Havaintoja

Tutkin taas irrallisia kovalevyjäni hoidettuani ensin pankkiasioita. Hämmästelen joka kerta samaa asiaa katsellessani alkuaikojen digikuviani. En ole unohtanut kuviani, mutta olen aina vähätellyt niitä. Olen ollut hirvittävän kriittinen kuvieni suhteen. Kaiken lisäksi olen kuvannut erittäin paljon. Kuvani ovat oikeastaan kaikkein eniten yhtäjaksoista dokumentointia. En ole pystynyt esittämään niitä missään, kukaan ei ole kiinnostunut. Joskus myöhemmin, kun minua ei enää ole, ja kulunut aikoja kuvien ottamisesta eikä useita kuvissa olleita ihmisiä ole enää, niin ne tulevat olemaan arvossaan. Kaiken lisäksi ne ovat paljon parempia kuin kriittinen silmäni on aikanaan todennut.

 

Vaikka niin itse sanonkin. Näemme eri aikoina erilaisia asioita, kehitymme koko ajan, vaikka samalla vanhenemme. Meillä on enemmän aikaa paneutua oleellisiin ja tärkeisiin asioihin. Ehkä rohkenen liittää tähän postaukseeni muutaman kuvan vuodelta 2005. 

Tämän kuvan olen ottanut 24.6.2005 ja taitaa nyt jäädä tässä postauksessa ainoaksi kuvaksi siltä vuodelta.

 

Tänään on sateinen ja hämärä päivä, mikä oikeuttaa tekemään kaikenlaista muuta kuin kiiruhtamaan ulos. Juuri nyt sataa vettä oikein kunnolla. Siksi kävinkin eilen kauniilla säällä, tosin tuulisella, kunnioittamassa kesäkuun alkamista. Vierailin Halosenniemen puutarhassa ja sainkin koko puutarhan yksin käyttööni.

Koulut päättyvät tällä viikolla. Se koskettaa lähinnä tyttäreni poikia, joiden kouluvuosi päättyy ja he pääsevät kesälaitumelle ja pian lomalle.  

Pari päivää myöhemmin huomaan juuttuneeni lukemiseen. Iso kasa kirjoja odottaa paneutumistani. Kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja lainasin aikamoisen kasan muita kirjoja. Luin erään romaanin melkein yhdeltä istumalta. Pidättelin kyyneleitäni ja vaelsin sitä lukiessani omissa muistoissani. Kerron tekstin lopussa, mistä kirjasta oli kyse. Se herätti minussa mahdottoman määrän ajatuksia menneestä ja tulevasta.

Some on nyt viikon ja ylikin ollut täynnä tällaisia kuvia. Tämä on Halosenniemen  puutarhasta 1.6.

 

Aamulla vielä ajattelin lähteä jonnekin, mutta sitten väsähdin ja lopuksi aloin lukea. Oma elämäni lapsuudesta aina tähän päivään tuli taas päällimmäiseksi, enkä taida päästä asiasta eteenpäin, jollen kirjoita havaintojani.

Some ja uutiset hallitsevat elämäämme samalla vääristäen asioita. Kun juuri nyt kesän on aika pysähtyä, se ei tietenkään pysähdy. Kun korona-aika alkoi, aloin kuvitella ja kulkea eri paikoilla ajatuksissani. Usein riitti, että ajattelin meneväni jonnekin ja hups, olinkin siellä. Joskus sentään lähdin oikeasti, mutta huomaan, että olen käynyt aika kaavamaisesti ja usein samoilla paikoilla. Ne kyllä antavat minulle hyvin paljon, koska aloin keskittyä pikkuasioihin.

Minni on niitä pieniä, mutta ihania asioita. Katselemme tässä pihan touhuja ja siellä kukkivia koristeomenapuita.

