan lähteenä. Samaiseen arkistoon pääsin minäkin maaliskuussa 2018, kun eteen tuli erinomainen tilaisuus lähteä sinne melkein peruuntuneen matkan jälkeen kootussa porukassa. Olen kirjoittanut aiheesta pintapuolisesti 29.3.2018, johon tekstiin pääset tästä. 

Kotipihalla 22.1.2014 vähän ennen evakkoonlähtöä

 

Viipurin arkistossa käynti ja sieltä löytyneet tiedot ovat edesauttaneet muidenkin tutkimuksia eteenpäin ja myös toiveen päästä uudelleen käymään siellä.  Kirjoitin jo 2018 omien edellä mainittuun kurssiin, arkistokäyntiin ja vaivalloisiin tutkimuksiini perustuen aiheesta tekstin Kuolemajärven maanomistusoloista. Pidin aiheesta Helsingin Kuolemajärvi-kerhossa esityksen tammikuussa 2019. Tarjosin myös artikkelia Kuolemajärveläinen-lehteen, johon se ei sinä vuonna mahtunut.  Se ilmestyi vasta viime elokuussa julkaistussa lehden numerossa. 

Työpöydän ääressä 6.2.2014

 

Aiheen tutkiminen on hyödyttänyt minua myös eteläisessä Hämeessä sijaitsevaa kotitilaani käsittelevien aiheiden käsittelyssä, ennen kaikkea niiden ymmärtämisessä. Sen ymmärsin jo em. artikkelia kirjoittaessani, sillä kyläkirjaprojekti oli alkanut jo 2017. Ymmärrän myös, että kokonainen kylä voi olla liian vaikea juttu.

Koko kylän käsittely vaatisi huomattavasti pidemmän ajan ja nuoremman ihmisen. Haaveilin myös Karjalan osalta kyläkirjasta, mutta ymmärrän, että se on lähes mahdoton tehtävä. Se näkyy myös nyt Vehmaisten kylää käsittelevissä artikkeleissani. Ehkä niitä voisi täydentää jatkossa kirjoittamalla rajatusta aiheesta tarinoita vaikkapa vain nettiin? Kaiken lisäksi, onko aina oltava täydellinen? Virheetkin pitää ymmärtää, kun asioita käsitellään vuosisatoja myöhemmin.

toiseen suuntaan

 

Itse asiassa olen käsitellyt monia kyliin sekä Kuolemajärvellä ja Rengossa liittyviä asioita hyvin usein täällä blogeissani. En edes itse enää muista kaikkia ja yllätyn aina suuresti, kun luen jotakin vanhaa blogiani.

Itse asiassa kirjoitukseni olivat jo valmiita, mutta halusin vielä tutkia valokuvia, jotka haluaisin liittää niiden yhteyteen, jos vaan projektin vetäjälle ja muille sopivat. Mutta kuten tutkittaessa yleensäkin, mieleen tulee jatkuvasti pieniä yksityiskohtia, jotka saattavat olla merkittäviä. Ne ovat oikeastaan oivalluksia, jotka ovat olleet jo aiemmin tiedossa, mutta aika ei ole sallinut paneutua niihin.

Työpöytä 14.2.2014

 

Onneksi on tämä korona-aika, joka tuli ainakin minulle sopivasti. Olen pystynyt paremmin keskittymään kirjoitustehtäviini, koska kirjapalavereja ei järjestetä. Paineet ovat pienemmät. Nyt kirjoittaessani ja artikkelin ollessa jo valmis, voin lisätä sinne vielä pieniä huomioita. Samalla kehittelen mielessäni jo seuraavia kirjoituksia. Pienestä huomiosta, merkinnästä saattaa tulla uusi tarina. Kirjoittaminen vaatii koko ajan eläytymistä ja visuaalista ajattelua ja näkemistä koskien kohteita. Muutenkin lisäaika on aina hyväksi lopputulosta ajatellen. Aiemmin kirjaprojektiin varattiin paljon pitempiä aikoja. Kymmenen vuotta ei ole aina riittävä. Lyhyt aika kirjan tekemisessä näkyy usein virheissä, joita tietenkään kaikki eivät huomaa. Saatan olla liian vaativa. 

