Olisiko EVVK?

On se vaan kumma, että joskus siirtyy hetken oikusta, mielessä olevasta raosta tai jostakin ajatuksesta menneeseen aikaan. Se ei tietenkään minun kohdallani ole kovin erikoista, koska useimmiten oleskelen juuri ajatuksissa. Niitähän riittää.  Kun vielä ottaa valokuvat avuksi, niin kokonainen maailma avautuu edessäni. Saan usein johdattavia vaikutteita myös muiden ajatuksista ja kirjoituksista. Silti lopputulos on jotakin aivan muuta, se on minun näköistäni. Lukijani sanoisi tähän: Niinhän se on meidän muidenkin osalta. 

Kuvaaja Alex

 

Elokuun alku on erityisen kiehtovaa aikaa. Kesä ei ole vielä loppunut eikä syksy alkanut. Aamuisin saan eteeni juuri tietyn päivän valokuvia, joista saatan valita postauksia Instagramiin. Olen tehnyt kuvavalintoja tiettyihin kansioihin joskus aiemmin, syystä tai toisesta. Joskus kannattaa palata kuvien lähteelle saakka (eli sille ulkoiselle levylle, jolle olen tallentanut valokuvat), jolloin mieleen palautuu paljon lisää. Tällaisena aikana sekin on kuin aarrearkun avaamista. Joka päivä ei halua eikä voi lähteä seikkailemaan jonnekin. Kaiken lisäksi minulle, kuten monella muullakin on halu välttää ihmisjoukkoja. Olen jopa alkanut inhota kaikkia somepostauksia, joissa ihmiset esittelevät laajoja matkojaan Suomen eri kolkille. Toivon, että he kaikki lähtisivät pian taas ulkomaille, niin kauas, missä pippuri kasvaa. Silloin saattaisin jopa tehdä vihdoin retken, vaikka sinne Kolille, josta olen puhunut vuosikausia. Toisaalta sekään ei enää kiinnosta.

 

 

Elokuun alussa 2009 kävin erään ystäväni kanssa samoilemassa Nuuksiossa. Sinä kesänä otin vastaa kaikki mahdolliset ehdotukset lähteä jonnekin, koska elin todella vaikeaa aikaa.  Vietin myös paljon aikaa kukoistavassa puutarhassani joko yksin kameran kanssa tai ystävien, naapurien kissojen, oravien ja fasaanien kanssa. Kävin tyttäreni ja tyttärentyttäreni kanssa ostoksilla Helsingissä. Koulun alkaessa saattelin lastenlastani kouluun, koska hänen koulutiensä kulki kotini ohitse.  Hän oli silloin 9-vuotias eli samanikäinen kuin tämän kesän uintikaverini, pikkuveli.

Vaikka oma elämäni oli sekaisin, niin maailma oli muilta osin mallillaan eikä minulla ollut mitään vaikeuksia olla silloin ihmisten keskellä. Puutarhan kukkamaa oli täynnä kurkkuyrttiä, jota siinä oli joskus aiempana kesänä kasvanut muutama kappale. Sittemmin maata muokatessa siemenet levisivät koko alueelle ja tuloksen näkee kyllä valokuvista.  Siellä kasvoi myös paljon silkkiunikkoja, klarkiaa ja muitakin kukkia. Piha vilisi perhosia.  Välillä siivosin varastoja ja tein kaikenlaista hyödyllistä.

 

Tämä muistelu ja valokuvieni esittely on tietenkin sitä sarjaa eli EVVK eli ei voi ketään muuta vähempää kiinnostaa. Sitä samaa sarjaa on sukututkimus, siitä puhuminen, historiainnostukseni, filosofia ja moni muu asia. Asiahan on niin, että emme tunne toisiamme emmekä ole kiinnostuneita toisistamme tipan vertaa. En tarkoita missään nimessä, että minä en olisi. Samoin purkaukseni ei koske kaikkia yleensä. 