 

Nyt kun on helpottanut ja voi kulkea vapaasti, niin ihmisiä houkutellaan kaikenkarvaisiin tapahtumiin. Some ja lehdet ovat täynnä mainoksia ja ihmisiä kerääntyy toreille, konsertteihin, isoihin kirpputoritapahtumiin ja kaikkiin mahdollisiin juttuihin isoin joukoin. Talvella Tuusulanjärvi oli täynnä ihmisiä, siitä olen kertonut aiemmin. Minusta tuli ihmisarka ja valikoiva. En tosin muutenkaan ole enää vuosiin harrastanut isoja tapahtumia.

Vanhalla ihmisellä läheiset ystävät myös harvenevat, ei edes jaksa aina lähteä. Oma perhekin on etääntynyt. Oma erakkostatus on tosiasia. 

Kurjenpolvet ja leppäkerttu Halosenniemessä

Kuljen uudelleen ja uudelleen omilla poluillani. Ehkä löydän jotakin uutta. Tuijotan valokuvia uusin silmin, tutkin niiden sisältöä ja menen niihin sisään. Tässä iässä lapsuuden maailma on jo todella kaukainen, kukaan lähiperheestäni ei voi tietää eikä kokea sitä samalla tavalla kuin minä. Sitä ei enää edes ole sellaisena.

Kymmenen vuotta sitten olisin ehkä vielä kauhistellut paikkojen ja asioiden muuttumista, mutta nyt olen oppinut suhtautumaan kaikkeen siihen rauhallisesti. Tiedän, etten enää voi tehdä asioille mitään. Jonakin päivänä aivan odottamatta alan tutkia joidenkin tapahtumien alkujuuria, miten olemme joutuneet niihin tilanteisiin, joihin olemme joutuneet. Minulta menee hetkessä tuntikausia. Saatan aloittaa valokuvista, sitten otan kalenterit ja päiväkirjat esiin saadakseni vihjeitä tapahtuneista asioista, mielenmuutoksista, tunnelmista. Näistä asioista kirjoitan ehkä myöhemmin, jos enää muistan.

 

Viime yönä, vähän ennen heräämistä näin pitkästä aikaa unen, jonka kirjasin heti muistiin. Olin Viipurissa, kaupungin ulkopuolella. Sinne oltiin rakentamassa elokuvakaupunkia. Olin saapunut sinne, koska minulla oli rooli elokuvassa. Suomesta oli tulossa myös yksi elokuvan ohjaajista, tumma mies, jota en kyllä tuntenut ennestään. Minut ohjattiin kahville tai syömään pitkään pöytään, joka oli täynnä venäläisiä elokuvan tekoon liittyviä ihmisiä. Tunsin oloni kiusalliseksi, koska en osannut kieltä. Ihmiset ohjasivat minut ystävällisesti istumaan pitkälle penkille. Vilkaisin taakseni yrittäen nähdä jostakin avoimesta kohdasta ympäröivään maisemaan, ehkä näkisin Viipurin linnan. Se ei aivan näkynyt. Ajattelin myöhemmin tarkistaa kartasta, missä olimme.  Suomalainen ohjaajakin saapui paikalle ja tervehti minua, vaihdoimme muutaman sanan. Elokuvan kulissit olivat vielä rakenteilla. Sen jälkeen olinkin yhtäkkiä Johanneksessa, jonne elokuvan tapahtumat veisivät. Katselin maisemaa kuin karttaa ikään. Pelloilla oli vettä.

 

Nyt tuli mieleeni, että ehkä minun on aika viimeistellä Johannekseen ja pikkuserkkuuni liittyvä kertomus valmiiksi. Uni lienee vain muistuttanut tekemättömistä töistä. Olen monena päivänä käsitellyt Sukujutut-ohjelman tulosteisiin tulevia tekstejä estäen ja siirtäen omia merkintöjäni niin, etteivät ne näy tulosteessa, joka aikanaan tulee kirjaan. Kyseessä on noin 1671 syntyneen Simo Pentinpoika Sirkiän ja hänen vaimonsa Valborg Pentintyttären jälkipolvet. Työtä tehdessäni teen auttamatta lisää täydennyksiä. Sukututkimus elää koko ajan.