Maisema parvekkeelta 29.7.2014

 

Vaativuus tulee siitä, että ajattelen muita kirjaprojektejani, joista ei ehkä tule koskaan valmista. Olen realisti. Ajattelen aina sitä, miten minun hienolle kirjastolleni jonakin päivänä käy. Meitä kirjojen rakastajia on vielä paljon, mutta mikä on tulevaisuus. Onneksi nykyään myös e-kirja on vaihtoehtona. Jos paperikirja hävitetään, niin e-kirja jää jonnekin. Ehkä. Kaiken lisäksi olisi pitänyt aloittaa aiemmin.

Omat projektit kannattaa ehkä keskittää lyhyemmiksi. 2019 aloitin yhden työnimellä ”Mummin blogit kirjaksi”, jota aloin koota blogeistani.  Sitten tuli muita vaikeuksia ja lopuksi tietokone hajosi. Keväällä 2020 yritin jatkaa, mutta olin kadottanut punaisen langan. Se hyvä puoli tuossa melkein 300-sivuiseksi venyneessä aloituksessa on, että pystyisin jakamaan sitä useisiin osiin leikkaa ja liimaa-tekniikalla oleskelemalla jopa missä tahansa muualla kuin kotona. Samalla voisin järjestää tekstit uuteen järjestykseen ja muokata niitä. Riittääkö intoa ja paloa siihen, siinä hyvä kysymys. Kaiken lisäksi on lukemattoman paljon muitakin näkökohtia, jotka pitää ottaa huomioon. Omakustanne ilman muuta. Näitä suunnitelmia olen tehnyt aika ajoin ennenkin, mutta sinne ne ovat jääneet. Nyt vaan on taas tuntunut siltä, että ehkä pian olisi sen aika. Kunhan ensin saan muutaman muun ajatuksen toteutumaan.

Alex 12.9.2014

Päivä ehti taas kulua iltaan. Joinakin päivinä elontieni on todella omituista kuljeskelua tutkimassa milloin mitäkin asiaa. Siksi blogini hajoavat useille päiville. Samoin asiat. Mutta en olekaan kirjoittamassa mitään tutkimusta vaan elän omaa elämääni, johon kuuluu usein tai aina kulkemista eri paikoissa ja aiheissa.

Äskettäin laitoin läppärini näytölle vaihtuvien kuvien kohteeksi vuoden 2014. Taisin mainita jossakin aiemmassa blogissani (tai Facebookissa), että myös 2014 blogit tarvitsevat tutkimusta. Eikö olekin hauskaa, että tutkin omaa elämääni?  Kaiken kaikkiaan se on enemmän kuin aiheellista meille 1940-luvulla syntyneille ja oikeastaan jo myös 1950-luvulla syntyneille. Yllättävän monet ikätoverimme kuolevat. 

Pihatöissä 8.6.2014

 

Äskettäin joulukuussa eteen osui Helsingin Sanomien kuolleiden sivulta (13.12.2020) kuolinilmoitus, joka kertoi koulukaverini ja myös asuinkaverini kuolemasta. Meitä oli aikanaan neljä tyttöä Hämeenlinnan Yhteiskoulussa, kun keskikoulun aikoihin aloimme kulkea yhdessä. Itse asiassa minä maalainen tunkeuduin kolmen samalla kadulla koulun lähellä asuvien tyttöjen joukkoon. Ystävystyimme, vaikka tiemme osittain erosivat muuttojen ja eri luokille sijoittumisten takia. Tapasimme koko porukka jälleen syksyllä 1966 Helsingissä ja jopa asuimme yhdessä. Toisessa blogissani Kirjoituksia polun varrelta löytyy tässä kirjoituksessa luokkakuva (IIIC) keskikoulun ajalta, jossa me kaikki neljä seisomme vasemmalla ylärivissä vierekkäin. Nyt meistä on jo kaksi kuollut. Kyllä se pistää ajattelemaan, vaikka aihe on monelle  tabu, vaikea ja kielletty. 

Luokkaretkellä Porissa keväällä 1963. Kolme ensimmäistä oikealla ovat mainitsemani ystävät. Kaksi ensimmäistä ovat jo poistuneet keskuudestamme.