 

Olen blogeissani silloin tällöin kirjoittanut, että kaipaan syvällisiä keskusteluja ja sitä, että ihmiset kertoisivat itsestään oleellisia asioita. Voi toki olla, että ihmiset eivät aina tiedä, mitkä asiat ovat syvällisiä tai oleellisia. Tai toisaalta me olemme kaikki loputtoman erilaisia. Siksi harvoin kohdallemme sattuu sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät, mitä minä tai yleensä joku muu tarkoittaa. Kohtaamiset ovat myös hyvin lyhyitä eikä ihmisillä ole enää pitkäjänteisyyttä ja kykyä asettua pidemmäksi hetkeksi paikoilleen. Meillä on aina kiire, vaikka aivan hyvin lyhyessäkin ajassa voi mennä syvälle. Toisaalta emme myöskään osaa enää kommunikoida sillä tavalla, koska tunnemme, ettei ole aikaa puhua niin, että toinen kuuntelisi. On aikamoista vaatia, että ihmiset muuttuisivat ja tulisivat ulos itsestään.

Kuvaaja Alex

Meistä jokaisen on hyvä purkaa ajatuksiamme. Se voi olla joskus vaikeaa jopa saman perheen sisällä, koska olemme useista asioista täysin eri mieltä.  Minä olen aina halunnut välttää konflikteja asioista, joista ei kannata riidellä tai väitellä. Nyt tämä ominaisuus minussa on entisestään korostunut. 

Poikkesin äskettäin Porvoossa tyttäreni ja pikkupoikien kanssa. Tyttäreni ajoi tietenkin kaupungin keskustaan. Itse asiassa olin kauhistunut kaikesta ihmispaljoudesta, vanhan kaupungin kaduilla oli melkein vaikea kulkea, koska niin monet muut olivat myös päättäneet lähteä Porvooseen. Kävimme rannassa syömässä jäätelöt ja ajoimme Näsinmäelle, jossa on suuri hautausmaa. Aloin heti Alexin kanssa suunnitella uutta retkeä Porvooseen. Silloin tutustuisimme Näsinmäkeen paremmin ja kävisimme myös Linnamäellä, joka on hiukan vanhan kaupungin ulkopuolella. Ehkä veisin Alexin myös Johan Ludvig Runebergin kotiin, jossa itse olen käynyt parikin kertaa. Nyt ehdimme käydä vain Runebergin isolla haudalla Näsinmäen hautausmaalla. Huomasin kyllä, että siellä on myös Eugen Schaumanin hauta, mutta olimme silloin jo lähdössä. Kerroin kyllä autossa tarinaa Eugen Schaumanista. Olen nimittäin kuvannut hänen veristä paitaansa Kansallismuseossa ja käynyt muistomerkillä Malmin hautausmaalla, jonne hänet aluksi haudattiin. Vanha kaupunki kauppoineen ei jaksa nykyään minua sen enempää kiinnostaa. Nyt pojille oli tärkeintä käydä Brunbergin suklaakaupassa. Uudella käynnillä veisinkin Alexin Brunbergin tehtaanmyymälään.

Minua kauhistuttaa hiukan se, että olen jo liikaa oppinut elämään ja suunnittelemaan asioita vain mielikuvituksessani.  Silti olemme sen jälkeen ehtineet tehdä muutamia pikkuretkiä kuten jo monena aiempana vuotena. Aikanaan tein retkiä myös hänen isoveljensä kanssa, mutta niistä ajoista on jo kymmenen ja enemmän vuosia.  Jonakin päivänä lapsenlapsetkaan eivät enää lähde mukana retkille. Mummin askel lyhenee entisestään. Täytyy jo nyt myöntää, että aivan kaikkeen en lähde mukaan. En lähtisi enää mihinkään huvipuistoon kuten aiemmin oikein kinusin päästä jonkun lapsen kanssa Linnanmäen vuoristoradalle.