 

Ja taas kului pari päivää eli on jo helluntaisunnuntai. Oli pakko piipahtaa Ainolan puutarhassa. Käyntini on usein aika perinpohjainen. Vaikka haluaisin mennä sinne jonkun kaverin kanssa kuten menneinä vuosina, niin olen oikeastaan helpottunut, että saan tuijottaa kaikkia yksityiskohtia kaikessa rauhassa ja kuljeskella omaan tahtiin. Joka kerta kyllä tulee mieleeni, että mielelläni menisin jonkun ystävän kanssa, mutta eihän kenelläkään ole koskaan aikaa. Olen silti aina valmis menemään sinne jonkun kanssa.

Tämä todella hiljainen kirjoittaminen vihjaa myös koronan aiheuttamista muutoksista sekä minussa että muissa ihmisissä. Puutarhassa tutkintani kesken sain mieleeni, että otan yhteyttä erääseen ystävääni. Kun sitten palaan kotiin, en jaksakaan. Keskityn tekemään aivan jotakin muuta. Mutta niin on ollut joskus ammoin ennenkin. Ihmisellä on suuret suunnitelmat, muttei hän sitten jaksa niitä edes toteuttaa.

Ajaessani kotiin voikukkien keltaamien peltojen ohitse, ajattelin sitä, miten ystäväni Helmi jaksoi vielä tämän ikäisenä olla mukana rakentamassa taidenäyttelyä. Silloin oli vuosi 2006 ja seuraavana vuonna hän täytti 75 vuotta. Silloin sahasimme jatkuvasti väliä kotoani Tuomalaan tai Järvenpäähän. Minusta ei ole enää oikein mihinkään kuin pyörimään lähiympäristön hiljaisimmissa paikoissa ja välttelemään ihmisiä.

Kotona riittää aivan hirveästi tekemistä, mutten pääse niissäkään asioissa alkua pidemmälle. Aamuisin kasaan sängylle tekemistä, vaatteita, silittämistä, pyykkejä, kirjoja, valokuvia ja illalla nostan ne takaisin paikalleen. 

 

Paitsi sitten joskus räväytän kerralla kunnolla. Se on jotenkin minulle ominaista. Mitäänhän ei ole aivan pakko tehdä.  Tämä yksinäisten päivien ketjun kertaaminen blogiini, taisi tulla tavaksi korona-aikana. On toki niin, että se korona vainuaa edelleen jossakin taustalla. Aina välillä joku kertoo jonkun sairastuneen koronaan. Siinä kaikki. Minäkin saisin nyt neljännen rokotuksen, kun se on luvattu yli 70-vuotiaille riskiryhmäläisille. Luin THL:n määrityksen riskiryhmäläisistä ja syömäni Trexan-lääkkeen takia minä kuulun myös riskiryhmään. Joudunhan sen takia käymään joka kolmas kuukausi verikokeissa. Toisaalta edellisten verikokeiden tuloksia ei ole vieläkään laitettu kantapalveluun. Olenkin todennut pudonneeni joukosta pois, kunnes jaksan tai viitsin paneutua siihen asiaan. Olenhan pudonnut ulos myös monesta muusta!

Hohhoijaa, elämä etsi uutta latuaan.  Oikeastaan ei uutta, vaan vaatii minua vihdoinkin alkamaan vanhojen latujen päättämistä. Eli niiden projektien. Kovasti odottamani hiljentyminen on tosiasia ja sitähän olen toivonut, jotta pystyn keskittymään kirjoittamiseen. Mutta eikö silloin pitäisi olla kirjoittamiseen jokin muu paikka kuin työtä täynnä oleva koti?

Olin uhohtaa mainita sen romaanin, joka vaikutti minuun niin, että kyynelehdin. Se oli jo 2010 suomeksi ilmestynyt Maggie O'Farrellin "Käsi jota kerran pitelin". Häneltä on äskettäin ilmestynyt suomeksi toinen loistava kirja "Hamnet", mutta on toivotonta saada niin uutta kirjaa muuta kuin lyhyeksi pikalainaksi. Nehän eivät sovi minulle, kun muutan suunnitelmiani koko ajan. Olin tehnyt pitkän listan viime vuonna ilmestyneistä kirjoista, joita tutkailin, mutta turha toivo.