 

Ilmoitin jo jouluaatonaattona kävellessämme vesisateessa pilkkopimeässä Tuusulan Paijalan hautausmaalla, että kun kuolen, minut voi haudata (en tiedä miten) Renkoon vanhempieni syliin. Koska en tiedä miten, sen ratkaisun voi tehdä joku muu. Riittää, että haudalle tulee pieni kyltti, jossa ovat tietoni. Minulla on tälle myös perustelut, joita en vielä avaa. Keskustelin aiheesta myös ystäväni kanssa käydessämme hänen vanhempiensa haudalla. Joillekin ihmisille on tärkeää, että heidät haudataan kokonaisina arkussa eikä polteta. Näin vanhana ihmisenä ymmärrän siihen johtavan ajatusten kulun. Pidän hyvin tärkeänä, että keskustelemme kuolemasta avoimesti, vaikkei se olisikaan ajankohtaista. Tosin se voi olla sitä aina.

Muutto vasemmalla olevaan taloon lähestymässä.

Alun perin tarkoitukseni oli käsitellä tässä niitä pieniä asioita, joita yritän vielä viedä kyläkirjoitukseeni, mutta nyt olen niin nälkäinen, että on paras lopettaa tähän. Saatan aloittaa kuvituksen nyt niillä vuoden 2014 valokuvilla. Sitten kun olen syönyt tai huomenna tai joskus…

12.2.2014 kotona näytti tältä

 

Jatkan...

Nyt on jo seuraava lauantai. Viime päivinä media on kohunnut USA:n Washingtonin tapahtumista. Samalla koronan voittokulku jatkaa.  Seuraan erityisen ahkerasti lehtiä ja mediaa, mutta suoraan sanoen muut asiat tässä maailmassa ovat sitäkin mielenkiintoisempia. Maailmassa, tapahtumissa ja ihmisten elämässä on niin paljon tasoja, joita voi katsoa monen monista näkökulmista. Se tekee tämänhetkisestä maailmasta erityisen kiintoisan, mutta samalla myös vaikean ymmärtää.  Ajattelen usein sitä kontrastia, joka tällä hetkellä on verrattuna lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Sukututkijana ajattelen asioita vielä pidemmälle. Entisaikoihin tavallisen ihmisen elämä rajoittui usein elämään omassa yhteisössä ilman ajankohtaista tietoa maailman tapahtumista. Kaiken lisäksi jälkipolville ei ole jäänyt paljon mitään, johon tarttua.

Edellinen liittyy myös kirjoituksiini täällä ja muualla.  Kuljetan niitä koko ajan ajatuksissani. Siitä on apua etenemisessä, mutta menneisyyden verhon avaaminen on mahdotonta. Olen nähnyt sen jopa tutkiessani omien vanhempieni elämänkulkua. Heidät olen sentään tavannut ja heistä on olemassa valokuvia. Silti en pääse heidän sisimpiin ajatuksiinsa paitsi kuvittelemalla ja yhdistelemällä.

Tuollainen olevaisen, elämän ja ihmisen ytimeen pääsy on tällä hetkellä kaikkein kiinnostavin aihe, josta lähden jatkamaan.

Tänään aurinko paistaa. Aiemmin odottamaani lumisadetta ei tullut. Ensi viikoksi on kyllä luvassa kovaa lumisadetta. Uskoisiko tuota? Autoasiat, huolto ja katsastus on hoidettavana. 

Kevättöitä pähkäilemässä. 16.4.2014

 

 

Etsimässä entisajan verkostoja

Olen pitkään keskittynyt joihinkin tiettyihin asioihin. Niin sitä pitääkin. Olen siksi usein joutunut laiminlyömään muun kuin tarpeellisen tietokirjallisuuden lukemista. Otan aina välillä jonkun kirjan pöydälle, jotta jossakin välissä aloittaisin sen. Monet kirjat ovat kesken. Usein ne ovat sitä pitkään. Iltaisin ja ennen nukkumaanmenoa en edes jaksa ajatella lukemista. Se on sääli.

On myönnettävä, että puhelinsovellukset vievät joskus paljon aikaa. Pidän melkein velvollisuutena olla kaikessa teknisessä ajan tasalla. Viime joulun (2019) aikaan hajonnut läppärini sekoitti paljon asioita, joita olen joutunut vähitellen korjaamaan. Olen suoraan sanoen sotkeutunut omiin sähköisiin kansioihini. Se on tavallaan erityisen huvittavaa, mutta aiheuttaa minulle joskus päänsärkyä. Ihan oikeasti.