Kuvaaja Alex

 

Yöuneni ovat halunneet ohjata minua jatkamaan tutkimuksiasi kotitalojeni historiasta. Helsingin Sanomien elokuun kuukausiliitteen artikkeli Isovihan ajasta innosti minua jatkamaan muutenkin 1700-luvun historiassa. Kuun lopussa tulee kuluneeksi 300 vuotta isovihan päättäneestä Uudenkaupungin rauhasta.

Aiheesta Isoviha olen kirjoittanut pari kertaa ja joskus sivunnut sitä. Yleensä kaikissa artikkeleissa ja kirjoissa jätetään Karjalan alue pois. Joskus syyksi sanotaan, että se eroaa muusta Suomesta. Toisaalta alue menetettiin Uudenkaupungin rauhassa 1721.  Samalla vihjataan, että Karjala ei ole ollut Suomea. Minua se aikakausi on kiehtonut erityisesti. Kirjoitin siitä, kun Pietari Suuri valloitti Viipurin kesäkuussa 1710. Täältä pääset lukemaan blogini ”Vuosisatojen takaa”.

Pohjanmaan kansan kauheat kokemukset, ihmisten viennit orjiksi ylittivät ehkä maaseudun karjalaisten kokemukset.  Viipurilaisilla lienee ollut erityisen vaikeata. Samoin Koivistolla, jossa venäläiset polttivat mm. Koiviston kirkon ja jatkoivat myös muualle Suomen saaristoon kuten Porvooseen. Vuosi oli 1707. Kaivoin esiin 1930 julkaistun Suomen kansan aikakirjat IV osa 1680–1721. Alaotsikkona on Suomalaisen historiallisen kirjallisuuden ja Carl Grimbergin suurteoksen pohjalta esittänyt Einar W. Juvelius, myöhemmin Juva. Tässä linkki Wikipediaan.  Meillä on erityisen yleistä, että kaikkia aikoinaan tehtyjä historian tulkintoja väheksytään, pidetään virheellisinä jne. Luen niitä kiinnostuneena, koska joskus saan niistä uutta täydentävää tietoa. 

Kuvaaja Alex

 

Samanaikaisesti Pietaria rakennettiin. Syksyllä 1702 venäläiset olivat valloittaneet Pähkinälinnan.  Em. kirjassa on mielenkiintoinen kuva linnan piirityksestä. Samoin kirja sisältää kertomuksen eräästä miekasta, jonka oli omistanut eräs ruotsalaisten luutnantti Kilian Wilhelms, joka oli räjäyttänyt laivansa miehistöineen päivineen, koska ei halunnut antautua. Todistajan mukaan tsaari Pietari kantoi kyseisen luutnantin vaatimatonta miekkaa vyöllänsä muistomerkkinä ensimmäisestä meritaistelusta, jonka venäläiset olivat voittaneet. Silminnäkijöiden mukaan miekka pysyi Pietarin vyöllä aina 1722 saakka.

Etsin tovin erästä kirjoittamaani blogia Laatokan etelärannalla olleesta ”Laatokanlinnasta”. En löytänyt, ehkä olen kirjoittanut sen aikanaan vanhaan blogiini. Täältä pääset katsomaan tietoja siitä.

 

 

 

 

 

Kasvit tekevät maailman - kasvien toiseus

Ilman kasveja ei maailmassa olisi muuta elämää, ei olisi ihmisiä eikä eläimiä. Loppujen lopuksi kasviksi muuttuminen voisi olla ihmisen elämän paras tulevaisuuden kuva. Olisimme silloin ylläpitämässä elämälle välttämätöntä ilmakehää. Olemisemme on kaikin tavoin kietoutunut riippuvuussuhteeseen kasvimaailman kanssa.