 

 

 

Kun kesä alkaa...

Aurinkoisen ja lämpimän päivän sattuessa kohdalle, olisi niin mahdottoman paljon tekemistä, että urakasta tuleekin lähes mahdoton.  On monta syytä rajoittaa touhuamista. Minulla on esimerkiksi parvekkeen laittaminen kesken. Vaikka se on iso ja lasitettu, niin tuntuu, ettei sinne mahdu mitään. Aamuisin se on aurinkoisen ilman sattuessa kuuma paikka. Lainassa olevan Minni-kissa kyllä viihtyy siellä aamuisin hyvin, useimmiten hän makaa lattialla tai tuolilla.

eilen

Tänään sitten innostuin istuttamaan viime viikolla ostamani pienet marketat (Argyranthemum frutescens) toisiin ruukkuihin, mutta huomasin, ettei niille oikeastaan löydy tasoa. Parvekkeella on sama ongelma kuin koko talossa, asuntoni on liian pieni minulle. Siivoaminen ja järjestäminen on vaikeaa, kun se on useimmiten vain tavaroiden siirtämistä piiloon. Jos hankin lisäpöytiä kukkia varten parvekkeelle ja sisälle, niin asunto on vielä täydempi. 

23.5.2022

Koska on vasta aamupäivä, minulle tuli parvekkeella liian kuuma, joten lähdin aloittamaan tämän uuden blogipostauksen. Multa matolla ja tasoilla jäi imuroimatta. Toivottavasti jaksan illemmalla tehdä sen ja ehkä miettiä ratkaisuja. Olisikohan perheellä vapaana olevia tasoja.

Sisäkasvitkin odottavat, että siirtäisin ne parvekkeelle. Koska talossa on nyt toinen asukas, siis Minni, on ajateltava häntäkin. Pöydille ja tuoleille pitää jättää tilaa. En taida voida pitää laseja avoinna koko kesänä. Vietämme kuitenkin joka päivä hetkiä avoimen ikkunan äärellä, kissa sylissäni.

 

 

Jaksaminen on usein tuskan takana. Se riippuu tekemisistä ja päivästä.

Viime perjantaina tapasimme sukuseuralaisia Pölkinvuorella Urjalassa. Hallituksessa pyörittelimme tapaamisvaihtoehtoja, oli kesäteattereita ja tämä kevätkasvien ihmeellinen maailma. Sirkiän sukuseuralaiset asuvat eri paikoissa. Urjalaan oli sekä Turusta että Helsingin seudulta suunnilleen yhtä pitkä matka. 

 

Olin jo etukäteen keksimässä muita kohteita, joissa voisimme poiketa tilaisuuden jälkeen. Näitä oli Urjalan kirkon hautausmaa ja sitten Matkun aseman tienoo ja Koijärven kirkko ja hautausmaa. Matkun asemalle, silloisessa Koijärven pitäjässä (nykyään Forssa) saapuivat aikanaan sodan sytyttyä joulukuun 1939 alussa mummoni ja nuorimmat lapset. Matkakumppanillani Marjalla, jonka otin kyytiin Riihimäeltä, oli myös yhteyksiä paikkakunnalle. 

 

Jännitin jo etukäteen retkeä syystä, että tällaiset tapaamiset ovat olleet kovin harvinaisia viime vuosina. Suunnittelemani ohjelma, tosin vain Marjalle ja minulle tuntui haastavalta. Hassua kirjoittaa ”viime vuosina”.

Urjalan kirkon hautausmaan jälkeen väsähdimme. Onneksi pienen harhailun jälkeen löysimme ruokapaikan, joka sattui olemaan Motelli Pentinkulma, tuttu paikka jo elokuulta 2018, jolloin olin järjestämässä Markkulan sukuseuran kesäretkeä Urjalaan. Kirjoitin siitä lyhyesti täällä. 