Kuvien valikointi blogeihin on se vaikein osa. Etsiessäni jotakin tiettyä kuvaa, osun muihin. Tämän olen ottanut 24.10.2011.

Vähän ennen tämän vuoden joulua ajattelin lukea erästä kirjaa, jonka olin ottanut pöydälle aikoja sitten. Siitäkin huolimatta, että luen aina välillä Barack Obaman Luvattua maata, sanomalehtiä tai jotakin muuta. ”Veskilukemisena” on aina jokin pokkari kuten nyt Gustav Mauri Armfeltin elämä.

Samoihin aikoihin kävin tutkimassa valokuva-albumeitani kovalevyillä. Osuin samalla katselemaan myös salaperäistä vuotta 2014 blogeissani. Sieltä sinkosi mieleeni yllättävän monta ideaa. Loppujen lopuksi käy niin, että putoan jälleen sukututkimuksen kuiluun. 

Rajajoki kuvattuna 24.9.1941. Toisella puolella Neuvostoliitto. SA-kuva.

 

Siihen jouduin taas, kun avasin Helena Miettisen kirjan ”Rajamailla”.  Ostin kirjan esittelytilaisuudesta Lottamuseolla jo kolme vuotta sitten 2.12.2017.

Joulukuu 2017 näyttää ottamieni valokuvien mukaan olleen erityisen vilkas. Siksi varmaan en heti aluksi ehtinyt paneutua kirjaan. En kyllä ihmettele, etten ole viimeisten vuosien aikana ehtinyt tehdä kaikkea, mitä olisin halunnut. Sellaista taitaa meidän kaikkien elämä olla.

Kirjassaan ”Rajamailla” Helena Miettinen kertoo oman sukunsa tarinan, joka liittyy Karjalankannakseen ja Venäjän ja Suomen raja-alueeseen, Inkerinmaahan.  Se perustuu arkistotutkimuksiin ja matkoihin paikan päälle mm. Kirjasaloon, Rautuun ja Lempaalaan. Hän kertoo siinä ohessa myös näyttelijä Eeva Litmasen suvun tarinan. Eeva Litmanen on Larin Parasken jälkeläinen. Kumma kyllä, on jotakin, mitä en olisi huomannut, jollen olisi avannut kirjaa. Sieltä löytyy yhtymäkohtia myös minun sukuihini. 

Larin Parasken 1911 pystytetty muistomerkki Lempaalassa 3.9.1941 SA-kuva. Katso täältä lisätietoja.

Inkerinmaan historia ja kansan kohtalot ovat mahdottoman laaja aihe. En aio puuttua siihen tässä sen enempää, mutta jos lukijaani kiinnostaa, pyydän tutkimaan Wikipedian artikkelit, aluetta koskevan artikkelin täältä  ja väestöä koskevan täältä .

Erityisen paljon tietoa on kohteessa http://www.inkeri.fi/.  Sieltä löytyy toimijana myös Helena Miettinen. Tietoa on huiman paljon, mutta onhan alue ja väestö ollut myös merkittävä. Laajan alueen sisälle rakentui 1700-luvun alussa Pietarin kaupunki. Koko alueen kartan näkee täältä. Nykyään Inkerinmaan käsite on virtuaalinen, ehkäpä vielä enemmän kuin Karjalan kannaksen, jota olen usein käsitellyt. Inkerin kansan kohtalo suurvaltojen puristuksessa on aina ollut erityisen ankara. Se tulee mainitsemassani kirjassa erityisen hyvin esille. 

Tässä isäni valokuva Lempaalan hautausmaalta, johon viittaan tekstissä.

 

Siellä rajamailla, Lempaalassa Inkerinmaalla, oleskelivat jatkosodan aikana myös molemmat, tulevat vanhempani eturintaman sijaitessa Valkeasaaressa ja sen lähiympäristössä. Rintama oli siellä aina siihen saakka, kun Venäjä teki suurhyökkäyksen 9.6. – 10.6.1944.  Koska vanhempani ovat jo aikoja sitten kuolleet, en pysty enää kysymään heiltä heidän ajatuksiaan. Isä osallistui myös Kirjasalon valloitukseen 1941. Siitä olen kirjoittanut blogin ”Menneiden muistoa kunnioittaen” tammikuussa 2019. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.