Minun oli aikomus laittaa tänne valokuvia, joita olen ottanut kotienin ikkunasta. Juutuin sensijaan 2009 valokuviin, joista kuvitan nyt blogini. Tässä olen kotipihan syreenipuun alla 30.5.2009

 

Emanuele Coccia: Kasvien elämä – sekoittumisen metafysiikkaa. Mainitsin tämän kirjan postauksessani 1.5.2021  ”Yhteinen maailmamme”. Olin katsonut aiheeseen liittyvän videon. Olin häikäistynyt ja lumoutunut.  Luonnon ilmiöt ovat niitä harvoja asioita, jotka nykyään lumoavat minut erityisesti. Aiemmin sellaisia asioita, ilmiöitä ja tapahtumia oli paljon enemmän. Olen hiukan huolestunut siitä laahaavasta välinpitämättömyydestä ja vetelästä olotilastani, joka on ripustautunut minuun. Johtuuko se vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta liiasta tarkkanäköisyydestä tai ylenmääräisestä yksinolosta ja sen tuomasta arkuudesta.  Ihminen tarvitsee katsomatta ikään tai mihinkään muuhunkaan asiaan aina häikäistymistä ja innostumista.

27.9.2009 miten paljon iloa erilaisten kasvien täyttämä ja meitä ympäröivä maailma tuottaakaan iloa. Tieni vie edelleen näille samoille paikoille.

 

Olisiko kasveihin kiintyminen ja epätietoisuus siitä, mistä se alkaa ja mihin se vie ja loppuu, se jokin, mitä kohti olen yrittänyt mennä koko elämäni? Se ei olekaan kasvien nimet, suvut ja DNA, joita minun pitäisi tutkia vaan se on se kokonaisuus, filosofia niiden takana. Ilmakehä, ilmasto, luonto.

Ne ovat sanattomia asioita, mutta tärkeämpiä kuin mikään muu. Ilman niitä emme voi olla eikä meitä ole olemassa. Olemme hengissä ja hengitämme. Olemme rajattomia. Kaikki liittyy kaikkeen. Tätä ei saa tuhota.

 

1.10.2009 kovin tuttu paikka edelleen. Jatkossa aioinkin valita useammin sateisen, sumuisen sään, koska haluan olla yksin...

Jossakin kirjassa mainittiin kasvien olevan toisia. Samoin on sanottu naisista ja useista valtavirrasta poikkeavista ihmisistä ja vähemmistöistä. Toiseuden käsite oli minulle aiemmin vieras, mutta opiskelun yhteydessä se tuli usein esille ja ihmettelin sitä. Ehkä vieraus tulikin siitä, että kuuluin joukkoon, joka on aina ollut toinen. Toisena oleminen oli luonnollinen olotila kuten se on ollut pitkälle joukolle esiäitejä.

Mutta että myös kasvit. Sekin on aivan loogista. Riittää taas, kun katselen työpöytäni edessä olevasta ikkunasta näkyvän puiston koivuja. Ne eivät voi mitään sille, että tuulen tuivertaessa ne heiluvat kiivaasti. Kun sataa, ne ottavat vastaan sateen. Vuodenajat käynnistävät niissä sisäsyntyisen prosessin. Jotta ne voivat jatkaa elämäänsä, ne seuraavat koko ajan ympäristöään ja alkavat jo keskellä kesää valmistautua tulevaan. Ne tunnistavat päivän lyhenemisen, sään, ympärillä liikkuvat olennot, muut kasvit, eläimet ja ihmisen, joka käy välillä silittämässä niiden kaarnaa.  Lehtien väri muuttuu, niitä alkaa tippua maahan.  Meille ne ovat yleensä vain olemassa ja niiden muuttuminen on luonnollista ja arkipäiväistä. Ovatpa ne nyt vielä kovin vihreitä huolimatta kuivasta kesästä!

25.5.2009 tuttu polku edelleen.