 

Vietimme ravintolassa niin pitkään, että meille ilmoitettiin, että on sulkemisaika. Oli siis jo ilta, kun suunnistimme Matkua kohti.  Paljon emme siellä nähneet, puhelimeni akku oli lopussa enkä ollut ottanut oikeata johtoa lisävirtaa varten. Jätimme suosiolla Koijärven kirkon väliin ja ajoimme kohti kotia. Tuli testattua kuntoa. Ja tietenkin ihailtua laajoja peltomaisemia. 

Ajoimme loputtoman pitkää Menostentietä. Kun nyt katson karttaa, niin näen Kölli-nimisen paikan ennen Matkun kylää ja itse asiassa ennen ensimmäistä pysähdyspaikkaamme.  Nimittäin pysähdyimme pian sen kohdan jälkeen, kun tulimme rautatien ylityspaikalle. Juna porhalsi juuri ohitse. Pian tajusin, ettei se ollut se ylityspaikka, jonka lähistöllä oli aikanaan Matkun asema. Oli ajettava eteenpäin ja tulimme varsinaiseen kylään, jossa ylitimme radan. Asema on purettu jo vuonna 2001. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan aseman historiasta.

Tässä kuva Matkun asemasta. Olen ladannut sen tänne Finnasta. Kuvan omistaa Forssan museo, Finlayson-kokoelma, ajankohtaa eikä kuvaajaa ole mainittu.

Väsyneinä jätimme tarkemman tutkimuksen siihen ja ajoimme tietä eteenpäin. Tuli kuitenkin nähtyä, millaiseen maisemaan mummoni ja lapset saapuivat joulukuussa 1939. Siitä on nyt jo 83 vuotta. Jossakin siellä, sen ajan Koijärvellä oli siis Aliköllin talo, jonne Aino-mummo lapsineen otettiin vähäksi aikaa, kunnes he siirtyivät Urjalaan jonkin talon saunamökkiin asumaan. 

 

 

Aino-mummo oli silloin 47-vuotias ja lapsia lienee ollut mukana ainakin Lauri 15 v, Ilma 13 v, Kerttu 11 v, Hannu 7 v, Martti 6 v ja Yrjö 5 v. Isä Abraham 52 v oli joutunut avustamaan evakuoinneissa. Äiti kuuden lapsen kanssa taisi jäädä viimeiseksi talojen valitessa perheitä. Laurista seuraava vanhempaan päähän oli Hannes 17-vuotias, en tiedä, oliko hän mukana. Sotimaan hän kyllä myöhemmin joutui.

Samaiselle asemalle tuli muitakin Sirkiän suvun jäseniä mm. Kolkkalasta Eemil ja Elina Sirkiän perhe viiden lapsen kera. Ensimmäisestä evakkomatkasta ei ole käyty paljon keskustelua, mutta nappaan aina ohimennen tietoja, koska aihe kiinnostaa minua erityisesti.

Elämme nyt toisenlaista aikaa. Runsaan kahdeksankymmenen vuoden aikana on tapahtunut hurjasti muutoksia. Minusta tuntuu, että olen vasta saapumassa vuoteen 1939 ja sitä seuraaviin vuosiin. Niistä on kerrottu paljon ihmisten muistellessa, mutta nyt olisi oikein hyvä aika aloittaa kerätä kertomattomia tarinoita. Siitä aiheesta sitten joskus myöhemmin.

 

Huomenna aloittelemme Sirkiän sukukirjan suunnittelua. Se on aikamoinen ponnistus, johon pitäisi jostakin kerätä voimaa. Sen tekeminen olisi pitänyt aloittaa vuosia sitten, onhan se minullakin ollut usein mielessä vähän laajempana eli koskien koko Kuolemajärven Karjalaisten kylää. Saa nähdä, miten voimat riittävät siihen. Materiaalia, kuvia ja haastatteluja on olemassa, mutta niiden purku ja käsittely on raskasta työtä.