Sota on sotaa ja julmaa. Tätä sotaa käytiin Neuvostoliittoa vastaan, suomalaiset olivat syyskuuhun 1941 mennessä edenneet yli aiemman valtakunnanrajan eli silloisen Neuvostoliiton puolelle. Veljeskansat olivat 1930-luvun suomalaisille ja sen ajan nuorisolle erityisen tärkeitä.  Kirjassa ”Rajamailla” on paljon järkyttäviä kuvia, mutta tunnistin yhden, mikä vei minut tutkimaan isäni valokuvia. 

Isäni kuvien joukossa on valokuva, jossa hän ja toinen joukkuekaveri ovat kuvattuina Lempaalan kirkon raunioilla. Miettisen kirjassa sivulla 51 on Ilomantsin kirjastosta lainattu kuva, jossa kuvan aiheena on sama paikka, ehkä myöhemmin kuvattuna. Siinä tosin isäni kuvaan verrattuna ristit ovat pystyssä ja kivet suoristettuina, joten voihan se olla aikaisemminkin. Paikalle on rakennettu ikään kuin alttari. Pappilanniemeen majoittuneet joukot käyttivät haudoista esiin kaivettuja inkeriläisten vainajien jäännöksiä koriste-esineinä ja jopa työvälineinään.  On pakko lähteä jatkossa tutkimaan lisää sotapäiväkirjoja tarkentaakseni yksityiskohtia. Päästäkseni nyt eteenpäin, jatkan siitä ehkä myöhemmin.

Lempaalan 1764 rakennettu kirkko oli purettu jo 1935 ja väestö oli siirretty alueelta muualla. Haudat olivat käsittääkseni alueen evankelisluterilaisten hautoja. 

 

Vanajan kirkon kulmalla 1.8.2018

Koska tarkoitukseni ei ollut tällä kertaa tutkia sota-aikaa sen enemmän, palaan muihin yhtäläisyyksiin. Helena Miettinen kertoo sivulla 16 nahkuri Koskisesta, joka lähti Pietariin. Carl Gustaf (Kaarlo) Koskisen pojasta Kaino Koskisesta tuli Helena Miettisen äidin Lyyli Pyöriäisen isäpuoli. Hän käy tarkkaan läpi Vanajalta lähtöisin olen Carl Gustafin sukutarinan lähtien tämän isästä Carl Gustaf Lindforsista, joka toimi Vanajalla koulumestarina ja lukkarina.  Samassa muistin, että olen kirjannut ko. henkilön myös sukututkimuksiini.

Carl Gustaf Lindfors syntyi 17.2.1817 Vanajan Miemalan kylässä. Isä Carl tai Kalle oli lähtöisin Rengosta. Tämä kaikki mainitaan kirjassa. Sen lisäksi kerrotaan lukkarin elämästä tarkkaan. Kurinpidollisista syistä hän joutui myöhemmin luopumaan tehtävistään. Hänet korvasi Eric Nålberg (1828–1858), joka oli isänpuoleisen esi-isäni Heikki Juho Nålbergin veli.  Renkoon aikanaan pitäjänräätäliksi tullut David Gabrielinpoika Nålberg (1791–1863) oli näiden veljesten isä. Hänellä oli myös kaksi muuta lasta Vilhelm ja Karoliina. 

Kaikkien Nålbergin lasten elämä on valtava sukutarina, eepos, joka askarruttaa minua jatkuvasti. Samalla kuva siitä täydentyy. Siihen liittyvät myös päähenkilöitä edeltävät sukupolvet. Heidän geeneissään on kulkenut mieletön määrä voimaa tuleville sukupolville. Näitä henkilöitä on yllättävän paljon. Olen jatkuvasti tarinan jonkin kulman/vaiheen kohdalla, joka lähtee auttamatta kuljettamaan minua eteenpäin.

Sukuhistoria tulee myös aina välillä uniini ikäänkuin ymmärtäen toiveeni elävöittää aikakausia ja ihmisiä. Käykö näin myös muille vanhoille ihmisille? Joka tapauksessa jokaisen näitä henkilöitä tai heitä sivuavaa blogia kirjoittaessani kertyy aina lisää aineistoa. Minähän tutkin samalla lisää ja lisää...