 

Kunnes eräänä päivänä ymmärrämme. Sydän sykähtää ja maailma asettautuu oikeille uomilleen. Niin on tarkoitus. Ne ovat aina olleet suojelemassa meitä, toisena, erilaisena. Ne ovat ilmakehämme, joka pitää meitä hengissä.  Kun ihminen muuttuu kasviksi, hänestäkin tulee toinen, hän lähestyy silloin kuolemaa. Sanonta on tuntunut minusta pahalta, mutta oikeastaan se ei ole paha. Tajuaako ihminen, milloin hän alkaa muuttua toiseksi?

Jos ihminen on koko elämänsä ollut toinen, siinä ei ehkä olekaan ymmärtämistä. Silmilläni olen aina elänyt ja hengittänyt luontoa ja kasveja. Omakotitalossa työpöytäni piti myös olla ikkunan ääressä. Se tuli vuosien myötä entistä tärkeämmäksi. Silmäni ja koko olemukseni imivät aina kuumeisesti puutarhan kasveja, niiden kehitysvaiheita ja vuodenaikojen vaihtumista joko ikkunasta tai niiden keskeltä. Tarvitsin niitä.

31.5.2009 Nyt näköala on peittynyt eli vastaavaa kuvaa on vaikea ottaa. Siis edelleen pidän samoja vaatteita...

 

Muutkin ihmiset tuntuvat tarvitsevan ja elävän niitä.  Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä yhteyttä.

Kävin äskettäin pitkästä aikaa kirjastossa, joka on erityisen lähellä kotiani. Palautin muutaman kirjan ja olin varannut alussa mainitseman kirjan, joka on viime vuonna ilmestynyt suomeksi Jussi Palmusaaren suomentamana ja Tutkijaliiton julkaisemana. Toinen kirja, jonka olin varannut oli Ilja Repinin elämänkerta. Huomasin, että en millään pääse Ateneumin näyttelyyn, sillä kaikki ajat elokuulle ovat jo varattuja. Enkä missään nimessä jaksaisi jonottaa museon ulkopuolella.  Kumma kyllä, käsiini osui muita kasvien elämään liittyviä kirjoja mm. Stefano Mancuson ”Kasvien vallankumous”. Huomaan nyt, että kirja on ollut minulle lainassa myös kesäkuussa 2018, mutta taidan lukea sen nyt ajatuksella. Kirjoitin nimittäin siitä täällä ja myös täällä.

7.9.2009

 

Onhan aihe jo kiertänyt ympärilläni vuosikausia. Kun vain jaksaisin keskittyä ja syventyä. Aikaa on parina viime vuotena kyllä annettu, kun lähes kaikki muu toiminta on jäänyt taka-alalle. Kuuntelin myös äskettäin pari esitystä Sastamalassa olleista Vanhan kirjallisuuden päivistä.  Kalenterini sivulle ilmestyi taas monta muuta luettavaa kirjaa.

Saatan käyttää erilaisia käsitteitä väärin, koska muokkaan niitä oman ajatteluni ja vajavaisen käsityskykyni mukaan. Emanuele  Coccia kirjoittaa luvussa 1:  

”Kasvia ei voi erottaa – sen paremmin fyysisesti kuin metafyysisestikään – maailmasta, joka ottaa sen vastaan. Se on intensiivisin, radikaalein ja paradigmaattisin maailmassa-olemisen muoto. Kasvien tutkiminen merkitsee maailmassa-olemisen ymmärtämistä. Kasvissa ruumiillistuu läheisin ja perustavanlaatuinen suhde, jonka elämä voi muodostaa maailman kanssa.” jatkuu

ja lopussa ” Emme voi ymmärtää kasvia ymmärtämättä, mitä maailma on.”

Toivon ymmärtäväni vielä paljon lisää filosofisen kirjan sisällöstä.

Mitä muutakaan tässä juuri nyt, kun normaali aika ei taida palatakaan.  

7.9.2009