Tästä päivästä kahdeksan vuotta sitten vietimme Kuolemajärvellä viimeisimmän evakkoon lähdön 70-vuotisjuhlia (24.5.2014). Lähtö tapahtui tosin vasta kesäkuussa, mutta juuri sinä alkukesänä kaikki ryntäsivät Karjalan kannakselle. Asiahan on nyt kovasti mielen päällä Ukrainan tilanteen takia, että se aktivoituu monella eri tapaa. Tässä linkki sen matkan tuntemuksista kirjoittamaani blogipostaukseen.

Jatkan tätä myöhemmin. Nyt on muuta tekemistä.

Muuta tekemistä riittää. Lopetin viime tiistaina ja jatkan nyt seuraavana perjantaina myöhään iltapäivällä. Jatkan, jos pääsen alkua pidemmälle. Kaikki päivät ovat olleet niin täynnä tekemistä enkä ole oikein saanut mitään valmiiksi. Olen käynyt kirjastossa, apteekissa ja kaupassa ja sitten vielä myöhemmin vein ystävääni apteekkiin.  Kotimatkalla poikkesin järven rannassa. On ollut sateinen päivä.

Tätä jatkamista varten selasin taas loputtoman suurta digitaalista valokuvakokoelmaani. Katselen nyt niitä kuvia aivan eri tavalla kuin aiemmin. Se on inspiroivaa ja antaa voimaa jatkaa tätä postauksen kirjoittamista, vaikka olen todella väsynyt ja kaipaisin pientä iltapäivätorkkua. Kissakin on odottanut koko päivän, että asettuisin lepäämään.

Selasin kuviani vuosilta 2007–2009. Päivällä muistin yhtäkkiä lyhyen hetken viime öisistä unistani. Olen ehkä maininnut aiemmin, että näen nykyään koko yön unia yhtenä elokuvana. En muista niistä mitään, ne ovat yhtä tajunnanvirtaa. Mutta tänään muistin, että viime yönä mukanani oli taas pitkästä aikaa kamera. Se oli tosi surkea eikä edes koko aikaa toiminut. Itse asiassa omat kamerani alkavat muistuttaa sitä. Kaikkihan ovat siirtyneet kuvaamaan kännyköillä. Niin minäkin suurimmaksi osaksi, mutta kuljetan kuitenkin edelleen ainakin yhtä kameraa mukana. Kamera vaikka risakin unessa on hyvä merkki!

Tässä välissä KISSA ei enää kestänyt vaan kiipesi syliini ensin käveltyään näppäimistön läpi. Lopulta hätistin hänet pois tuijottamaan minua läppärin taakse. Tekisi mieli siirtyä kirjoittamaan muualle, sohvalle tai sänkyyn tai jonnekin. Ehkä jaksaisin sitten kirjoittaa tämän loppuun. 

 

Kuvista tuli mieleeni, että paljon elämää on jäänyt taakse, elämä on yksinkertaistunut ja ihmiset ympärillä ovat ehkä vähentyneet paitsi Somessa. Kaikki se on kiinni ikääntymisestä ja jaksamisesta.

Tästä blogipostauksesta ei tule loppua. Keksin koko ajan muuta tekemistä. Nyt on jo seuraava maanantai ja ihmeen kaunis sää, joka pistää ihmiseen aina lisää virtaa ja tehoja. Jatkoin vihdoin parvekkeen valmistelemista kesäkuntoon. Tyhjensin lopulta äitilohikäärmepuun eli traakkipuun altakasteluruukun, kun olin jo aiemmin irrottanut viimeisen varren pitkässä, elottoman näköisessä puuvarressa. Käytetty multa kelpaa lapsenlapselleni hänen puutarhaansa. Siellä toimii sama juttu kuin aikanaan minun puutarhassani. Savi imee kaiken mullan, minkä sille antaa.

Puupätkät ja elävä lehdistö odottavat uutta istuttamista. Jaksoin täyttää mullalla uuden altakasteluruukun. Ostin äskettäin uutta multaa 30 kg. Ihme ja kumma kannoin sen vaivattomasti sisälle autosta ja nyt melkein koko multa on käytetty sisäkasviruukkujen täydennyksiin ja kesäkukkien istutukseen. 