Rengon kirkon kulmalla kesällä 2018.

Löydän usein myös yhteyden omiin sukuihini.  Niin kävi myös nyt. Vehmaisten Junnilan talon tytär Hedvig Gabrielintytär s. 1755 meni avioon 1771 Janakkalan Maukolasta Junnilaan vävyksi tulleen Kalle Kustaanpojan kanssa (1742–1820).  He muuttivat kotikyläni Rengon Vehmaisten Kukkolan torppaan, josta myöhemmin käsittääkseni muodostui uudistila ja nykyäänkin kylässä on Kukkolan tila. Hedvigille ja Kallelle syntyi liuta lapsia, joista osa kuoli aivan pienenä.  Kuusi lapsista kasvoi aikuisiksi ja lähti maailmalle. Yksi heistä on edellä mainitsemani Carl Gustaf Lindforsin isä, Kalle Kallenpoika tai Carl Carlson (1782–1838), joka meni vävyksi Vanajan Miemalan Nikkilään avioiduttuaan 1807 talon tyttären Anna Maria Juhontytär Nikkilän (1790-) kanssa.

Heidän vanhin tyttärensä Maria Helena Kallentytär syntyi 18.5.1809. Hänen kauttaan suku palautui osittain Rengon Vehmaisiin, sillä 1831 hän meni avioon Siukolan isännän Juho Juhonpojan (1796–1861) kanssa. Heidän vanhin tyttärensä Leena Maija Juhontytär Siukola (1833–1894) meni vuorostaan naimisiin Heikki Juho Nålbergin (1823–1887) kanssa.

Maria Helenan nuorempi veli Carl Gustaf (1817–1863) lähti opiskelemaan Hämeenlinnaan ja valmistui lukkariksi ja koulumestariksi. Hän otti sukunimen Lindfors. Siihen aikaan opiskelleet ja käsityöläiset joutuivat ottamaan sukunimen. Samoja sukunimiä käytettiin usein.  Vanajan historia kertoo, että hän toimi aluksi apulaisena ja vuonna 1838 velvoitettiin opettajaksi eli koulumestariksi. Kun Vanajan lukkari Johan Grönholm (1759–1852) kuoli pitkän palveluksen jälkeen, niin Carl Gustaf sai koko viran hoitaakseen. 

Lottamuseo Tuusulassa 2.12.2017

  

Hänen Renkoon lähteneen, sisarensa Maria Helenan tyttären Leena Maijan miehen Heikki Juho Nålbergin (Siukola) veli Eric Nålberg tuli Rengosta Vanajaan rippikirjamerkinnän mukaan vasta 1849. Vanajan historiateos kertoo, että hänet pyydettiin sinne koulumestariksi, koska Carl Gustaf Lindfors ei voinut enää lukkariksi tultuaan hoitaa koulumestarin tehtäviä. Historiassa kerrotaan Eric Nålbergin tulleen myös vt. lukkariksi, mutta täysin virheellisesti parissakin paikassa siellä kirjoitetaan Ericin olleen Wilhelm Nålbergin isä David. Hänen isänsä nimi oli David. Olen kirjoittanut tästä aiheesta blogissani Kaikuja menneisyydestä, johon pääset tämän linkin kautta.

Eric avioitui 1851 Hämeenlinnassa syntyneen Amanda Emilia Weckströmin s. 1833 kanssa. Ericin nuorempi veli Wilhelm perheineen muutti myös Vanajan kirkonmäelle (Kyrkobacken) syksyllä 1857. Mahdollisesti Eric oli silloin jo sairastunut keuhkotautiin, johon hän sitten kuoli 2.5.1858.

Ericin puolison Amandan vanhemmat olivat alun perin Lammilta ja Koskelta, isä oli sepän opintojen kisällivaiheessa asunut Hämeenlinnassa, josta oli löytynyt puoliso.  Sittemmin Johan Aleksander Weckströn toimi pitäjänseppänä Vanajan Idänpäässä, jonne perhe oli muuttanut 1840-luvulla. Myöhemmin 1850-luvulla Johan Aleksanderin on merkitty olevan entinen pitäjänseppä ja halvaantunut. Hän kuoli 21.5.1879 Vanajan Idänpäässä. Leski Eeva muutti 1880 Pälkäneelle, jonne myös tytär, Eric Nålbergin leski lähti 1880-luvulla Sinne oli hänen isänsä kuoleman jälkeen syntynyt poikansa Juho Fredrik Vuori oli muuttanut kansakoulunopettajaksi valmistuttuaan.