 

Vein myös osan sisäkasveista parvekkeelle kuten muutaman kliivian ja rahapuiden alut. Pari isointa, vasta nyt kukkivaa kliiviaa, odottavat vielä sisällä. Pienemmät kukkivat jo tosi varhain. Pylvästyräkki on vielä sisällä, samoin nukkatyräkki, jonka parvekkeelle vientiä epäröin. Se on muuten kasvanut mahdottoman isoksi. Samoin uusin huonekasvini, nukkumaija on vielä odottamassa. Suoraan sanoen kaikki kasvit eivät edes mahdu sinne. Roikkuva kesäkukka on vielä ostamatta.

Parvekkeellani vie tilaa sänky, jolle piti aikanaan löytää paikka. Se oli vanhassa talossa vierassänky ja mahtui täällä kerrostalossa vain parvekkeelle. Pitkä pöytätaso parvekkeen päädyssä on hyvä paikka huonekasveille. Olen ehkä maininnut, että vaikka muutossa jouduin luopumaan paljosta, niin kasveja olen ollut viime vuosina lisäämässä. Sisällekin tarvitsisin lisää pöytätilaa niille, mutta tilaahan ei oikein ole, koska kaikki paikat ovat täynnä kirjoja, kansioita, mappeja ja papereita. Onneksi täällä on ikkunalaudat.

 

Puuhailu, kumartelu, nostelu, mullan ja roskien imurointi lattialta jne. kuumalla parvekkeella (se on aina aamuisin kuuma, koska silloin aurinko paistaa sinne) väsytti minut totaalisesti. Katselin parvekkeelta kissan kanssa, kuinka joku vanhempi tämän taloyhtiön asukas työskenteli talon puutarhassa. En todellakaan taitaisi enää jaksaa hoitaa omaa puutarhaa.  En muuten edes ehtisi. Toki vähän kerrallaan onnistuisin, mutta raskaisiin töihin olisi pyydettävä apua. Aika aikaa kutakin.

Piipahdin illalla joella katsomassa, miten kevät on mennyt eteenpäin. Siellä oli onneksi hiljaista (ihmisistä) ja osa poluista oli viikon sateiden pehmentämiä. Linnut lauloivat kiihkeästi. Viljapelto oli viikossa muuttunut vihreäksi. Olin sitten parahiksi kotona ja katselemassa jääkiekon loppuottelua, jonka tulos oli loistava. Suomi voitti Kanadan ja samalla maailmanmestaruuden.

Kaiken lisäksi aamulla kaivoin kesävaatteet esille. Osa arkivaatteistani (ei minulla ole mitään juhlavaatteita) on todella vanhoja. Kuten tuolla alussa kerroin katselen usein vanhoja kuviani, jotka todistavat tekstini todeksi. Sen lisäksi valikoin kuvista joitakin ehkä uudelleen jaettavaksi Instagramissa ja Facebookissa. Käytin samoja kesävaatteita jo 2000-luvulla. Nyt puhutaan kaiken kallistumisesta. En todellakaan aio ostaa uusia vaatteita. Ajatuksissani kolkutti, että samoja puheita on ollut ennenkin, se oli sellainen déjà-vu – kokemus.

Edellistä kirjoittaessani ajatukseni lensivät kauas taaksepäin. On myönnettävä itselleen, etten voi välttää sitä. On sitten kysymys omasta historiastani ja muiden aikoinaan tuntemieni ihmisten elämästä, ajatusten ja tiedon käsittely kaikissa muodoissaan on nyt minulle tärkeätä.  Niin on ehkä myös monelle lukijalleni, jos olette eksyneet tänne. Sitä ei kannata kieltää.  

Otsikko jatkuu sitten ...aika pysähtyy hetkeksi. Viimeistään 4.6. Mutta kuvat ovat hengästyttävä seikkailu vailla vertaa.