Olen näistä asioista kirjoittanut jo aiemmin blogeissani enkä nyt liitä kaikkia linkkejä kirjoitukseni sekaan. Tarkoitukseni on lähinnä ihmetellä ja ihailla ihmisten verkostoitumista 1800-luvulla. Silloin ei ollut autoja, ei puhelimia, tiet olivat huonoja, joten matkantekoon kului usein päiviä. 

Tutkin Hämeenlinnan kupeessa olevien Vanajan kirkonseudun ja Miemalan kylien vanhoja karttoja. Alue kuuluu nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin. Kartoista ei ole paljon apua, koska kaikki 1800-luvun kartat ja sitä aikaisemmat tuntuvat olevan kovin epätarkkoja. Alueella on paljon vesistöjä eikä näytä, että siellä olisi ollut siltoja samalla tavalla kuin nykyään. Siirryttäessä paikasta toiselle piti etsiä sopiva väylä.

Helena Miettinen signeeraa ostamaani kirjaa.

Palaan Lindforsin sukuun.  Lukkari Lindforsin perhe asui kyllä ensin kirkonseudulla, mutta myöhemmin eri paikoissa/taloissa Miemalan kylässä. Hän oli mennyt naimisiin Vanajan Kodjalasta olevan lampuodin tytär Hedvig Heikintytär Raivalan kanssa 1842. Perheeseen syntyi 1843–1860 välillä yhteensä kahdeksan lasta. Lindfors kuoli tapaturmaisesti hukkumalla 20.6.1863.

Tässä vaiheessa vanhin pojista Carl Gustaf oli jo muuttanut nahkurinoppiin Tampereella ja suomentanut nimensä Koskiseksi. Hän muutti 1866 Venäjälle, josta löytyi inkeriläinen vaimo. Nämä tiedot ovat lukemastani kirjasta. Muutkin lapset joutuivat lähtemään piikomaan. Neljä heistä lähti myös Pietariin. Suurkaupungin vetovoima oli noihin aikoihin suuri. Mainitsemassani kirjassa kerrotaan heidän kohtalostaan enemmän. Oma sukututkimukseni katkeaa perheen hajoamiseen ja lasten lähtemiseen maailmalle.

Useimmat mainitsemistani ihmisistä ovat ainakin tienneet toisensa. Nahkuri Carl Gustaf (Kaarlo) Koskisesta on kirjan sivulla valokuva, jossa hän seisoo työpajansa edessä Lempaalan Svaanilassa. Hän oli esiäitini Leena Maija Siukolan kymmenen vuotta nuorempi serkku. Mietin, pitivätkö perheet yhteyksiä.  Siksi tutkin 6.5.1833 syntyneen Leena Maijan kasteen tiedot 7.5.1833. Hänet kastettiin Vanajan kirkossa. Kummeina olivat kersantti Gustaf Bergström ja tämän vaimo Amalia, suutari Eric Johan Träffhut ja tämän vaimo Hedvig Johansdotter Vanajan Miemalasta. Kastajana toin sijaispappi J.P. Carlstedt. Näillä en näe suoraa yhteyttä perheeseen. 

Alexin kanssa Aleksis Kiven haudalla joulun alla 2015.

 

On kuitenkin niin, että jos sorrun tutkimaan tarkemmin, löydän jotakin yllättävää, vaikken ehkä sitä, mitä haluaisin. Siksi joskus onkin paras pitää sormensa ristissä. Seuraava Siukolan lapsi kastettiinkin jo Rengossa.

Oman kirjoituksensa ansaitsee myös eräs sivujuonne Helena Miettisen kirjassa. Se liittyy Larin Paraskeen. Kirjan mukaan Sakkolassa apupappina ollut Adolf Neovius alkoi vuonna 1885 kerätä seudun kansanrunoutta. Silloin alkoi myös hänen yhteistyönsä Larin Parasken kanssa, joka kesti seitsemän vuotta. En käy tässä Larin Parasken elämää läpi. Lyhyt yhteenveto löytyy Wikipediasta, jonne pääset tästä. Jostakin syystä olen kyllä usein Helsingin Hesperian puistossa osunut Larin Parasken muistomerkille. 

Omaa kuvaani patsaasta en löytänyt. Hesperian puistossa 24.10.2011.

  

Adolf Neovius ja ylipäänsä Neoviuksen ja Nevanlinnojen suku liittyy Rengon historiaan sikäli, että suvun esi-isä Tuomas Tuomaanpoika oli 1700-luvun alkupuolella Rengossa lukkarina. Neovius-nimen alkuperä johtuu Rengon Uudestakylästä, jossa perhe asui. Todennäköisesti Tuomas oli paikallista sukua kuten myös vaimonsa. Hän kuoli Uudessakylässä ja haudattiin Rengon kirkkoon 17.11.1745. Vaimo Riitta Heikintytär haudattiin 8.8.1749 myös Rengon kirkkoon.

Heidän kahden poikansa Tuomaan s. 1710 ja Kristianin s. 1717 jälkeläisistä kasvoi suuri suku, joissa on paljon oppineita henkilöitä. Tuomas siirtyi opintonsa päätettyään ensin Pielavedelle. Sittemmin hänestä tuli Luhangan kappalainen.  Myöhemmin hänen poikansa Tuomas Wilhelm jatkoi Luhangan kappalaisena. Em. Adolf Neovius on hänen sukuhaaraansa.

Kristian valitsi sotilasuran ja avioitui Rengossa ja sai ainakin neljä lasta, mutta kuoli taistelussa Saksan Pommerissa 1758.  Puoliso lähti myös Pielavedelle mukanaan osa perhettä ja avioitui siellä uudelleen. Sotilasuran valinnut poika Adolf lähti Sysmään ja kasvatti perhettä siellä. Sukunimenä oli Neoff.

No, minulla on kyllä kesken tämän suvun tutkiminen enkä aio edes jatkaa. Osa Neovius-suvusta muutti nimensä Nevanlinnaksi. Wikipediasta voi käydä lukemassa, keitä kaikkia merkkihenkilöitä sukuun on kuulunut.

Tätä kirjoittaessani joulun aikaan, nukuin kyllä yöni hyvin, mutta todennäköisesti entisajan ihmiset vierailivat luonani unessa. Kerran herätessäni pohdin sitä, että 1800-luvun lopulla kuolleiden sukulaisteni hautoja ei ole enää jäljellä. Rengon hautausmaan haudoista teki K.V. Elovaara luettelon 1931, johon hän merkitsi myös hautakirjoitukset. Muutamat kirjasessa olevat kuvat kertovat, että hautausmaa oli silloin todella surkeassa kunnossa. Siellä oli paljon rautaisia ja puisia muistomerkkejä, joissa olevista nimistä ei saanut selvää. Tässä linkki kirjaseen.

Kuvien valikointi blogiin on se työläin vaihe. Siinä meni päiviä...

Googlen kuvissa on hieno etsimistoimisto. Esim. sanalla "patsaat" saan kaikki muistomerkit, patsaat ja veistokset näkyviin. Ongelma on tietysti se, että vain osa kuvistani on Googlessa. Tämä kuva on keväältä 2018.

 

Onhan tämä hullua. Kun yrittää tiedonmurusten kautta sisälle entisajan ihmisten elämään. Kaiken lisäksi oma elämäkin on historiaa.

Palatakseni vielä Pietariin 1860-luvulla  lähteneesen Carl Gustaf tai Kaarlo Koskiseen s. 1843, esiäitini Leena Maija Juhontytär Siukolan s. 1833 serkkuun, hänestä löytyy siis Helena Miettisen kirjasta s. 16 Inkerin kulttuuriseuran kuvakokoelmassa oleva valokuva, jossa hyväntahtoisen näköinen valkotukkainen ja -partainen nahkuri seisoo työpajansa edessä. Kirjassa hänet ja hänen poikansa Kaino Koskinen on kuvattu hyvinä ihmisinä. Kirjailija ei ole saanut selville hänen kohtaloaan eikä myöskään kaikkien kuuden lapsen elämää täydellisenä. Kirja kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Joku jälkeläinen saattaa joskus putkahtaa DNA-serkuksi!

Kotona jouluaattona 2011.